KOLMAS LUKU.

Päällikkö viittasi vankia tulemaan luokseen ja osoitti sormellaan saarta ja etenkin kahden pensaan välillä olevaa aukkoa.

"Voisiko kalpeanaamaisen pyssy lähettää luodin tuohon korkeaan ruoikkoon tuolla kauempana?" kysyi hän. Vanki ei kumminkaan ymmärtänyt, mitä päällikkö sanoi, sillä hän kalpeni ja seisoi liikkumatta ja vastaamatta, villille. Päällikön käskystä pani silloin yksi sotureista vangin pyssyn hänen käteensä, ja nyt käsitti valkeaihoinen vanki, mitä hänestä tahdottiin. Onneton tähtäsi, mutta hänen jäsenensä vapisivat kauhusta, ja pyssy heilui kuten ruoko sinnetänne hänen kädessään.

"Miesparka osunee tuskin saareen, vielä vähemmin meihin", sanoi Pedro.

"Jollei tuolla heittiöllä ole parempia keinoja pakottaakseen meidät puhumaan, niin tahdon tulla elävältä paistetuksi, jos minä aamuun saakka vastaan hänelle yhtään sanaa."

Vanki laukasi, ja luoti lensi vinkuen veteen lähelle rantaa. Intiaani osoitti halveksumista ruumiin liikkeellä, ja, hänen silmänsä harhailivat vakoillen joka taholle.

"Niin, kyllä sinä saat mielelläsi etsiä luoteja ja ruutia sotilaittesi keihäiden ja heittonuorien joukosta", sanoi Pedro ilkkuen.

Ratsastajat, jotka päällikön käskystä hetkinen sitten olivat lähteneet liikkeelle, palasivat nyt. Kaikilla niillä oli nyt mukanaan pyssyt tai nuolet ja jouset. He olivat luultavasti hevosajon alkaessa heittäneet pois nämä aseet, etteivät ne estäisi heitä nopeasti liikkumasta. Sen sijaan loittoni nyt toinen joukkue nähtävästi aikeissa varustautua aseilla.

"Asia alkaa käydä arveluttavaksi", sanoi kanadalainen totisena.

"Hyökkäisimmeköhän me niiden päälle, ennenkuin toiset tulevat takaisin?"' sanoi Pedro.

"Ei," vastasi Tom, "maatkaamme aivan hiljaa, intiaani ei vielä ole täysin vakuutettu siitä, että me olemme täällä."

"Kuten tahdot", sanoi Pedro väliäpitämättömänä ja tähysteli edelleenkin rannalle.

Päällikkö tarttui nyt. itse' pyssyyn ja lähti se mukanaan joen rannalle.

"Intiaanisoturin kädet eivät vapise niinkuin kuiva ruoho tuulessa" huusi hän saarelle. "Mutta ennenkuin minä laukaisen, lasken minä sataan: sitä ennen voivat valkoihoiset miehet, jotka oleksivat saarella, vastata."

"Asetu taakseni, Francois", sanoi kanadalainen holhokilleen.

"Minä jään tähän", sanoi nuorukainen päättävästi. "Minä olen nuorempi enkä välitä hengestäni. Velvollisuuteni on suojella sinua."

"Etkö sinä sitten huomaa, lapseni", sanoi Tom, "että minun ruumiini on joka taholle kuutta tuumaa suurempi kuin sinun; sen kauttahan vihollinen saisi kaksinkertaisen maalitaulun ja sinä antautuisit vaaralle alttiiksi voimatta suojella minua." Näin sanoen muutti vanha metsästäjä paikkaa ja asettui polvilleen Francoisin eteen, joka jäi Tomin jättiläisruumiin taakse kuten muurin suojaan.

Jännitetyin mielin ja pyssynsuu tähdättynä saarta kohti laski päällikkö sataan. Mutta hänen korvansa eivät kuulleet muuta ääntä kuin veden loiskinan hänen jalkojensa juuressa ja tuulen suhinan ruohikossa — kaikkialla, sekä lähellä että kaukana, vallitsi syvä hiljaisuus.

"Sata!" kaikui kuuluvasti metsästäjien korviin. Intiaani kohotti pyssyn ja tähtäsi. Laukaus pamahti, pajunoksia ja ruokoja lenteli kätkössä olevan metsästäjän korvien ympäri, mutta mitään vahinkoa ei luoti tehnyt.

