TOINEN LUKU.
Näky, jonka erämaa vastikään oli tarjonnut, muuttui ikäänkuin loitsimisen kautta. Noin tusina villiä hevosia, jotka vähää ennen olivat sammuttaneet janoaan joessa, kiiti täyttä laukkaa yli kentän ja, niiden perästä ratsastaa karautti parvi intiaanisotureja. Istuen kyyryllään hevosen selässä ilman satulaa ja polvet melkein leuan korkeudella, siten antaakseen hevoselleen enemmän vapautta liikkumiseen, kiitivät he melkein myrskytuulen nopeudella eteenpäin vähääkään välittämättä tiellä olevista esteistä.
Aluksi voi huomata ainoastaan viisi villiä ratsastajaa, mutta pian ilmestyi niitä ainakin kaksikymmentä. Toisilla oli keihäät aseina, toiset heiluttelivat kokoonkäärittyjä heittonuoriaan. Kuten parvi laihoja henkiä riensivät ne eteenpäin ja pysähtyivät sitten lähelle saaren vastapäätä olevaa aukeamaa.
Pedro heitti kysyvän katseen kanadalaiseen, ikäänkuin tutkiakseen, oliko hänkin ajatellut tätä mahdollisuutta, kun hän tahtoi saada Francoisin mieltymään seikkailurikkaaseen ja vaaralliseen metsästäjäelämään. .
Hetkiseksi rypistyi Tomin uljas otsa ensi kerran. Synkkä katse oli vanhan metsästäjän vastauksena toverin äänettömään kysymykseen.
"Siinä nähdään", ajatteli. Pedro, "että liian suuri kiintymys ei aina ole hyödyksi. Se panee rohkehimmankin miehen vapisemaan sen puolesta, jota hän rakastaa yhtä suuresti kuin omaa elämäänsä. Meidän kaltaiselle seikkailijalle ei pidä olla mitään, johon hän koko sydämestään on kiintynyt."
Muutos, jonka intiaanien esiintyminen sai aikaan tässä aro-näytelmässä, oli hämmästyttävä. Kuten varpusparvi, kun haukka syöksyy niiden kimppuun, hajaantuivat villit hevoset joka taholle, ja muutamassa silmänräpäyksessä ne olivat kadonneet näkyvistä.
Näytelmä sai lopuksi toisen käänteen. Vieras, jonka piti esittää yhtä lyhyen kuin kamalan osan, oli astunut näyttämölle. Se oli muuan ratsastaja, jonka nuo kolme saarella olevaa miestä heti tunsivat valkoihoiseksi. Maan epätasaisuus oli varmaankin estänyt häntä näkemästä vihollisiaan siihen hetkeen saakka, jolloin hän kokonaan joutui niiden keskelle, sillä intiaanien tummia haamuja näkyi kaikkialla, ainoastaan joelle oli tie vielä vapaa.
Kauhea vaara, johon vieras oli joutunut, näytti kokonaan masentaneen hänet. Ohjaten huolettomasti laukkaavaa hevostaan, heitti hän hämmästyneen katseen ympärilleen — pakoa ei ollut ajattelemistakaan muualle kuin joelle, jonkatähden hän nyt ohjasi hevosensa sinne.
Mutta ne muutamat hetket, jotka olivat kuluneet epäröimiseen, antoivat viholliselle hyvän tilaisuuden lähetä häntä.
"Hän on mennyttä miestä", huusi kanadalainen, "tehköön mitä tahansa, on hänelle nyt jo liian myöhäistä ehtiä joelle. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin levollisina ja hiljaa katsella tuota kamalaa näytelmää, joka ihan paikalla avautuu silmiemme eteen."
"Tom ja Pedro! Voimmeko me sallia, että valkoihoinen ja kristitty, jonka me voisimme pelastaa, murhataan meidän näkyvissämme?"
"Mitä voimme me kolme kahtakymmentä vastaan", huomautti Tom. "Meidän täytyy jättää tuo poloinen oman omiensa nojaan."
