SEITSEMÄS LUKU.
"Jumalan kiitos!" huudahti vanha metsästäjä; "ainoa ja viimeinen este, joka pidätti meitä Iässä, on poistettu, ja nyt olemme päässeet irti."
Virran mukana alkoi pieni saari todellakin kulkea eteenpäin.
"Kohtalomme on Jumalan käsissä", jatkoi Tom. "Jos saari pysyy eheänä virranuomassa, pääsemme me pian pimeän suojassa intiaanien alueelta. Oi, Jumalani; vielä muutama tunti pimeää ja me olemme pelastetut!"
Kolme metsästäjää uivalla lautallaan olivat ääneti, sillä pienintäkin ääntä piti välttää, etteivät intiaanien vahtisoturit huomaisi, mitä joella tapahtui.
Kuten merimiehet laivalla, jonka tuuli on irroittanut mastot ja peräsimen niin että se ajautuu karia kohti, jolla se empimättä pirstoutuu, seurasivat nuo kolme metsästäjää lautan epävarmaa kulkua.
Yötuuli suhisi pajupensaissa ja runkojen latvoissa, ja tutkivin silmin koettivat metsästäjät katsoa sumun läpi, sillä mitään muuta ei heillä ollut pelättävänä kuin että ajautuvat jommallekummalle rannalle. Nyt lakkasi taas tuulemasta, pelättyä rantaa ei näkynyt, vaan yltympäri vallitsi niin sakea sumu, ettei edes rannalla olevia, puitakaan näkynyt.
"Rohkeutta edelleenkin!" sanoi Pedro "Niin kauan kuin emme vilahdukseltakaan näe rantaa, on se merkkinä, että olemme oikealla tiellä. Mutta mikä raivoisa ulvonta kaikuu aamulla pitkin joen rantoja, kun intiaanit päivän sarastaessa eivät löydä jälkiäkään meistä eikä saaresta!"
Yhtäkkiä katkaisi Pedro puheensa ja katseli huolestuneena rantaa, kohti, josta hän keskellä sumupilveä luuli selvään erottavansa puiden haamut. Syrjästä näkyi myöskin heikko valo, joka yhä kirkastui, niin että metsästäjät pian huomasivat puiden varjoja, jotka joka hetki selvenivät, ja lopuksi eivät he ollenkaan epäilleet, että he todellakin ajautuivat rantaa kohti. Tom ja Pedro katsoivat toisiinsa huolestuneina.
Merkkien avulla huomautti kanadalainen tovereitaan, että he hiljaa ja varovasti kyyristyisivät alas ja painautuisivat puunrunkoja vasten, niin ettei heidän ruumistaan yhtään näkyisi. Niin tehtiinkin, mutta kaikki tähystelivät kuitenkin yhä lähestyvää ja uhkaavaa vaarapaikkaa.
Nyt voivat he selvään erottaa ei ainoastaan rannalla olevat puunrungot, vaan myöskin niiden keskellä intiaanihaamun, joka täydessä sotavarustuksessa seisoi liikkumattomana pienen nuotiotulen ääressä.
He näkivät nyt selvään, että villi soturi todellakin seisoi heidän edessään ja jopa kerran näytti, kuin hän olisi huomannut jotain epäiltävää joella, sillä hän nosti kätensä silmien eteen voidakseen nähdä paremmin ja samalla hän kumartui kauas eteenpäin.
"Näinköhän tuo heittiö epäilee jotakin", kuiskasi kanadalainen Pedrolle.
"Jollei pyssy saisi aikaan suurempaa ääntä kuin nuoli, olisin minä jo aikoja sitte saattanut tuon lurjuksen intiaanien autuaille metsästysmaille", mutisi Pedro kiukuissaan.
Intiaani näytti todellakin epäilevän jotakin, sillä hän työnsi pitkän keihäänsä maahan, lähti pois nuotiotulen luota ja riensi rannalle.
Kun metsästäjät eivät enää voineet seurata kiovaerin liikkeitä, suureni heidän jännityksensä entistä enemmän: pieninkin ääni olisi ilmaissut heidät.
Valittava huuto, jonka kautta vahtisoturit toinen toisilleen ilmoittivat asemastaan, pani metsästäjät vapisemaan.
Parin minuutin kuluttua palasi soturi takaisin vartiopaikkaansa nuotiotulen ääreen, ja metsästäjät hengittivät hiukan helpommin. Saari kulki edelleenkin yhä lähemmäksi rantaa.
"Tom", kuiskasi Pedro toverilleen, "jos se edelleenkin kulkee samaan suuntaan, niin joudumme tekemisiin vahtisoturin kanssa. Jos me voisimme vain oksan avulla hiukan ohjata lauttaa, niin olisi helppo muuttaa sen suuntaa."
"Siihen olemme kumminkin pakotetut ryhtymään", vastasi kanadalainen, "ja se on joka tapauksessa toki parempi kuin suoraa päätä syöksyä vihollistemme kynsiin. Mutta katsokaammepa ensin, kulettaako virta meitä todellakin rannalle. Jos siten on asianlaita, niin emme saa epäröidä kauemmin."
Samulla hän otti kuivan puupulan ja viskasi sen jokeen. Hetkisen kierteli puupala paikoillaan ja sitten alkoi se kulkea joen keskustaa kohti. Suurimmalla jännityksellä oli metsästäjä seurannut tämän pienen puupulan kulkua, nyt hän kääntyi toveriensa puoleen ja kuiskasi: "virta kulettaa meitä taas keskelle jokea."
Virta teki käännöksen aivan lähellä rantaa, ja heti kohta alkoi uiva saari kulkea joen keskustaa pitkin.
Hitaasti kului tunti täynnä pelkoa ja toivoa, ja tulet intiaanien leirissä häipyivät vähitellen.
Kun raitis aamutuuli, tuo auringonnousun ennustaja, alkoi puhaltaa ja haihduttaa sumua, olivat he loitonneet kauas pienen saaren alkuperäiseltä paikalta ja olivat nyt turvassa.
Mutta kauhistuttavaa oli Verikouran raivo. Huolimatta musertuneesta olkapäästään, joka sai aikaan sanomattomia kipuja, ei hän ollut väistynyt paikaltaan. Jo yön kuluessa oli sanansaattaja saapunut, tuoden sen tiedon, että hyökkäys kullanetsijäin leiriä vastaan oli mennyt myttyyn, että monta soturia ja joukon johtaja oli kuollut, ja että hänen heimonsa nyt vaati häntä tulemaan joukkoja johtamaan. Mutta Verikoura ei ollut tahtonut ryhtyä tähän kunniakkaasen toimeen, ennenkuin olisi verisesti kostanut noille kolmelle metsästäjälle. Ja nyt kun aamutuuli oli haihduttanut sumun, eivät ainoastaan hänen pelottavat vihollisensa olleet poissa, vaan myöskin tuo pieni saari oli kadonnut, ja vaikka hän tuntimääriä antoi etsiä tarkoin molemmat rannat, ei heistä nähty ainoatakaan jälkeä.
Francoisista tahdomme vain lisätä, että hän suurella innolla antautui seikkailurikkaasen metsästäjäelämään, että hän monta vuotta metsästeli yhdessä vanhojen toveriensa kanssa ja hänestä itsestään tuli mainio metsämies sekä villien punaihoisten suuresti pelätty vihollinen.