ELÄMÄ SUURESSA PÄÄMAJASSA.
Sen mielenkiinnon kehoittamana, jota suuren sodan aikana monella taholla osoitettiin persoonallista elämääni kohtaan, sovitan tähän kuvauksen päivän tavanmukaisesta kulusta päämajassamme. Pyydän kaikkia niitä, joita moinen pienoispiirtely valtavain maailmantapausten keskellä ei huvita, lukematta kääntämään seuraavat sivut. Niiden tunteminen ei ole suuren ajan käsittämiseksi tarpeen.
Liikuntasodan aikana Itä-Preussissa ja Puolassa syksyllä 1914 ei tunnilleen järjestettyä virantoimitusta armeijaesikunnassamme ollut ajattelemistakaan. Vasta kun majamme marraskuussa 1914 siirrettiin Poseniin, alkoi virantoimituselämässämme ja elämässämme virantoimituksen ulkopuolellakin, jos siitä sodassa voi puhua, suurempi säännöllisyys päästä valtaan. Myöhemmin oli pitempiaikainen vakinainen oleskelumme Lötzenissä erikoisesti omiaan viemään tarkan työjärjestyksen toteuttamiseen.
Joutumiseni toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi ei oleellisesti mitenkään muuttanut totuttua ja hyväksi huomattua työjärjestystämme, vaikka nyt alkoikin monessa suhteessa suuripiirteisempi ja vilkkaampi toiminta.
Minun tavanmukainen päivätyöni alkoi sillä, että kello 9:n aikaan aamupäivällä, siis aamuilmoitusten saavuttua, lähdin kenraali Ludendorffin luo keskustelemaan hänen kanssaan aseman muutoksista ja toimenpiteistä, joihin ehkä oli ryhdyttävä. Enimmäkseen eivät nämä keskustelut kestäneet kauan. Elimme molemmat herkeämättä sodan tilanteissa mukana ja tunsimme toistemme ajatukset. Päätökset tehtiin sen vuoksi enimmäkseen muutaman harvan lauseen perustuksella, jopa usein riitti muutama sanakin määrittelemään yhteisen mielipiteemme, jota kenraali sitten piti johtonaan seuraavia toimenpiteitä suunnitellessaan.
Tämän keskustelun jälkeen liikuin adjutanttini seurassa tunnin verran ulkona. Toisinaan kehotin suureen päämajaan saapuneita vieraitakin tulemaan mukaan huomenkävelyilleni, annoin heidän silloin purkaa minulle surujaan ja esittää mielipiteitään ja kevensin monenkin huolestuneen sielun, ennenkuin se hyökkäsi ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kimppuun tyhjentääkseen hänelle yksityiskohtaisemmin pyyntöjään, toiveitaan ja ehdotuksiaan.
Palattuani virkarakennukseen keskustelin uudelleen kenraali Ludendorffin kanssa, jonka jälkeen otin työhuoneessani välittömästi vastaan osastonpäälliköitteni esittelyt.
Tämän virantoimituksen rinnalla oli minulle yksityisesti tulleet kirjeet käsiteltävä. Ei ollut vähäinen niiden ihmisten luku, jotka kirjeellisesti purkivat minulle sydäntään kaikista mahdollisista asioista taikka joiden mielestään täytyi ilmaista minulle ajatuksensa. Minun oli kerrassaan mahdotonta lukea kaikkea. Tarvitsin siihen yhden upseerin erikoisen työvoiman. Tässä kirjeenvaihdossa oli osansa runoudellakin proosan rinnalla. Innostus ja sen vastakohta esiintyi kaikin mahdollisin vivahduksin. Usein oli sangen vaikeata huomata yhteyttä minulle esitettyjen asiain ja virka-asemani välillä. Mainitakseni vain pari esimerkkiä sadoista, en koskaan voinut älytä, mitä minulla toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä saattoi olla tekemistä jonkun maaseutukaupungin likajätteiden kuljetuksen kanssa, niin kiireellinen kuin asia saattoikin olla, taikka Chilessä syntyneen saksattaren kastetodistuksen kanssa. Siitä huolimatta pyydettiin kummassakin tapauksessa apuani. Kieltämättä tämmöiset kirjeelliset pyynnöt sisälsivät liikuttavan, vaikka monestikin hieman naivin luottamuksen henkilökohtaiseen vaikutusvaltaani. Mielelläni autoin, milloin minulla oli aikaa ja tilaisuutta, autoin ainakin nimikirjoituksellani. Sitä pitemmälle menevistä yksityisistä aputoimista saatoin kuitenkin mielestäni enimmäkseen kieltäytyä.