"Mutta me voimme saattaa hänet yhtä varmaan turvapaikkaan kuin itsekin olemme", vastasi Francois.
"Saattaa hänet yhtä lujaan turvapaikkaan kuin meidän on", toisti vanha metsästäjä. "Kutsutko sinä tätä ruoko- ja pajunoksamuuria varmaksi turvapaikaksi? Uskotko sinä, että nämä lehdet voivat suojella meitä intiaanien luodeilta ja nuolilta? Katso, niiden lukumäärä on jo yli kahdenkymmenen ja nousee sataankin saakka, jos yksikin luodeistamme, joka luonnollisesti ilmaiseisi meidän piilopaikkamme, kaataisi vain yhdenkin villeistä kuolleena maahan. Antakoon taivas anteeksi kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätöntä, sillä kolmen miehen elämä on kallisarvoisempi kuin yhden. Katso tuonne, ne ennättävät jo ennen meitä."
Takaa-ajo oli todellakin lopussa. Pakolainen oli tuskin ennättänyt joen rannalle, kun intiaanin heittonuora kietoutui hänen käsivartensa ympäri, luja nykäys tempasi hänet alas satulasta ja hän putosi maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huomasi onneton olevansa villien ja uhkaavien vihollisten ympäröimänä, jotka, tervehtivät hänen vangitsemistaan kovalla ulvonnalla.
Seurasi hetkisen vaiti-olo. Kolme saarella olevaa metsästäjää loivat toisiinsa kauhua ja sääliä ilmaisevia katseita.
"Jumalan kiitos!" huusi Francois, "ne eivät kumminkaan ole murhanneet häntä."
Vanki nousi todellakin ylös, vaikkakin hän kaatuessaan oli saanut useampia mustelmia ja haavoja ja eräs intiaani — kiovaeri, joksi vanha metsästäjä tunsi hänet hänen puvustaan ja pääkoristeestaan, päästi hänet heti vapaaksi heittonuorasta, jolla hän sitten sitoi hänen jäsenensä.
Tom ja Pedro pudistivat päätään.
"Sitä pahempi hänelle", lausui Pedro nuoren toverinsa sanain johdosta. "Jos hän olisi kuollut, olisi hän myös jo kestänyt kärsimykset. Mutta intiaanien äkillinen vaikeneminen on merkkinä siitä, että kukin niistä miettii keinoa, millä he häntä kiduttaisivat. Valkean miehen vangitseminen on heidän mielestään paljon suurempiarvoinen kuin koko se hevosjoukko, jota he vast'ikään ajoivat takaa."
Kiovaerit olivat astumatta alas hevosen selästä ympäröineet vangin, joka tuskaisena katseli ympärilleen. Kaikkialla hän kohtasi vaskenruskeita naamoja, joissa ei näkynyt vähääkään säälin tunnetta.
Villit neuvottelivat nyt keskenään ja jokainen heistä antoi äänensä.
Yksi intiaaneista, joka näytti olevan joukon johtaja, oli laskeutunut hevosen selästä ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiäkin asioita suoritettavana kuin ottaa osaa neuvotteluun. Hevosen ohjakset viskasi hän eräälle kiovaerille, joka nöyränä otti ne vastaan.
Päällikkö meni alas rannalle; tummempi ihoväri ja mustat sulat hänen pääköristeessaan erottivat hänet muista sotureista.
Hän näytti etsivän jälkiä pienen saaren vastapäätä olevalta rannalta.
Vanhan kanadalaisen metsästäjän sydän sykki kovemmin, kun hän havaitsi nämä päällikön ensimäiset toimet. "Voisikohan tuo punaihoinen lurjus, kuten satujen mainitsema ihmissyöjä, tuntea tuoreen lihan hajun?" sanoi hän hiljaa Pedrolle.
"Sitä en tiedä; — ja se mitä en tiedä, ei tee minua levottomaksi", vastasi tämä.
