SUHTEENI VALTIOLLISIIN KYSYMYKSIIN.
Ulkopolitiikka.
Olen aina tuntenut tarvetta harrastaa isänmaani rikkaan historiallisen menneisyyden tuntemista. Sen suurten poikain elämäkerrat ovat olleet minulle kuin hartauskirjoja. En missään elämäni vaiheessa, en sodassakaan ole tahtonut olla tämänkaltaista opinlähdettä ja sisäistä ylennystä vailla. Ja kuitenkin voitaisiin minua täydellä syyllä pitää epäpoliittisena luonteena. Nykypolitiikan alalla toimiminen on ollut taipumuksieni vastaista. Ehkä haluni valtiolliseen arvosteluun on ollut siksi liian heikko ja sotilasvaistoni toisaalta ehkä liian voimallisesti kehittynyt. Viimemainitusta syystä johtuneekin vastenmielisyyteni kaikkea diplomaattista työtä kohtaan. Sanottakoon tätä vastenmielisyyttä ennakkoluuloksi tai ymmärtämyksen puutteeksi, tätä tosiasiaa en olisi kieltänyt siinäkään tapauksessa, ettei minun olisi tarvinnut sodan kuluessa sitä niin usein ja niin kuuluvasti julki tuoda. Minusta on tuntunut, kuin diplomaatin toimi asettaisi meille saksalaisille olemuksemme vastaisia vaatimuksia. Tämä lienee pääsyitä ulkopoliittiseen heikkouteemme. Tämän täytyy ilmetä sitä tuntuvammin, kuta enemmän kauppamme ja teollisuutemme voimakas kehitys ynnä henkisten voimaimme tunkeutuminen isänmaamme rajain ulkopuolelle oli kehittämäisillään meidät maailmankansaksi. Sitä kätkettyä, levollista valtiollista voimatietoisuutta jota Englannin poliitikot osoittivat, en aina tavannut meikäläisissä.
Tarvetta ja taipumusta puuttua nykypoliittisiin kysymyksiin enempää kuin oli välttämättömän tarpeellista, en tuntenut ollessani idässä korkeammissa johtajatoimissa enkä senkään jälkeen, kun minut oli kutsuttu toimivan armeijan yleisesikunnan päällikön tehtävään. Liittosodassa, jossa on ratkaistava niin sanomattoman paljon ja monenlaisia sodankäyntiin vaikuttavia kysymyksiä, pidin sodanjohdon täydellistä pidättämistä politiikasta kuitenkin mahdottomana. Siitä huolimatta oli mielestäni meihinkin nähden täydelleen tervettä asiaintilaa edustava Bismarckin antama määritelmä sotilaallisen ja valtiollisen johdon keskinäisestä suhteesta. Moltkekin oli Bismarckin käsityksen kannalla lausuessaan: "Johtajan tulee sotatoimissaan ensi sijassa pitää silmällä sotilaallista menestystä. Hänen asiansa ei ole huolehtia, mitä politiikka hänen voitoillaan tai tappioillaan tekee, sillä niiden käyttäminen hyödyksi on yksinomaan valtiomiesten asia." Toiselta puolen ei omatuntoni kuitenkaan olisi jättänyt minua rauhaan, ellen olisi tuonut kuuluviin mielipiteitäni kaikissa niissä tapauksissa, milloin muiden pyrinnöt minun vakaumukseni mukaan johtivat meitä arveluttavalle tielle, ellen olisi vaatinut tointa, milloin luulin huomaavani toimettomuutta tai vastahakoisuutta toimeen ja ellen vihdoin olisi mahdollisimman jyrkästi tuonut esille mielipiteitäni nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, milloin valtiolliset toimenpiteet koskivat sodankäyntiä ja isänmaani vastaista sotilaallista turvallisuutta tai olisivat suorastaan voineet koitua niille vaaraksi.
Myönnettäneen, että olen oikeassa kun sanon, ettei politiikan ja sotatoimen rajoja ole koskaan mahdollista määritellä täysin selvästi. Molempain tulee jo rauhan aikana olla yhteistyössä, koska niiden toimialat ehdottomasti vaativat keskinäistä yksimielisyyttä. Sodassa, jossa ne tuhansin langoin punoutuvat toisiinsa, tulee niiden lakkaamatta kummaltakin puolen täydentää toisiaan. Määräyksillä ei tätä vaikeata suhdetta ole mahdollinen koskaan järjestää. Bismarckin täsmällisessä määritelmässä sulavat rajat toisiinsa. Näissä asioissa ei määrääjänä olekaan vain asiallinen aineisto, vaan myös sen ratkaisemiseksi työskenteleväin henkilöiden luonne.