Puolipäivän aikaan olin säännöllisesti käskettynä esittelylle Hänen Majesteettinsa Keisarin luo. Kenraali Ludendorff kuvasi tällöin aseman. Tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä esittelin asian itse ja pyysin Hänen Majesteettiaan hyväksymään suunnitelmamme, jos se oli tarpeen. Keisarin korkea luottamus vapautti meidät Kaikkeinkorkeimmasta hyväksymisestä kaikissa asioissa, jotka eivät olleet periaatteellista laatua. Uusia sotatoimiakin esitettäessä Hänen Majesteettinsa enimmäkseen tyytyi kuulemaan perusteluni. En muista ainoatakaan ristiriitaa, jota ei Sotaherrani jo esittelyssä olisi sovittanut. Keisari muisti sotatilanteet erinomaisesti, ja se oli meille näissä esittelyissä suureksi avuksi. Hänen Majesteettinsa sekä tutki karttoja mitä huolellisimmin että merkitsi niihin itsekin asioita. Puolipäivä-esittelyn aikana Keisarin luona keskusteltiin usein myös valtakunnanjohdon edustajain kanssa.
Kun esittely keisarin luona oli tapahtunut, kokoontuivat suppeamman esikuntani upseerit kanssani yhteiseen päivällispöytään. Ruoka-aika ei ollut pitempi kuin mitä oli välttämättä tarpeen. Pidin tärkeänä, että upseereillani oli aikaa sen jälkeen hieman levätä tai muutoin virkistäytyä työstään. Tästä ateria-ajan supistamisesta en voinut luopua silloinkaan, kun meillä pöydässämme oli vieraita, niin suuresti kuin tämä usein pahoittikin mieltäni. Minun täytyi asettaa huolenpito apulaisteni työvoiman säilymisestä seuratapain yläpuolelle. Vaadittiinhan useimmilta näistä upseereista 16 tuntia työtä päivässä. Ja vielä monta vuotta kestäneessä sodassa! Meidän täytyi ylimmässä armeijanjohdossa samoin kuin ampumahaudoissakin käyttää ihmisaineistomme voimat niin tarkoin kuin suinkin mahdollista.
Iltapäiväni kului samalla tavalla kuin aamupäiväkin. Pisimmän loman tuotti meille kaikille kello 8 alkava illallinen. Siihen liittyi ryhmittäinen istuskelu sivuhuoneissa, kunnes tämä kenraali Ludendorffin antamasta merkistä täsmälleen kello 9.30 päättyi. Keskustelumme oli enimmäkseen erittäin vilkasta. Se liikkui mitä vapaimmissa muodoissa ja mielipiteitä lausuttiin mitä avomielisimmin julki kaikista meitä välittömästi koskevista ja yleisesti mieltäkiinnittävistä asioista ja tapauksista. Hilpeyskin sai vapaan vallan. Pidin velvollisuutenani apulaisiani kohtaan suosia sitä. Minua ilahutti se huomio, että toiselta puolen luottava levollisuutemme, toiselta seurustelumme vapaus ilmeisesti oli vieraillemme yllätys.
