Kira Kiralina

by Panait Istrati

STAVRO

Adrienin pää oli täynnä sekavia mietteitä hänen kulkiessaan Brailassa pitkin Jumalan Äidin bulevardia, joka johtaa samannimisestä kirkosta Kansanpuistoon. Puiston portille saavuttuaan hän pysähtyi hämmentyneenä ja kiukuissaan.

»Oli miten oli!» hän huudahti ääneensä. »Enhän enää ole lapsi!… Ja luulenpa olevani oikeutettu ajattelemaan elämästä miten haluan».

Kello oli kuusi illalla. Oli arkipäivä. Puiston kummallekin pääportille johtavat käytävät olivat melkein autiot. Ilta-aurinko kultasi hiekan, sireenipensaiden jo verhoutuessa yön hämärään. Yölepakot lentelivät sinne tänne, kuin vainottuina. Penkit käytävien vierillä olivat miltei tyhjät, paitsi puiston etäisimmissä kolkissa, missä nuoret parit painautuivat liki toisiaan ja muuttuivat vakaviksi häiritsevien ohikulkijoiden lähestyessä. Adrien ei kiinnittänyt huomiota ainoaankaan vastaantulijaan. Hän hengitti mielihyvin puhdasta ilmaa, joka kohosi äsken kostutetusta hiekasta ja johon sekoittui kukkien tuoksua, ja ajatteli sitä, mitä ei voinut ymmärtää.

Hän ei ymmärtänyt nimenomaan sitä vastenmielisyyttä, jota hänen äitinsä osoitti hänen valitsemaansa seuraa kohtaan, vastenmielisyyttä, joka vastikään oli aiheuttanut kiivaan sananvaihdon äidin ja hänen ainoan poikansa välillä. Adrien tuumi näin:

»Hänen mielestään Mikael on muukalainen, epäilyttävä heittiö, sokerileipuri Kir Nikolain palvelija. Entä mitä sitten?… Mitä minä olen?… Maalari, ja kaiken lisäksi saman sokerileipurin entinen palvelija!… Ja jos joskus matkaisin vieraille maille, pidettäisiinkö minua siellä muitta mutkitta heittiönä».

Kiihtyneenä hän polkaisi jalkaansa:

»Tuhat tulimmaista! Se on kurjaa vääryyttä Mikael-parkaa kohtaan. Minä pidän tuosta miehestä siksi, että hän on minua viisaampi ja kokeneempi, ja että hän nurkumatta kärsii kurjuutta. Mitä? Siksikö, ettei hän kuuluta katoilta nimeään, maataan ja puuttuvien hampaittensa lukua, siksikö hän on vain heittiö?… No niin, minäpä tahdon olla tuon heittiön ystävä!… Ja tunnenkin olevani siitä oikein onnellinen».

Adrien jatkoi koneellisesti matkaansa, punniten samalla mielessään kaikkea, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Ja kaikki tuntui hänestä mielettömältä.

»Ja entä tuo naimahanke? Olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja hän aikoo jo sälyttää niskoilleni jonkun hölmön, hölmön, ehkäpä kaniinin, joka näännyttäisi minut hellyydellään ja muuttaisi huoneeni kaatopaikaksi. Jumalani!… Luulisipa, ettei ole mitään nerokkaampaa maan päällä kuin munia pieniä tyhmyreitä, täyttää maa orjilla ja tulla itse tuon roskajoukon ensimäiseksi orjaksi. Ei, ei!… Pidän enemmän Mikaelin tapaisesta ystävästä, olkoonpa hän vaikka kymmenkertaisesti epäilty. Mitä siihen moitteeseen tulee, että »vedän ihmisiä kielestä saadakseni heidät puhumaan», en tosiaankaan tiedä, miksi niin mielelläni »vedän ihmisiä kielestä». Ehkä siksi, että valkeus tulee väkevien puheista, kuten Jumalankin, joka sanoi: 'Tulkoon valkeus!', ja valkeus tuli».

Keväisen illan hiljaisuuden katkaisi äkkiä laivan höyrypillin viiltävä ääni, havauttaen nuoren miehen ajatuksistaan, samalla kun hän tunsi voimakkaan ruusun ja neilikan tuoksun tulvahtavan vastaansa.

Adrien suuntasi askeleensa suurelle kävelytielle, joka kiertää ylängön laitaa ja josta näkee yli sataman ja Tonavan. Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan tuhansia valoja, jotka tuikkivat satamassa ankkuroivista laivoista, ja hänen rinnassaan heräsi vastustamaton matkahalu:

»Jumalani! Kuinka ihanaa mahtaisikaan olla matkata tuollaisilla laivoilla, jotka kyntävät meriä ja alati löytävät uusia rantoja, uusia maailmoita!»

Suruissaan siitä, ettei voinut antaa valtaa mieliteolleen, hän lähti allapäin jatkamaan matkaansa. Silloin hän kuuli huudettavan takanaan:

»Adrien!…»

Hän kääntyi katsomaan. Penkillä, jonka ohi hän juuri oli kulkenut, istui mies tupakoiden. Likinäköisyys ja hämärä estivät Adrienia tuntemasta häntä. Mies ei noussut, ja Adrien lähestyi häntä hiukan vastahakoisesti, ja huudahti sitten riemusta:

»Stavro!…»

He kättelivät toisiaan, ja Adrien istahti hänen viereensä.

Stavro, kulkukauppias — yleisemmin tunnettu nimellä »mehusaksa», myymänsä aineen mukaisesti — oli Adrienin äidin pikkuserkku, ja aikoinaan hyvin tunnettu ilmiö esikaupunkien huimapäiden kesken; menneet kolmekymmentä vuotta ja silloin sattunut häväistysjuttu ovat nyt haudanneet hänet unholaan.

Hän oli kooltaan yli keskimitan, kasvoiltaan kalpea, hyvin laiha ja hyvin ryppyinen. Hänen suuret siniset silmänsä, toisinaan avoimet ja vilpittömät, toisinaan epäluotettavat ja pälyilevät, milloin mitenkin, kuvastivat Stavron koko elämää. Häilyvää, levotonta elämää, johon hänet saattoi kummallinen kulkuriluonne ja jota hänen viidennestäkolmatta ikävuodestaan alkaen synkisti yhteiskunnan murheellinen väliintulo (johtuen avioliitosta rikkaan, sievän ja tunteilevan tytön kanssa), yhteiskunnan, jonka ulkopuolelle hän vuotta myöhemmin joutui häväistynä, sydän rikkirevittynä, luonne turmeltuneena.

Adrien tunsi hämärästi hänen tarinansa. Hänen äitinsä oli kertonut sen hänelle kajoamatta yksityiskohtiin, varoittavana esimerkkinä paheellisesta elämästä. Mutta Adrien teki siitä aivan päinvastaiset johtopäätökset. Ja useammin kuin kerran hän oli sisäisen vaistonsa vetämänä lähestynyt Stavroa, niinkuin lähestytään soittokonetta, jonka ääntä halutaan kuulla; soittokone oli vaiennut.

Muuten he olivat tavanneet toisiaan vain pari kolme kertaa, aina ulkosalla. Hänen äitinsä koti oli suljettu Stavrolta, niinkuin kaikki kunnialliset kodit. Mitäpä sanottavaa olisikaan ollut halveksitulla kulkukauppiaalla tälle hemmoitellulle pojalle?

Stavro oli kaiken kansan silmissä suurveijari, ja se hän todella olikin ja tahtoi olla. Hoitamattomana ja puku rypistyneenä, vaikka se olisikin ollut uusi, näöltään puolittain maalaisena, puolittain kaupunkilaisena, paita silittämättä ja kauluksettomana, ilmeeltään kuin hevosvaras, hän käytteli kieltään ja elehti tavalla, mikä huvitti ihmisiä, mutta samalla alensi häntä ja saattoi hänet ylenkatsotuksi.

Hän sinkautti keskellä katua tuttavilleen pilkkanimiä, jotka eivät koskaan olleet ilkeitä. Monet heistä saivat pitääkin ne. Jos joku miellytti häntä, pyysi hän hänet kanssaan kahvilaan, tilasi puolikkaan viiniä, ja juotuaan pistäytyi ulos muka jollekin asialle, jääden sille tielleen. Jos joku vastaantulija pidätti häntä liian kauan, saattoi hän huudahtaa:

»Se ja se henkilö odottaa sinua siinä ja siinä kahvilassa; mene pian!…»

Mutta eniten huvittivat Adrienia tzirs'ien [eräänlainen savustettu silli] päät ja Stavron tupakkakotelot. Puhellessaan jonkun kanssa hän veti taskustaan tuollaisen kuivaneen kalanpään, jonka kita ammotti selkoselällään, ja tartutti sen hiljaa puhetoverinsa takinliepeeseen. Mies jatkoi matkaansa katua pitkin, kalanpää tarrautuneena takin helmaan, ohikulkijoiden suureksi riemuksi.

Kukkarojuttu oli vieläkin parempi. Kuten tunnettua, on itämailla tapana, milloin haluaa kiertää itselleen savukkeen, pyytää tupakkaa niiltä, joiden seurassa sattuu olemaan. Stavro ei hidastellut kääntyä ensimäisen vastaantulijan puoleen. Mutta sensijaan että hän, käytettyään tupakkakoteloa hyväkseen, olisi kiittäen antanut sen takaisin omistajalle, hän pisti sen omaan taskuunsa, minkä läpi se heti liukui maahan. Silloin hän kiiruhti nostamaan sen ylös, pyyhkieli sitä, pyyteli anteeksi, ja tahtoen muka panna sen omistajansa laskuun, hän antoi sen sujahtaa ohi. Nikkeli- tai pahvikotelo putosi jälleen kadulle.