Myönnän nimelläni ja vastuunalaisuudellani seisseeni hyvinkin monen valtiollisia asioita koskevan lausunnon takana silloinkin, kun ne olivat vain löyhässä yhteydessä asianomaisen hetken sotilaallisen aseman kanssa. En tässä suhteessa ollut kehenkään nähden tungetteleva. Jos kuitenkin joku tahtoi kuulla mielipiteeni, jos tuli kysymys esiin, joka kaipasi saksalaiselta taholta ratkaisua ja lausuntoa, mutta ei sitä saanut, silloin ei minulla mielestäni ollut mitään syytä vaieta. Eräs lähimmistä poliittisista kysymyksistä, johon minun täytyi käydä käsiksi vähän sen jälkeen kun olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, koski Puolan tulevaisuutta. Siihen suureen merkitykseen nähden joka tällä kysymyksellä sodan aikana oli ja on sen jälkeenkin, lienee paikallaan, että teen selkoa sen vaiheista.
En ole koskaan ennen tuntenut henkilökohtaista vastenmielisyyttä Puolan kansaa kohtaan; toiselta puolen minun olisi täytynyt olla kokonaan vailla isänmaallista vaistoa, kaikkea historiallisen kehityksen tuntemusta, ellen olisi oivaltanut, kuinka suuria vaaroja Puolan itsenäisyyden palauttaminen isänmaalleni tuottaisi. En ollut vähääkään epätietoinen siitä, ettemme Puolalta milloinkaan voisi odottaa kiitoksen hiventäkään siitä, että olemme sen miekallamme ja verellämme vapauttaneet venäläisen ruoskasta, yhtä vähän kuin siitäkään, mitä olemme tehneet preussiläis-puolalaisen kansanaineksemme hyväksi. Kiitollisuudenvelka, jos sitä yleensä politiikassa ensinkään tunnustetaan, ei olisi koskaan estänyt jälleen syntynyttä, vapaata Puolaa pitämästä meidän raja-alueitamme irredentana. Miltä kannalta Puolan probleemia yritettiinkin ratkaista, aina täytyi Preussin ja Saksan joutua vahingolle, se kun sai maksaa puolalaisen laskun. Itävalta-Unkarin valtionjohto ei sitä vastoin näyttänyt vapaan, yhdistetyn Puolan luomisessa pelkäävän mitään vaaraa omalle valtiolaitokselleen. Sekä Wienissä että Budapestissä vaikutusvaltaiset piirit päinvastoin pitivät mahdollisena katolilaisen Puolan kytkemistä pysyvästi kaksoismonarkiaan. Puolan jyrkästi saksalaisvastaisen kannan vuoksi oli tällainen itävaltalainen politiikka meille kovin vaarallinen. Ei voinut jäädä huomaamatta, että liittomme lujuus vastaisuudessa tämän johdosta joutuisi ajan pitkään sietämättömään jännityskokeeseen. Kun ylimmän armeijanjohdon tuli huolehtia tulevasta sotilaallisesta asemastamme itärajalla, ei se saanut millään ehdolla unohtaa tätä valtiollista näkökohtaa.
Kaikista näistä valtiollisista ja sotilaallisista syistä olisi minun mielestäni Saksan tullut oppia, että sen tuli puuttua niin vähän kuin suinkin Puolan kysymykseen taikka ainakin käsitellä sitä viivytellen, kuten semmoisissa tapauksissa tehdään. Mutta valitettavasti ei Saksan puolelta tehty näin. Syyt, miksi luovuimme asiain vaatimasta varovaisuudesta, ovat minulle tuntemattomat. Saksan ja Itävalta-Unkarin valtakunnanjohtojen välillä oli nimittäin elokuun puolivälissä 1916 tehty Wienissä sopimus, jonka mukaan Puola niin pian kuin suinkin julkisesti tunnustettaisiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi, perinnölliseksi monarkiaksi, jossa on perustuslaillinen hallitusmuoto. Tämä sopimus oli koetettu tehdä Saksalle maukkaammaksi molempain sopijain keskinäisen sitoumuksen avulla, etteivät ne ennen Puolaan kuuluneista maistaan luovuttaisi mitään osia Puolan uuteen valtakuntaan ja että Saksalle luvattaisiin Puolan tulevan yhteisarmeijan ylijohto. Kumpaakin myönnytystä pidin utopiana.
