NELJÄS LUKU.
"Niin, nyt olemme täällä", sanoi kanadalainen, kun hänen molemmat toverinsa onnitellen puristivat häntä kädestä, "ja mikä on pää-asia: kolme noista punaihoisista riiviöistä on saanut surmansa. Tällä kertaa nuo heittiöt kyllä jättävät meidät rauhaan, sillä nyt heillä kyllä on muutakin tehtävää. Sinä, nuori ystäväni, et ampunut niinkään huonosti katsoen siihen, että se oli ensi kerta, ja kun sinä kerran saat käsiisi kunnollisen kiväärin, tulee sinusta oivallinen ampuja."
Surulliset ajatuksensa näkyi Tom unhottaneen äskeisten tapausten johdosta ja kääntyen tuskissaan voihkivan valkoihoisen miehen puoleen sanoi hän: "ei ollut meidän vallassamme, hyvä ystävä, pelastaa päänahkaanne. Minä olen tuntenut monta, jotka ovat olleet samassa tilassa kuin te ja vuosikausia ovat he saaneet kärsiä heidän ilkeytensä takia. Henki on kuitenkin pelastettu, se on pääasia, ja me teemme minkä voimme sitä suojellaksemme."
Sillä aikaa kun Tom puheli haavoitetulle näitä lohdullisia sanoja, oli Pedro tuonut yksinkertaisen siteen, joka käärittiin pään ympäri pitämään kiinni vedessä kastettuja hienonnettuja pajun lehtiä. Kun side oli kääritty ja veri pesty kasvoilta, näkyi onnettoman kammottavaa haavaa tuskin ollenkaan.
Arolla oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Iltatuuli puhalsi haavanlehtiin ja auringon säteet kimmelsivät leveän joen veden kalvoon.
Kanadalaisen kysymykseen mainitsi haavoittunut heikolla ja katkonaisella äänellä, että hän kuului siihen kullanetsijäin matkueesen, jonka nuo kolme metsästäjää edellisenä päivänä olivat kohdanneet ja että hän, jonka joukon johtaja oli lähettänyt tiedusteluretkelle, aivan odottamatta oli joutunut villien kynsiin. — Uupumus valtasi hänet ja hän vaipui levottomaan uneen. Toiset jatkoivat sillä välin keskustelua.
"Kolmea heittiötä vähemmän on meillä siis pelättävänä", alkoi kanadalainen, "jälellä on siis vielä seitsemäntoista. Oletko sinä, Pedro, huomannut, montako pyssyä niillä on?"
"Seitsemän, luulen minä."
"Niistä meidän oikeastaan tarvitsee vain pitää väliä", jatkoi Tom, "sillä nuoli tuskin kantaa tälle saarelle."
"Mutta jos ne saavat lisäväkeä?" huomautti Pedro.
"No, sitä emme voi auttaa: — jättäkäämme kumminkin kaikki nämä pelotukset, henkemme on Jumalan kädessä. Aurinko on laskemaisillaan", jatkoi vanha metsästäjä vaitiolon jälkeen; "jos olisi nyt jo pimeä, voisimme lähteä toiselle rannalle ja sieltä paeta, mutta niinkauan kuin ei ole täysin pimeä, on sielläkin villejä, ja siten joutuisimme kahden tulen viiliin. Meidän on sentähden pakko pysyä täällä ja piiloutua niin hyvin kuin voimme. Tällä saarella ollessamme eivät nuo lurjukset voi oikealta eikä vasemmalta puolelta hyökätä kimppuumme, sillä täällä suojelee vesi meitä. Meidän täytyy sentähden pitää, huolta noista molemmista rannoista."
Asian tuntijana tarkastettuaan pienen saaren toista rantaa, tuli kanadalainen levollisemmaksi. Lukematon joukko juuria ja puunrunkoja, joita vesi oli kulettanut rannalle, muodosti jonkunmoisen luonnollisen varustuksen, jonka lävitse pyssyn luoti ei voinut tunkeutua. Sitä vastoin tätä toista puolta, josta käsin tähän saakka oli tehty hyökkäyksiä, ympäröitsi vain ruohot ja pajupensaat, joista oli vähän turvaa.
Metsästäjät ryhtyivät heti toimiin tämänkin puolen varustamiseksi; vähemmässä kuin neljännestunnissa laitettiin kuntoon rumatekoinen, mutta vahva rintavarustus vastikään veden tuomista irtonaisista puunrungoista — rintavarustus, joka säästi puolustajat useammasta kuin yhdestä vaarallisesta haavasta.