Intiaani antoi muutaman silmänräpäyksen kulua, jonka jälkeen hän huusi kovalla äänellä: "Verikoura on erehtynyt, valkoihoiset metsästäjät eivät ole saarella, hän etsii heitä muualta."

"Uskokoon sitä, ken tahtoo", ilkkui Pedro puoliääneen; "tuo koira on nyt asiasta varmempi kuin ennen. Heti hän ryhtyy tehtävään, mikä on hänestä nautintoa, hän ryhtyy tekemään lopun vanki raukasta. Ei kestä kauan, ennenkuin se tapahtuu; sillä valkoihoisen kidutus on näytelmä, josta intiaani mahdollisimman pian tahtoo nauttia ja iloita."

"Emmekö koettaisi tehdä jotakin tuon onnettoman pelastamiseksi", kysyi
Francois.

"Minä en pane vastaan", vastasi Tom, "mutta toivon edelleenkin, että jokin odottamaton tapaus tulee hänelle avuksi. Sitäpaitsi intiaani ehkä vielä epäilee, että me olemme täällä."

Vanha metsästäjä vaipui mietteisiin. Vihdoin näytti hän tehneen päätöksen ja kääntyen Francoisin puoleen sanoi hän:

"Nuori ystäväni, eikö sinun veresi jähmety kauhusta kuullessasi, mitä minulla on sinulle sanottavaa?"

"Epäiletkö sinä rohkeuttani?" vastasi nuorukainen nuhdellen. "Elämälle en anna mitään arvoa, ellei sinua olisi."

Vanha metsästäjä puristi nuorukaisen kättä ja jatkoi: "Kolme miestä ei ole konsanaan ollut suuremmassa vaarassa kuin me nyt olemme. Vihollinen on seitsemän kertaa meitä ylivoimaisempi, ja joskin kukin meistä surmaisi yhden noista heittiöistä, on meidän kuitenkin yhä taisteltava ylivoimaa vastaan."

"Senhän olemme tehneet ennenkin useimmin kuin yhden kerran", keskeytti hänet Pedro.

"Ja sen teemme tänäänkin", lisäsi Francois.

"Hyvä, nuori ystäväni, hyvä!" jatkoi Tom. "Mutta tapahtukoonpa mitä tahansa — elävinä nuo riiviöt eivät meitä saa vangiksi. Ja nyt viimeiksi", lisäsi hän äänellä, jonka hän koetti saada varmemmaksi ja vakavammaksi kuin hän todellisuudessa voi, samalla vetäen esiin pitkän puukkonsa, "jos me ruudin ja lyijyn puutteessa joutuisimme vihollisten keskelle eikä meillä enää olisi yhtään pelastuksen mahdollisuutta, jos tämä veitsi olisi ainoa välikappale, joka voisi suojella meitä elävinä joutumasta noiden koirien käsiin, mitä sanoisit silloin, poikani?"

"Silloin sanoisin: lävistä sillä, että saamme kuolla yhdessä."

"Aivan niin", sanoi vanha metsästäjä ojentaen nuorukaiselle kätensä, joka vapisi sisällisestä mielenliikutuksesta. "Tapahtukoon nyt mitä tahansa, emme enää koskaan eroa. Jumala kyllä pitää muusta huolen. Ja nyt koetamme pelastaa tuon onnettoman vangin."

"Hyvä, ryhtykäämme toimeen!" huusi Francois.

"Ei vielä, ei vielä, nuori ystäväni! Katsokaamme ensin, mitä nuo punaihoiset riiviöt aikovat vangille tehdä."

Intiaanit olivat vieneet vangin kahden pyssyn kantaman päähän joesta, jossa itse asettuivat riviin. Vanki seisoi yksin — jonkun välimatkan' päässä heistä — kahleitta ja muutenkin kaikin puolin vapaana käyttämään jäseniään.

"Minä näen, mitä he aikovat tehdä, ikäänkuin olisin ollut läsnä, kun he tekivät päätöksen. He tahtovat koettaa, ovatko tuon onnettoman jalat vakavammat kuin hänen kätensä. He tahtovat nyt nauttia ajometsästyksestä."