Tämän julkisen myönnytyksen johdosta olisivat valtiolliset olot itärintamamme selkäpuolella täydelleen muuttuneet. Edeltäjäni oli sen vuoksi täydellä syyllä heti asettunut tätä julistusta vastaan. Hänen Majesteettinsa Keisari ratkaisi asian kenraali von Falkenhaynin mielen mukaan. Jokaiselle, joka tunsi Tonavan monarkiassa vallitsevat olot, oli kuitenkin selvää, ettei Wienissä tehty sopimus pysyisi salassa. Tosin sitä vielä voitiin virallisesti vähän aikaa pidättää, mutta olemattomaksi sitä ei enää voitu tehdä. Jo ennen elokuun loppua oli se todellisuudessa yleisesti tunnettu. Ylimpään armeijanjohtoon ryhtyessäni oli minulla siis edessäni valmis tosiasia. Vähän myöhemmin vaati Varsovan kenraalikuvernööri, joka ei viranomaisena ollut minun alaiseni, valtakunnanjohdoltamme julistusta Puolan kuningaskunnan luomisesta; sitä ei muka voinut lykätä tuonnemmaksi. Hänen mielestään oli valittavana joko rettelöiden syntyminen maassa, taikka se varma toivo, että sotavoimamme vahvistukseksi saisimme puolalaisia joukkoja; näitä olisi keväällä 1917 5 vapaaehtoisista muodostettua, täysin harjoitettua divisionaa, yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen jälkeen taas 1 miljoona miestä. Niin vähän suotuisan mielipiteen kuin olinkin vuosina 1914-15 muodostanut puolalaisen rahvaan suostuvaisuudesta sotaan Venäjää vastaan, arvelin kuitenkin, että Varsovan kenraalikuvernööri tietänee asian paremmin. Hän oli vuodesta 1915 ollut näkemässä valloitetun maan sisäisiä valtiollisia oloja ja oli vakuutettu siitä, että papisto kannattaisi meitä tehokkaasti väen värväyksessä. Kuinka olisin sota-asemamme silloisella kannalla voinut ottaa vastuulleni tämän varmana luvatun avun hylkäämisen? Mutta jos päätin sitä kannattaa, niin ei ollut varaa hukata aikaa; seuraavain kevättaistelujen alkuun oli siinä tapauksessa saatava todella harjoitettuja joukkoja etumaiselle linjalle. Selvittäköön sitten rauhan jälkeen voitokas Saksa nyt esiin otetun puolalaiskysymyksen. Mutta me kohtasimmekin nyt, niin yllättävää kuin se minulle olikin, vastarintaa valtakunnanjohdon taholta. Se luuli tähän aikaan keksineensä suhteita, miten saada Venäjän kanssa aikaan erikoisrauha, ja piti arveluttavana turmella alulle pannut toimet tsaarin silmissä Puolan itsenäisyyttä koskevalla julistuksella. Valtiolliset ja sotilaalliset näkökohdat joutuivat siis ristiriitaan.
Koko asia päättyi loppujen lopuksi niin, että toiveet erikoisrauhasta Venäjän kanssa menivät myttyyn, manifesti marraskuun ensi päivinä sittenkin julaistiin ja sen jälkeen alkanut puolalaisten vapaaehtoisten värväys jäi kerrassaan tuloksettomaksi. Katolilainen papisto ei suinkaan kannattanut värväyskehoitustamme, jota ruvettiin julkisesti vastustamaan.
Heti manifestin julkaisun jälkeen tuli näkyviin Itävallan ja Saksan etujen ristiriita Puolan kysymyksessä. Liittolaisemme pyrkivät yhä julkisemmin saamaan Kongressi-Puolan liitetyksi Galitsiaan Itävallan hallitsevan vaikutuksen alaisena. Näiden pyrintöjen vuoksi pidin velvollisuutenani vaatia ainakin itärajamme asianmukaista parannusta puhtaasti sotilaallisten näkökohtain perustuksella, ellei valtakunnan johtomme saanut kokonaan Itävalta-Unkarin pyyteitä raukeamaan. Oikeastaanhan vain sodan loppupäätös saattoi ratkaista kaikki nämä kysymykset. Valitin sen vuoksi suuresti, että ne kesken sotaa niin ylen runsaassa määrin kuluttivat aikaamme. Muutoin tulee minun tehostaa sitä, etteivät valtiollisella alalla liittolaistemme kanssa syntyneet hankaukset milloinkaan vähimmälläkään tavalla vaikuttaneet meidän välisiin sotilaallisiin suhteisiimme.
