Elämäni

by Paul von Hindenburg

SOTATAPAUKSET VUODEN 1916 LOPPUUN.

Romanian-sotaretki.

Mitä Romaniaan tulee oli valtiollinen asemamme sotavuosien 1915-16 kuluessa asettanut sekä politiikkamme johdolle että armeijanjohdollemmekin tavattoman suuria vaatimuksia. Helppohintaista viisautta on ankarasti arvostella silloisia vastuunalaisia virastojamme ja henkilöitämme siitä, että Romania liittyi vihollistemme joukkoon ja että sotilaalliset varustuksemme uutta vastustajaamme vastaan olivat riittämättömät. Moiset arvostelut, jotka enimmäkseen perustetaan mielivaltaisiin väitteihin todellisia tapauksia tuntematta, tuovat mieleeni sen, mitä Fichte on lausunut "Puheissa Saksan kansalle"; hän puhuu kirjailijoista, jotka vasta sitten, kun ovat nähneet menestystä, tietävät, mitä olisi ollut tehtävä.

Tuskin lienee epäilemistä, että entente meidän asemassamme olisi viimeistään vuonna 1915 tehnyt lopun Romanian vaarasta taikka ehkä oikeammin sanoen Romanian uhkaavasta sotilaallisesta asemasta, ja tietysti käyttäen samanlaisia keinoja kuin se Kreikkaakin vastaan käytti. Romanian ajoi sodan pyörteeseen ententen uhkavaatimus kesällä 1916, kuten myöhemmin on tullut ilmi. Sitä vaadittiin joko käymään viipymättä hyökkäykseen tai muutoin ainaiseksi luopumaan laajennustuumistaan. Semmoinen ratkaisu olisi kuitenkin ollut niin väkivaltaista politiikkaa, ettei se ilman pakottavinta hätää olisi meillä voinut saada kannatusta. Meidän tuli mielestämme kohdella Romaniaa siistimmin, arvatenkin siinä toivossa, että se kaivaisi oman hautansa. Tämä kyllä tapahtuikin, mutta minkä pulmien ja uhrien jälkeen!

Romanian osanotto sotaan vastustajaimme puolella kävi Itävalta-Unkarin itärintaman luhistuessa todenmukaiseksi. Ei ehkä olisi ollut mahdotonta torjua tätä vaaraa vielä silloinkin, jos saksalaiselta taholta suunniteltu suuri vastahyökkäys Karpaateille saakka tunkeutunutta venäläisten eteläsiipeä vastaan olisi voitu toteuttaa. Mutta Itävalta-Unkarin linjain yhä uudistuvan luhistumisen vuoksi ei tästä sotatoimesta tullut totta. Hyökkäysvoimat katosivat puolustusrintamiin. Itärintaman taisteluiden näin kehittyessä oli Saksan ylin armeijanjohto elokuun puolivälissä yksissä neuvoin kenraali Zekovin kanssa pulan torjumiseksi päättänyt Bulgarian siipiarmeijoilla iskeä ankaran iskun Salonikin luona olevia ententevoimia vastaan. Ajatus oli sekä valtiolliselta että sotilaalliselta kannalta täydelleen hyväksyttävä. Jos aie onnistui, niin oli syytä odottaa, että Romania pelästyisi ja että sen ilmeiset toiveet yhteistoiminnasta Sarrailin kanssa raukeisivat. Romania olisi sen vuoksi ehkä jo silloin saatu asettumaan, jos Sarrail olisi voitettu ja melkoisia bulgarialaisia voimia siten olisi vapautunut muualla käytettäviksi. Saksan ylin armeijanjohto tosin juuri tämän bulgarialaisten hyökkäyksen johdosta aluksi tavallaan joutui sotilaalliseen ristiriitaan. Kun sen nimittäin oli pakko samalla koota Pohjois-Bulgariaan joukkoja vaikuttaakseen lauhduttavasti romanialaisten päivä päivältä vahvistuvaan sodankiihkoon, niin koottiin valtiollisista syistä Tonavalle voimia, joita olisi voitu käyttää Makedonian rintamalla hyökkäykseen Sarrailia vastaan. Saksan ylimmän armeijanjohdon menettely saa selityksensä toiselta puolen luottamuksesta, joka sillä oli Bulgarian armeijan hyökkäystehoon, toiselta puolen siitä, että se arvosteli Salonikin luona olevat vihollisvoimat jonkun verran heikommiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Etenkin erehdyttiin sinne ilmestyneiden, uudestaan muodostettujen serbialaisten joukkojen merkitykseen nähden, joita joukkoja oli 6 jalkaväkidivisionaa.

Bulgarialaiset pääsivät hyökkäyksessään Makedoniassa tosin vasemmalla sivusta-armeijalla etenemään Strumalle saakka, mutta oikea siipi ei sitä vastoin päässyt tunkeutumaan Vodenan suunnalle. Yritys seisahtui siellä syistä, joiden pohtiminen tässä veisi liian pitkälle. Bulgarialainen jalkaväki taisteli tässäkin tilaisuudessa taas oivallisesti hyökkäyksessä, vaikka se osoittikin enemmän sankarillisuutta kuin sotatottumusta. Mainetta se sai, menestys jäi saamatta. Makedonian hyökkäyksen näin päättyessä Saksan ylin armeijanjohto joutui uuteen vaikeaan käänteeseen. Romanian sotakiihko kasvoi kasvamistaan. Oli luultavaa, että Bulgarian sotatoimien pysähdys Makedoniassa vaikuttaisi Bukarestin valtiollisiin piireihin sotaan yllyttävästi. Tuliko Saksan ylimmän armeijanjohdon nyt antaa bulgarialaisten lopullisesti keskeyttää hyökkäyksensä, kuljettaakseen nyt tuntuvasti lyhennetyiltä Makedonian rintamilta suuria bulgarialaisia voimia Pohjois-Bulgariaan, vai tuliko sen uskaltaa siirtää Tonavalle jo kootut voimat Makedoniaan yrittääkseen siellä vielä kerran romanialais-gordilaisen solmun aukaisemista miekalla? Romanian sodanjulistus päästi ylimmän armeijanjohdon epätietoisuudesta.

