VATAFFI MOVILA
— Vataffi Movila!
— Minä kuuntelen, kapteeni!
— Puhu…
— Minäkö?
— Niin, sinä… Kuulut esikuntaamme. Miksi sinusta tuli heitukka? Puhu, omassa ja tovereittemme nimessä, joille olet läheisempi kuin meille, ja jotka ovat läheisempiä sinulle kuin me. Sinun tarinasi on melkein sama kuin heidänkin. — Puhu, Movila…
Heitukkain parvesta kuului tyytyväistä muminaa kapteenimme osoittaman huomion johdosta. Caciulat työnnettiin niskaan. Kasvot kirkastuivat. Movila nousi seisaalleen hiukan ujona ja kömpelönä, mutta hänen ahavoittuneitten kasvojensa puhtaasti romanialainen kauneus, tiukka katseensa, valtavat kulmakarvansa, jotka kulkivat korvasta toiseen, ja tarmokas leukansa tekivät voimakkaan vaikutuksen kaikkiin. Vaikuttava oli etenkin vataffimme nenä, joka vaaran hetkellä tuntui laajenevan ja kääntyvän ylöspäin. Tuuheiden viiksien peittämä suu nauroi harvoin. Hänen otsaansa uursi kulmakarvojen välillä kulkeva syvä vako, joka ei silennyt unessakaan, ja siksi heitukat sanoivat hänen lakkaamatta näkevän unta poterasta ja kostonhankkeista. Kukaan ei rohjennut urkkia, mitä hän uneksi tai mitä hän ajatteli. Täsmällinen, pidättyväinen ja palvelevainen Movila ei koskaan tuonut esiin mielipiteitään, jollei hän ollut vakuutettu siitä, ettei hän »puhunut seinille». Mieluummin kuin että olisi uskonut jollekin ajatuksiaan hän olisi ottanut pestäkseen koko joukkueen vaatteet, vaivalloinen urakka, mikä sai kaikki miehet pahalle tuulelle.
Uteliaisuus oli sitäkin suurempi, kun hän alkoi kertoa tarinaansa.