Samanlainen merkitys kuin Puolalla oli meidän ja Itävalta-Unkarin välisissä suhteissa, oli Dobrudzalla valtiollisissa ja sotilaallisissa keskusteluissamme Bulgarian kanssa. Dobrudzan asiassa oli viime sijassa kysymys siitä, saisiko Bulgaria vastaisuudessa tuossa maassa rajattomat valtaoikeudet ja samalla myös käsiinsä Cernavodan—Constanzan radan. Jos niin kävi, sai se samalla haltuunsa Keski-Euroopan ja läheisen idän välisistä yhteyksistä viimeisen ja itäradan jälkeen tärkeimmän. Bulgaria tietysti käsitti kuinka edullinen tilaisuus oli sodan aikana kiristää meiltä tähän suuntaan myönnytyksiä. Toiselta puolen pyysi Turkki lähimpänä asianosaisena meiltä poliittista kannatusta näitä Bulgarian aikeita vastaan. Me annoimme sille tätä tukea. Täten syntyi poliittinen piensota sotilaallisen tekosyyn varjolla ja sitä kesti lähes vuoden päivät. Sen vaiheet olivat lyhyesti mainittuina seuraavat:
Meidän ja Bulgarian välisessä liittosopimuksessa luvattiin liittolaisillemme siinä tapauksessa, että Romania yhtyisi sotaan, se osa Etelä-Dobrudzaa, jonka Bulgaria vuonna 1912 oli menettänyt, ynnä sikäläisen rajan parannus, sitä vastoin ei sanallakaan mainittu koko tämän romanialaisen maakunnan antamisesta Bulgarialle. Tämän sopimuksen nojalla olimme me, Romanian sotaretken pääpiirteissään päätyttyä, paikalla luovuttaneet Etelä-Dobrudzan entiset bulgarialaiset osat Bulgarian hallituksen hallintoon, Keski-Dobrudzaan sitä vastoin kaikkien liittolaistemme suostumuksella järjestäneet saksalaisen hallinnon. Erikoisen välipuheen mukaisesti se taloudellisella alalla toimi melkein kokonaan Bulgarian hyväksi. Pohjois-Dobrudza luovutettiin siellä olevalle Bulgarian 3:nnelle armeijalle toimialueeksi. Ulkonaiset olot näyttivät tulleen täysin tyydyttävästi ratkaistuiksi. Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Taisteluhansikkaan meille heitti Bulgarian pääministeri. Jo ennen Romanian-sodan päättymistä hän innosti maansa poliitikkoja ajatukseen, että koko Dobrudzan tuli joutua Bulgarialle, ja väitti näihin pyrintöihin kohdistuvan vastustuksen olevan lähtöisin Saksan ylimmästä armeijanjohdosta. Siitä syntyi meitä vastaan ankara valtiollinen liike. Kuningas Ferdinand ei alussa kannattanut hallituksensa pyrkimyksiä. Sitten hänen kuitenkin oli mielestään myönnyttävä syntyneen kiihtymyksen painosta. Bulgarian ylin armeijanjohto ei sekään alussa tahtonut asiaan sekaantua. Se aavisti arvatenkin, mikä vaara koituisi, jos sen armeijan entisestäänkin voimallisiin ristiriitaisiin valtiollisiin virtauksiin heitettäisiin uusi levottomuuden aihe. Mutta pian ei kenraali Zekovkaan enää vastustanut pääministerinsä vaatimusta. Vireille pantu liike kasvoi Bulgarian hallitukselle ylivoimaiseksi, ja yleinen poliittinen ajojahti Saksan ylintä armeijanjohtoa vastaan alkoi. Pääasiassa sitä johtivat vastuuttomat yllyttäjät, jotka eivät vähääkään ottaneet lukuun aseveljeyssuhdetta. Jos itsepäisyyttä, jolla Bulgarian piirit pitivät kiinni tästä saaliinhimoisesta päämäärästä, olisi sovellettu sodankäyntiin, olisivat yleiset päämäärät enemmän hyötyneet.