»Ah, kuinka kömpelö olenkaan», huudahti Stavro.

»Ei mitään», vastasi tavallisesti ilveilyn uhri, tutkien vahingoittunutta koteloa, läsnäolijoiden vääntelehtiessä naurusta.

Mutta kerran vahingoittamiansa koteloita Stavro ei enää toistamiseen nähnyt.

Näin Adrien oli alkanut pitää tästä miehestä hänen ilveilyjensä vuoksi. Eräät omituiset seikat kuitenkin häiritsivät ja kiusasivat häntä: joskus, kesken kujeilun ja hullutusten, Stavro kääntyi vakavana Adrieniin päin, upottaen hänen silmiinsä kirkkaan, tyynen ja ylvään katseen, jollaisen me luomme vasikan hyviin ja typeriin silmiin. Silloin hän tunsi itsensä vähäiseksi tämän kulkukauppiaan rinnalla, tuo oppimaton mies lumosi hänet. Tämä oli hänestä selittämätöntä, ja hän ryhtyi tekemään huomioita. Mutta tilaisuutta sattui harvoin. Salaperäinen ja häiritsevä katse, jota Adrien salaa nimitti »toiseksi Stavroksi», näyttäytyi harvoin, ja vain hänelle.

Mutta eräänä päivänä — kymmenen kuukautta ennen tuota tapaamista puistossa — saattaessaan Stavroa maustekauppiaan, vanhan, äreän kreikkalaisen, luo, jolta tämä osti sokerin ja sitruunat, hän näki yhtäkkiä »toisen Stavron» edessään. Adrien iski silmänsä hänen silmiinsä.

He olivat kolmisin tuossa huonosti valaistussa kaupassa, kun Stavro, kasvojen rypyt ikäänkuin silenneinä, piirteet pehmenneinä, silmissään avoin, luja ja kirkas ilme katsoi yrmeään ja äänettömään maustekauppiaaseen ja sanoi arasti, mutta päättävästi, toisen nyökätessä myönnytellen päätään:

»Kir Margulis… Ajat ovat huonot… Ei ole lämmintä eikä kukaan osta virvokkeita… Syön säästöjäni ja teidän sokerianne… Mutta olemmehan yhtä mieltä? Tämän kerran vielä saan maksutta, eikö niin? Sopimus on entinen: jos kuolen, menetätte kymmenen frangia».

Ja kauppias, tuo saituri, mutta ihmistuntija, myönsi luottoa, tarjoten kätensä, joka oli yhtä kuiva kuin hänen elämänsäkin.

Ostokset kainalossa Stavro ulos tultuaan lasketteli sanasutkauksia, taputteli joitakin tuttavia olalle ja hyppi yhdellä jalalla.

»Minä puijasin häntä, Adrien, minä puijasin häntä!» suhahti hän nuorukaisen korvaan.

»Ethän toki, Stavro!» vastusti Adrien, »et sinä häntä puijannut. Sinä maksat takaisin!…

»Niinpä niin, Adrien, minä maksan, jollen kuole. Ja jos kuolen, niin maksaahan piru!…»

»Jos kuolet… Se on toista… Mutta sinä sanot puijanneesi häntä, ja sehän olisi epärehellistä».

»Kenties olenkin epärehellinen…»

»Et ole, Stavro, haluat vain pettää minua; sinä et ole epärehellinen!»

Stavro pysähtyi äkkiä, työnsi seuralaisensa aitausta vasten, ja kasvojen saadessa hetkiseksi tuon peloittavan ja ylpeän ilmeen, hän sinkautti Adrienille päin naamaa:

»Niin, olen epärehellinen!… Ikävä kyllä, Adrian, olen hyvin epärehellinen!…»

Ja näin sanottuaan hän kääntyi menemään. Mutta jonkinlaisen kauhun valtaamana Adrien tarttui hänen takkinsa rintapieliin, pidätti hänet, ja huudahti tukahtuneella äänellä:

»Pysähdy, Stavro! Nyt sinun on sanottava minulle totuus!… Näen sinussa kaksi olentoa; kumpi on oikea, hyväkö vai paha?»

Stavro vastusteli:

»En tiedä».

Ja riistäytyen rajusti Adrienin käsistä hän huusi suuttuneena:

»Jätä minut rauhaan!» Arvellen loukanneensa nuorukaista hän vasta etäämpää lisäsi:

»Sanon sen sinulle, kunhan korvantauksesi ovat! kuivat».

Senjälkeen he eivät olleet nähneet toisiaan. Maaliskuusta lokakuuhun Stavro kierteli markkinoilta markkinoille, ja myyskenteli talvisin paahdettuja kastanjoita Jumala ties missä. Brailassa hän kävi vain ostoksilla.

* * * * *

Tavatessaan hänet tuona päivänä puiston penkillä Adrien oli yhtä tyytyväinen kuin lienevät joet saadessaan yhtyä virtoihin ja virrat kadotessaan merten helmaan.

Stavro oli vastoin tapaansa vaitelias, mikä etenkin miellytti Adrienia. Viimeksimainittu tarkasteli häntä illan kelmeässä valossa ja huomasi hänen olevan entisellään. Kukaan ei olisi voinut tarkalleen arvata hänen ikäänsä. Mutta Adrien huomasi, että vaalea tukka alkoi ohimoilta vivahtaa hopealle.

»Miksi katselet minua noin?» kysyi Stavro närkästyneenä. »En ole myytävänä».

»Tiedän sen, mutta halusin nähdä, oletko vielä nuori, vai jo vanha».

»Olen nuori ja vanha niinkuin varpuset…»

»Se on totta, sinä oletkin varpunen, Stavro!» Hetken vaiti oltuaan, hän jatkoi:

»Etkö haluaisi tupakkakoteloani, saadaksesi pudottaa sen maahan? Se ehkä muistuttaisi sinulle, että olen aina utelias tietämään, mistä tulet ja mihin menet, ja kuinka kauppa sujuu».

»Ei paljoakaan merkitse, mistä tulen ja mihin menen, mutta kauppa sujuu melko hyvin. Tällä haavaa olen kuitenkin hiukan pulassa, poikaseni».

Ja hän taputteli Adrienia polvelle.

»Sellaista sattunee sinulle harvoin», vastasi tämä.

»Ja miksi olet pulassa, vanha veikko? Ovatko sitruunat käyneet harvinaisiksi?»

»Ei, eivät sitruunat, mutta entisajan 'rehelliset katupojat'».

»Rehelliset katupojatko!» huudahti Adrien, »sehän on sanaleikkiä eiväthän katupojat voi olla rehellisiä.

»Luuletko tosiaankin niin? Minä tunnen useita sellaisia».

Stavro istui etukumarassa, tuijottaen maahan. Adrien tunsi hänen puhuvan vakavissaan ja halusi kuulla lisää, mutta edeten varovasti hän sanoi:

»Voisitko ilmaista minulle, mihin tarkoitukseen tarvitsisit sellaista katupoikaa?»

»Seuraamaan mukanani S:n markkinoille ensi torstaina. En tosin häntä tarvitse, mutta olisihan niinkuin oli ennenkin. Tiedäthän, että minun on tapana asettua torilla sokerileipurin viereen, joka paistaa ohukaisia. Talonpojat syövät, tulevat janoisiksi, ja siinä olen minä virvokkeineni. Tarvittaessa hyppysellinen suolaa ohukaistaikinaan… (Näethän, että olen epärehellinen!…) No niin, sokerileipurini on Kir Nikolai…»

»Kir Nikolai!» huudahti ällistynyt Adrien.

»Naapurinne, entinen isäntäsi. Mutta nyt tullaan asiaan: hän ei voi jättää paistinuuniaan ja tulla torille. Siksipä tarvitaan »rehellinen katupoika» hänen palvelijansa Mikaelin avuksi kokoamaan maksuja, toisen käännellessä ohukaisia öljyssä. Kokonaista kaksi päivää olen etsinyt »rehellistä katupoikaa».

Vakavana ja suruissaan Stavro päätteli lopuksi:

»Yhä harvemmin ja harvemmin tapaa Brailassa miehiä!»

Adrien tunsi helpotusta. Hän hypähti seisoalleen »mehusaksan» eteen ja sanoi:

»Stavro! Kelpaanko minä tuoksi rehelliseksi katupojaksi?»

Kaupustelija kohotti päätään:

»Tarkoitatko totta?…»

»Kautta rehellisen katupojan kunnian! Minä seuraan teitä!»

Stavro ponnahti pystyyn kuin simpanssi ja huudahti:

»Paiskaahan kättä, sinä lemmensairaan romaniattaren ja vallattoman seikkailijan poika!… Olet esivanhempiesi kunniakas jälkeläinen…»

»Mitäpä sinä tietäisit esivanhemmistani?»

»Oh, ainakin sen, että he varmasti olivat kelpo katupoikia!»

Tämän sanottuaan Stavro syleili maalaria, ja tarttuen häntä käsipuolesta vei hänet mukaansa, sanoen:

»Nyt pian kertomaan Nikolaille tämä hyvä uutinen!… Lähdemme viimeistään huomeniltana, sunnuntaina, ehtiäksemme S:ään tiistaiaamuksi varaamaan itsellemme hyvän paikan. Sinne on päivän ja kahden yön hevosmatka. Hevonen kulkee käyden tai juosta hölkyttelee voimiensa ja majapaikoissa meille tarjottujen viinien laadun mukaan».