Tälle kannalle olivat olot Tonavan eteläpuolella pääpiirtein kehittyneet. Asema Transsylvanian alppien pohjoispuolella ei ollut suinkaan kevyempi. Romania varusteli julkisesti, kun taas Saksan länsirintaman ja Itävalta-Unkarin itä- ja etelärintaman taistelut kuluttivat kaikki, mitä ylimmillä armeijanjohdoilla suinkin oli reservejä käytettävänään taikka mitä vielä voitiin ottaa semmoisilta rintamanosilta, jotka eivät silloin olleet hyökkäyksen alaisia. Romaniaa vastaan ei luultu voitavan vapauttaa voimia. Noudatettiin sitä itsessään oikeata periaatetta, ettei valtiollisista syistä pidetty toimettomina sotavoimia, joita paraikaa taistelutantereilla välttämättä tarvittiin.

Siitä johtui, että Romanian sodanjulistus elokuun 27:ntenä tapasi meidät uuteen viholliseen nähden melkein täydellisen turvattomuuden tilassa. Olen seikkaperäisemmin esittänyt tämän olojen kehityksen siksi, että sen suuren pulan syntyminen, jossa mainitusta päivästä lähtien olimme, kävisi ymmärrettäväksi. Tällaisen pulan olemassaoloa ei voida hevillä kieltää, vaikka sotaretki sitten suoritettiinkin menestyksellisesti.

Vaikka neliliiton puolelta voitiinkin ryhtyä vain riittämättömiin valmistuksiin Romanian taholta tulevan vaaran torjumiseksi, olivat kuitenkin sen vastuunalaiset sotilasjohtajat tietystikin hyvissä ajoin sopineet niistä toimista, joihin sodan syttyessä olisi ryhdyttävä. Heinäkuun 28:ntena 1916 olivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian armeijain johtajat sitä varten kokoontuneet Plessiin keskustelemaan. Seurauksena oli sotasuunnitelman laatiminen, jonka tärkeässä 2:sessa kohdassa lausuttiin tarkalleen näin: 'Jos Romania liittyy ententeen: toimittava mitä nopeimmin, voimallisimmin, jotta sota varmasti torjuttaisiin Bulgarian alueelta, Itävalta-Unkarin alueelta mikäli suinkin mahdollista ja siirrettäisiin Romaniaan. Tätä varten

a) saksalaiset ja itävaltalaiset joukot tekevät pohjoisen
puolelta näennäisiä liikkeitä kiinnittääkseen suuria
romanialaisia voimia;

b) bulgarialaiset voimat hyökkäävät Dobrudzan rajalta Silistrian
ja Tutrakanin kohdalla olevia Tonavan ylimenopaikkoja vastaan
päävoimain oikeata sivustaa suojellakseen;

c) päävoimat kootaan kulkemaan Nikopolin kohdalla Tonavan yli, mistä ne hyökkäävät Bukarestia vastaan.'

Vähän myöhemmin tapahtuneessa kohtauksessa Enver pashan kanssa Budapestissa sovittiin Turkinkin osanotosta Romaniaan ehkä tehtävään sotaretkeen. Enver sitoutui kiireimmiten varustamaan kaksi osmanilaista divisionaa Balkanin niemimaalla käytettäväksi.

Tätä Romaniaa vastaan laadittua sotasuunnitelmaa ei millään tavalla muutettu edeltäjäni vielä ollessa armeijanjohdon ohjaksissa. Eri armeijanpäälliköiden kesken siitä kuitenkin vielä moneen kertaan vaihdettiin mielipiteitä. Kenraalisotamarsalkka Mackenseninkin mieltä kysyttiin, hän kun oli määrätty johtamaan Tonavan eteläpuolelle varalle vietyjä voimia. Näissä tilaisuuksissa esiintyi selvään kaksi aatesuuntaa. Kenraalieversti von Conrad kannatti arvelematonta välitöntä etenemistä Bukarestia vastaan, kenraali Zekov sodan aloittamista Dobrudzasta. Tonavan eteläpuolella olevat voimat olivat sodan syttyessä vielä aivan liian heikot suorittamaan yht'aikaa molempia tälle rintamalle suunniteltuja tehtäviä, nimittäin sekä kulkemaan Tonavan poikki että hyökkäämään Silistriaa ja Tutrakania vastaan.

Elokuun 28:ntena lähetti edeltäjäni kenraalisotamarsalkka von Mackensenille käskyn ryhtyä hyökkäykseen niin pian kuin suinkin. Suunta ja päämäärä jätettiin sotamarsalkan harkinnan varaan.

Tämmöinen oli sotilaallinen asema Romaniaa vastaan, kun minä ryhdyin elokuun 29:ntenä sotatointen johtoon. Se oli vaikea.

Voi sanoa, ettei vielä koskaan ollut niin pienelle valtiolle kuin Romania tarjoutunut yhtä suurta maailmanhistoriallista ratkaisutehtävää yhtä suotuisalla hetkellä. Ei vielä milloinkaan ollut kaksi Saksan ja Itävallan kaltaista voimallista suurvaltaa joutunut samanlaiseen riippuvaisuuteen semmoisen maan voimakeinoista, jossa, kuten Romaniassa, tuskin oli kahdettakymmenettäkään osaa molempain suurvaltain asukasmäärästä. Sotatilanteen johdosta olisi voinut otaksua, ettei Romanian tarvinnut muuta kuin marssia, minne tahtoi, ratkaistakseen maailmantaistelun niiden kansain voitoksi, jotka vuosikausia olivat turhaan käyneet kimppuumme. Kaikki näytti riippuvan siitä, halusiko Romania ollenkaan käyttää hetkellistä mahtiaan.

Ei missään liene tätä seikkaa selvemmin käsitetty, elävämmin tunnettu eikä enemmän pelätty kuin Bulgariassa. Sen hallitus viivytteli sodanjulistustaan. Voidaanko sitä tästä moittia? Mutta kun sitten syyskuun 1:senä Bulgaria teki sotapäätöksensä meidän mielemme mukaan, kävi tämä maa puolellemme kaikkine voimineen ja koko sen vihan tarmolla, jonka oli kansansielussa synnyttänyt romanialaisten hyökkäys Bulgarian selkään sen v. 1913 käydessä Serbiaa ja Kreikkaa vastaan raskasta taistelua. Tutrakanin murhaava päivä antoi ensimmäisen todistuksen liittolaisemme sodanhaluisesta mielialasta.

