KUUDES LUKU.
Tom ja Pedro tiesivät, kuinka tavattoman itsepintaisia intiaanit ovat. Sentähden ei heiliä ollut vähääkään toivoa, että ne väsyisivät hyödyttömään piiritykseen tai että Verikoura käskisi soturiensa hyökätä vihollisten päälle ja hävittää ja tappaa heidät pikaisessa, murhaavassa ottelussa.
Punertava valo tunkeutui vähitellen joen yli leijailevan sumupeitteen läpi ja näytti yhä lähenevän, tehden seudun valoisammaksi ja valoisammaksi ikäänkuin olisi ollut tulipalo lähellä.
Pitkäaikainen oleskelu aarniometsissä ja aroilla oli tutustuttanut molemmat metsästäjät niin tarkoin sen vaaroihin, että he heti arvasivat syyn tähän kummalliseen loisteesen.
"Minä huomaan, mitä intiaanit aikovat, aivan kuin he olisivat sanoneet minulle sen edeltä käsin", sanoi kanadalainen, "Sinä puhuit vastikään ketuista, jotka savulla tukahdutetaan luolaansa. Se juttu voi muuttua nyt todeksi: nuo heittiöt aikovat polttaa meidät omaan pesäämme."
Kanadalaisen puhe näyttäytyikin pian todeksi, sillä ei viipynyt pitkää aikaa, ennenkuin loimuava liekki joella uiskentelevasta nuotiotulesta punasi pienen saaren ruoiston ja pajupensaikon.
"Mimmoisia koiria! Sehän on kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kokoonpantu tulensytytin!" huudahti Pedro. "Sen avulla tahtovat ne sytyttää saaremme tuleen."
"Aivan oikein", vastasi kanadalainen, "tuli on vaarallinen vihollinen."
Intiaanien laatima tulensytytin läheni lähenemistään hiljaa, mutta, varmasti Metsästäjät voivat selvään eroittaa pihkaisten puiden räiskeen, ja mustien savupilvien leijaillessa yläilmoissa oli saari ja joen rannat niin kirkkaasti valaistu, että voi selvään eroittaa joka esineen. Saaren puolustajia ei kuitenkaan näkynyt, he makasivat piiloutuneina puunrunkojen alla.
"Siitä saat, intiaanilurjus", sihisi äkkiä Pedro. "Sinä et ainakaan voi kotikylässäsi kertoa, kunniallisen kristityn viimeisestä kuolonkamppauksesta."
Näin sanoen työnsi hän pyssynsä piipun ruoiston läpi, ja samassa luuhistui intiaanisoturi vastaisella rannalla maahan.
"Hyödytön kosto", sanoi Tom nähdessään vihollisen kaatuvan.
Ikäänkuin kiovaerit olisivat halveksineet voitetun vihollisen luoteja, vallitsi rannalla edelleenkin kolkko hiljaisuus eikä ainoatakaan ulvahdusta seurannut kuolevan soturin viimeistä huokausta.
"Hiisi vieköön!" huusi Pedro raivosta mielettömänä. "Kuta useampia noita lurjuksia voin lähettää edelläni paremmille metsästysmaille, sitä levollisemmalla mielellä kuolen."
Ladaten uudelleen pyssynsä, etsi hänen silmänsä kaikkialta molemmilta rannoilta kostonsa uhria.
Sillä välin katseli Tom lakkaamatta tulen sytyttäjää, joka, jos se tarttuisi kiinni pieneen saareen, ehdottomasti sytyttäisi sen tuleen. Hän teki sentähden rohkean päätöksen koettaen hajoittaa tuota sytyttävää lauttaa ennenkuin se tulisi saaren rantaan, jonka kautta vaara olisi saatu vältetyksi. Mutta samassa kun hän seiväs käsissä varustautui hajoittamaan tulensytyttäjän ruohosta tehtyä pohjaa, suhisi luotisade hänen ympärillään, niin että hänen täytyi luopua aikeistaan.
"Nuo lurjukset tahtovat saada meidät elävinä käsiinsä", sanoi hän hiljaa, "mutta me emme vielä ole heidän kynsissään." Ja samassa syöksyi hän salaman nopeudella veteen ja katosi toveriensa näkyvistä.
Ennenkuin Pedro ja Francois aavistivat, mitä kanadalainen aikoi tehdä, oli tämä sukeltaen veden alla tarttunut jättiläiskäsivarsillaan kiinni palavaan puunrunkoon ja kääntänyt sen ympäri. Jo minuutin kuluttua oli tuli sammunut poristen kovasti vedessä, ja joella sekä saarella, vallitsi taas täydellinen pimeys.
"Ulvokaa nyt niin paljon kuin haluttaa", sanoi hän pudistellen itseään kuten villakoira, "ette vielä ole meitä saaneet. Mutta näinköhän meille aina käy yhtä onnellisesti?"
Niin kuinka monesta vaarasta heidän vielä pitikään suoriutua! Kukapa voi edeltäkäsin arvata niitä juonia, joita intiaanit yhä uudelleen keksivät heitä varten!
Äkkiä hyppäsi Pedro korkealle ylös samalla päästäen huudahduksen — tällä kertaa ilonhuudahduksen.
"Tom ja Francois, me olemme pelastetut", huudahti hän. "Me olemme pelastetut, minä vakuutan sen teille."