* * * * *

Markkinakaupustelijan ja hänen toverinsa ilmestyminen sokerileipurin luo aiheutti tiukan keskustelun. Kir Nikolai ymmärsi Stavron äänekkäästä elehtimisestä, että tämä oli mielestään tehnyt oikean löydön; Stavro lasketteli turkinkielellä sellaisen sanatulvan, että henkeä salpasi. Mikael, joka oli perillä asiasta, sekaantui riitaan, Adrienin suureksi ihmeeksi, hän kun ei ymmärtänyt tästä kaikesta sanaakaan. Mikaelin vakavan vastauksen johdosta hän näki Kir Nikolain kohauttavan olkapäitään ja Stavron tyyntyvän, mutta huudahtavan heti moitteettomalla kreikankielellä:

»Älkää huoliko siitä, mitä hänen äitinsä sanoo, oi 'pedia-meu' (lapseni)!… Jos minun viisikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt mukautua äitini elämään, en olisi koskaan tullut tietämään, kuinka aurinko nousee ja laskee sen vallihaudan takana, joka muinoin kiersi kaunista Brailaamme. Nähkääs, ystäväni, kaikki äidit ovat samanlaisia: he tahtoisivat, että heidän lapsensa tyytyisivät heidän pieniin vaivaisiin iloihinsa ja ikävyyksiinsä, jotka ovat niin tuiki vailla viehätystä. Ja sanokaapa minulle, teemmekö väärin siinä, että olemme sellaisia, miksi olemme luodut? Vai mitä, Adrien?»

Mikael puuttui jälleen puheeseen, hänkin kreikankielellä:

»Siinä te kyllä olette oikeassa, herra, mutta me emme tunne Adrienin äitiä. Saattaisihan hän olla surullinen poikkeus. Minä ehdotan, että lähetämme Adrienin pyytämään hänen suostumustaan. Jos hän sen saa, iloitsen minä siitä ensimäisenä. Mutta ilman hänen äitinsä lupaa ja vastoin hänen tahtoaan minä kieltäydyn lähtemästä markkinoille».

Tämä julistus sai Adrienin lähtemään tuulena.

Hänen äitinsä oli päivällispuuhissa. Adrien pysähtyi keskelle huonetta, kostein silmin, hehkuvin poskin, tukka epäjärjestyksessä. Kun hän ei ollut valmistanut sanojaan, takertui ääni häneltä kurkkuun. Mutta äiti arvasi asian ja ehätti sanomaan:

»Sinä elät taasen pilvissä!»

»Niin, äiti…»

»Jos aiot soittaa äskeistä säveltä, kiitän kunniasta!… Tee, mitä luulet voivasi tehdä haavoittamatta kovin sydäntäni, äläkä huoli minusta sen enempää. Niin on parempi».

»Ei ole kysymys mistään haavoittamisesta, äiti», vastasi Adrien. »Saan olla työttömänä kokonaisen viikon, ehkä kauemminkin, ja siksi tahtoisin seurata Mikaelia S:n markkinoille. Näin saisin nähdä tuon kauniin seudun ja ansaita samalla, mitä toisaalla menetän».

»Onko teitä vain kaksi?»

»On, ei… Stavro tulee myöskin».

»Sepä kaunista!… Yhä parempaa ja parempaa… Taaskin uusi »filosoofi» varmaankin sinun makusi mukaan».

Ja pojan vaietessa hän lisäsi:

»No niin, saat mennä!…»

»Ethän ole vihainen, äiti?»

»En, lapseni».

* * * * *

Lähtö tuona sunnuntaina tapahtui kaikkien Grivitza-kadun juorukellojen tirkistelyjen ja kokkapuheiden saattamana. Stavro saapui neljän tienoissa iltapäivällä sokerileipurin asunnolle rattaineen ja kojeineen: siinä oli tynnyri, joka teki vesisäiliön virkaa ja jossa oli hänen virvokelaitteensa, sokeri, sitruunat, lasit y.m. Leipurin myymälän edustalla hän Kir Nikolain ja Mikaelin avulla sälytti rattaille ohukaisten valmistamisessa tarvittavat välineet ja ainekset, kuten pöydän, pienen paistinuunin, suuren kattilan, kaksi jauhosäkkiä, useita ruokaöljypulloja ja muita tarpeita. Samalla laitettiin kuntoon istuin näille kolmelle matkamiehelle.

Säästääkseen Adrienia katselijoiden pilanteolta äiti lähti hänen kanssaan ulos puoli tuntia ennen Stavron tuloa. He erosivat toisistaan Galatz-kadulla, mistä äidin piti jatkaa matkaa erään tuttavansa luo ja pojan suunnata kulkunsa valtamaantielle, missä ajajat saavuttaisivat hänet. Hän suuteli poikaansa ja sanoi hänelle:

»Niinkuin näet, Adrien, taivun sinun tahtoosi, mutta vielä tulee päivä, jolloin kadut menettelyäsi. Pieni matka, jonka tänään teet, herättää sinussa halun tehdä huomenna pitempiä ja edelleen yhä pitempiä. Ja jollet voi taata, että tämä tulevaisuus tuo sinulle onnea, niin olen varma, että saamme molemmat vielä itkeä, mistä Jumala meitä varjelkoon».

Adrien aikoi vastata, mutta äiti lähti. Paikalleen naulittuna poika seurasi häntä katseellaan; äiti kulki suoraan eteenpäin, aivan suoraan, niinkuin hänen elämänsä oli ollut suoraa, yksinkertaista ja tuskaa täynnä. Mitä siihen ainoaan harha-askeleeseen tulee, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, ei hän katunut sitä, niin kalliisti kuin hän olikin saanut sen maksaa. Ohut villaliina päässä, yllään halpa pusero ja nenäliina oikeassa kädessä, hän kannatti kevyesti vasemmalla kädellään liian pitkää hamettaan, joka nostatti ilmaan tomua, ja katseli jalkoihinsa, ikäänkuin etsien jotakin — jotakin, jota hän ei vielä ollut kadottanut, vaan jonka hän oli kadottamaisillaan.

Adrien veikkoseni!… Sinä vapiset… Rattailla, jotka vierivät eteenpäin valtatiellä, tyynyllä istuen, vierelläsi oikealla Stavro, joka hoputtaa hevosta juoksuun ja laulelee armeniankielellä, ja nojaten Mikaelin olkapäähän, joka polttelee vaieten vasemmallasi — sinä vapiset, kelpo ystäväni. Mutta et sinä kylmästä vapise! Vapisetko ehkä pelosta? Vai värisetkö ehkä — puristuneena näiden elämäsi kahden pahanhengen väliin — tuntiessasi kohtalosi henkäyksen, joka kuljettaa sinua ei vain kohti S:n markkinoita, vaan vieläpä kohti elämäsi suurta markkinatoria, elämäsi, joka tuskin on alkanut.

Kauan, kauan Stavro valittaen lauleli armeniankielellä ajaessaan myrskyä ennustavassa hämyssä viertotiellä, joka puiden reunustamana kulki poikki viljavainioiden suorana kuin jännitetty köysi. Kauan Mikael ja Adrien kuuntelivat ymmärtämättä sanaakaan, mutta tuntien kaiken. Sitten yö yllätti heidät ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kylä seurasi kylää, maja majaa, murheen ja onnen kurjia pesiä, pimeyden peittämiä ja maailman unohtamia. Rattaisiin kiinnitetyn lyhdyn liekkuva valo paljasti yöllisiä näkyjä, maalaisia ja surkeita, joita se hetken valaisi ja jotka katosivat iäksi; jossakin haukkui kiukkuinen koira; toisaalla kohotettiin ikkunaverhoa, ja näkyviin tulivat pimeään tähystävät ihmiskasvot; vanhoja hökkeleitä rikkinäisine ja sateiden mustaamine olkikattoineen; pihoja kaatuneine aitauksineen.

Noin joka kahden tunnin kuluttua Stavro pysähtyi majatalon edustalle, taputteli hevosta, pisti sille kaurapussin päähän ja peiton selkään, ja astui sitten meluavasti sisään toveriensa seuraamana. Hän muuttui kerskailevaksi ja suulaaksi, lasketteli huvittavia kompasanoja ja taputteli joskus tuttavallisesti jotakin talonpoikaa päälaelle. Tilattuaan sitten »litran ja lasin isännälle», hän pyysi tältä kohteliaasti tupakkakoteloa, kiersi itselleen savukkeen ja pudotti kiitokseksi kotelon maahan, vakavana kuin pappi.

Adrien huomasi, kuinka Mikael, joka oli tuntenut Stavron vain pari päivää, tarkasteli tätä salavihkaa ja lakkaamatta. Käyttäen hyväkseen Stavron lyhyttä poissaoloa hän sanoi kreikaksi ystävälleen:

»Mikä juuttaan ilveilijä!… Millaista melua tyhjästä!…»

Mikael kuiskasi vastaan:

»Hän tahtoo tuolla melulla salata jotakin, en vain tiedä mitä… Joka tapauksessa hänellä on jotakin salattavaa».

