ESIPUHE
Tammikuun alkupäivinä vuonna 1921 sain kirjeen eräästä Nizzan sairaalasta. Se oli löydetty erään onnettoman taskusta, joka oli yrittänyt päättää päivänsä leikkaamalla poikki kurkkunsa. Hänen toipumisestaan ei ollut paljoakaan toiveita. Luin, ja sisällön ryöppyävä nerokkuus teki minuun syvän vaikutuksen. Polttava tuulenhenki yli lakeuden. Se oli balkanilaisen uuden Gorkin tunnustus. Hänet onnistuttiin pelastamaan. Halusin tutustua häneen. Kehkeysi kirjeenvaihto. Meistä tuli ystävät.
Hänen nimensä on Istrati. Hän on syntynyt Brailassa vuonna 1884. Isä, jota hän ei koskaan ole tuntenut, oli kreikkalainen salakuljettaja, äiti kaunis romanialainen talonpoikaisnainen, joka omisti koko työteliään elämänsä poikansa hyväksi. Huolimatta kiintymyksestä äitiinsä hän jätti tämän kaksitoistavuotiaana, mihin hänet pakoitti kiertolaisveri tai paremminkin polttava tarve tuntea elämää ja rakastaa. Nyt seuraa kaksikymmentä vuotta kulkurielämää, omituisia seikkailuja, uuvuttavaa työtä, toimetonta harhailua ja kärsimyksiä, milloin helteessä, milloin sateessa, koditonna, yövahtien ahdistelemana, nälkiintyneenä, sairaana, intohimojen raatelemana ja kurjuuden nääntämänä. Hän tuntee kaikki ammatit, on tarjoilijana, sokerileipurina, lukkoseppänä, mekanikkona, rautatietyöläisenä, lastaajana, palvelijana, maalarina, sanomalehtimiehenä, valokuvaajana. Hän ottaa jonkun aikaa osaa vallankumouksellisiin liikkeisiin. Hän samoilee Egyptissä, Syyriassa, Jaffassa, Beirutissa, Damaskuksessa ja Libanonissa, Itämailla, Kreikassa ja Italiassa, usein tyhjin kukkaroin, joskus piilottautuen laivoihin, mistä hänet matkalla keksitään ja heitetään rannalle lähimmällä pysähdyspaikalla. Hän on putipuhdas, mutta tallettaa sydämeensä kokonaisen maailman muistoja, ja usein tyynnyttää nälkänsä lukien ahmimalla etenkin venäläisiä mestareita ja länsimaisia kirjailijoita.
Hän on synnynnäinen kertoja, itämainen kertoja, joka haltioituu ja heltyy omista tarinoistaan ja viehättyy niihin siinä määrin, että hänen kerran alotettuaan ei kukaan tiedä, yhtävähän kuin hän itsekään, kestääkö tarina tunnin vaiko tuhannen ja yksi yötä. Mutkitteleva Tonava… Tämä kertojaluonto on niin vastustamaton, että kirjeessä, joka on kirjoitettu itsemurhan aattona, hän pari kertaa keskeyttää epätoivoiset vaikerruksensa kertoakseen pari huvittavaa tapahtumaa menneen elämänsä ajalta.
Minä sain hänet taivutetuksi kirjoittamaan muistiin osan näistä kertomuksista. Hän on ryhtynyt aikaakysyvään työhön. Siinä on kuva hänen elämästään, ja teoksen, kuten hänen elämänsäkin, voisi omistaa Ystävyydelle, joka tässä miehessä on pyhä intohimo. Pitkin matkaa hän pysähtyy muistelemaan kohtaamiansa henkilöitä; kukin heistä kätkee itseensä kohtalonsa arvoituksen, josta hän tahtoo päästä selville. Ja romaanin jokainen luku muodostaa novellin. Kolme, neljä lukemaani novellia on venäläisten mestarien veroisia. Hän eroaa heistä temperamenttiinsa, henkensä kirkkauteen ja selväpiirteisyyteen nähden, tuohon murheelliseen hilpeyteen nähden, joka on kertojan ilo ja keventää ahdistettua sydäntä.
Muistettakoon vielä, että mies, joka on kirjoittanut nämä niin eloisat sivut, omin päin opetteli seitsemän vuotta sitten ranskankielen lukemalla klassikoltamme.
Romain Rolland.
Te olette sitä mieltä — samoinkuin ystävämme Romain Rolland'kin — että minun pitäisi muutamin rivein selostaa sitä pääaihetta, joka kulkee läpi kirjojeni.
Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minun pitäisi selittää jotakin tässä suhteessa. En ole ammattikirjailija, eikä minusta koskaan tule sellaista. Villeneuve'in ihmiskalastaja [Romain Rolland] sai minut sattumalta onkeensa yhteiskunnan valtameren pohjavesistä. Olen hänen työtään. Voidakseni elää toisen elämäni, tarvitsin hänen rakkauttaan, ja saadakseni tämän lämpimän, sydämellisen rakkauden osakseni hän vaati minua kirjoittamaan. »En odota teiltä haltioituneita kirjeitä», hän kirjoitti minulle, »odotan teosta. Luokaa sellainen, oleellisempi kuin te itse, pysyvämpi kuin te itse, teos, joka teissä jo on kätkettynä».
Tämä piiska selässäni — ja niiden kaurojen ravitsemana, joita ystäväni Georges Jonesco auliisti minulle tarjosi — aloin lasketella täyttä ravia. Adrien Zograffin kertomukset ovat meidän kolmen ansiota. Jätettynä yksikseni en olisi kyennyt muuhun kuin talojen maalaamiseen, valokuvaamiseen taivasalla ja muuhun sellaiseen, mihin kuka tahansa pystyy.
Adrien Zograffi on tällä hetkellä vain nuori mies, joka rakastaa Itämaita. Itseoppinut, joka löytää Sorbonnen, missä haluaa. Hän elää, uneksii, halajaa monenmoista. Uskaltaapa hän myöhemmin väittää, että monet ihmisten ja luojan luomukset ovat pahasta. Tiedän, että on hyvin vaarallista nousta luojaa ja sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät maalaa rakennuksia eivätkä harjoita ammattinaan valokuvaamista »Promenade des Anglais'lla», mutta te ranskalaiset sanotte, että on mahdotonta olla mielin kielin koko maailman ja isänsä kanssa. Toivon kuitenkin, että tämä röyhkeys suodaan Adrienille anteeksi. Sillä pitäen kiinni vapaudestaan hän rohkenee vielä toistamiseen olla uskalikko, nimittäin rakastaa, ja olla aina ja kaikkialla kaikkien niiden ystävä, joilla on sydäntä. Sitä on vähän, mutta Adrien ei usko, että ihmisyys on niin rajaton kuin luullaan.
Sillä välin kun me kuuntelemme hänen tarinaansa, kuuntelee hän itse nyt vain, mitä muut kertovat. Kuunnelkaamme hänen kanssaan, jos suvaitsette.
Panait Istrati.