Puutteellisten valmistustemme vuoksi oli ensinnäkin entinen sotasuunnitelma tietysti menettänyt kaiken merkityksensä. Vastustajallamme oli alussa täydellinen toimivapaus. Sen sotavalmiuteen ja suureen mieslukuun nähden, joka Venäjän meille tunnetusta avusta vielä melkoisesti lisääntyi, oli pelättävä, etteivät omat keinomme riittäisi alussa hyvinkään paljoa rajoittamaan tätä Romanian armeijanjohdon vapautta. Mihin päin romanialainen vain halusikin suunnata toimensa, Transsylvanian vuoriston poikki Siebenbürgeniin tai Dobrudzasta käsin Bulgariaan, kaikkialla sitä näyttivät kutsuvan suuret päämäärät ja huokea menestys. Erikoisesti luulin olevan syytä pelätä romanialais-venäläisiä hyökkäysliikkeitä etelää kohti. Itse bulgarialaisetkin olivat lausuneet epäilevänsä, taistelisivatko heidän sotilaansa venäläisiä vastaan. Kenraali Zekovin lujaan luottamukseen tässä suhteessa — ylempänä jo puhuin siitä — ei suinkaan yleensä Bulgariassa yhdytty. Epäilemättä vastustajamme käyttäisivät hyväkseen sitä seikkaa että melkoisessa osassa Bulgarian armeijaa vallitsi venäläisystävällinen mieliala. Mutta aivan tästä riippumattakin oli luonnollista, että Romania tekisi hyökkäyksen etelää kohti ojentaakseen kättä Sarrailin armeijalle. Millaiseksi kävisi silloin asemamme, jos vastustajiemme onnistuisi uudelleen katkaista yhteytemme Turkin kanssa, samoin kuin laita oli ennen Serbiaa vastaan aloitettujen sotatointen loppuun suoritusta, taikka jos sen onnistuisi suorastaan reväistä erilleen Bulgaria? Uudelleen eristetty, yht'aikaa Armeniasta ja Traakiasta uhattu Turkki ja epätoivon partaalle joutunut Itävalta-Unkari eivät enää koskaan olisi toipuneet aseman täten kääntyessä meille pahempaan päin.

Edeltäjäni käsky, että Mackensenin tuli viipymättä ryhtyä toimeen, oli kaikin puolin hetken vaatimusten mukainen. Tosin kyllä ei voinut tulla kysymykseen, että hän Pohjois-Bulgariassa olevilla voimilla olisi mennyt Tonavan yli. Mutta hyvä oli jo sekin, että Dobrudzassa riistimme aloitteen vastustajalta ja siten sekoitimme sen sotasuunnitelmat. Mutta jos toden teolla ja perusteellisesti tahdoimme saavuttaa viimemainitun päämäärän, niin emme saaneet rajoittaa sotamarsalkan hyökkäystä Tutrakanin ja Silistrian valloitukseen. Meidän tuli mieluummin käyttää laajemmassa määrässä hyväksemme Etelä-Dobrudzassa saavutettua menestystä ja siten herättää Romanian armeijanjohdossa huolia sen Siebenbürgenin rajalle suunnattujen päävoimien selkäpuolen turvallisuudesta. Ja tämä meille todella onnistui. Sen johdosta että sotamarsalkka eteni uhkaavan lähelle Constanzan—Cernavodan linjaa, näki Romanian armeijanjohto parhaaksi lähettää Dobrudzaan voimia Siebenbürgeniä vastaan suunnatuista joukoistaan. Koettipa se uusia vereksiä voimia käyttäen Tonavan varressa Rustsukin alapuolella olevasta Rahovosta käsin kiertää Mackensenin hyökkäysliikkeen selkäpuolellekin. Paperilla mainio suunnitelma! Lähtikö se romanialaisten vaiko jonkun liittolaisen ajatusvarastosta, siitä ei tänä päivänäkään ole tietoa. Kokemuksien johdosta, joita meillä aina tämän Rahovo-intermezzon päivään, lokakuun 2 päivään saakka, oli ollut romanialaisista, pidin yritystä enemmän kuin rohkeana, enkä ainoastaan ajatellut, vaan lausuinkin: "Nämä joukot on vangittava!" Tämän asianmukaiseen käskymuotoon puetun toivomuksen saksalaiset ja bulgarialaiset mitä parhaiten toteuttivatkin. Niistä suunnilleen kahdestatoista romanialaisesta pataljoonasta, jotka Rahovon kohdalla olivat tulleet Tonavan etelärannalle, näki sitten sodan kestäessä vain muutama mies kotimaansa.

Romania sortui kohtaloonsa, kun sen armeija ei marssinut, kun sen johto ei mitään ymmärtänyt, ja kun meidän sittenkin onnistui vielä ajoissa koota Siebenbürgeniin riittävästi joukkoja.

Riittävästikö? Epäilemättä riittävästi tätä vihollista vastaan! Hurjan rohkeiksi meitä ehkä vielä kerran sanotaan, kun verrataan voimasuhteita, joissa kävimme hyökkäämään Romanian joukkoja vastaan ja joilla kenraali von Falkenhayn syyskuun 29:ntenä Hermannstadtin luona löi hajalle romanialaisten läntisen siiven.

Hermannstadtin taistelusta kenraali sitten pyörtää armeijansa ympäri itää kohti. Välittämättä vaarasta, jota romanialaisten ylivoima ja vastustajan edullinen asema ylisen Altin pohjoispuolella merkitsee, hän joukkojensa pääosan kera mainitun joen eteläpuolitse etenee vuoriston lievettä Kronstadtiin. Romanialaiset joukot ällistyvät, menettävät luottamuksen omaan ylivoimaansa samoin kuin omaan taitoonsakin, unohtavat käyttää hyväkseen yhä vielä edullista sotilaallista asemaa ja pysähtyvät pitkin rintamaansa. Mutta sillä ne jo astuvat samalla ensimmäisen askeleen taapäin. Kenraali Falkenhayn riistää nyt aloitteen kokonaan itselleen, murskaa Geisterwaldin eteläpuolella vihollisen vastarinnan ja marssii eteenpäin. Vihollinen perääntyy kaikkialla Siebenbürgenistä, kärsittyään lokakuun 8:ntena vielä Kronstadtinkin luona verisen tappion. Se peräytyy siis kotimaansa suojelusmuurin turviin. Meidän lähin tehtävämme on kulkea tämän muurin ylitse. Alussa pidämme kiinni siitä toivosta, että voisimme tähän saakka saavutettua strateegista menestystä hyväksi käyttäen murtautua Kronstadtista suoraan Bukarestia kohti. Vaikka tämä tehtävä jylhän korkean vuoriston ja vihollisen ylivoiman vuoksi onkin ylen vaikea vähille ja heikoille divisionillemme, ovat kuitenkin tämän etenemissuunnan edut siksi suuret, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei onnistu, vaikka joukkomme taistelevatkin mahdollisimman urheasti joka mäestä, joka rinteestä, joka kallionnyppylästä. Liikkeemme joutuu täydelleen pysähdykseen, kun lokakuun 18:ntena tuima esitalvi verhoaa lumeen vuoret ja muuttaa tiet jääpoluiksi. Sanomattoman puutteen ja kärsimysten alaisina pitävät joukkomme hallussaan ainakin jo vallattuja vuoriston osia, valmiina raivaamaan itselleen tietä eteenpäin, kun aika ja tilaisuus ovat otolliset.

