VIIDES LITKU.
Intiaanit tulivat vihdoin vähän lähemmäksi, ja metsästäjät tunsivat etumaisen niistä Verikouraksi, joukon johtajaksi. Kiovaerit olivat nyt niin lähellä, että Francois voi erottaa päällikön kiiluvat silmät, jotka yhtämittaa harhailivat pensaalta pensaalle, keksiäkseen vaaran oikeaan aikaan.
Nyt oli hetki tullut, jolloin Tomin käsky piti panna täytäntöön.
Mutta kun Francois oli aikeesta ampua päällikköä, kumartui tämä alas. Joko hän sitten aavisti vaaran olevan lähellä, tai antoi kuu, joka paistoi Pedron pyssynpiippuun, hänelle varoitusmerkin, mutta oli miten oli, hän katosi veden pinnan alle.
"Ampukaa!" komensi kanadalainen.
Se intiaani, joka, tuli viimeisenä, vaipui veteen kuten salaman lyömänä, molemmat toiset ponnistelivat vielä jonkun aikaa vedessä, joka vei heidät sitte mukanaan.
Tom ja Pedro olivat nopeasti heittäneet pyssyt luotaan antaakseen Francoisin ladata ne uudelleen, ja odottivat nyt paljastetuin veitsin intiaanien hyökkäystä taistellakseen heidän kanssaan mies miestä vastaan.
"Tulkaa esille, heittiöt!" huusi kanadalainen julmalla äänellä ja ojensi koko jättiläisvartalonsa. "Astukaa, vaan esiin! Vai ovatko kiovaerit muuttuneet naisiksi, koska eivät uskalla tulla noutamaan meidän päänahkojamme?"
Tähän vanhan metsästäjän pilkalliseen puheeseen ei vastattukaan mielettömällä ulvonnalla, joka samalla olisi ollut merkkiini hyökkäykseen. Kolmen toverin kuolema ja päällikön katoaminen olivat saattaneet heidät kokonaan pois suunniltaan.
"Uskaltavatko punaihoiset soturit nylkeä päänahan ainoastaan vainajilta?" lisäsi Pedro nauraen pilkallisesti. "Ovatko kiovaerit korppikotkien kaltaisia jotka syövät vain ruumiita? Astukaa esiin vain, te pelkurit sudenpenikat."
Kun villit vihdoinkin toipuivat hämmästyksistään, kääntyivät he ympäri ja yhtäkkiä olivat he kaikki kadonneet.
"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni", sanoi Pedro hiljaa. "Aivan lähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan on olevinaan kuollut."
Hän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti veteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään käsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein luuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski uudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin hitaasti ja jäykkänä.
"Minä olen erehtynyt", huudahti metsästäjä ivallisesti. "Valkeat miehet eivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia punaihoisia varten."
Villi kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro tähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas toistaen saman leikin.
"Ei" sanoi hän lopuksi, "minun täytyy kostaa tuolle konnalle."
Laukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.
"Miltähän sinusta tuntunee, poikani", hymyili Pedro.
"Oletko surmannut hänet?" kysyi Tom.
"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä", vastasi Pedro aivan viattoman näköisenä, "tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän kerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi."
"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet", sanoi vanha metsästäjä suuttuneena. "Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin toivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan taistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä veden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa."
"Niin, minulla on asiasta oma erityinen mielipiteeni", sanoi Pedro istuutuen samalla toverinsa viereen. "Kuusi puuaidoista olemme saattaneet sen suuren hengen metsästysmaille, neljätoista on, siis vielä elossa, vaikkakin ainoastaan kymmenen on ollut näkyvissä. Uskallan lyödä vetoa, että päällikkö on lähettänyt muutamia niistä hankkimaan apua. Meillä on siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko heti paeta tai jäädä tänne."
"Sinä olet oikeassa", vastasi kanadalainen hiljaa. "Niin, jos meitä olisi vain kaksi, puolustaisin minä ehdottomasti pakoa. Kiovaerit tosin hevosineen saavuttaisivat meidät pian, mutta me kahden selviytyisimme pian heistä."
"Kaikissa tapauksissa olisi se parempi kuin jäädä tänne kuten ketut luolaansa, josta ne savun avulla karkoitetaan."
"Aivan oikein", vastasi Tom, "mutta meillähän on vielä tuo onneton kullanetsijä, jota emme voi jättää tänne, kun kerran niin suuren vaaran uhalla olemme hänet pelastaneet."
Pedro oli sillä välin ottanut esiin nahkalaukustaan vähän ruokaa, kuivaa lihan ja karkeata maissileipää. Aterioidessa käänsi Pedro useamman kerran korvansa joelle päin kuunnellen tarkkaan.
"Minusta tuntuu ikäänkuin kuulisin jonkun loiskivan vedessä", sanoi hän hiljaa. "Virran loiskunaa se ei ole, eikä siellä myöskään voi olla puhveleita, sillä tähän aikaan päivästä ne eivät tule tänne janoaan sammuttamaan."