Liittosopimuksiimme sisältyi eräs vahingollinen puoli, ja sen seuraukset tulivat nyt näkyviin. Aseliittoa tehdessämme olimme aikoinaan antaneet Bulgarialle mitä pisimmälle meneviä vakuutuksia maan laajennukseen ja sen kansanheimojen yhdistämiseen nähden, vakuutuksia, joiden täyttäminen edellytti täydellisen voiton saavuttamista. Mutta Bulgaria ei tyytynyt vielä näihinkään vakuutuksiin. Se lisäsi yhä vaatimuksiaan ottamatta vähääkään lukuun, kykenisikö tämä näihin saakka pieni valtiolaitos myöhemmin valtiollisesti ja taloudellisesti hallitsemaan moisia laajennuksia.
Näihin pyyteihin sisältyi kuitenkin meille välitön sotilaallinenkin vaara. Olen jo ennen viitannut siihen, kuinka suuria sotilaallisia etuja siitä olisi ollut, jos syksyllä 1916 olisimme voineet Makedonian rintaman läntisellä siivellä siirtää puolustuksen taapäin aina Prilepin seudulle saakka. Meidän paljas viittauksemmekin tähän suuntaan riitti Bulgarian kaikissa valtiollisissa piireissä herättämään ilmeisestikin vakavia epäilyksiä. Paikalla pelättiin menetettävän valtiolliset oikeudet sotilaallisesti luovutettuihin alueihin, mieluummin saatettiin kokonainen armeija vaaraan kuin uskallettiin muka ottaa oman maan edessä vastuulle "Ochridan, muinaisbulgarialaisen kaupungin" luovutus. Saamme myöhemmin nähdä, mihin laajat myönnytyksemme Bulgarialle vielä johtivat meidät.
Kaikkien näiden lukemattomien valtiollisten kysymysten ja vastakysymysten heilunta edestakaisin tuotti minulle vain tyytymättömyyden hetkiä ja vahvisti melkoisesti vastenmielisyyttäni politiikkaa vastaan.
Turkin kanssa tekemämme liittosopimus oli sisällykseltään oleellisesti toinen kuin Bulgarian kanssa tehty. Turkin hallitukselle olimme ennen sotaa vain sitoutuneet säilyttämään maa-alueen ennallaan. Molempien ensimmäisten sotavuosien kuluessa osmani tosin kyllä oli menettänyt melkoisia osia Aasian-puoleisista raja-alueistaan. Liittovelvollisuutemme olivat sen johdosta ylenmäärin rasittuneet. Ei näyttänyt mahdottomalta, että näillä tukalilla oloilla voisi olla arveluttava vastavaikutus koko sodan johtoon. Turkin hallitus saattoi tässä suhteessa asettaa vaatimuksia, joita valtiollisista syistä emme ehkä olisi voineet jättää huomioon ottamatta. Tähän nähden oli Enver pashan korkea käsitys yhteisestä sodankäynnistämme ja sen ratkaisevista näkökohdista meille mitä arvokkain. Muidenkin turkkilaisten vallanpitäjäin valtiollinen käsityskanta näytti toistaiseksi olevan meille takeena siitä, etteivät osmanien tähänastiset tappiot ylenmäärin rasittaisi sotatiliämme. Vakuutettiinhan meille, ettei Turkin hallitus rauhankeskustelujen alkaessa pitäisi erittäin jyrkästi kiinni liittomääräystemme sanamuodosta, vaan tyytyisi menetettyjen alueitten suuriin osiin nähden vain jonkinlaisen muodollisen yliherruuden tunnustamiseen, jos onnistuttaisiin löytämään muoto sen nykyisen hallituksen arvovallan säilyttämiselle.
Meidän politiikallemme ja sodanjohdollemme oli todella tärkeätä kannattaa silloista osmanista valtakunnanjohtoa; Enverin ja Talaat pashan sijalle ei olisi ollut helppo saada toisia miehiä, jotka olisivat olleet meille varmasti täysin uskolliset. Tämä ei tietysti saanut estää meitä Turkissa asettumasta vastustamaan valtiollisia virtauksia, jotka neliliiton yhteisen sodankäynnin kannalta katsottuna vaikuttivat häiritsevästi maan sotilaallisiin tehtäviin. Viittaan tähän nähden entisiin huomautuksiini panislamilaisesta liikkeestä. Se uhkasi pysyvästi johtaa Turkin sotilaallisesti väärään suuntaan. Venäjän luhistumisen jälkeen panislamilaisuus pyrki aluelaajennukseen Kaukasian suunnalla. Suunnittelipa se tämän lisäksi levittäytymistään Kaspian-meren takaisiinkin maihin ja eksyi lopulta Keski-Aasian avarille aloille siinä haaveellisessa toivossa, että se voi osmanien valtakuntaan liittää sikäläisetkin kulttuuri- ja uskontoryhmittymät.