Tähänastiset kokemukset viittaavat siihen suuntaan, että Valakian alangolle on etsittävä toisia teitä kuin ne, jotka kulkevat Kronstadtista Transsylvanian alppien leveimmän osan poikki. Kenraali von Falkenhayn ehdottaa ylimenoa lähimpänä olevan Szurduk-solan poikki. Tämä suunta ei tosin ole yhtä tehokas strateegiseen vaikutukseen nähden, mutta nykyoloissa se on taktillisesti ja teknillisesti ainoa mahdollinen. Marraskuun 11:ntenä murtaudumme siis tämän solan poikki Romaniaan.

Kenraalisotamarsalkka von Mackensen on sillä välin Tonavan eteläpuolella varustautunut ojentamaan etelästä kätensä pohjoisesta suoritetulle hyökkäykselle. Hän oli lokakuun 21:senä lyönyt perinpohjin venäläis-romanialaisen armeijan Constanzan—Cernavodan eteläpuolella. Bulgarian kolmas armeija oli lokakuun 22:sena saanut Constanzan haltuunsa. Vastustaja peräytyy sieltä yhtämittaa pohjoista kohti. Me taas seisautamme liikkeemme heti, kun on mainitun rautatielinjan pohjoispuolella saavutettu puolustuslinja, jota voidaan vähillä voimilla puolustaa. Svistovia vastaan etenevät kaikki joukot, mitä sieltä voidaan luovuttaa. Houkuttelevaa olisi tietysti ollut paikalla anastaa koko Dobrudza ja sitten Brailan luota tunkeutua pohjoiselle Tonavan alueelle Romanian päävoimain selkäpuolelle, Mutta miten olisimme voineet viedä Pohjois-Dobrudzaan tarvittavat silta-ainekset? Rautateitä siellä ei ole ja vesitien sulkevat romanialaiset patterit Tonavan pohjoisrannalta. Meidän täytyy olla kohtalolle kiitollisia, etteivät ne nyt jo ole ampuneet rauskaksi ainoata jykevää silta-kuormastoamme, joka jo oli kuukausimääriä ollut Svistovin luona vihollisen tykkitulen tehopiirissä. Vihollisen meille käsittämätön erehdys oli ainoa syy siihen, että se vältti hävityksen. Täten edes voimme ajatella sikäläistä ylimenopaikkaa.

Marraskuun 23:ntena aamun hämärtäessä sotamarsalkka von Mackensen kulkee Tonavan pohjoisrannalle. Toivottu yhteistoiminta hänen ja kenraali von Falkenhaynin välillä on siten saatu aikaan. Voitonseppeleensä se saa Orgeschin taistelukentällä, missä romanialaisten päävoimat murretaan. Joulukuun 3:ntena päättyy loppunäytös. Bukarest antautuu vastustusta tekemättä meille.

Tämän päivän iltana lopetan koko sotatilannetta koskevan esittelyn sanoilla: "Se oli kaunis päivä." Kun myöhemmin astun ulos talviyöhön, alkaa Plessin pikkukaupungin kirkontorneista helkkyä kiitossoitto uuden suuren menestyksemme johdosta. Minä olin aikoja sitten lakannut tämmöisinä hetkinä muuta ajattelemasta kuin urhean sotajoukkomme ihmeteltäviä aikaansaannoksia, ja muuta toivomasta, kuin että nämä aikaansaannokset toisivat lähemmäksi ankaran ponnistelumme ja suurten uhriemme päättymishetken.

Romanian pääkaupungin valloitusta olimme tosin kuvitelleet hieman sotaisemmaksi. Olimme pitäneet Bukarestia valtavana linnoituksena, olimme tuoneet järeintä tykistöä sen valloitusta varten, mutta kuulu linnoitus osoittautuikin nyt avoimeksi kaupungiksi. Ei ainoatakaan tykkiä ole enää linnan mahtavilla valleilla ja panssarikupujen sijalla on puukatteet. Rauhanaikainen vakoilumme, josta vihollisemme oli niin suurta melua pitänyt, ei siis ollut edes jaksanut saada selville Bukarestia linnoituksien purkamista ennen Romanian sodan alkamista.

Romanian kohtalo oli toteutunut dramaattisella voimalla. Koko maailman täytyi nähdä ja arvatenkin sen näki Romania itsekin, ettei seuraava vanha keihäsmiesten säkeistö ollut turhia sanoja:

Wer Unglück will im Kriege han,
Der binde mit dem Deutschen an.

Kun mainitsen tämän säkeistön, en suinkaan mitenkään tahdo vähentää Itävalta-Unkarin, Turkin enkä Bulgarian myötävaikutusta tässä suuressa ja kauniissa yrityksessä. Liittolaisemme olivat kaikki mukana ja myötävaikuttivat uskollisesti tässä suuressa miehuullisessa työssä. Romania, jonka käsissä oli ollut maailman kohtalo, sai olla iloinen, että Venäjän apu edes pelasti sen sotavoiman tähteet tuhosta. Sen unelma, että venäläisen olisi kiitollisuudenvelkaisena jälleen kerran, samoin kuin vuonna 1878 Plevnan tappelutantereella, vaikka katkera tunne sydämessä, puristettava sen kättä annetun avun johdosta, oli julmasti kääntynyt päinvastaiseksi. Ajat olivat muuttuneet.

Olin lokakuun lopulla 1916 lausunut Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni, että saattaisimme vuoden loppuun Romanian-sotaretken päätökseen. Joulukuun 31 päivänä saatoin Hänen Majesteetilleen ilmoittaa, että joukkomme olivat saapuneet Seretille ja että bulgarialaiset olivat Tonavan suistamon etelärannalla. Päämäärät oli saavutettu.

Taistelut Makedonian rintamalla.

Sota-asemamme vaikeuksia syksyllä 1916 lisäsi melkoisessa määrässä taisteluiden kehittyminen Makedonian rintamalla.