Näin sanoen nousi hän ylös ja astui saaren toisesta päästä toiseen tarkastellakseen virtaa kummallekin suunnalle. Ohuet sumupilvet, jotka nousivat vedestä, estivät häntä näkemästä kauemmaksi.
"Minä en näe muuta kuin paksuja pilviä", sanoi Pedro suuttuneena.
Äskeinen epäselvä ääni vaikeni ja sitten vallitsi vain syvin hiljaisuus saarella.
Mutta äkisti lopetti joen molemmilta puolilta kuuluva kova ulvonta tämän hiljaisuuden. Metsästäjät säikähtyivät ja katselivat hämmästyneinä toisiaan.
Mitä tämä merkitsi, ei ollut heidän vaikea arvata.
Tästä hetkestä alkaen ei pakoa ollut ajattelemistakan. Intiaanit olivat miehittäneet joen molemmat rannat ja kummaltakin puolelta ympäröineet tuon pienen saaren.
"Nyt juuri voi kuukin laskea", sanoi Pedro raivostuneena puristaen nyrkkiään. "Mitä hyötyä meillä on siitä, ja kuka tietää, kuinka monta vihollista meillä on ympärillämme?"
"Tästä tulee oikea riemunpäivä noille punaihoisille, kun ne saavat kolme kunniallista valkeaa metsästäjää kynsiinsä", jatkoi Pedro hetkisen vaitiolon jälkeen. "Mutta minä sanon noille koirille vasten naamaa, mitä he ovat ja minkälaisina minä heitä pidän. Kenties he silloin tekevät asiasta lyhyen lopun."
"Et kai sinä tahtone tehdä kuten intiaanit", puuttui puheesen Tom, "jotka virittävät kuolinhuutonsa eivätkä voi olla ylistämättä urotöitään silloinkaan, kun ovat jo sidottuina kidutuspylvääseen."
"Ja miksi ei, sehän ei ole tyhmää menettelyä, helpompi on kuolla sankarina, jos muistelee, että on elänyt kunnon miehenä."
"Ajatelkaa ennemmin kuolemaamme kristityn lailla."
Metsästäjien keskustelu loppui pian ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.
Kaukaa kuului laukauksen kuminaa heidän korviinsa. He kuuntelivat ja pian oli heillä selvillä, että tuo yhtämittainen ammunta voi kuulua vain kullanetsijäin leiristä, johon intiaanit olivat hyökänneet.
Tähän kaukaa kuuluvaan jylinään sekaantui vastaiselta rannalta kuuluva ääni, jonka metsästäjät heti tunsivat.
"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa", kuultiin puhujan huutavan. Puhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli musertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt kahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.
"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?" huusi Pedro veden yli. "Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja nauravat hänen 'uhkauksilleen."
"Minä kuulen sen", alkoi intiaani taas. "Valkoihoiset ovat ja heidän täytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt hyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan."
"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska sakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa."
"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa voittajilleen", vastasi päällikkö. "Kotka nauraa kyllä Irvihampaan herjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu Irvihampaalle."
"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?" lausui silloin kanadalainen.
"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä puolesta", vastasi päällikkö. "Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja minä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle mitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava."
Tom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse asiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin kullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan hyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi:
"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen kuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon pienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se pitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella miehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä valkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on jähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset elävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä koirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään, miten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän satulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan. Sotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja valkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa."
Tämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä häntä enää kuulunut eikä näkynyt.
Kuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke vaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä lähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien apujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin tapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo päänahaton kullanetsijä.
"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa", sanoi Pedro, joka ensiksi keskeytti vaitiolon. "Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta intiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani kautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen pyynti."
Kanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi: "Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä valkenee."
"Mitenkä sitten?" kysyi Pedro.
"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla."
"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun intiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta. Koetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen."
Kanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin ihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu uiskenteli hitaasti virran mukana.
Kolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan liikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi Tom taas puhua.
"Te näette nyt", sanoi hän, "että varovainen uimari voi lipua virran mukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole ollut näkyvissä."
"Aivan oikein", vastasi Pedro, "mutta kuka voi mennä takuusen siitä, ettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja sitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida."
Vanhan metsästäjän kasvot synkistyivät uudelleen. "Niin", sanoi hän, "kurjasti menettelisimme, semmoinen teko saattaisi meidät onnettomuuteen."
Mutta, myöskin toivo pelastua uimalla raukesi äkkiä, sillä mahtavat nuotiotulet, jotka viholliset olivat sytyttäneet molemmille puolin jokea, loivat punertavan valonsa veden pinnalle valaisten jokea hyvin kauas. Ellei näitä nuotiotulia olisi ollut, olisi voinut luulla, ettei rannoilla ollut yhtään ihmistä. Ei ainoatakaan intiaania näkynyt, ei yksikään ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.
Joesta nouseva sumu sakeni sakenemistaan ja ympäröi lopuksi koko pienen saaren. Rannat näyttivät loittonevan yhä kauemmas, kunnes ne lopulta kokonaan katosivat. Ainoastaan tulet välkkyivät vielä heikosti, ja puiden rungot näyttivät suunnattomilta varjokuvilta.