XXVII
"Kiiruhtakaa etsimään käsiinne Renard", sanoi Ortègue minulle, kun tuskin olimme tulleet huoneesta ja ovi oli sulkeutunut jälkeemme. "Istukoon hän Le Gallicin vierellä. Toivoakseni ei tuo pyörrytys merkitse mitään, mutta kun haavoittuma on päässä, sattuu joskus ilkeitä yllätyksiä, piileviä tarttuma-aineita, jotka siirtyvät aivoainekseen. Ja kun kerran pidennetty selkäydin joutuu alttiiksi!… Lyhyesti, on varovaisinta pitää häntä silmällä. Joutukaa ja tavoittakaa minut taas työhuoneessani."
Tuskin olin saanut käsiini opiskelijamme ja saattanut hänet tarpeellisin ohjein haavoitetun luo, kun jo uudelleen kolkutin työhuoneen ovea. Mustasukkaisuuden houre ei ollut vielä kokonaan ohi. Ortègue oli alkava uudelleen kyselynsä. Minua odotellessaan hän oli taas ryhtynyt järjestämään papereitaan. Olen usein huomannut, että käännekohdissa toimimme täten automaattisesti, ja sitä koneellisemmin, kuta rajummat ne ovat. Eiköhän luonto, joka pitää alempaa sielullista olemustamme tasapainossa, puolustautune tällä tavoin korvatakseen ylemmän sielullisen olemuksemme sekasortoisuuden? Täydellinen mullistus päättyisi joko kuolemaan tai mielenhäiriöön. Hänen hansikoidut kätensä jatkoivat yhä järjestelyä, kun hän kysyi minulta:
"Marsal, miksi menitte tuonne États-Unis torin varrelle?"
"Siksi että tiesin kaikki, rakas opettaja…"
Tunnustin silloin kaiken: että olin oven takaa kuunnellut hänen ja hänen vaimonsa keskustelua; että rouva Ortègue oli vaatinut minua pysymään vaiti; mitä kaikkea olin siitä lähtien tuntenut mielessäni; kuinka olin toivonut, että hän itse kohdaltaan olisi luopunut tuosta hirveästä suunnitelmasta; heränneestä huomiostani, kun hän oli kiirehtänyt minua muutamassa tunnissa laatimaan valmiiksi sairaalan muistiinpanot; asianajajan käynnistä ja yhä kasvavasta epäluulostani rouva Ortèguen poissaolon johdosta… Minä lopetin:
"Sanoin itselleni: jos asia on varma, on hän kotonaan. Mitäs muuta, läksin sinne. En sopinut asiasta kenenkään kanssa. En kysynyt neuvoa keneltäkään. Teitä ei suinkaan ympäröi mikään salaliitto. Sellaista ei ole ikinä ollutkaan."
"Eikö mitään salaliittoa?" hän huudahti. "Entä tuo vaitiolo, jota hän Teiltä vaati? Mainitsittehan siitä itse," Sitten, äärettömän katkerasti: "Kuinka yksin ihminen onkaan!"
Hän pysäytti vastaväitteenä ja kysyi uudelleen urkkivasti:
"No niin, kun saavuitte kotiimme États-Unis torin varrelle, oliko hän siellä?"
"Oli, yläkerran pikku-salissa. Hän kirjoitteli."
"Hän jätti haltuunne minulle tulevan kirjeen? Antakaa, antakaa toki…"
"Rakas opettajani, hän ei kirjoittanut mitään kirjettä. Hän ei jättänyt haltuuni mitään Teille tulevaa."
"Mutta Te puhuitte hänen kanssaan. Kyselitte häneltä. Hän vastasi Teille. Te lähditte pois hänen luotaan — palasitte tänne ja etsitte minua. Sanokaa suoraan, jättikö hän Teille jonkun sanoman minulle tuotavaksi? Minkä? Tahdon sen tietää."
"Hän ei jättänyt minulle mitään tehtäväksi. Tuskin hän puheli minulle paria kolmea sanaa enempää. Hän oli peräti masennuksissaan. Hän oli, niinkuin suuren ahdistuksen hetkinä sattuu, piirtänyt paperille muutaman lauseen. Hän näytti ne minulle, kun ei kyennyt puhumaan. Luin tuon paperin. Pujahdin tieheni ottaen sen mukaani. Tuon sen Teille. Mutta, sanon sen vielä kerran, hän ei lähettänyt sitä Teille. Hän olisi pyytänyt sen takaisin, jos hänellä olisi ollut siihen voimaa. Sitä hänellä ei ollut. Siinä on huuto, hänen huutonsa, ja sen täytyy päästä Teidän korviinne."