Intiaani ei näkynyt keksineen etsimiään jälkiä ja joskin niitä olisi löytynytkin, niin olisivat hevosen kaviot polkeneet maan siksi kovasti, että oli aivan turha niitä etsiä. Kiovaer-päällikkö ei kuitenkaan lakannut etsimästä, vaan alkoi nyt kulkea edestakaisin pitkin virran rantaa.
"Tuo punainen paholainen on varmaankin saanut meistä vihiä", sanoi Tom, "ja siinä tapauksessa hän kyllä löytää ne jälet, jotka jalkamme jättivät muutaman sadan askeleen päähän tästä, siinä, jossa me astuimme lautalle, lähtiessämme tälle saarelle."
Sillä välin näyttivät intiaanit lopettaneen neuvottelun valkea-ihoisen vangin suhteen. Nuo kiukustuneet ja raivostuneet puna-nahat olivat kaikesta päättäen keksineet mieleisensä ratkaisun asialle, sillä ilohuudot todistivat, että he olivat nyt selvillä vangin tappamistavasta. Ensin piti heidän kuitenkin saada päällikkönsä "Verikouran" — kuten häntä julmuutensa tähden kutsuttiin — suostumus ja odottaa hänen takaisin tuloaan.
Tämä jatkoi tutkimuksiaan pitkin joen rantaa ja oli nyt tullut siihen paikkaan, jossa nuo kolme metsästäjää olivat astuneet lautalle kulkeakseen jokea pitkin sille pienelle saarelle, jonka he olivat katsoneet sopivaksi yöpaikaksi itselleen. He olivat tosin koettaneet peittää rannalla olevat jälet niin hyvin kuin taisivat, mutta intiaanin tarkka silmä ei ollut niin helposti petettävissä, ja pian oli päällikkö selvillä asian oikeasta laidasta — hän oli hänelle ominaisella tarkkanäköisyydellä keksinyt ne jälet, jotka nuo kolme miestä olivat tehneet mainitulle paikalle joen rannalle —; niiden täytyi siis olla kätkeytyneinä saarella.
Sydämessään riemuiten terävänäköisyydestään, mutta kylmänä ja arvokkaana, kuten päällikkö ainakin, palasi hän takaisin sotilastensa luo. Totisena hän kuunteli, mihin päätökseen he neuvottelussaan olivat tulleet, mutta käden viittauksella hän lykkäsi sen toimeenpanon tuonnemmaksi.
Sittenkuin hän hiljaisella äänellä oli antanut muutamia määräyksiä viidelle ratsastajalle ja nämät täyttä laukkaa lähteneet liikkeelle, lähestyi hän jokea.
Hän astui aivan joen rannalle. Joella, samoin kuin pienellä saarella, vallitsi syvin hiljaisuus, mutta intiaani ei anna moisen näennäisen hiljaisuuden pettää itseään. Päällikkö piti kättään kouristettuna suun edessä ja huusi käyttäen puoleksi intiaanien puoleksi espanjan kieltä: "Pohjan valkoiset soturit voivat astua esiin. Verikoura on heidän ystävänsä, samoin ne, joita hän johtaa."
Kuullessaan nämät sanat, jotka aivan selvään kuuluivat saarelle, puristi kanadalainen Pedron käsivartta. Tom ja hänen toverinsa olivat ymmärtäneet kiovaerin sanat.
"Mitä me vastaamme tuolle heittiölle?" kysyi Tom.
"Ei mitään!" vastasi Pedro lyhyesti.
Suhina ruohikossa, jonka tuulenhenki pani liikkeelle, oli ainoa vastaus, jonka villi sai.
Päällikkö jatkoi: "Kotka ilmassa voi peittää jälkensä kiovaerin silmiltä, lohi ei jätti veteen merkkiäkään itsestään, mutta pohjan valkea metsästäjä ei ole kotka eikä lohi."
"Ei myöskään hanhi", mutisi Pedro. "Hanhi kaakattaisi ja ilmaiseisi siten itsensä."