"Aivan niin", sanoi Tom hyvillä mielin katsellen työtä. "Näiden puunrunkojen takana voit sinä, Francois, olla yhtä turvassa kuin jos seisoisit linnan muurien takana. Ainoat, jotka voivat tuottaa meille vaaraa, ovat rannalla seisovat puut, mutta minä en tahdo olla trappi, jos jonkun noista punaihoisista heittiöistä onnistuu kiivetä niiden latvaan."
Tom hieroi käsiään mielihyvästä ja osoitti Francoisille turvailisimman paikan.
"Oletko huomannut", sanoi hän kääntyen Pedron puoleen, "että koko saari vapisi ja hyllyi joka kerran kun me ponnistelimme nostaissamme puun runkoja?"
"Kyllä", vastasi tämä, "tekisi melkein mieli uskoa, että se tahtoi nostaa ankkurin voidakseen sitten uida virran mukana edelleen."
Metsästäjistä tuntui, ettei vaaran hetki ollut kaukana ja että heillä kaikesta päättäen oli kestetfävänä pitkä ja tuima taistelu. Tom kehoitti tovereitaan säästämään ampumavaroja ja neuvoi Francoisia suojelemaan itseään. Sitten hän puristi molempia tovereitaan kädestä, jonka jälkeen nuo kolme metsästäjää asettuivat vartiopaikkoihinsa.
Oli alkanut hämärtää, jonka tähden metsästäjät entistä suuremmalla tarkkuudella seurasivat tapahtumia. Pensaat rannalla muuttuivat oudoiksi, aavemaisiksi, ja varjot lähenivät yhä pientä saarta. Mutta mitä heikommin metsästäjien silmä voi erottaa pimeydessä, sitä tarkemmaksi tulivat heidän korvansa, eikä mikään olisi voinut saattaa heidän harjaantuneita aistimiaan erehtymään.
"Pedro", sanoi kanadalainen äkkiä kääntyen toverinsa puoleen ja samalla hän osotti vastaisia rantaa, "eivätkö sinusta pensaat tuolla tule suuremmiksi?"
"Kyllä, minä olen jo muutamia minuutteja sitä katsellut", oli vastaus, ja samalla kohotti Pedro pyssynsä.
"Odota vielä hetkinen, tuo nuori mieskin voi jotain toimittaa. Katso", sanoi hän kääntyen Francoisin puoleen ja osotti sormellaan erästä toista kohtaa rannalla; "pidä tarkoin silmällä pensasta, joka on tuolla kahden poppelin välissä oikealla tuosta korkeasta pajusta. Etkö huomaa siinä mitään?"
"Jollen erehdy, ei siinä ennen ollut pensasta."
"Hyvä", kuiskasi kanadalainen säihkyvin silmin. "Selvästi näkyy, että silmäsi on harjaantunut senjälkeen kuin olet alkanut oleskella erämaassa. Kun olet ollut vielä vuoden kanssamme ja käynyt kouluamme, niin on silmäsi yhtä tarkat kuin taitavalla metsästäjällä Kanadan suurien järvien ympärillä. Niin, kyllä asia on kuten sanot. Intiaanit ovat pitkin joen rantoja hakanneet nämä pensaat, joista he aivan salaperäisesti ovat tekaisseet itselleen tuon meitä vastapäätä olevan suojapaikan, joten tarvitaan tarkkaa silmää huomaamaan heidän viekkautensa. Nuo lurjukset kuvittelevat mielessään meidän olevan meksikolaisia. — Ota pyssysi, Francois, ja tähtää tarkasti keskikohtaan. Juuri noin; ja nyt laukase!"
Samassa paukahti Pedronkin pyssy, ja molemmilta puolin luuhistuivat pensaat kokoon. Molemmat metsästäjät heittäytyivät silmänräpäyksessä maahan ladatakseen taas kiireimmiten pyssynsä, ja näin voiva! he välttää niitä luoteja, joita intiaanit raivokkaasti ulvoen kaikista pyssyistään lähettivät heitä kohti, niin että risuja ja korsia tuli satamalla metsästäjien päälle.
"Ellen erehdy, on nyt jälellä vain viisitoista", sanoi Toin ja samalla hän taittoi kuivan oksan viiteen osaan ja pisti ne maahan — "on hyvä laskea kuolleiden lukumäärä. Pidä nyt vaaria", keskeytti hän pilantekonsa, "minä näen poppelin lehtien tuolla liikkuvan, eikä suinkaan tuuli tuolla tavoin pudistele oksia, vaan luultavasti on se yksi punaihoisista lurjuksista, joka joko kiipeää siihen tai on jo sen latvassa."
Pamahdus, ja luoti, joka lensi yhteen niistä puunrungoista, joista metsästäjät olivat tehneet suojapaikan, todisti, että vanha metsästäjä oli arvannut oikein.