* * * * *

Seitsentuntisen, melkein yhtämittaisen ajon jälkeen saavuttiin puoliyön tienoissa lopen uupuneina ja hienon sateen vihmoessa X:n kylään, josta ei voinut eroittaa muuta kuin koirakopin, mistä liuta hurjia koiria hyökkäsi raivokkaasti hevosen kimppuun. Stavro pieksi niitä säälimättömästä ruoskallaan ja ohjasi rattaat varmasti porttia kohti, johon hevonen puski päänsä, ollen vähällä kaataa rattaat.

Istuimeltaan hän huusi majatalon pitäjän ikkunaan päin:

»Gregori!… Gregori hoi!»

Ja kun musta haamu viimein pitkän odotuksen jälkeen tuli avaamaan, lisäsi hän, oudosti sadatellen:

»Pääsiäinen, evankeliumit ja kaikki pyhät apostolit! Et kai tahtone, että ohukaisia ja virvokkeita tehdään sadevedestä? Avaa pian, kirottu kuhnuri!»

Näin puhuteltu mutisi jotakin ja tarttui hevosta suitsista. Se riisuttiin valjaista ja rattaat vietiin vajaan. Sitten nuo kolme markkinamiestä ja isäntä astuivat romanialaiseen tupaan, »carciuma'an», missä syödään, juodaan ja tupakoidaan, ja missä sanotaan hyviä ja pahoja sanoja, aina miesten, ikäkauden ja »viinin laadun» mukaan.

Stavro sanoi lyhyesti:

»Syökäämme hyvin, mutta älkäämme unohtuko soittamaan suuta. Nyt lepäämme päivännousuun asti, ja sitten jatketaan matkaa. Pahin on takana. Huomenaamuna, sielu ja ruumis virkistyneenä, kerromme tarinoita ajaessamme jokivartta, ja katselemme kuinka aurinko nousee hevosen pään yli. Huomenna on kaunis ilma».

Heille tarjottiin munakokkelia, savustettua silavaa, juustoa ja viiniä, joka oli omiaan »nousemaan hattuun».

Kilistäessään Stavron kanssa isäntä kysäsi häneltä:

»Olet kai matkalla S:n markkinoille…?»

Toinen nyökkäsi myöntävästi. Kysyjä sanoi leikkiä laskien:

»Yhäkö vain käytät virvokkeihisi sakkariinia sokerin asemesta ja sitruunahappoa sitruunain asemesta?»

Stavro katsoi häntä silmiin syöntiään keskeyttämättä, ja vastasi sitten:

»Entä sinä, yhäkö sinä valmistat spriistä ja kaivovedestä viinasi, jolla myrkytät talonpojat ja painatat kukkaroasi?»

Hämmästyneenä Adrien sekaantui asiaan:

»Stavro, mutta minähän näin sinun ostavan sokeria ja sitruunoita.
Eivätkö ne olleetkaan virvokkeita varten?»

»Ei, ystäväni. Se on vain silmänlumetta janoisille!» vastasi Stavro. Ja hän lisäsi kreikankielellä:

»Siinä näet, kuinka epärehellinen olen! Eikä sillä hyvä: voin olla paljoa pahempikin».

Mikael ja Adrien vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja edellisen silmät vastasivat jälkimmäisen kysyvään katseeseen:

»Tässä piilee jotakin».

Kaikki kolme nousivat. Isäntä otti tulitikkurasian ja kynttilän ja saattoi heidät ullakolle. Se oli puolillaan heiniä. He levittivät lattialle suunnattoman suuren maton »rogojinan», jolle riisuutumatta heittäytyivät nukkumaan, vatsat kylläisinä, päät hiukan viinistä ja väsymyksestä raskaina.

»Jos tupakoitte, varokaa tulta», sanoi isäntä lähtiessään, vieden mukanaan kynttilän ja tulitikut. Viisi minuuttia myöhemmin kaikki kolme nukkuivat.

* * * * *

Seuraavana päivänä matkaa jatkettaessa alkoi Stavro kertoella näin:

»Vuoden 1867 paikkeilla, hiukan senjälkeen kun ruhtinas Kaarle oli noussut valtaan, palasin minäkin maahani, mutta en ruhtinaana. Minä palasin sisareni romanttisesta katoamisesta murtuneena ja sen seikkailevan elämän turmelemana, jota olin viettänyt etsiessäni häntä kaksitoista vuotta läpi Anatolian, Armenian ja Euroopan Turkin. Ikäväkseni en voi alkaa kertomalla teille lapsuudestani, sisareni surullisesta kohtalosta ja niistä luonnottomista oloista, joissa elin. Se kestäisi liian kauan. Ehkä teen sen joskus, jos vielä silloin puristatte ystävinä kättäni. Jollette taas sitä tee, on se minulle aivan yhdentekevää.

Olin siihen aikaan kaksikymmenviisivuotias, minulla oli hiukan rahaa ja puhuin kolmea itämaista kieltä, mutta olin melkein kokonaan unohtanut romaniankielen. Lapsuusajan tuttavat eivät minua enää tunteneet ja se oli minulle mieleen: tahdoin pysyä tuntemattomana. Sitäpaitsi minulla oli Turkin kansalaisen paperit. Kun lisäksi puhuin huonosti kieltäni, pidettiin minua muukalaisena.

Miksi palasin maahani? Ilman aikojani ja tärkeästäkin syystä. Ilman aikojani, koska juureni jo olivat irtautuneet sen maan kamarasta, jossa olin ensi kertaa nähnyt päivänvalon, ja koska viihdyin hyvin vierailla mailla. Tämä viihtymys oli kuitenkin vain näennäistä. Vietin vapaata, mutta paheellista kulkurielämää. Naisista tunsin vain sisareni ja äitini: puoliso tai rakastajatar oli minulle tuntematon. Ja kuitenkin minun haluni paloi heihin, mutta pelkäsin lähestyä heitä. — Tällaista te ette käsitä. Mikael!… Kuinka paljon vääryyttä elämässä tehdään! Nähdessään raajarikon, jolta puuttuu jalka tahi käsi, ei kukaan häntä solvaa, mutta jokainen peräytyy, kukaan ei tunne sääliä sielullisesti raajarikkoista kohtaan!… Ja häneltä puuttuu kuitenkin se pylväs, joka kannattaa elämää. Se puuttui minulta. Palasin Romaniaan pyytääkseni sitä niiltä, joiden elämäntavat ovat paremmin todellisen aistielämän mukaiset. He antoivat sen minulle, mutta suotuaan minun vain hetkisen tuntea sen tukea, he riistivät sen minulta äkkiä, häpeällisesti, syösten minut jälleen paheeseen. Se tapahtui näin:

Heti palattuani ryhdyin entiseen ammattiini salepgdi'na [salep-jauhoista valmistetun kuuman juoman myyjä Itämailla] kierrellen markkinoilta markkinoille, mutta vain ulkopuolella Brailaa, sen ympäristöllä ja etäämpänäkin. Kaupungissa ei kukaan tietänyt ammattiani. Salep-jauhon ostin salaa eräältä turkkilaiselta, uskotellen olevani hänen maanmiehensä ja antaen hänen tietää vain niin paljon kuin halusin. Niinpä tein työtä vähän ja ansaitsin hyvin, etenkin kun saatoin turvautua säästöihini, jotka kannoin vyössäni. Nyt aloin solmia tuttavuuksia.

Kävin puettuna kuin ghiabour [varakas mies], ja tarjosin siekailematta lasin viiniä milloin yhdelle milloin toiselle, ja niin keksin eräänä päivänä vanhan Brailan esikaupungissa hyvän viinin ja samalla sen, mitä olin etsinyt maahantulostani lähtien (melkein vuoden): viiniä tarjosi usein kaunis »crasmaritza», ravintolanomistajan tytär. Ja minusta tuli tuon hyvän viinin uskollinen nauttija ja niiden salamoiden uhri, jotka leimahtelivat ihailtuni silmistä. Mutta minä olin varovainen: perhe oli jäyhä ja hyvin rikas. Lisäksi se ei rakastanut muukalaisia, vaikka sen rikkaus olikin lähtöisin heistä.

Ensi tehtäväni oli siis hankkia kiireesti romanialaiset paperit, mikä Pyhän Bakshishin [juomaraha] maissa on helppoa. Vuorokaudessa on »salepgdi Stavro» haudattu ja minusta tulee Domnul Isvoranu, »kuparituotteiden kauppias Damaskuksesta». Nimi ja arvo miellyttävät. Ollaan kohteliaita ja huomaavaisia. Talossa ei ole emäntää. Isäntä on vanha, vakava ja potee jalkojaan.

Kolmen kuukauden kuluttua minut pidätetään eräänä iltana aterialle perheeseen. Tutustun tätiin, joka hoitaa äidinvirkaa ja hukuttaa tyttären hellyyteensä. Mutta ennen kaikkea totean, että on aina hyvä valehdella vain puolittain. Pöydässä tapasin kaksi veljeä, suuria ja vahvoja kuin teloittajat, jotka sattuivat olemaan damaskolaisten mattojen ja kuparien myyjiä Galatzissa. Onneksi tunsin Damaskuksen ja heidän ammattinsa paremmin kuin he itse; olin usein kaupitellut tuon maan mattoja ja kupariteoksia.