Olin ottanut taskustani tuon paperiliuskan. Ortègue tempasi sen käsistäni ja alkoi lukea sitä huudahtaen hurjasti:
"Viimeinkin saan sen tietää!" Minulle oli kerran eläissäni sattunut inhoittava uteliaisuuden puuska: halusin nähdä teloitusta. Läksin paikalle. En nähnyt itse toimitusta. En nähnyt kirveen laskeutumista, en pään putoamista. Juuri tuona hetkenä sulkeutuivat silmäni. Sama kauhu valtasi minut Ortèguen edessä hänen lukiessaan vaimonsa kirjoittamia epätoivoisia sivuja, ja minä käänsin pois katseeni. Minun oli täytynyt antaa hänelle tuo isku. En voinut katsella häntä, kun se hänet kohtasi. Olin väärässä. Ei hivenenkään olisi ollut annettava mennä hukkaan viime opetuksesta, jonka monien entisten lisäksi sain tältä harvinaiselta mieheltä: opetuksen jalosta sydämestä, joka arvosteli itseään, tuomitsi itseään ja täten, jalosti peräytymällä, myönsi olevaksi kokonaisen tosiasiain käsitepiirin, tosiasian, jotka hänen älynsä oli kieltänyt. Niin — todella liikuttavan selvityksen saivat nuo kuuluisat sanat: "Sydämellä on järkisyynsä, joita järki ei tunne." Tämä ehdoton deterministi tunnusti, itseään määrätyistä teoista soimatessaan, — joskaan hän ei sitä tehnyt itselleen selväksi — velvoituksen ja vapauden. Tämä ilmiöitten mies, jolle ajatus ja tunne olivat pelkkiä tapahtumia, julisti, itse sitä ymmärtämättään, sitä kunnioitusta, jota yksilö on velkapää osoittamaan toiselle yksilölle. Tämä henkisen maailmankaikkeuden kieltäjä liikkui kuitenkin tällä hetkellä yksinomaan sen piirissä, huolimatta tuskantäyden ruumiinsa taakasta, huolimatta pitkällisen myrkytyksensä orjuudesta.
Odotin hänen puoleltaan kohtaavani kapinaa, vihaa, rajuutta, kaikkea tuota surkeutta, jonka hän oli päästänyt näkyville Le Gallicin vuoteen vierellä. Mutta hämmästyksen valtaamana kuulin hänen puhuvan minulle tavattoman tyynesti ja äänellä, johon hänen vaimonsa muisteleminen sai enää vain hellyyttä — epäitsekästä, olin sanoa, ruumiista irroittunutta, hellyyttä. Sillä haudan tuolta puolen tuli tuo ääni, joka nytkin sitä muistaissani niin liikuttaa minua! Juuri aikoessani tuoda tiedoksi nämä hänen viime sanansa, hänen varsinaisen jälkisäädöksensä, jonka hän halusi minun keräävän muistiini, täytyy minun keskeyttää. Kynä näet vapisee kädessäni.