"Tuhat tulimmaista!" sadatteli kanadalainen, "noista heittiöistä alkaa olla, haittaa: meidän täytyy menetellä viisaasti saadaksemme intiaanin näkyviin."
Samalla hän riisui hattunsa, ja metsästyspaitansa, jotka hän sitten pani riippumaan niin, että viholliset ne näkivät.
Francois katseli tarkoin tuota vanhaa kettua.
"Ja nyt varovasti", kuiskasi kanadalainen, "jos vihollisemme olisivat valkoihoisia, en minä asettuisi tuon linnunpelättimen taakse, vaan sen viereen, sillä ne luulisivat metsästyspaitaa ja hattua minuksi, mutta intiaania ei voi siten pettää. Hän tähtäisi vasemmalle tai oikealle puolelle nuttuani, ja sentähden asetun minä sen laakso. Laskeudu sinä alas, Francois, ja samoin sinäkin Pedro; muutaman minuutin kuluttua kuulette te luotien suhisevan ympärilläni."
Tom kyyristyi nuttunsa taakse valmiina heti ampumaan poppeliin, niin pian kuin intiaani siellä tulisi näkyviin.
Kävi niinkuin hän oli edeltäpäin sanonutkin. Lakki riippui muutaman sekunnin paikallaan, kun luoteja lensi molemminpuolin puunrunkoa, ja kanadalainen huudahti hymyillen: "Kas niin! Mutta löytyy valkoihoisia, jotka voivat vetää intiaania nenästä. Francois, pistäppä sillä aikaa uusi puupala maahan, sillä heti on meillä yhtä vihollista vähemmän." Sitten hän hitaasti nosti pyssynsä.
Haavan oksien välistä tuli näkyviin epäselvä varjo, josta kuitenkin selvästi erotti intiaanin pään. Intiaani tahtoi kiivetä ylös nähdäkseen, mitä laukaus oli saanut aikaan. Pyssystä, joka ei koskaan ollut erehtynyt, pääsi nyt laukaus, ja kuten puusta putoava kypsä hedelmä, vieri utelias oksalta oksalle, turhaan tavoitellen kiinni jostakin suuremmasta oksasta.
Tätä mestarilaukausta seurasi sellainen kauhean raivoisa ulvonta, niin että yksin tuo haavoitettu kullanetsijäkin heräsi unestaan. "Pyhä neitsyt", voihki hän, "armahda minua."
"Kiittäkää häntä ennemmin", keskeytti hänet Tom, "ulvonnallaan voivat intiaanit tosin säikähdyttää sellaisen ensikertalaisen kuin te olette, mutta ei suinkaan metsästäjää, joka on tottunut erämaan elämään. Nämä lurjukset koittavat matkia sakaalia, joka öisin ulvoo erämaassa, ja matkivat niin, että luulee heitä olevan parikymmentä, mutta useimmin on heitä vain neljä tai viisi. Jospa saisimme nämä heittiöt hyökkäämään yhtaikaa, niin ei ainoakaan heistä palaisi kotikyläänsä kertomaan omaisilleen tappiostaan. Mutta hiljaa, nyt tiedänkin", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Jos me loikoilemme täällä ja olemme olevinamme kuolleita, niin eivät luodit satu meihin, sillä niitä pitäisi lähettää puun latvoista, eikä sinne enää toinen mielellään nouse. Nuo heittiöt janoovat nyt vertamme eivätkä tahtoisi lähteä täältä saamatta meidän päänahkojamme. Eteenpäin siis ja reippaasti toimeen; minä uskon sen onnistuvan."
Kuten aina, seurasi nytkin sanoja toiminta, ja nuo kolme metsästäjää olivat tuskin nousseet suoriksi puunrunkojen taakse, ennenkuin yhteislaukaus joen rannalta räsähti ruoikon laidassa. Kanadalainen painoi äkisti lakkinsa alas, ikäänkuin laukaus olisi sattunut häneen; syvä hiljaisuus, joka vallitsi nyt saarella, näkyi saattaneen intiaanitkin siihen luuloon.
Muutamia sekunteja myöhemmin seurasi uusi parvi nuolia ja luoteja saarelle, mutta yhä oltiin siellä hiljaa ja ääneti. Kuolon hiljaisuus tuntui vallitsevan ruoikossa ja pajupensaikossa.
Metsästäjät loikoilivat edelleenkin pitkän aikaa liikkumatta, tähystellen puiden latvoihin.
"Eikö teistä näytä kuin yksi heittiöistä aikoisi kiivetä ylös pajuun?" kysyi Pedro hiljaa; "oksat liikkuvat niin omituisesti."