Aterian aikana minä puhun, kerron tarinoita ja näkemiäni; kuvaillen erikoisesti sitä kurjuutta, mikä liittyy näihin Damaskuksen mattoihin ja kupariesineihin, jotka ovat tykkänään viisivuotiaiden lasten ja puolisokeiden vanhusten kätten työtä, ja joista edelliset ansaitsevat kaksi metelikiä (kymmenen penniä) päivässä, tietämättä tuskin mitään lapsuudesta, ja astuvat elämään kärsimykseen portin kautta; viimemainitut nääntyen nälkään, osattomina vanhuudelle kuuluvasta levosta ja rauhasta.

Tarinani huvittavat neitiä, ja niiden surullinen puoli hellyttää hänet kyyneliin. Mutta toisten sydämet ovat kovat, he ottavat tarinan vain tarinana. Tämä on minulle epämieluista, vieläpä siinä määrin, että olen vetäytymäisilläni pois. Mutta ajoissa muistan, etten tule tähän taloon mennäkseni naimisiin kaikkien kanssa. Tyttö oli mieleiseni ja hänet tahdoin naida.

Seurusteluni tytön kanssa rajoittui siihen, että kerroin hänelle kaskuja ja tarinoita.

Kaksi kuukautta tämän ensimäisen päivällisen jälkeen saatoin pitää itseäni perheen läheisenä tuttavana. Ilmapiiri tässä perheessä, jolla tuskin oli mitään suhteita, oli tukahduttava, mutta ainoa, joka oli siihen menehtyä, oli tuo vilkas olento, jota rakastin. Joka ilta vietin hänen luonaan pari kolme tuntia tarinoiden, runoja lausuen tai laulellen itämaisia lauluja, sointuvia ja valittavia. Tätiä ja isääkin tämä huvitti, mutta tyttö oli hulluna ihastuksesta… Hän halusi kuulla lisää, yhä lisää…

Isä oli karkoittanut myymälästä kaikki häiritsevät ostajat, kaiken melun, ja harvat poikkesivat sisään tilaamaan jotain nautittavaa. Myymälän takana olevassa huoneessa, johon johti lasiovi, istui täti, perheen kaikki kaikessa, korjaillen liinavaatteita ja pitäen uudinten lomitse silmällä huonosti valaistua myymälää. Neiti ompeli jotakin korutyötä tai nypläsi pitsiä, isän lojuessa sänkykomerossa torkkuen, joskus vaikeroiden ja joskus kuunnellen minua. Hän olisi typeryydellään voinut saattaa lampaankin epätoivoon. Istuen sohvalla hänen lähellään kerroin kaikenlaista, mikä oli suunnitelmilleni edullista, ja hän nieli kaiken.

Näin pääsin helposti perille hänen heikosta puolestaan: hän tarvitsi neuvokkaan miehen jatkamaan liikettä, ja sellaisen hän näki minussa. Tiedetäänhän, ettei romanialaisesta ole kauppiaaksi; hän on vain maan orja. Kun hän tahtoi antaa tyttärensä liikeasioihin perehtyneelle miehelle, ja kun toisaalta vain ulkomaalaiset pystyivät noina aikoina menestyksellä harjoittamaan kauppaa, oli hän sitäkin tyytyväisempi tavatessaan maanmiehen, joka oli kokenut maailmaa, osasi vieraita kieliä, kykenipä vielä neuvomaan hänen molempia poikiaankin, jotka olivat yhtä typeriä kuin hän itsekin. Olin aina ihmetellyt itsekseni, kuinka nämä paksupäät olivat voineet hankkia sellaisen omaisuuden, kun sain kuulla, että manalle mennyt äiti oli ollut ensiluokkainen liikekyky. Tyttö oli hänen luonteisensa; mutta äidin kuoltua talo oli vaipunut uneliaisuuteen.

Minun mukanani tuli taloon hengitettävää ilmaa; kukin noista viidestä hengitti sitä omalla tavallaan. Vanhus ja hänen molemmat poikansa, jotka viettivät joka toisen sunnuntain perheen piirissä, elehtivät kuin puolihullut ja olivat tukehduttaa minut kysymyksillään, jotka koskivat liikeasioita, vain liikeasioita. Pannakseen rehellisyyteni koetukselle he eivät keksineet mitään sen nerokkaampaa, kuin että lainasivat minulta rahasumman; joskus he taas itse lainasivat minulle. He olivat minuun näissä molemmissa suhteissa tyytyväisiä, ja minä päättelin mielessäni, että typeryys ja raha olivat totisesti kaksoisveljiä. Nämä kolme olivat muuten yhtä maata.

Vanha nainen, kuolleen perheenäidin sisar, ei nauranut ja itki vieläkin vähemmän. Sensijaan hän usein uteli liikeasioitani. Aluksi torjuin hänen kyselynsä, sillä huomasin hänen epäilevän minua. Sittemmin, rohkaistuneena noiden kolmen kunnon miehen luottamuksesta, selostin laajasti, kuinka liikeyritykseni parina viime vuonna olivat sujuneet huonosti tarpeellisen pääoman puutteessa. Tässäkin valehtelin vain puolittain, sillä mitähän olisinkaan saanut aikaan, jos minulla olisi ollut käytettävänäni runsaasti rahoja!… Tuona ajankohtana oli ulkomaisten kupariteosten kauppa kaikkein tuottavinta. Vastaus tyydytti, sillä enhän koskaan ollut sanonut olevani rikas.

Mutta sydämeni ilo oli kiintymykseni kauniiseen Tincutzaan. Hän yksin ymmärsi ja rakasti minua, hän yksin sai minut kestämään ja toivomaan tässä epätoivon talossa.

Vapaana miehenä, joka ei jumaloinut rahaa, ja tottunut kun olin hengittämään keuhkoihini elämän suuria tuulia, jotka lakaisevat pois luonnon myrkylliset tautipesäkkeet, viivyin tässä talossa, jossa kaikki oli itsekkyyden ja typeryyden saastuttamaa, vain hänen vuokseen, joka kaikin voimin kurkoitti vapautta kohden.

Usein jäimme melkein kahden. Täti meni levolle, sillä hän nousi aikaisin. Ja silloin, — istuen lähellä isää, josta ei tietänyt, vaikeroimisesta huolimatta, nukkuiko hän vai valvoi — Tincutza sanoi minulle, ompeluksensa yli kumartuneena ja luoden minuun katseen, joka pysähdytti vereni:

»Kertokaa minulle jotakin, herra Isvoranu, jotakin surullista…»

Isä huusi:

»Ei, ei surullista! Se ellostaa mieltäni!…»

»No niin, jotakin iloista sitten», lisäsi tyttö surumielisenä.

»Kerron jotakin, joka sopii kaikille», sanoin minä. »Viime vuonna olin tavaroineni markkinoilla Jalomitzan [eräs Romanian joki] rannoilla. Niinkuin tiedätte, on markkinoilla viisasta olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Siellä tehdään pian tuttavuuksia ja unohdetaan ne yhtä pian, mutta markkinakaupustelijat tapaavat helpommin toisensa jälleen kuin kuollut papin, joka hänet on haudannut…»

»Kas, sepä ovelaa», mutisi vanhus.

»Noudatin siis tuota viisasta käytöstapaa, ja kerronpa, mitä minulle tuona päivänä sattui. Olin joku aika sitten tutustunut kaupustelijaan, nimeltä Trandafir, mustalaiseen, joka oli myyvinään helminauhoja, mutta todellisuudessa koetti houkutella herkkäuskoisia markkinamiehiä korttipeliin, joka tunnetaan nimellä: kolme korttia. Kerta kaikkiaan, Trandafir oli veijari. Mutta tuo veijari herätti minussa mielenkiintoa. Hän tuli ja nojautui rattaitani vasten, kaulanauhat pujotettuna käsivarrelle, poltteli piippuaan sanaakaan sanomatta, ja syljeskeli, kunnes olin inhoten ajamaisillani hänet tiehensä. Silloin hän hävisi väkijoukkoon, huudellen »Helminauhoja! Helminauhoja!» Mutta hänen silmänsä etsiskelivät maalaisia, jotka soveltuisivat osakkaiksi peliin, ja ken siihen ryhtyi, lopetti tyhjin taskuin. Tahtoen neuvoa häntä ansaitsemaan elatuksensa kunniallisemmin, ehdotin hänelle kerran, että hän muuttaisi ammattia.

»Mitä?» vastasi hän, »tahtoisitko minusta toveria?»

»En, sanoin minä, toveria en sinusta tahdo, mutta voisin tehdä sinusta salepgdin. Sillä ansaitsee hyvin.