Intiaani kuunteli uudelleen, mutta metsästäjä oli puhunut niin hiljaa, ettei sanaakaan voinut kuulua rannalle.
"Pohjan valkoihoisista sotureista", jatkoi Verikoura, "on täällä vain kolme", — ja hän pani painoa tälle sanalle, osoittaakseen metsästäjille, että hän kyllä tiesi heidän lukumääränsä — "ainoastaan kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset sotilaat lupaavat kunniasanallaan olevassa heidän ystävänsä ja liittolaisensa."
"Kuule", kuiskasi Tom, "kuinka viekkaita nuo lurjukset ovat!"
"Antaa hänen puhua, niin saamme kuulla enemmänkin", vastasi Pedro. "Minä erehtyisin hyvin suuresti, ellei hänellä olisi meille enempää sanottavaa."
"Kun valkoihoiset soturit pääsevät selville Verikouran aikeista, niin jättävät he piilopaikkansa", jatkoi päällikkö. "Pohjan valkoiset miehet ovat etelän valkoisten miesten vihollisia. Kiovaereilla on koko lauma etelän sotureita hallussaan."
"Hän tarkoittaa kullanetsijöitä, jotka me eilen kohtasimme", huomautti
Tom, "Ne ovat joutuneet pahaan ansaan."
"Eivätkö pohjan soturit tahdo liittää ampuma-aseitaan punaihoisten miesten tomahavkiin? Etelän valkeat miehet tuovat mukanaan runsaan varaston aarteita ja hevosia, eivätkö veljeni tahdo taistella yhdessä kiovaerien kanssa ja jakaa saaliin heidän kanssaan?"
"Se oli selvää kieltä."
"Kuuntele vaan tuota punaihoisia pakanaa", sanoi Tom; "ellei tuo nuori mies olisi täällä, niin luoti minun pyssyni rihlatusta piipusta veisi vastauksen hänelle."
Intiaanilta alkoi sillä välin loppua kärsivällisyys. Hän oli melkein varma, että valkoihoiset miehet olivat saarella ja hän tunsi itsensä suurestikin häväistyksi, kun valkeat miehet osoittivat halveksivansa hänen tarjoamaansa ystävyysliittoa.
Kun makeat sanat eivät auttaneet mitään, päätti villi näyttää heille ilkeän puolensa.
"Puhvelin jälkiä erämaassa ei ole helpompi seurata kuin valkeaihoisen jälkiä", alkoi hän uudelleen. "Intiaanit tuntevat puhvelin sen jälkien suuruudesta. Saarella ruoistossa on mies, vahva kuin puhveli, ja hänen molemmat toverinsa ovat syntyisin etelästä."
"Tuon koiran tarkkanäköisyys on ihmeteltävää", sanoi kanadalainen.
"Minä odotan valkoihoisten soturien vastausta", jatkoi päällikkö ja kuunteli hetkisen. "Minä kuulen aaltojen loiskinan ja tuulen suhinan lehdissä. Minä tahdon sanoa valkoihoisille miehille, mitä aallot ja tuuli vastaavat minulle heidän puolestaan. 'Tuhannet harhaluulot ovat vallanneet valkoihoiset', sanovat ne minulle. 'He luulevat, että punaihoisella miehellä ovat silmät niskassa, että hän ei näe heidän jälkiään ja että ruoisto on heillä suojana luoteja vastaan. Verikoura nauraa aaltojen ja tuulen vastauksille."
"Nuo punaihoiset heittiöt ovat muuttuneet ihmeteltävän avomielisiksi", sanoi Pedro.
"Halveksittu ystävä muuttuu usein vaaralliseksi viholliseksi", jatkoi päällikkö.
"Mekin sanomme jotakin sentapaista", sanoi Pedro hiljaa. "Ystävä, joka ystävänä ei voi olla sinulle hyödyksi, voi vihollisena olla sinulle turmioksi. Sanotaanpa vielä: Jumala varjelkoon minut ystäviltäni, vihollisiltani voin itse itseni suojella."