Sarrailin armeija olisi menettänyt kaiken olemisen oikeuden, jollei sekin puolestaan, samalla kuin Romania julisti sodan, ryhtynyt hyökkäämään. Odotimme sen rupeavan Vardarin laaksossa etenemään. Jos se olisi siinä tunkeutunut Gradskon seutuun saakka, olisi se saanut haltuunsa Bulgarian tärkeimpäin liikennelinjain keskustan ja samalla myös tehnyt mahdottomaksi bulgarialaisten jäämisen Monastirin seutuun. Sarrail valitsi suoran hyökkäyssuunnan Monastiria kohti, ehkä erikoisten valtiollisten syitten vaikutuksesta.

Bulgarian armeijan oikeanpuolinen siipi työntyi tämän hyökkäyksen johdosta asemistaan, jotka se elokuun hyökkäyksessä oli Florinan eteläpuolella vallannut. Taistelujen jatkuessa se menetti Monastirinkin, mutta piti sitten puoliaan.

Tämä oli pakottanut meidät tuomaan bulgarialaisille apua taistelurintamiltamme, apua, joka enimmäkseen oli aiottu Romanian-sotaretkeä varten. Vaikk'ei tämän avun suuruus koko mieslukuumme verraten ollutkaan aivan merkitsevä — noin parikymmentä pataljoonaa ja suuri luku järeitä ja kenttäpattereita — sattui tämä luovutus meille kuitenkin erinomaisen vaikeaan aikaan, jolloin meidän todella täytyi tiukasti pitää kiinni joka miehestä ja joka tykistä.

Samoin kuin me, antoi Turkkikin näissä raskaissa taisteluissa mitä auliimmin apuaan liittolaiselleen Bulgarialle. Romanian-sotaan lupaamansa avun lisäksi Enver pasha lähetti kokonaisen armeijaosaston Struman rintamalle vapauttamaan bulgarilaisia joukkoja. Bulgaria katsoi tätä apua karsain silmin, se kun pelkäsi, että Turkki sen nojalla sitten esittäisi valtiollisella alalla epämieluisia vaatimuksia. Enver pasha vakuutti meille kuitenkin nimenomaan, että hän estää sen. Ymmärrettäväähän oli, että Bulgaria olisi mieluummin ottanut vastaan Saksalta apua kuin Turkilta, mutta käsittämätöntä oli, ettei Sofiassa tahdottu ymmärtää, kuinka vaikea Saksan tähän aikaan oli jännittää enää enemmän voimiaan.

Monastirin menetyksellä ei minun käsitykseni mukaan ollut sotilaallista merkitystä. Bulgarian armeijan oikean siiven vapaaehtoinen peräytyminen Prilepin luo sikäläisiin erinomaisen lujiin asemiin olisi ollut sotilaallisesti erinomaisen edullista, koska Bulgarian armeijan muonitus siitä olisi käynyt aivan huomattavasti helpommaksi, vastustajaimme taas hyvin paljon vaikeammaksi. Juuri selkäpuolen yhteyksien suunnattomat vaikeudet olivat olleet oleellisena syynä niihin tukaliin tiloihin, joita taisteluiden kuluessa oli tuon tuostakin ilmestynyt. Joukkojen tuli nähdä päiväkausia nälkää ja toisin ajoin niiltä puuttui ampumatarpeitakin. Olemme omien etujemme uhalla kaikin keinoin koettaneet tässä suhteessa lieventää bulgarialaisten vaikeuksia. Kuljettavain matkain pituus, vuorimaan raivaamattomuus ja autius vaikuttivat tavattomasti tämän tehtävän ratkaisua. Monastirin seudun sotatoimissa oli bulgarialaisten ollut ensi kerran kestettävä raskaita puolustustaisteluita. Upseeriemme tähänastisissa ilmoituksissa Bulgarian armeijan esiintymisestä oli kiitelty sotamiesten loistavaa henkeä hyökkäyksessä, mutta nyt heissä sitävastoin alkoi esiintyä jonkinlaista arkuutta vihollisen pitkällisessä tykkitulessa. Tämä havainto ehkä voi tuntua yllättävältä, mutta voimme huomata saman pitävän paikkansa kaikkiin niihin kansoihin nähden, sekä vihollisten että meidän puolellamme, jotka kävivät sotaan niin sanotulla turmeltumattomalla luonnonvoimalla. Tuntuu siltä kuin uudenaikaisten hyökkäyskeinojen hermojaraastava vaikutus vaatisi kestävään puolustukseen tämän luonnonvoiman lisäksi jotain, jonka vain korkeampi tahdonviljelys voi hankkia. Saksalaisen sotamiesaineksemme joukossa näyttää olevan siveellisen ja ruumiillisen voiman oikea sekoitus, ja se yhdessä sotilaallisen tahdonkouluutuksen kanssa teki joukoillemme mahdolliseksi menestyksellä vastustaa uudenaikaisen taistelun järkyttäviä vaikutuksia. Bulgarian armeijan ylipäällikkö arvasi oikein sotamiesten herkkyyden yllämainitussa suhteessa. Sotilaallisen avomielisesti hän siitä lausui julki huolensa, vaikka hän ei suinkaan ollut mikään turhia pelkäävä luonne.

Aasian sotanäyttämöllä.

Aseman johdosta, joka Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköllä nyt oli koko sodanjohdossa, saimme myös aihetta puuttua Aasian sotanäyttämöitten tapahtumiin. Siihen aikaan, jolloin Enver pasha vuoden 1916 alussa oleskeli suuressa päämajassamme, näytti meistä asema Aasiassa olevan seuraavalla tavalla arvosteltavissa:

Armeniassa oli venäläisten hyökkäys pysähtynyt Trapezuntin—Erzingdzanin linjalle. Turkkilaisten hyökkäysliike, johon kesällä samana vuonna oli ryhdytty etelästä käsin Diarbekrin suunnalta tämän venäläisten etenemisen vasenta sivustaa vastaan, ei tavattomain pinnanmuodostusvaikeuksien ja erittäin riittämättömäin hankintamahdollisuuksien vuoksi päässyt etenemään. Oli kuitenkin odotettava, että venäläiset Armenian vuoristossa varhain alkavan talven vuoksi piakkoin täksi vuodeksi heittäisivät hyökkäystensä jatkamisen.