»Vai ansaitsee hyvin!» huudahti hän. »Salepillasi en koskaan ansaitsisi kylliksi, voidakseni puolivuosittain liittää uuden dukaatin kauniin Mirandani kaulaketjuun, joka on tehty riikin dukaateista. Ja silloinpa, poikaseni, hän lähtisi luotani, sillä rakkaus on häilyväinen!… Myönsin hänen olevan oikeassa: salep ei tuota dukaatteja, kun sensijaan hänen »kolme korttiaan»… no niin, hänen »kolme korttiaan» tuottivat hänelle tuona päivänä, josta puhun, viisi kahdentoista frangin dukaattia vähemmässä kuin iltapäivässä. Mutta nuo dukaatit aiheuttivat hyvin huvittavan jutun: putipuhtaaksi tyhjennetty nuori talonpoika ei päästänytkään Trandafiria käsistään, ja nuo molemmat, ajettuaan toisiaan vimmatusti takaa pitkin kenttää, päätyivät minun luokseni, pyytäen minua rauhantuomariksi. Talonpoika sanoi: »Jollei hän anna rahojani takaisin, on hänen opetettava minulle ammattinsa; niinpä niin, ammattinsa. Minä teen niinkuin hänkin». Trandafir kohautti olkapäitään: »Hän on hullu, tuo mies! Mikä meteli! Mikä meteli!» — — »Niin, ukkelini», sanoi toinen, »rahani tai ammattisi! Ei kannata olla rehellinen. Teen niinkuin sinäkin!» — »Mutta sinä et ole rehellisempi kuin minäkään», huusi Trandafir. »Sinä tahdoit voittaa rahani, mutta minä olin ovelampi, ja voitin sinun rahasi, siinä kaikki». — »Niinpä niin», myönteli talonpoika, »en ole ollut paljoakaan sinua rehellisempi. Siksipä annankin sinulle dukaatin, kunhan annat minulle neljä muuta takaisin. Jollet sitä tee, niin heittäydyn Jalomitzaan, ja se on synti… Minulla on kotona nuori vaimo yksinään…Me rakastamme toisiamme… Ja nuo viisi dukaattia riippuivat hänen kaulanauhassaan. Minä otin ne, ostaakseni kaksi hevosta ja viljelläkseni maata…»

Trandafir hypähti ilmaan kuin raudalla poltettuna. »Mitä?» huusi hän. »Sinä roisto, riistätkö vaimosi dukaatit ostaaksesi itsellesi hevosia? Sinä et ansaitse vaimoa, jolla on kaulanauha dukaateista!» — »Mitäs saatoin tehdä?» vaikeroi nuori mies. — »Mitäkö tehdä?» raivosi mustalainen. »Olisit mennyt varastamaan ne kolmen peninkulman päähän kotoasi, ja jättänyt dukaatit vaimosi kaulaan!» Ja minun puoleeni kääntyen Trandafir sanoi: »Oletko koskaan nähnyt noin tyhmää romanialaista…» Tämän sanottuaan hän vaipui mietteisiinsä, poltteli ja sylki. Talonpoika itki kädet kasvoilla. Silloin kävi näin: Trandafir kääntyi mieheen päin, kiskaisi kädet hänen kasvoiltaan ja nopeasti kuin jos salama olisi iskenyt, sivalsi häntä kahdesti korvalle. »Miksi lyöt minua?» huusi mies. — »Koska olet hölmö… En voi nähdä miehen itkevän», vastasi mustalainen, pyöritellen kiiluvia silmiään kuin paholainen. »Kas tässä ovat nuo viisi dukaattia ja palaa tänä yönä kotiisi, mutta pysyttele pyssyn kantaman päässä kylästä, valtamaantiellä. Aamun sarastaessa tuon sinulle nuo kaksi hevosta ja annan sinulle vielä kaksi korvapuustia. Ja tämän teen opettaakseni sinulle, ettet enää toiste, kajoa kauniin naisen dukaatteihin, muussa tarkoituksessa kuin lisätäksesi niitä». Puoli vuotta tämän seikkailun jälkeen tapaan Trandafirin Naziruun vievällä tiellä. Hän oli ratsain, minä rattailla. Sivuuttaessamme toisemme kysyn häneltä: »Oletko pitänyt sanasi, Trandafir?» — »Olen», vastasi hän minulle, »annoin hänelle kaksi hevosta ja kaksi korvapuustia».

* * * * *

Isä oli kertoessani nukahtanut, mutta Tincutza oli liikutetumpi kuin koskaan ennen. Silloin huomasin olevani ensi kertaa elämässäni yksin kauniin tytön kanssa, joka katseli minua rakastunein, kostein, säteilevin silmin. Kumartuen minun puoleeni, hän tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka oli sointuvampi kuin viulun:

»Sanokaahan, herra Isvoranu: voisitteko te rakastaa niinkuin mustalais-Trandafir?…»

En voi sanoa, polttiko vai jäätikö hänen kätensä minua, mutta sen vain tiedän, että minut valtasi yht'äkkiä pakokauhu, päätäni huimasi kuin jos olisin pudonnut katolta, ja muitta mutkitta sieppasin hattuni ja syöksyin ulos.

Hän piti menettelyäni kujeiluna ja nauroi kovin nähdessään minut seuraavana päivänä. Mutta minä olin lohduton: naispelkoni ilmeni voimakkaampana kuin milloinkaan. Kaikki toivo kuukausia kestäneen tuttavallisuuden hyväätekevästä vaikutuksesta häipyi pois. Minä olin yhä edelleen sielultani rampa.

Mutta aivan kuten on hevosten laita, jotka pelkäävät tulta, aloin minäkin uskotella itselleni, että pitelemällä liekkiä nenäni edessä, en lopulta sitä enää pelkäisi. Ja kukapa ties? Mitä me oikeastaan tiedämme ihmisluonnosta? Vähemmän kuin eläimet!… Jos minulla olisi ollut tilaisuutta viihdyttää luonnottomia viettejäni ja kesyttää villiytyneitä vaistojani olisin ehkä löytänyt tasapainon. Mutta siihen olisi tarvittu ihmisten hyväntahtoisuutta ja olosuhteiden myötävaikutusta. Ei edelliset enempää kuin jälkimmäisetkään huolineet pelastaa ihmistä. Jälkimmäiset ovat tehneet minusta köyhän miehen, kun taas edelliset eivät nähneet muuta kuin oman itsekkyytensä. Seurauksena oli, että puskimme päämme murskaksi seinää vasten. Mutta meistä kahdesta olin minä surkuteltavampi.

En olisi tahtonut pyytää Tincutzan kättä, ennenkuin olin varma siitä, että luonteessani alkoi tuntua tervehtymisen oireita. Mutta silloin ilmestyi näyttämölle kilpakosija, joka saattoi asemani vaaraan. Tyttö huusi ääneensä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, ja silloin isä kysyi, mitä minä ajattelin asiasta.

Mitäkö minä ajattelin? Pelkkä naimisiinmenon ajatuskin syöksi minut kadotuksen kauhuihin!… En voinut vastata mitään… Olin välttelevä, hämmentynyt… Ylpeydessään loukattu Tincutza vuodatti kyyneleitä, jotka raatelivat sydäntäni. Isä arveli hämminkini johtuvan siitä, etten ollut »rikas mies», ja lohdutteli minua:

»Kunhan teette täällä työtä, olette vielä rikas jonakin päivänä!»

Ymmärrättekö? He luulivat minun etsineen rikkautta heidän talostaan.

Näin teki perikato tuloaan ja minä kuljin suoraan sitä kohti: pyysin Tincutzan kättä. Hän riemuitsi, talo heräsi horrostilastaan, mutta minä, minä tunsin olevani hukassa. Kosintaani seuraavat päivät muistuttivat kuolemaan tuomitun viime hetkiä. Tincutza oli ihastuksissaan.

»Mielenliikutusko teidät noin herpaisee?» sanoi hän minulle eräänäkin päivänä, »kuinka onnellinen olenkaan!»

Tyttö-parka!

Rauhoittaakseni mieltäni minä kerroin kaskuja aamusta iltaan, mutta kuitenkin huomattiin, etten ollut entiseni, ja kihlajaisiltana olin vähällä pyörtyä. Läsnäolevat sukulaiset kuiskuttivat keskenään, ja panivat kaiken mielenliikutuksen laskuun, kuten teki morsiamenikin. Minua koetettiin saada puhumaan, minua pyydettiin kertomaan. Minä etsin aivoistani enkä löytänyt mitään. Mutta pappi, joka oli vaihtanut sormukset, antoi minulle kirkon siunauksen lausuttuaan aiheen tarinaan.

Oli kysymys peltotöistä ja pappi valitteli, että hänen työmiehensä eivät välittäneet hänestä mitään, vaan laiskottelivat työmaalla. Ikäänkuin syötiksi sanoin silloin:

»Isä, on olemassa vain yksi keino saadaksenne heidät tekemään ripeämmin työtä».

»Mikä se on, poikani?»

»On kirottava tuimasti, kirottava kuin surugiu [kyytivaunujen ajaja].

»Ah, emmehän voi kirota, se on syntiä».

»Niin, syntiä se tosin on», myöntelin minä, »mutta Bukarestin arkkipiispa on antanut synninpäästön kaikkiin sellaisiin tilanteisiin nähden, joissa ei voi menetellä toisin».

Pappi näytti epäilevältä, mutta kaikki läsnäolijat huusivat:

»Kuinka? Sanokaahan, kuinka? Kertokaa!»

»No niin, asia oli siis tällainen: eräänä päivänä oli Bukarestin arkkipiispan lähdettävä erääseen kaupunkiin, jossa hänen oli välttämättä oltava läsnä kirkollisessa juhlatilaisuudessa. Noudettiin parhaat postivaunut ja Hänen Pyhyytensä nousi niihin. Mutta huolimatta siitä, että hänellä oli tiedossa hyvät juomarahat, oli vaunujen surugiu hyvin tyytymätön, sillä niinkuin kaikki tiedämme, ei surugiu voi ohjata hevosiaan kiroilematta. Hänelle on piiskan läimäyttely ja kiroaminen välttämättömämpää kuin itse juomarahat, eikä arkkipiispan surugiukaan kieltänyt nimeään. Korkean kirkonmiehen nuhteita peläten mies-parka pureskeli huuliaan ja ajoi parhaan taitonsa mukaan kokonaista kolme tuntia, mutta kun saavuttiin virran yli vievälle kahlauspaikalle, pysähdytti hän kerta kaikkiaan vaunut. Hengästyneenä ja tulipunaisena kiukusta kuin keitetty krapu hän heitti käsistään ohjakset ja jäi odottamaan, päättäen pitää kiinni oikeuksistaan hinnalla millä tahansa. Arkkipiispa kävi kärsimättömäksi ja pisti hetkisen kuluttua päänsä ulos vaununovesta, kysyen syytä pysähdykseen. Surugiu otti lakin päästään ja selitti nöyrästi:

»Asia on nähkääs se, Teidän korkea Pyhyytenne että hevoset ovat tottuneet surugiun kirouksiin, ja kun en voi kiroilla Teidän Pyhyytenne läsnäollessa, eivät ne tunne minua ja kieltäytyvät menemästä yli».