"Marsal", hän alkoi stoalaisen älyniekan äänellä, jolla hän oli aikaisemmin tässä samassa työhuoneessaan minulle esittänyt syöpänsä diagnoosin. "Eikö minulla koko elämäni ajan ole ollut kyllin syytä uskon tosiasioihin? Tosiasia — miten varman pohjan se antaakaan jalkain alle! Viikkokausia olen nyt rehkinyt epävarmuudessa, mielikuvitelmissa. En ole tietänyt. Nyt tiedän. Olen vapautunut. Koska olette kuullut keskusteluni vaimo parkani kanssa, ymmärrätte kaiken: epäilin hänen rakkauttaan, hän tahtoi antaa minulle siitä todisteen, ja minä, minä halusin nähdä hänen antavan sen. Hän sen antoikin, vaan ei sitä, minkä minun silmäni näkivät. Se oli tuon ylevän sydämen puolelta säälinpurkaus — ihailtavan säälin. Se ei ollut rakkautta. Ja sitten epäilin taas ja tuon epäilyni vuoksi tein rikoksen, niin, rikoksen. En sillä että otin vastaan hänen kaksoisitsemurhan tarjouksensa. Siitä en soimaa itseäni. Rakkaudentarjous oli minulla oikeus ottaa vastaan. Meille lyhytikäisille, voisi miltei sanoa harhakuvamaisille olennoille edustaa kärsimys pahaa; hyvää taas on onni ja varsinkin rakkaus, rakkaus, jonka avulla jokainen meistä voi astua oman olemuksensa rajain ulkopuolelle, yhtyä toiseen olentoon ja hänen kauttaan siihen, mikä on kaikki-käsittävää. Nähkääs, Marsal, äly, se kehittyy sukupolvesta sukupolveen eikä vieläkään ole kuin tuskin hahmoiteltu. Rakkaus taas on hetkellistä, mutta täyttä, uhkuvan runsasta omistamista — kaiken sen omistamista, mikä on omaa itseämme ylempää. Silloin me elämme iäisyyshetkemme. Olennosta, joka meille tämän kaiken antaa, emme voi luopua. Hän on silmäimme terä, luittemme ydin, tyhjentymätön ja yltäkylläinen onnemme. Ja että hän haluaa, jos hän kerran meitä rakastaa, kuolla kun mekin kuolemme, niin onhan se niin luonnollista, niin oikeutettua. Ei. En soimaa itseäni, että sanoin vaimolleni: 'kiitos!' ja että otin vastaan hänen tarjouksensa. Rikokseni on se, että ennakolta aavistaessani, ettei hän minua enää rakkaudesta rakastanut, vaadin tuon lupauksen täyttämistä. Miksi? Pannakseni hänet koetukselle. Ja se, nähkääs, oli inhottavaa, kurjaa. Hänen surmansa vastaanottaminen, jopa sen avustaminen, jotta saisimme toisiamme rakastaen yhdessä kuolla, sehän oli onnemme korkein hurmio. Mutta mies, joka uskaltaa, mitä minä uskalsin panna panokseksi, Marsal: sen, että hän olisi surmannut itsensä säälistä minua kohtaan, valheen vallassa, johon minun epäluuloni oli hänet pakottanut, — se mies on murhaaja."
"Olkaa siis loogillinen, rakas opettajani", pujahutin lomaan. "Ette siis enää suvaitse tuota ajatusta, että hän kuolisi kanssanne?…"
"Ettekö sitten ole minua ymmärtänyt?" hän keskeytti.
"Olen kyllä, rakas opettaja, ja juuri siksi, että olen Teidät ymmärtänyt, sanon Teille: tehkää vielä enemmän kuin että vain vapautatte hänet tuosta mielettömästä lupauksesta. Auttakaa häntä — Tehän sen voitte — tulemaan moraalisesti terveeksi tulemalla itsekin samoin terveeksi."
"Te ajattelette tuota mustasukkaisuuden kohtausta, jonka panin toimeen Le Gallicin nähden — minä, hänen lääkärinsä, haavoitetun potilaani nähden! Uskokaa pois: kadun sitä katkerasti. Olin silloin mieletön…"
"Ei ole kysymys Le Gallicista. On kysymys Teistä itsestänne. Tunnustakaa, että Teidän kaltaisenne sairas, ruumiillisesti sairas ihminen, mutta moraalisesti terve, olisi jo aikoja sitten hakenut parannusta tautiinsa."
"Siihen ei ole parannusta. Te tiedätte sen hyvin."
"Onhan muuan tilapäinen parannuskeino. Itse olisitte sitä neuvonut ja määrännyt sen heti kohta potilaallenne, josta olisitte tehnyt saman diagnoosin kuin itsestänne."
"Leikkausko?" hän kysäisi olkapäitään kohauttaen.
"Niin, leikkaus. Puhuitte siitä kerran minulle, hyläten sen ja vieläpä sellaisin sanoin, etten ole uskaltanut sitä enää ottaa puheeksi. Tänään uskallan vaikka mitä. Tuo leikkaus on tehokas, väitittepä sitten mitä väititte. Muistatteko Dieulafoyn kahta ihanaa luentoa haimasyövästä ja tuota juttua hänen portugalilaisestaan, joka sai leikkauksen tapahduttua nauttia pitkällistä ja täydellistä terveyttä? Luvatkaa, että neuvottelette virkatovereittemme kanssa, ja että jos he — itse tietysti valitsette heidät — arvelevat, että leikkaus olisi pantava toimeen, Te sallisitte sen tapahtuvan?"