"Aivan varmaan", vastasi Tom yhtä hiljaa, "eikä se ole kukaan muu kuin itse Verikoura, sillä kellään toisella ei olisi rohkeutta sitä tehdä. Älkää liikkuko, olkaa olevinanne kuolleita. Älkää liikkuko edes siinäkään tapauksessa, että hän ampuisi. Uskallan lyödä vetoa suurestakin summasta, että hän tässä hämärässä ja kovassa mielenliikutuksessa, jossa hän ehdottomasti nyt on, pelätessään luodin joka silmänräpäys sattuvan häneen, ei osu kehenkään meistä."
Huolimatta siitä ilmeisestä vaarasta, johon he tämän juonen kautta joutuivat, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus, joten kukin heistä jäi liikkumatta makaamaan paikoilleen.
Punaihoinen soturi kiipesi erittäin varovasti oksalta oksalle, kunnes hän pääsi siksi korkealle, että voi nähdä saaren keskustaan.
Vaikkakin lehdet kätkivät hänet noiden kolmen metsästäjän näkyvistä, oli kumminkin hämärästä huolimatta vielä siksi valoisa, että voitiin tarkata kutakin hänen liikettään. Intiaani uskalsi nyt pistää päänsä lehtien välistä ja tarkastella pientä saarta. Nähdessään maassa makaavat ruumiit, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän kenties epäili, että tässä oli petosta, sillä äkkiä tuli koko hänen ruumiinsa näkyviin, ärsyttääkseen siten metsästäjiä käyttämään pyssyjään siinä tapauksessa, että he vielä, olivat elossa. Mutta saarella ei näkynyt mitään liikettä. Päällikkö — sillä kuten Tom oli oikein arvannut, oli se itse päällikkö — kohotti nyt aivan hitaasti pyssyään, laski sen poskelleen, pani sen sitte alas ja toisti useamman kerran tätä leikkiä. Mutta valkoihoiset olivat liikkumatta, ja tämän johdosta, villi päästi kaikuvan riemuhuudon ja laukasi pyssynsä. Suurenpuoleinen puunsirpale, joka oli irtautunut aivan lähellä Pedron päätä olevasta puusta, sattui metsästäjää otsaan ja haavoitti häntä lievästi. Pedro pysyi kumminkin yhtä liikkumatta kuin hänen vieressään oleva pudonnut kuiva puupalanen. "Kirottu punanahka, odotappa vain, minä kyllä tulen tekemään tilin kanssasi", siinä kaikki, mitä hän sanoi.
"Onko joku tullut haavoitetuksi?" kysyi Tom huolissaan.
"Pieni naarmu vain, eikä mitään muuta", vastasi Pedro.
Villi päästi uudelleen riemuhuudon ja laskeutui sitten alas puusta.
Metsästäjät vetivät syvän henkäyksen; hetki oli ollut hyvin arveluttava, joka olisi kyllä pannut heikkohermoisemmat miehet vapisemaan.
Heidän petoksensa ei kuitenkaan vielä ollut täydelleen onnistunut. Intiaanit lienevät edelleenkin epäröineet, koska viimeistä laukausta seurasi juhlallinen hiljaisuus.
"He kyllä mielellään haluaisivat päänahkaamme, mutta eivät uskalla tulla niitä ottamaan", sanoi Pedro.
"Kärsivällisyyttä", vastasi Tom. "Intiaanit ovat kuten korppikotkat, jotka tarttuvat kuolleesen ihmiseen vasta sitte, kun se on alkanut mädäntyä. Silloin vasta päättävät he siihen ryhtyä. — Mutta asettukaamme taas paikoillemme."
Pedro oli tuskin ennättänyt silmäillä ruoistoon, ennenkuin hän kuiskasi: "Nuo heittiöt tulevat."
Nyt nähtiin todellakin yhden intiaanin hitaasti ja epäröiden astuvan alas veteen, koetellakseen siten vihollisen kärsivällisyyttä. Hänen esimerkkiään seurasi toinen intiaani, ja molemmat näyttivät yhä varovaisemmin lähestyvän rantaa. Lopuksi voi kanadalainen nähdä kymmenen samanlaista olentoa, joiden ilkeästi maalattuja kasvoja kuu nyt valaisi.
"Jos oikein tunnen intiaanit, niin kahlaavat ne kaikki perätysten joen poikki. Ota sinä, Francois, tähdätäksesi etumaista, tähtää sinä, Pedro, keskimmäistä, viimeisestä pidän minä huolen. Se saattaa punanahoissa aikaan häiriön, ja meille on siitä se etu, että me olemme hyökkääjinä. Siitä tulee ottelu mies miestä vastaan, mutta minä uskon, että me kumpikin, sinä Pedro ja minä, huolehdimme muista. Sinä, Francois, saat tehtäväksesi mahdollisimman pian ladata pyssyjämme, niin että meillä hätätilassa on aina turvapaikka valmiina."