Yhdessäolomme illalla päätyttyä lähdimme yhdessä virkarakennukseen. Sinne olivat sillä välin saapuneet päivän loppuilmoitukset ja asemat eri rintamilla oli piirretty kohdalleen. Selittävät tiedot antoi joku nuorempi yleisesikunnan upseeri. Sotanäyttämöiden tapauksista riippui, vieläkö minun nytkin täytyi perusteellisesti keskustella kenraali Ludendorffin kanssa vai eikö enää tarvinnut käyttää siihen hänen aikaansa. Suppeamman esikuntani upseerien työ alkoi nyt uudelleen. Usein olivat tietysti vasta nyt käytettävinä viimeiset tukikohdat, joiden nojalla lopulliset määräykset voitiin laatia ja antaa, taikka saatiin vasta nyt armeijain ja muitten asianomaisten lukemattomat vaatimukset, ehdotukset ja suunnitelmat. Päivän työ ei sen vuoksi päättynyt milloinkaan ennen puoltayötä. Osastonpäälliköiden esittelyt kenraali Ludendorffin luona kestivät melkein säännöllisesti uuden päivän ensi hetkiin saakka. Vain aivan erikoisen rauhallisina aikoina ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini saattoi ennen puolta yötä lähteä työhuoneestaan, johon hän joka päivä jälleen saapui päivän 8:nnen tunnin alkaessa. Kaikki iloitsimme, kun kenraali Ludendorff joskus saattoi riisuutua valjaista vähän aikaisemmin, vaikkapa kysymykseen ei tullutkaan kuin muutama tunti. Meidän kaikkien elämä, työ, ajatukset ja tunteet sulautuivat täydelleen toisiinsa. Muisto tästä täyttää minut vielä nyt kiitollisella tyydytyksellä.
Yleensä jäimme tiukkaan suljetuksi piiriksi. Miesten vaihdokset jäivät säännöllisen viranhoidon vaatimuksesta luonnollisestikin sangen harvoiksi. Silloin tällöin oli kuitenkin mahdollista tyydyttää upseerien suurta halua päästä ainakin joksikin aikaa rintamapalvelukseen. Joskus tarjoutui myös tilaisuus tai oli pakko lähettää upseereja omain sotarintamaimme erikoisen tärkeille osille taikka liittolaistemme rintamille. Yleensä vaati kuitenkin näiden erinomaisen monimutkaisten ja monipuolisten töitten yhtenäisyys, että ainakin vanhemmat upseerit pysyivät vakinaisesti sotatoimissaan ylimmässä armeijanjohdossa.
Kuolemankin käsi kosketti piiriämme. Jo 1916 olin idässä ylikomentajana ollessani menettänyt minulle erittäin läheisen, yleistä arvonantoa nauttivan henkilökohtaisen adjutanttini majuri Kämmererin, joka kuoli kylmetyksen seurauksista. Lokakuussa 1918 tempasi espanjantauti, joka siihen aikaan vaati suuren päämajan virkailijain joukosta monta uhria, meiltä kapteeni von Linsingenin. Vastoin sekä lääkärin että toverien hartaita kieltelyjä ei kapteeni von Einsingen silloisena erinomaisen vaikeana aikana mielestään voinut jättää tointaan, ennenkuin hänen ruumiiltaan heikontuneena ja kuumeen runtelemana lopulta oli pakko laskea työ käsistään, tosin liian myöhään voidakseen enää pelastua. Hänessä menetimme sekä hengen lahjoiltaan että luonteeltaan etevän toverin. Hänen nuori vaimonsa ei saapunut siksi ajoissa, että olisi ennättänyt sulkea miehensä silmät. Moni niistä, jotka ajoittain kuuluivat esikuntaani, kaatui sitä paitsi myöhemmin rintamalla.
Kuvaus elämästämme olisi epätäydellinen, ellen lausuisi jotain vieraistakin, joita joka tilaisuudessa ja kaikkina aikoina kävi luonamme. En tässä ajattele semmoisten kaikenlaisiin ammatteihin kuuluvain henkilöiden ainaista tuloa ja menoa, joiden virka-asioissa täytyi joutua kanssamme tekemisiin, vaan muistelen niitä, joita useinkin toiset harrastukset toivat luoksemme. Mielelläni avasin jokaiselle oveni ja sydämeni, jos nimittäin asianomainen itse osoitti minulle avomielisyyttä.