Molempain turkkilaisten Kaukasian-armeijain taisteluteho oli vähentynyt tavattomasti, eräitä divisionia ei enää ollut kuin paperilla. Puute, veriset tappiot ja karkaamiset olivat tuhoisasti vaikuttaneet joukkojen mieslukuun. Raskaalla huolella Enver pasha odotti lähestyvää talvea. Hänen joukoiltaan puuttui välttämättöminkin vaatetus; lisäksi armeijan elättäminen näissä köyhissä, suureksi osaksi väestönsä menettäneissä ja hävitetyissä seuduissa tuotti erinomaisen suuria vaikeuksia. Kun veto- ja kantojuhtia puuttui, olivat sotatarpeet ja muona lähetettävät tähän autioon, tiettömään vuorimaahan tunkeutuville osmanilaisille sotamiehille ihmisvoimin kannettuna monen päivämarssin päähän. Naiset ja lapset saivat tästä laihaa ansiota, mutta menettivät usein henkensäkin.

Paremmalla kannalla olivat olot tähän aikaan Irakissa. Siellä eivät englantilaiset olleet vielä saaneet selkäpuolen yhteyksiään niin järjestykseen, että he jo silloin olisivat voineet ryhtyä Kut-el-Amaran tappiota kostamaan. Me emme vähääkään epäilleet, että he eivät kostaisi. Riittäisikö Irakissa oleva turkkilainen sotavoima menestyksellisesti vastustamaan englantilaisten hyökkäystä, sitä emme kyenneet päättämään. Huolimatta osmanien ylimmän armeijanjohdon kovin toivehikkaasta käsityksestä kehoitimme vahvistamaan sikäläisiä joukkoja. Valitettavasti Turkki kuitenkin valtiollisten ja panislamilaisten syitten houkuttelemana lähetti Persiaan kokonaisen armeijaosaston.

Aasian kolmas, Etelä-Palestinan sotanäyttämö antoi aihetta välittömään huoleen. Turkin toinen Suezin kanavaa kohti suunnattu sotatoimi oli elokuun alussa 1916 mennyt myttyyn keskellä Sinain niemimaan pohjoisosaa. Turkkilaiset joukot oli sitten vähitellen tungettu pois tältä alueelta ja ne olivat nykyään Palestinan eteläosassa Gazan seuduilla. Hyökättäisiinkö niiden kimppuun täälläkin ja milloin, näytti riippuvan vain siitä, milloin englantilaiset saisivat valmiiksi rautatiensä Egyptistä joukkojensa selkäpuolelle.

Palestinaa täten uhkaava hyökkäys näytti olevan Turkin sotilaalliselle ja valtiolliselle olemassaololle paljon tärkeämpi kuin hyökkäys syrjäistä Mesopotamiaa vastaan. Oli pakko otaksua, että Jerusalemin menetys — kokonaan lukuun ottamatta sitä, että se luultavasti tuottaisi koko Etelä-Arabian menetyksen — olisi Turkin nykyiselle politiikalle kuormituskoetus, jota se ei kestäisi.

Valitettavasti eivät osmanien sodankäynnin toimintaedellytykset olleet Etelä-Syyriassa paljoakaan paremmat kuin Mesopotamiassa. Kummassakin maassa turkkilaisten aivan toisin kuin heidän vastustajainsa, oli voitettava niin suunnattomia vaikeuksia selkäpuolen yhteyksiinsä nähden, että heidän mieslukunsa tuntuva lisäys yli nykyisen määrän olisi tuottanut kaikille nälän, jopa janonkin hädän. Syyriassakin olivat muonitusolot ajoittain toivottomat. Huonojen satojen ja vastuunalaisten viranomaisten luontaisen ja tahallisen kykenemättömyyden lisäksi tuli se seikka, että arabialainen väestö kauttaaltaan oli vihamielistä.

Lukuisissa parasta tarkoittavissa esityksissä koetettiin minulle sodan kuluessa todistaa että oli välttämätöntä puolustaa Mesopotamiaa ja Syyriaa suuremmilla voimilla, jopa ryhtyä hyökkäykseenkin kummallakin taholla. Saksassa vallitsi laajoissa piireissä suuri mielenkiinto näitä sotanäyttämöltä kohtaan. Ilmeisestikin ajatukset pyrkivät harhailemaan, vaikkei sitä tunnustettu, Mesopotamiasta Persian ja Afganistanin kautta Intiaan, Syyriasta Egyptiin. Kartta kädessä uneksittiin hiljaisuudessa, että näitä maateitä päästäisiin meille niin vaarallisen brittiläisen maailmanvallan elinhermoon käsiksi. Ehkä nämä ajatukset useinkin olivat Napoleonin vanhain aatteiden jälleen elpymistä, vaikk'eivät asianomaiset kenties sitä huomanneet. Niiden toteuttamiseen meiltä kuitenkin puuttui moisten laajain sotatointen ensimmäinen edellytys, nimittäin tarpeeksi kuljetuskykyiset selkäyhteydet.

Itä- ja länsirintama vuoden 1916 loppuun.

Meidän nujertaessamme Romaniaa jatkoivat venäläiset Karpaateilla ja Galitsiassa herkeämättä hyökkäyksiään. Venäjän puolelta ei oltu aiottu välittömästi avustaa uutta liittolaista sen hyökätessä Siebenbürgeniin, mutta näitä romanialaisten yrityksiä oli kuitenkin helpotettava siten, että venäläiset hellittämättä jatkoivat tähänastista hyökkäilyään Galitsian rintamaa vastaan. Dobrudzassa venäläiset sitä vastoin auttoivat suoranaisesti romanialaisia, jopa alusta alkaen. Syyt siihen oli etsittävä yhtä paljon valtiolliselta kuin sotilaalliseltakin alalta; Venäjä luotti epäilemättä suuressa määrin Bulgarian armeijan venäläisystävällisiin taipumuksiin. Siitä syystä koettivatkin venäläiset upseerit ja joukot taisteluiden alkaessa Etelä-Dobrudzassa lähestyä bulgarialaisia ystävinä ja pettymys oli katkera, kun bulgarialaiset vastaukseksi ampuivat. Tämän lisäksi tuli, että Venäjä tosin saattoi ilman valtiollista kateutta nähdä että Romania saa haltuunsa Siebenbürgenin, mutta se ei voinut sallia, että uusi liittolainen yksinään nujertaisi Bulgarian ja sitten ehkä kääntyisi Konstantinopolia vastaan taikka ainakin avaisi sinne tien. Olihan Venäjä jo vuosisatoja pitänyt Turkin pääkaupungin valloittamista historiallisena ja uskonnollisena etuoikeutenaan.