"Mitenkä?" kysyi Francois.

"He antavat vangin juosta edelle ja merkin annettua hyökkäävät he hänen päälleen keihäineen ja tomahavkineen. Jos valkoihoinen on nopsa jaloistaan, niin ehtii hän kyllä joelle ennen heitä. Me neuvomme häntä silloin suuntaamaan kulkunsa saarelle."

"Ja hänen takaa-ajajansa?" kysyi Francois.

"Muutamat luodit pyssyistämme suojelevat kyllä häntä. — Jos pelko tekee hänen jalkansa rammoiksi kuten hänen kätensä äsken vapisivat, musertaa ensimäinen intiaani, joka saa hänet kiinni, tomahavkilla hänen päänsä murskaksi. Katsoppas, tuolla suoritetaan pian kaikki loppuun."

Vakava hetki, jolloin ihmisajon piti alkaa, oli tullut, kun päällikkö viittaamalla määräsi sen lykättäväksi. Hän osoitti sotilastensa paljaita jalkoja ja sitten vangin jaloissa olevia puolisaappaita. Käden liikkeellä antoi hän merkin, että piti riisua ne pois.

Vavisten istuutui valkoihoinen hiekalle ja veti hitaasti ja epäröiden saappaat jaloistaan, siten ehkä voittaakseen vielä muutamia minuuttia ja kootakseen ajatuksiaan.

"Oi, mimmoisia koiria, mimmoisia riiviöitä!" sanoi Francois purren vihoissaan hammasta.

"Ole levollinen, nuori ystäväni", varoitti Tom pannen samalla kätensä nuorukaisen suun eteen. "Älä ryöstä tuolta onnettomalta viimeistä pelastuksen toivoa. Pieninkin ääni, jonka tuuli vie täältä villien korviin, tekee heidät epäluuloisiksi ja miehen henki on ehdottomasti mennyttä."

Vanki seisoi taas suorana. Intiaanit, jalka eteenpäin ojennettuna ja valmiina silmillään nielaisemaan valkoihoisen, malttoivat töin tuskin odottaa merkin antamista.

Vihdoin paukutti päällikkö käsiään, ja samassa alkoi ajo.

Valkoihoinen juoksi henkensä edestä, mutta yksi intiaaneista oli kuitenkin vikkelämpi kuin hän. Hän saavutti hänet ja heitti häntä keihäällä, mutta ase lensi pakolaisen käsivarren ja ruumiin, välitse haavoittamatta häntä. Heitto oli niin voimakas, että villi itse kaatui pitkin pituuttaan maahan. Takaa-ajettu katsahti — varomattomasti kyllä — taakseen, ja vaikka tämä seisahdus kesti vain silmänräpäyksen, ratkaisi se kumminkin hänen kohtalonsa. Tomupilven ympäröiminä lähestyivät häntä hänen ahdistajansa ja välkkyvä kirves välähti jo hänen päänsä yli, kun hän vielä kerran kokosi kaikki voimansa ja voimakkaasti hypäten pääsi aivan virran äyräälle.

Kanadalainen nosti salaman nopeudella pyssynsä ylös, mutta peläten osuvansa siihen, jonka hengen hän tahtoi pelastaa, epäröi hän ampua. Mutta kumminkin näkyi kohta välähdys, luoti kiiti hänen tarkasta pyssystään — ja kuolon huudahdus kuului rannalta. Samalla hajoitti tuulenhenkäys tomupilven, ja metsästäjät näkivät, että luoti oli kaatanut yhden villeistä. Tämä piti kuitenkin kädessään onnettoman valkoihoisen päästä tempaamaansa päänahkaa, itse makasi vanki poloinen mykkänä hiekalla joen rannalla.

Odottamaton laukaus, jota seurasi metsästäjien sotahuuto, sai aikaan raivoisan ulvonnan rannalla, ja muutamat intiaanit menivät varomattomuudessaan niin pitkälle, että he uhkamielisinä sinkauttivat aseensa saarta kohti.

Päänahaton vanki parka nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja vaipui taas nääntyneenä maahan, Tämä kauhea näytelmä pöyristytti metsästäjiä.