Vieraittemme luku oli suuri. Harva päivä kului, ettei meillä olisi niitä ollut. Eivät ainoastaan Saksa ja sen liittolaiset, vaan puolueettomatkin lähettivät niitä joukoittain. Usein tuntuivat rivimme ruokapöydän ääressä kirjavalta kansainsekoitukselta ja sattui niinkin, että kristityt kirkonmiehet joutuivat syömään rinnakkain muhamettilaisten uskovaisten kanssa. Joka säätyyn ja puoluesuuntaan kuuluvain miesten osaksi tuli sydämellinen vastaanotto. Kaikille uhrasin mielelläni niukkaa loma-aikaani. Valtiomiehistä muistelen mielihyvällä varsinkin kreivi Tiszaa, joka talvella 1916/17 kävi luonani Plessissä. Hänen olennostaan uhkui tahdon murtumaton voima, hehkuva isänmaallinen tunne. Muitakin kaikkiin puolueihin kuuluvia valtiomiehiä omista maistamme ja liittolaisten luota kävi puheillani. Ajatussuunnaltaan he useinkin olivat minulle vieraita, mutta tunteiltaan suurta yhteistä asiaamme kohtaan he silloin olivat yhtä. Muistan niin monta jäähyväisiksi lausuttua lämmintä isänmaallista sanaa. Pusersin piirissäni käsityöläisten ja työmiesten voimakkaita, känsäisiä käsiä ja iloitsin heidän avoimesta katseestaan ja vilpittömästä puheestaan. Johtavain teollisuudenalain edustajat ja tiedemiehet toivat meille tiedon uusista keksinnöistä ja aatteista ja haaveilivat tulevia taloudellisia suunnitelmia. He valittivat tosin myös kotimaan ahdasta virkavaltaisuutta ja omien aatteittensa toteuttamiseksi tarvittavain varain niukkuutta. Virkavaltaiset puolestaan valittivat pelättyjen haaveilijain rahaanieleviä pyyteitä ja keksijäin rajattomia suunnitelmia. Muistan kotimaani erään varsin korkean finanssivirkamiehen utelevat kysymykset hänen tahtoessaan tietää, mitä kaikensuuruisten tykkien yksi laukaus maksoi; hän aikoi siitä laskea yhden tappelun likimääräiset menot. Hän säästi minut kuitenkin arviolaskunsa tuloksilta ilmeisestikin peläten, ettei se saisi minua supistamaan ampumavarain kulutusta.
Eivät vain pakko, huolet ja työ löytäneet luoksemme, uteliaisuuskin pyrki vieraaksemme. Usein itsekseni nauroin hämillisiä lauseparsia, joilla monikin koetti puolustella tuloaan. En voi sanoa, olivatko moisten vierailujen tulokset aina odotusten mukaiset. Sen sijaan oli monikin kunnon riviupseeri, jonka ulkoasu osoitti ankaria taisteluita ja kovaa elämää, erinomaisen tervetullut pöytänaapuri. Lyhyet kertomukset sotaelämästä ilmaisivat enemmän kuin pitkät kirjalliset selonteot. Ennen omakohtaisesti kokemani todellisuus astui niin usein kaikessa eloisuudessaan uudelleen sieluni nähtäväksi. Tosin oli kuitenkin tässä kaikkia muita hirveämmässä kamppailussa kaikki edellisiin sotiimme verraten paisunut aivan huimaavaan muotoon. Menneiden aikain tunteja kestävästä tappelusta oli paisunut kuukausia kestävä jättiläiskamppailu, inhimillisellä kestäväisyydellä ei enää näyttänyt olevan mitään rajoja.
Kreivi Zeppelinkin kävi vielä luonamme Plessissä ja hänen esiintymisensä liikuttava vaatimattomuus teki meihin kaikkiin vaikutuksen. Hän piti silloin jo ilmalaivojaan vanhentuneina sota-aseina. Hänen mielipiteensä oli, että ilmojen valta tulevaisuudessa kuului lentokoneelle. Kreivi kuoli pian käyntinsä jälkeen, hänen ei tarvinnut nähdä isänmaansa onnettomuutta — onnellinen mies! Vielä kaksi muutakin kuuluksi tullutta ilmain valtiasta noudatti kutsuani, kaksi voittamatonta nuorta sankaria: kapteeni Bölcke ja ratsumestari von Richthofen. Kummankin raikas ja vaatimaton olento ilahutti meitä. Kunnia heidän muistolleen! Sukellusveneiden päälliköitä näin vieraitteni sarjassa; heidän joukostaan ei puuttunut kapteeni Königkään, sukellus-kauppalaiva "Deutschlandin" päällikkö.
Näin ei ainoakaan sääty eikä ainoakaan heimo puuttunut luotamme ja luulin itse usein lähimmässä läheisyydessäni tuntevani armeijan ja kotimaan, liittolaistemme ja meidän oman yhteisen suonen sykinnän.