Jääköön pohtimatta, oliko venäläisten viisasta jättää Siebenbürgenin sotatoimet romanialaisten yksinään hoidettaviksi ja olla antamatta niihin mitään välitöntä apua, edes jonkun verran venäläisiä ydinjoukkoja. Joka tapauksessa tässä arvosteltiin Romanian armeijan ja sen johdon toimikyky liian suureksi ja lähdettiin siitä väärästä mielipiteestä että venäläisten hyökkäykset olivat itärintamalla täydelleen kiinnittäneet keskusvaltain joukot, jopa ne loppuunkin kuluttaneet.

Nämä hyökkäykset eivät tosin saavuttaneet täydelleen tarkoitustaan, mutta ne saattoivat meidät kuitenkin moneen kertaan arveluttavaan pulaan. Asema oli toisinaan niin arveluttava, että meidän täytyi pelätä puolustuksemme työntymistä alas Karpaattien harjanteilta. Niiden säilyttäminen taas oli ehto rintamaansijoituksemme suoritukselle ja ensimmäisille sotatoimillemme uutta vihollista vastaan. Galitsiassakin meidän täytyi kaikin keinoin pidättää venäläistä. Yleisasemaamme nähden ei tosin joidenkin sikäläisten alueitten luovutuksella itsessään olisi ollut sotilaallista merkitystä, elleivät Galitsian asemaimme takana olisi olleet öljykentät, jotka olivat meille niin suuriarvoiset, jopa sodankäynnille välttämättömätkin. Tuon tuostakin täytyi näistä syistä Romaniaa vastaan aiottuja joukkoja siirtää järkkyville rintaman osille.

Vaikka pulista aina lopulta selviydyttiinkin ja sotaretkemme Romaniaa vastaan saatettiin onnelliseen loppuun, ei kuitenkaan voida väittää, että venäläisten huojennushyökkäysten suuri tarkoitus kokonaan olisi jäänyt saavuttamatta. Syy Romanian kukistumiseen ei todellakaan ollut sen liittolaisten. Entente päinvastoin teki kaikki, mitä asema ja voimat sallivat sen tehdä, eikä suinkaan vain välittömässä yhteistoimessa Romanian armeijan kanssa, vaan välillisestikin, Sarrailin hyökkäyksen avulla, italialaisten avulla Isonzolla ja vihdoin myös jatkamalla lännessä englantilais-ranskalaisia hyökkäyksiä.

Olimme alun pitäen ottaneet lukuun, kuten jo aikaisemmin huomautin, että vastustaja Romanian sotaan yhtyessä kaikella tarmolla, englantilaisella sitkeydellä ja ranskalaisella vauhdilla jatkaisi hyökkäyksiään länsirintamaammekin vastaan. Niin kävikin. Vaikutuksemme johtajina näihin taisteluihin oli yksinkertainen. Huojennushyökkäystä emme riittäväin voimain puutteessa voineet ajatella Verdunin enempää kuin Sommenkaan luona, niin suuresti kuin se olisikin vastannut minun omaa haluani. Vähän sen jälkeen kuin olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, täytyi minun yleistilanteen vuoksi esittää Hänen Majesteettinsa Keisarin hyväksyttäväksi käsky, että hyökkäyksestämme Verduniä vastaan luovuttaisiin. Sikäläiset taistelut kuluttivat voimiamme kuin avoin haava. Selvään saattoi nyt myöskin nähdä, että yritys oli joka suhteessa käynyt toivottomaksi ja että sen jatkaminen maksoi meille paljon suurempia tappioita, kuin me saatoimme viholliselle tuottaa. Etumaisimmat asemamme olivat joka puolelta vastustajan ylivoimaisen tykistön sivustatulen alaisina; yhteydet taistelulinjan kanssa olivat tavattoman vaikeat. Taistelukenttä oli todellinen helvetti ja semmoisena joukkojemme kesken kerrassaan surullisen kuuluisaksi tullut. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin sanon arvelematta, että meidän nimenomaan sotilaallisista syistä olisi ollut viisainta parantaa Verdunin edustalla taistelusuhteita ei ainoastaan siten, että lopetimme hyökkäyksen, vaan myös vapaaehtoisesti luovuttamalla suuria osia valloitetusta alueesta. Syksyllä 1916 en kuitenkaan luullut olevan siihen syytä. Suuret määrät parasta taisteluvoimaamme oli uhrattu tähän yritykseen; kotimaata oli siihen saakka pidetty siinä uskossa, että hyökkäys lopulta päättyy kunniakkaasti. Liian helposti olisi nyt voinut päästä valtaan semmoinen käsitys, että kaikki uhrit olivat menneet hukkaan. Tätä tahdoin välttää kotimaassa vallitsevan mielialan vuoksi, se kun muutoinkin oli erittäin jännittynyt.

Toivomme, että kun keskeytämme Verdunin luona hyökkäyksemme, vastustajammekin siellä siirtyy pelkkään asemasotaan, ei toteutunut. Lokakuun lopulla ranskalaiset tekivät Maasin itärannalla suuresti suunnitellun ja rohkeasti toteutetun vastahyökkäyksen ja mursivat linjamme. Menetimme Douaumontin eikä meillä enää ollut voimia valloittaa takaisin tämän saksalaisen sankariuden kunnia-asemaa.

Ranskalaisten johtaja oli tässä vastahyökkäyksessä luopunut siihen saakka vallinneesta tavasta, että hyökkäystä valmistettiin päiviä ja viikkojakin kestävällä tykkitulella. Hyökkäystään hän valmisti vain lyhyen ajan lisäämällä tykistönsä ja miinanheittäjäinsä ampumanopeutta välineiden ja niiden käyttäjäin toimikyvyn äärimmäisiin rajoihin saakka ja kävi sitten oikopäätä hyökkäykseen puolustajia vastaan, jotka olivat ruumiillisesti ja sielullisesti kuin masennuksesta herpautuneet. Olimme tosin jo pitkäin kestotaisteluiden yhteydessä oppineet tuntemaan tämänkin laadun vihollisen hyökkäysvalmisteluita, mutta suuren hyökkäystoimen aloittajana se oli meille uusi ja ehkä sen juuri oli tätä kiittäminen siitä, että se kieltämättä saavutti suuren menestyksen. Joka tapauksessa vihollinen tällä kertaa voitti meidät meidän omalla tähänastisella hyökkäysmenetelmällämme. Saatoimme vain toivoa, ettei vihollinen seuraavana vuotena toistaisi sitä yhtä hyvällä menestyksellä vielä suuremmassa mitassa.