"En vastusta enää", hän vastasi. "Ja miksikä, tosiaankin?… Mutta muuan toinen toimi on kiireellisempi, Marsal, vaimo raukkani rauhoittaminen. Ajattelen kuolemantuskaa, jota hän parhaillaan kokee. Hän ei palaja tänne. Teidän täytyy lähteä häntä hakemaan. On muutoin parempi, että Te näette hänet ennenkuin minä ja puhutte hänelle. Minä en voi nyt heti ja näin monien tunneliikutusten vallassa… Marsal, mitä ajattelemmekaan! Ottakaamme ensin selvää, onko hän siellä."
Hän oli jo tarttunut työpöydälleen sijoitettuun irtopuhelimeen ja tiedusti États-Unis torin portinvartijalta, oliko rouva Ortègue kotona.
"Hän ei ole lähtenyt sieltä", hän sanoi. "Käykää Te puhelimeen, Marsal", ja hän ojensi minulle toisen kuulotorvista. "Pyytäkää hänet puheisiin. Hänellä on puhelin omassa pikku-salissaan. Te voitte hänet kohta rauhoittaa. Säästätte häneltä siten vielä suuremman ahdistuksen. Sanokaa hänelle, että olette antanut minulle hänen kirjeensä, sillä kirje se tosiaankin oli, vaikka hänellä ei vain ollut rohkeutta lähettää sitä. Sanokaa hänelle, että olen sangen tyyni, että odotan häntä, ja että Te tulette häntä noutamaan kertoaksenne hänelle, minun pyynnöstäni, kaikki."
"Voinko näin ollen sanoa hänelle, että olette päättänyt suostua leikkaukseen, jos se tunnustetaan mahdolliseksi?"
"Voitte kyllä, jos haluatte. Mutta rauhoittakaahan häntä."
Meidän vaihtaessamme keskenämme nämä muutamat sanat oli portinvartija yhdistänyt johdon palatsin sisähuoneisiin. Ääni, jonka hyvin tunsin, vastasi minulle — rouva Ortèguen ääni. "Hän on tullut", olin sanomaisillani Ortèguelle, kun näin hänen jo tarttuneen toiseen kuulotorveen. "Jospa hän ei vain vastaisi mitään, mikä tekee pahaa Ortèguelle", ajattelin, "ja kuitenkaan en voi häntä pysäyttää!" Ääneen sanoin:
"Tekö, rouvani? Olen puhunut professorille. Olen antanut hänelle sen, minkä kirjoititte. Hän on sen lukenut ja pyytää Teitä olemaan tyyni… Hän lähettää minut noutamaan Teitä. Saavun heti. Kerron Teille keskustelumme. Se on tekevä Teille hyvää… Siihen asti, sanon sen vielä kerran, olkaa rauhallinen…"
"Entä hän, kuinka hänen laitansa on?" hän kysyi liikutuksen tukahuttamana.
"Hän voi paremmin. Tuo lukemansa toi hänelle vapautuksen. Niin hän on itse sanonut. Hän iloitsee saadessaan jälleen nähdä Teidät."
"Saakaa hänet vielä kerran puhumaan", sanoi Ortègue minulle aivan hiljaa, "jotta vielä kerran kuulen hänen äänensä. Selittäkää hänelle, miksi en itse puhu hänelle. Keksikää jokin syy."
"Oletteko vielä puhelimessa, rouva? Professori pyytää kysymään, oletteko jo rauhoittunut hänen suhteensa?"
"Olen, olen? Entä hän?"
"Hän tahtoisi kyllä mielellään itse haastella kanssanne puhelimessa, mutta käskee minun sanoa, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän on liiaksi liikutettu. Hän pyytää, ettette olisi levoton siitä ettekä mistään muustakaan."
"Ah! Kiittäkää häntä, ja tulkaa pian."
* * * * *
"Kuinka usein, Marsal", sanoi minulle Ortègue ripustaessaan kuulotorven paikoilleen, "olenkaan tullut tähän, tämän puhelimen ääreen kahden leikkauksen väliajalla, kutsuttanut hänet puheilleni, kuunnellut hänen ääntään kuten äsken ja tuntenut, että hän oli kodissamme, onnellisena ja minua ikävöiden! Vain pari sanaa hänen suustaan — kuinka ne virkistivätkään! Mutta menkää nyt, Marsal. Odottavalle ovat sekunnit vuosia, muistelevalle vuodet sekunteja. Lähtekää nopeasti, niinkuin hän pyysi."