Arkkipiispa suositteli:

»Poikani, huutakaa niille: hei, hei, kelpo hevoseni!»

Surugiu, tuo veitikka, toisteli säyseästi:

»Hei, hei, kelpo hevoseni!…» Mutta hevoset eivät liikahtaneetkaan.

»Eikö ole mitään muuta keinoa niiden liikkeelle saamiseksi kuin kiroileminen?» tiedusteli Hänen Pyhyytensä, kadottaen kaiken kärsivällisyytensä.

»Ei, Pyhä Isä, on kuten sanoin: vain kaura ja kiroukset saavat hevoset liikkeelle!…»

»No niin», vastasi metropoliitta, »kirotkaa siis ja minä annan teille synninpäästön!»

Surugiu ponnahti seisoalleen, tarttui ohjiin, läimäytti loputonta piiskaansa ja huusi niin, että kuolleetkin olisivat säikähtäneet:

»Hei, hei, hei! Neitsyt Marian Kaikki pyhät sandaalit! Kaikki pyhät jumalankuvat! Neljätoista evankeliumia! Kuusikymmentä sakramenttia!… Kaksitoista apostolia ja neljäkymmentä marttyyriä!… Hei, hei, hei!… Kelpo hevoseni, Jumalan ja Pyhän Hengen nimeen!…

Vaunut kiisivät kaalamossa kuin pääskynen. Rannalle päästyä arkkipiispa pisti jälleen päänsä ulos ja sanoi ajajalle, joka katseli häntä voitonriemuisena:

»On hämmästyttävää, kuinka hevosenne ovat opetetut, mutta te sensijaan ette näy saaneen paljoakaan uskonnonopetusta: ei ole neljäätoista evankeliumia, vaan neljä, eikä kuuttakymmentä sakramenttiä, vaan ainoastaan seitsemän.

»Olette oikeassa, Pyhä Isä, ja tiesin sen itsekin, mutta, nähkääs, neljä ja seitsemän ovat liian lyhyitä lukuja, jotta niistä syntyisi kunnon kirousta, ja niinpä me ajurit koetamme parhaamme mukaan muovailla uskontoa, saadaksemme sen soveltumaan ammatillisiin tarpeisiin».

Tämän kaskun aiheuttama hilpeys saattoi papin hämilleen ja minun oloni helpommaksi. Tincutza säteili, niin ylpeä hän oli minusta.

Voi, miksi ei kaikki saanut jäädä silleen? Tai miksi en minä pelastautunut ennen murhenäytelmää? Sillä pitkä, loputon murhenäytelmä alkoi kolme viikkoa myöhemmin, mitkä kolme viikkoa olivat täynnä kidutusta, jollaista kukaan tuskin aavistaa tai uskoo todeksi, jolloin morsiameni jokainen suudelma oli minusta kuin neuvo ottamaan jalat alleni ja pakenemaan: tämä murhenäytelmä alkoi häillä.

Nyt olen tullut kertomuksessani siihen hirvittävään tihutyöhön, joka murskasi viattoman Tincutzan ja oman elämäni. Kelpo Mikaelini, olen tullut mainitsemaasi luonnottomuuteen, väkivaltaisuuteen, paheeseen, kaikkeen siihen kiroukseen, jota kaksijalkaiset eläimet harjoittavat totunnaisuuden, käytännön ja perinnäistapojen varjolla, myrkyttäen elämän ja kahlehtien viattomat. Sillä yhtähyvin kuin puhdas morsiameni olin minäkin viaton sairaalloisella tavallani.

Te ette ehkä tiedä, Mikael, mistä on kysymys. Te ette tiedä meillä olevan häissä tapana, että perheen omat ja vieläpä vieraatkin naiset hyökkäävät nuoren avioparin makuuhuoneeseen muutama tunti senjälkeen, kun nämä ovat vetäytyneet yksikseen, karkoittavat heidät toiseen huoneeseen, penkovat häävuoteen, löytääkseen sieltä epäämättömän todisteen nuoren vaimon neitseellisyydestä, todisteen, jonka he joskus kantavat riemusaatossa viereisessä huoneessa juhlivien kutsuvieraiden nähtäväksi. Olenpa nähnyt enemmänkin: olen nähnyt tätä lippua kannettavan seipään nenässä Petroista Cazassuun vievällä tiellä, mielipuolten tavoin elehtivien naisten saattaessa tätä ilettävää voitonmerkkiä. Heidän jäljessään tuli viulua vinguttava mustalainen, ja näin kuljetettiin maanantaiaamun hämärässä »punaista viinaa» onnettoman neitseen onnelliselle äidille.

Tiedättekö, Mikael, mitään raaempaa ja inhoittavampaa? Onko olemassa luonnottomuutta, paheellisuutta tai väkivaltaisuutta, joka olisi epäinhimillisempää, julmempaa tai ennenkuulumattomampaa kuin tämä ilakointi, tämä näytelmä, tämä siveetön ja häpeällinen menettelytapa?…

Mutta minä, minä tiesin… Tiesin kaiken tämän, kun hääpäivä tuli. Luontoni oli aina noussut näitä tympäiseviä tapoja vastaan, mutta etenkin tänä vaarallisena aikana, jolloin aistini pettivät minut niin surkuteltavasti, oli minulle tärkeää saada estetyksi tämä synkkä ilveily.

»Kutsuin puheilleni isän ja tädin. Vaikka tämä inhoittava tapa miellyttikin isää, ei hän ollut kovinkaan taipumaton, mutta täti piti itsepintaisesti kiinni siitä, että sitä oli pidettävä kunniassa, sillä olihan se peräisin menneiltä ajoilta ja vartioi kunniallisuutta.

Tähän asia jäi, ja eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä hääsaattue lähti kirkkoa kohti, loisteliaasti niinkuin tapa vaati, kaikki jalkaisin, lukuunottamatta kahta ratsastajaa, jotka avasivat tietä. Heidän jäljessään tuli mies kantaen kahta suurta moskovalaista kynttilää kullalla kirjaillulla hopeatarjottimella, ja sitten seurasi muu hääväki. Kirkosta tultaessa ratsastajat asettuivat etunenään, laukaisten pistoolejaan, liehutellen ilmassa pitkiä nauhakkeita, jotka oli sidottu heidän käsivarsiinsa, ja hypittäen hevosiaan, jotka olivat koristetut nauhoin ja hopeahelyin. Tarjottimella oli nyt, tavan mukaan, leipää ja suolaa. Heti näiden perässä tulin minä, pelosta ja surkeudesta väristen, kynttilä kädessä ja Tincutza käsipuolessani. Tincutza, onnellisena koristeissaan, jotka peittivät hänet melkein kokonaan. Takanamme hääväki, ja kaikki tämä hukkuneena soiton säveliin, josta huolehti kaksitoista soittoniekkaa neljällä eri soittokoneella. Kotimatkalla naiset noutivat vettä lähteestä ja siroittelivat sitä hääsaattueen tielle hedelmällisyyden toivotukseksi.

Tuli ilta ja minun kohtaloni hetki löi. Pöydässä oli parisenkymmentä kutsuvierasta, sukulaiset siihen luettuna. Juhlapuheet herättivät ylitsevuotavaa riemua, johon minunkin täytyi yhtyä ja vastata kaskuilla pöytävieraiden tarinoihin. Viinistä lämmenneenä eräs heistä sai mauttoman päähänpiston ryhtyä kertomaan, kuinka eräs aviomies huomattuaan, ettei hänen nuori vaimonsa ollutkaan viaton, oli piessyt häntä itse hääyönä, istuttanut hänet seuraavana aamuna rattaille, selkä juhtiin päin, kasvot käännettyinä rattaiden takaosaa kohti, missä riippui seipään päässä puhkaistu savimaljakko, ja saattoi hänet näin juhlallisesti takaisin kauhistuneiden vanhempien luo.

Katselin Tincutzaa: hän oli tyyni, varmana viattomuudestaan. Mutta minä olin kauhuissani ja huusin, että se, mikä tapahtui aviopuolisoiden kesken, ei kuulunut kenellekään.

»Saammepa pian nähdä, eikö se kuulu kenellekään!» vastasivat jotkut läheisistä.

»Todellakin, tämä »pian» osoittautui olevan jotakin hyvin miellyttävää, sillä kellon lyödessä kahtatoista huomasin, että kasvoihini alkoi sataa joka suunnalta leivän sisuksesta puristettuja pieniä pallosia, sitten leivänkappaleita ja hetkisen kuluttua kokonaisia viipaleita.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyin minä.

»Se tarkoittaa sitä, että teidän on lähdettävä täyttämään velvollisuuttanne», vastasi kummi-täti.