Vasta joulukuussa sammuivat Verdunin taistelut. Sommenkin taistelu oli elokuun lopusta molemmin puolin saanut suunnattoman katkeran, puhtaasti rintamakohtaisen kamppailun luonteen. Ylimmän armeijanjohdon tehtävänä täytyi vain olla hankkia armeijoille riittävästi voimia, jotta ne kestäisivät.

Tämänkaltaisia taisteluita alettiin meillä nimittää "ainestaisteluiksi". Hyökkääjän kannalta niitä myös voitaisiin sanoa "junttataktiikaksi", niiden johtamisessa kun ei ollut mitään korkeampaa lentoa. Taistelun mekaaniset ja aineelliset apukeinot työnnettiin etualalle, kun taas henkinen johto jäi liian paljon taka-alalle.

Se, ettei läntisien vastustajiemme vuosien 1915 ja 1917 välisissä taisteluissa onnistunut saavuttaa ratkaisevaa sotatulosta, johtui pääasiallisesti sikäläisen johdon eräänlaisesta yksipuolisuudesta. Viholliselta ei tosiaankaan puuttunut lukumäärän ylivoimaa joukkoihin, sotavälineihin sekä ampumatarpeihin nähden; eikä voida väittää sitäkään, ettei vastustajain joukkojen laatu olisi vastannut toimeliaamman ja aaterikkaamman johdon vaatimuksia. Sitä paitsi oli vastustajillamme lännessä tarjolla pitkälle kehittyneen rautatie- ja viertotieverkon ja kaikenlaisten kulkuneuvojen määrän vuoksi vapaa tilaisuus paljon suurempaan sotatoimijoustavuuteen. Tätä kaikkea ei vihollisen johto kuitenkaan täydelleen käyttänyt. Vastarintamme pitkä kestävyys johtui sen vuoksi monen muun syyn ohella siitä, että vihollisen suunnitelmat versoivat jollain tavalla hedelmättömästä maaperästä. Suunnattomat olivat siitä huolimatta vaatimukset, joita sikäläisillä taistelutantereilla oli asetettava armeijanjohdoillemme ja joukoillemme.

Syyskuun alussa kävin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa länsirintamalla. Meidän täytyi perehtyä niin pian kuin suinkin sikäläisiin taisteluoloihin voidaksemme puuttua asioihin todella auttavasti. Hänen Keisarillinen ja Kuninkaallinen Korkeutensa Saksan kruununprinssi liittyi meihin matkalla ja osoitti minulle Montmedyssä sen kunnian, että asetti asemasillalle rynnäkkökomppanian. Tämä vastaanotto oli täydelleen korkean herran ritarillisen mielenlaadun mukainen. Tästä lähtien olin usein hänet tapaava. Hänen raikas, avoin olemuksensa ja terve sotilaallinen arvostelunsa ovat aina täyttäneet minut ilolla ja luottamuksella. Cambraissa ojensin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä kahdelle toiselle koetellulle armeijanjohtajalle, Bayerin ja Württembergin kruununperillisille heille annetut preussilaiset sotamarsalkan sauvat, jonka jälkeen minulla oli länsirintaman yleisesikunnan päälliköiden kanssa jotenkin pitkä keskustelu. Heidän lausunnoistaan ilmeni, että nopea ja tarmokas toiminta oli mitä tärkeintä, jotta peloittava heikommuutemme lentäjiin, aseihin ja ammuksiin nähden saataisiin jonkun verran korvatuksi. Kenraali Ludendorffin rautainen työkyky voitti tämän vakavan pulan. Ilokseni kuulin myöhemmin rintamaupseereilta, että Cambrain keskustelun tulokset piankin alkoivat tuntua joukoissa. Länsiarmeijalle asetettujen vaatimusten suuruus astui tällä Ranskassa-käynnillä ensi kerran kerrassaan havainnollisesti silmäini eteen. Empimättä myönnän, että vasta silloin sain täyden käsityksen länsiarmeijan tähänastisista aikaansaannoksista. Kuinka epäkiitollinen oli johdon ja joukkojen tehtävä, kun pakollisessa yksinomaisessa puolustuksessa ei koskaan voitu saavuttaa näkyvää menestystä! Torjuntataistelun menestys ei vapauta puolustajaa, vaikka hän olisi voitollinenkin, ainaisesta rasittavasta painostuksesta, tekisi mieleni sanoa, taistelukentän kurjuuden näkemisestä. Sotamiesten täytyy tulla toimeen ilman sitä mahtavaa sielullista kohotusta, jonka menestyksellinen eteneminen herättää, kohotusta, joka on niin sanomattoman valtava, että ainoastaan se, joka on sen itse kokenut, voi käsittää sen koko suuruuden. Monen urheista sotamiehistämme ei ollut suotu koskaan tuntea tätä sotamiehen puhtainta onnea! He tuskin saivat muuta nähdä kuin ampumahautoja ja ammuskuoppia, joissa ja joiden ympärillä he viikko- ja kuukausimääriä taistelivat vastustajan kanssa. Mikä hermojenkulutus ja kuinka vähän hermoravintoa! Mitä velvollisuudentunteen lujuutta ja mitä epäitsekästä uhrautuvaisuutta tarvittiinkaan, kun oli vuosikausia kestettävä tällaista ja hiljaisuudessa kärsittävä korkeamman sotaonnen puutetta! Tunnustan avoimesti, että nämä vaikutukset tunkeutuivat syvälle mieleeni. Saatoin nyt ymmärtää, kuinka kaikki, upseerit samoin kuin miehetkin, ikävöivät vapautusta moisista taisteluoloista, kuinka kaikki sydämet täytti se toivo, että nyt vihdoinkin näiden uuvuttavain taisteluitten jälkeen korkea hyökkäysliike länsirintamallakin virittäisi raikasta sotaista elämää.

Kauan tosin täytyi johtajaimme ja joukkojemme vielä odottaa tämän ikävänsä toteutumista! Monen parhaista, hyökkäysintoisimmista sotilaistamme täytyi vielä sitä ennen ruhjotuissa ampumahaudoissa vuodattaa sydänverensä!

Sommen taistelualue kävi hiljaisemmaksi vasta kun alkanut kostea vuodenaika liotti maan pohjattomaksi. Miljoonat ammuskuopat täyttyivät vedellä ja muuttuivat kalmistoiksi. Voitonilosta ei kummallakaan taistelevalla puolella ollut puhetta. Kaikkia painosti tämän taistelutantereen kamala taakka. Autiudessaan ja kaameudessaan se näytti vievän voiton Verduninkin taistelukentästä.