"Oi millaisia koiria!" huudahti Tom purren hammasta. "Mutta jos ne ovat ainoastaan nylkeneet häneltä päänahan, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä siitä ei seuraa vielä kuolema, hän voi vielä pelastua."

Ja ikäänkuin yllytyksenä rohkean päätöksensä toimeenpanemiseen tuntui tuosta hyväsydämisestä metsästäjästä aivan kuin valittava ääni vastaiselta rannalta rukoilisi häneltä turvaa.

"Tuo onneton pyytää apua", sanoi hän: ja nyt vasta hän kohotti päänsä pensaikosta, jossa hän oli ollut kätkeytyneenä.

Nähdessään ketunnahkaisen hatun kookkaan metsästäjän päässä ja pitkän, raskaan pyssyn, jota, hän käänteli käsissään kuten hienoa vitsaa, tunsivat intiaanit hänet peljätyimmäksi vihollisekseen ja nähdessään tämän odottamattoman näyn, vetäytyivät kaikki hämmästyneinä takaperin.

"Lumivaaran kotka!" kaikui kuuluvasti saarelle.

Sen nimityksen olivat intiaanit omalla kielellään antaneet tuolle pelätylle metsästäjälle. Samaten kutsuttiin Pedroakin, tuota pelätyn kanadalaisen eriämätöntä toveria, kaikkialla punaihoisten keskuudessa yksinomaan nimellä "Pilkkakirves".

Tom hymyili vaan halveksivasti, kun hän näki intiaanien kauhun, jonka hänen esiintymisensä oli heihin vaikuttanut.

"Minä käyn noutamassa vangin tuolta", sanoi hän Pedrolle, "te saatte suojella selkääni, mutta teidän pitää ampua vuorotellen, niin että luoti aina on valmiiksi ladattuna. Kuuletko, poikani!"

Sen enempää miettimättä astui jättiläinen veteen, joka ulottui häntä hartioihin saakka. Pyssyä, josta hän ei koskaan luopunut, pitivät punaihoiset arvossa, ja heidän raivoisasta ulvonnastaan ei hän välittänyt vähääkään.

Nuoliparvi suhisi ilmassa, mutta suurin osa niistä ei osunut rantaan, toiset eivät osuneet sinne saakkakaan, vaan putosivat maahan. Nyt kohotti yksi niistä harvoista intiaaneista, joilla oli tuliluikut mukanaan, pyssynsä, mutta ennenkuin hän ehti tähdätä, kaatui hän Pedron luodin lävistämänä maahan.

"Nyt on sinun vuorosi, Francois", sanoi Pedro heittäytyen samalla maahan, voidakseen siten selällään maaten uudestaan ladata pyssynsä.

Francois laukaisi nyt, mutta sekä kivääri että käsi olivatkin epävarmat.

Hänen luotinsa sattui tosin yhteen kiovaeriin, mutta tämä ainoastaan päästi huudon kaatumatta maahan, ja tätä hetkeä, jolloin ei kumpikaan kivääri ollut ladattuna, käyttivät intiaanit hyväkseen heittämällä muutamia nuolia kanadalaiseen. Mutta Tom kyyristyi nopeasti alas ja nuolet lensivät veteen tekemättä mitään vahinkoa.

Kun rohkea metsästäjä oli saapunut rannalle, oli Pedro jo uudelleen ladannut pyssynsä ja oli valmis ampumaan toistamiseen.

Villit olivat epäröiviä ja hämmästyneitä, ja sitä käytti Tom hyväkseen nostaen onnettoman ylös. Kaikeksi onneksi oli haavoitetulla vielä kyllin mielenmalttia pitää kiinni metsästäjän kaulasta ja hartioista, niin että tämä voi vapaasti liikutella käsivarsiaan.

Taakkoineen astui kanadalainen uudelleen veteen ja kulkien takaperin koetti päästä itse ja viedä haavoittuneen turvapaikkaan.

Pedron pyssy paukahti toistamiseen ja vastauksena kaikui yhden intiaanin kuolonhuuto.

Molempain toveriensa pyssyjen suojelemana voi Tom onnellisesti suorittaa, paluumatkan, ja muutaman minuutin kuluttua laski rohkea metsästäjä tuon melkein tunnottomassa tilassa olevan valkoihoisen miehen alas pienelle saarelle.