"Pelastetutko!" toisti vanha metsästäjä ilosta vapisevalla äänellä,
"Puhu, Pedro, mutta pian!"
"No kuulkaa sitten minua", jatkoi Pedro. "Jo silloin kun me katkoimme suojaksemme tarpeellisia puunrunkoja ja oksia, ihmetytti minua, että tämä pieni saari kiikkui sinne tänne, ja vielä enemmän se vaappui nyt, kun sinä voimakkaalla hyppäyksellä syöksyit veteen. Minä luulen, että koko laitos pyörähtäisi ympäri. Nyt ajattelin hetkisen, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, joiden päällä seisomme. Me kolmen kesken voisimme kenties käsivoimin irroittaa juuriltaan tämän pienen saaren. Sumu on sakea, yö pimeä, ja aamulla päivän koittaissa —"
"Voisimme olla jo kaukana täältä", lisäsi Tom. "Ryhtykäämme toimeen! Hiukan koleahko tuuli ennustaa uuden päiviin lähenemistä, eikä meillä ole liikaa aikaa hukattavissa."
Kanadalainen nousi ylös.
"Mitä sinä aijot tehdä?" kysyi Francois. "Emmekö me kaikki kolme yhdistä voimiamme, kuten Pedro on ehdottanut, ja irroita saarta?"
"Kyllä, ilman epäilystä, poikaseni. Mutta jos me kukin ponnistamme voimamme, on koko saari vaarassa mennä kappaleiksi, ja se olisi suurin onnettomuus, joka meitä voisi kohdata. Meidän pelastuksemme riippuu siitä, että voimme irroittaa saaren semmoisenaan, jommoiseksi luonto on sen muodostanut. Minä tahdon tehdä yksin kokeen. Saari on luultavasti tarttunut kiinni pohjaan juurtuneesen suureen juureen tai vahvaan oksaan. Aikojen kuluessa on vesi kentiesi uurtanut näitä juuria ja oksia, ja siitä juuri tahdon tulla vakuutetuksi."
Samalla yölinnun kauhea huuto keskeytti keskustelun.
Valittava ääni, joka niin äkkiä häiritsi yön hiljaisuutta, oli Pedrosta paha enne.
"Pöllön kirkuna tämmöisessä tapauksessa ei ennusta mitään hyvää", lausui ennakkoluuloinen metsästäjä, jokseenkin huolestuneena.
"Hullutuksia", puuttui puheesen Tom, "ja sinä annat niin helposti pettää itsesi! Intiaanilainen vahtisoturihan vain antaa merkin. Ne tahtovat joko kiinnittää toveriensa huomion meihin tai vain näyttää, että he ovat valppaina. Kenties voi se myös olla jonkunlainen kuolinhuuto, jolla punaihoiset tahtovat hauskuuttaa aikaamme."
Tämä vanhan metsästäjän aavistus toteutui pian, sillä sama ääni kuului nyt toiselta rannalta milloin ilkkuvana, milloin valittavana.
"Minua haluttaisi karjaista noille heittiöille tiikerin tavoin, sillä tiikereitä he ovat", sanoi Pedro suuttuneena.
"Ole mieluummin vaiti", sanoi kanadalainen, "sillä sitenhän ilmaisisit heille suunnan, missä me olemme. Nuo konnat eivät ole täysin selvillä siitä, ja se on meille eduksi."
Näin sanoen astui Tom äänettä ja varovasti veteen, joka ulottui häntä vain olkapäihin saakka ja kulki ympäri koko saaren: silloin tällöin katosi hän joko osaksi tai kokonaan vedenpinnan alle, sillä hän koetteli käsivarsillaan kaikkia reunoja tullakseen vakuutetuksi, että saavi oli juurtunut kiinni.
Tämä tutkistelu antoi suotuisan tuloksen. Ruoisto ja pajupensaikko olivat juurtuneet siihen lietteesen eli mutaan, joka vuosien vieriessä oli kerääntynyt puunrunkojen väliin. Syvemmällä virtasi vesi vapaasti. Saaren kiiimityspaikan täytyi siis olla keskellä. Siitäkin saivat metsästäjämme kohta varman tiedon, sillä kun Tom oli hetkisen levähtänyt, laskeutui hän uudelleen veteen ja sukelsi aivan saaren alle. Melkein hengetönnä ilmestyi hän taas takaisin ja kertoi, että saari oli, kuten laiva ankkurissa, kiinni yhdellä ainoalla juurella, joka oli juurtunut joen pohjaan.
"Ja mitä nyt on tehtävä?" kysyi Francois.
"Niin, ankkuri pitää nostaa ylös", vastasi jättiläinen, "sitten pääsee laiva liikkeelle."
Muutaman minuutin perästä, jotka kanadalainen oli tarvinnut hengähtääkseen, sukelsi hän vielä kerran veteen. Yhtäkkiä vapisi koko lauttalaitos aivan samoin kuin laiva hyökyaallokossa; saarella olevat metsästäjät tunsivat siitä, miten tavattomia ponnistuksia heidän toverinsa vedessä sai tehdä. Kumean jysähdyksen jälkeen, joka muistutti laivan ajamista kalliolle, näkyi Tom taas vedenpinnalla, jonka jälkeen hän yhdellä hyppäyksellä oli saarella. Ja kas! lautta alkoi hitaasti kääntyä ympäri ja aivan hiljaa lipua virran mukana.