Vannon, ystäväni, etten ymmärtänyt mitään, ennenkuin kummi-setä vei minut syrjään ja selitti, mistä velvollisuudesta oli kysymys.

Sillävälin kun hän puhui kanssani, auttoivat kummi-täti ja täti Tincutzaa riisuutumaan meille järjestetyssä makuuhuoneessa. Sitten he, samoinkuin isäkin, tulivat syleilemään minua, ja muitta mutkitta avattiin ovi, minut työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui takanani.

»Tänä hetkenä, joka on elämäni kaikkein surullisimpia, muistan vielä hämärästi nähneeni Tincutzan jumalaisen kauniin pään lepäävän valkealla pieluksella, mustat suortuvat valtoimina ympärillään, ja siinä olikin kaikki siksi iltaa: minä kaaduin pyörtyneenä keskelle lattiaa!…

Kokonaisen vuorokauden makasin kuumehoureissa. Sairastin kaksi viikkoa. En tiedä, mitä olin puhunut maatessani tajuttomana, mutta tiedän, että vain harvat kävivät minua katsomassa. Parannuttuani huomasin olevani vihollisten ympäröimänä. Appeni ja täti vaativat minulta selitystä sen häpeän johdosta, jota olin tuottanut heidän talolleen. Minä pelastauduin toistaiseksi teeskentelemällä olevani noiduttu. [Rahvaan ennakkoluulo, jonka mukaan noitumalla voidaan riistää mieheltä hänen miehuutensa.] He eivät säälineet minua, vaan inhosivat minua entistä enemmän.

Tästä hetkestä lähtien ja kokonaista kymmenen kuukautta viha ja ynseys ympäröivät minua joka puolelta. Minut pidettiin erossa kaikesta; minulle ei uskottu mitään tehtäviä, rahat säilytettiin aina lukkojen takana, ikäänkuin olisin ollut varas. Omilla varoillani en voinut mihinkään ryhtyä — jollen tahtonut jälleen ruveta salepgdiksi — sillä olin kuluttanut melkein kaikki rahani häälahjoihin. Ja niin alkoi tuo hirvittävä elämä, jonka pelkkä ajatteleminen kauhistuttaa minua vielä nytkin.

* * * * *

En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti, se olisi minulle liian tuskallista…

Teljettynä tähän onnettomuuden taloon uskaltausin kadulle vain hyvin harvoin ja ainoastaan iltaisin. Vieläpä minulta kiellettiin pääsy myymäläänkin. Ei ketään vieraita… Ei ketään tuttavia… Ei minkäänlaista työtä… Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, oli pahasta… Pöydässä oltiin kuin kuuromykkiä… Ja minä kuljeskelin huoneesta toiseen tohveleissa ja paitahihasillani kuin mikäkin loinen tai kummitus tai täyshoitolainen.

Molemmat lankoni tulivat joka sunnuntai. Minä pyysin päästä heidän kanssaan Galatziin auttaakseni heitä liikeasioissa, joita jonkunverran ymmärsin. He puhuivat minulle avioerosta. Ja tekin ehkä arvelette, että se olisi ollut viisainta. — Ei ollenkaan.

Naimisiin mentyämme vaimoni oli kokonaan irtautunut perheestään. Hänen koko elämänsä oli nyt juurtunut minun elämääni, kurjaan ja rampaan elämääni. Odottamattoman urhoollisena hän alistui onnettomuuteensa, ilman kyyneliä ja kaunaa. Hän uskoi vilpittömästi, että olin noituuden lumoissa ja rukoili kiihkeästi Jumalaa kukistamaan paholaisen ja parantamaan hänen puolisonsa, jota hän rakasti tämän heikkoudesta huolimatta.

Ikäänkuin luostariin suljettuina me vietimme päivät päästään kahdenkesken, tuntien toisiamme kohtaan hellyyttä, jollaista tuskin tapaa. Minä pyysin häneltä anteeksi… Hän vastasi, ettei hän nähnyt minussa mitään syytä. Oi, kuinka voisinkaan unohtaa sen ainoan ihmisen, joka on ymmärtänyt ja säälinyt minua? Ja kuka voi taata, ettei minusta ilman tuota vihaa, joka myrkytti meidät, olisi voinut tulla normaali aviopuoliso ja mies, jollaiseksi kaikin voimin pyrin?… En enää ollut yhtä arka kuin alussa, en enää pelännyt vaimoani, en enää tuntenut tuota kauhua, joka ensi kertoja lähestyessäni häntä hyyti vereni. Olipa hetkiä, jolloin tunsin itsessäni hämärää halua, heikkoa heräämistä, pientä aistillista liikahtelua, mikä sai minut punastumaan, kun hän syleili ja hyväili minua ja vakuutti minulle rakkauttaan.

Mutta minkä rakkaus vaivoin luo, sen hävittää viha hetkessä, ja tätä en koskaan voi antaa anteeksi ihmisille. Aamuisin, tuskin huoneestamme päästyä, hyökkäsivät molemmat kovan onnen linnut vaimoparkani kimppuun, tiedustellen, oliko jotain tapahtunut. Kun hän kieltäytyi puhumasta, alkoivat he neuvoa häntä eroamaan, saattaen hänet aivan epätoivon partaalle.

Tämä kidutus ja sen vähän johdonmukainen hävittäminen, minkä luonto koetti parantaa ennalleen, kesti kymmenen kuukautta. Me olimme menehtyä. Galatzin molemmat pyövelit alkoivat käydä uhkaileviksi; he loukkasivat minua ja koettivat pakoittaa minua ehdottamaan vaimolleni eroa. Asemamme kävi sietämättömäksi. Etsien turvaa toisistamme me kieltäydyimme usein tulemasta ruokapöytään, söimme monina päivinä vain yhden aterian, kunnes meissä yhtäkkiä heräsi paon ajatus.

Vaimoni kysyi minulta, saattaisinko ansaita elatuksemme sillä vähällä, mitä minulla oli jäljellä rahoistani, ja vastatessani riemastuneena, että voisin tarjota hänelle kaukana tästä onnettomasta talosta tulevaisuuden täynnä vapautta ja rakkautta, nousivat onnen kyyneleet hänen silmiinsä. Syleillen toisiamme kuin kaksi vihollisten saartamaa sisarusta meidän kasvomme ja vaatteemme kylpivät kyynelissä, ja me elimme korkeimman autuuden hetkiä, mitä maallinen elämä voi tarjota.

Mutta nämä hetket olivatkin viimeiset, mitkä meidän oli sallittu elää yhdessä. Ihmisvihan hyökyaalto lähestyi meitä.

Oli helmikuun loppupuoli… Suunnitelmamme oli valmis: odottaisimme vielä kuukauden ja pakenisimme maaliskuun lopussa purjehtimalla Stambuliin.

Mutta viime päivinä olimme huomanneet omituisen muutoksen kiduttajiemme käytöksessä. He olivat yhtäkkiä lakanneet käymästä aamuisin vaimoni luona, eivät enää kiusanneet häntä, ja minulle vanhus sanoi eräänä iltana, että saisin tulla ja mennä mieleni mukaan. Olin hämmästynyt!… Juoksin Tincutzan luo, mutta hän purskahti itkuun:

»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä… Se tietää pahaa. Älä lähde ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?… Olemme kestäneet tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä muutamia viikkoja!»

Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta, kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava päivä vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään…. Paksu lumivaippa peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja kulkusten kaipausta herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja minusta tuntui kuin hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin lumottu… Vastustamaton voima kutsui minua ulos, sinne, missä on liikuntoa, elämää, vapauden tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut tietänyt mitään kohta kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni jalkoihin ja rukoilin, että hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi, puoleksi tunniksi, viideksi minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien, näiden kattojen, tämän kurjuuden!…

Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin ja pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään kanssa. Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin ja laskeusin alas myymälään.

Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!… Siitä koitui turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä ulkona ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun oven takana ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin paljastettu.

Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi vieläkin majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli kymmenen kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.

Olimme rauhallisia… Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:

»Miksi eivät veljeni ole tulleet?»

»He tulevat aivan heti», vastasi isä.

Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli yö ja hiljaisuus… Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja tädin luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza yhtäkkiä nyyhkytyksiin.

Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat sisään synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni kalpenin.

Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.

Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen hän sanoi romaniankielellä:

»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että hän on noiduttu: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja…»

Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että ilmiantajan paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin minä…

Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään, minua potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten…

Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana.
Olin kylmästä kohmettunut… Jäsenet, rinta ja pää haavoissa…
Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.

Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta sitten. Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.

Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä kuka olin, toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui tuona aamuna: Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan vasemmalta rannalta… — — — Tuosta ajasta on nyt kulunut kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka vuosi minä tuona onnettomana päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka vyöryttelee jäisiä aaltojaan, ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen häntä loukannut».

* * * * *

Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään vievällä tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki. Aamuviileässä päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen tähti Itämaiden purppuraisella taivaalla.

Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi. Jääden katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi laulaa tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla ei ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa:

Si j'étais une alouette,
Comme elle je foncerais dans l'azur;
Mais je ne descendrais plus sur la terre,
Où les hommes sément le blé,
Où les hommes fauchent le blé,
Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi…

[Jos olisin leivonen, niin nousisin sinitaivaalle, mutta en enää laskeutuisikaan maan päälle, missä ihmiset kylvävät ja niittävät, tietämättä miksi.]