Selvää oli, ettemme voineet antaa sotilaallista apuamme tämmöisille itämaalaisille unelmille, vaan että meidän päinvastoin täytyi vaatia palaamista näistä kauas harhailevista suunnitelmista nykyisen sodan todellisuuspohjalle. Valitettavasti eivät nämä ponnistuksemme onnistuneet.
Paljon vaikeampi kuin vaikutuksemme Turkin ulkopoliittisiin kysymyksiin oli luonnollisestikin vaikutuksemme tämän valtakunnan oloihin. Kuitenkaan emme voineet täydelleen välttää puuttumista tämmöisiinkin asioihin. Paitsi taloudellisten olojen alkuperäisyyttä antoivat siihen aihetta yleisinhimillisetkin tunteet.
Tämä osmanien sotaisen voiman odottamaton uudelleen viriäminen, entisen sankariuden uudelleen leimahtaminen tässä olemisen taistelussa valaisee samalla turkkilaisvallan synkintä puolta: tarkoitan sen esiintymistä alueensa armenialaisia aineksia vastaan. Armenian kysymys oli Turkin vaikeimpia pulmia. Se kosketteli sekä panturkkilaista että panislamilaista aatepiiriä. Tapa, jolla turkkilaiset kiihkoilijapiirit koettivat sen ratkaista, on sodan aikana ollut koko maailman huomion alaisena. On tahdottu asettaa meidät saksalaiset yhteyteen näiden julmain tapausten kanssa, joiden näyttämönä oli koko osmaninen valtakunta ja sodan lopulla armenialainen Trans-Kaukasiakin. Minä pidän sen vuoksi velvollisuutenani kosketella niitä tässä, eikä minulla totisesti olekaan syytä vaieten sivuuttaa meidän vaikutustamme. Empimättä koetimme suusanallisesti ja kirjallisesti vaikuttaa ehkäisevästi siihen villittyyn, hillittömään sodankäyntitapaan, joka idässä rotusodan ja uskonnollisen vihan johdosta oli perintätottumuksena. Tosin antoivatkin Turkin hallituksen johtavat viranomaiset meille lupauksia, mutta me emme kyenneet voittamaan passiivista vastarintaa, joka kohdistui meidän sekaantumistamme vastaan. Turkkilaiselta taholta esimerkiksi selitettiin, että Armenian asia oli kokonaan sisällinen asia ja oltiin kovin arkatuntoisia, kun me kosketimme sitä. Eivät upseerimmekaan, joita usein oli paikalla, aina voineet lieventää vihan ja koston ilmauksia. Eläimen herääminen ihmisessä elämästä ja kuolemasta taisteltaessa valtiollisen ja uskonnollisen vimman vallassa on mustimpia lukuja kaikkien aikain ja kansain historiassa.
Kansallisesti puolueettomain havainnontekijäin yksimieliset arvostelut kävivät siihen suuntaan, että molemmat riitapuolet, joiden sisimmät intohimot olivat valloilleen puhjenneet, pitivät keskinäisessä hävitystyössään toisiaan tasapainossa. Tämä olikin niiden siveellisten käsitysten mukaista, joille noiden alueiden kansain kesken yhä vielä vallitsevat taikka vasta hiljakkoin voimansa menettäneet verikoston lait antoivat jonkinlaisen pyhityksen. Vahinko, jonka tämä hävitystyö sai aikaan, on kerrassaan arvaamaton. Se ei tuntunut vain inhimillisellä ja valtiollisella, vaan taloudellisella ja sotilaallisellakin alalla. Kuinka paljon Turkin parhaita rintamajoukkoja sodan kuluessa tämän armenialaisia vastaan harjoitetun tuhopolitiikan seurauksista mitä kurjimmissa oloissa kuoli puutteeseen Kaukasian vuoristotalven ankaruudessa, siitä ei enää milloinkaan liene mahdollista saada selvää. Kunnon anatolialaisen sotilaan, osmanien valtakunnan ytimen traagillisuus sai tästä kaiken mahdollisen puutteen aiheuttamasta joukkokuolemasta uuden lisäluvun. — Lieneekö se viimeinen?
Rauhankysymys.
Kesken Romanian-sotaretken valmistuksia tuli minun käsitellä rauhankysymystäkin. Mikäli tiedän, oli Itävalta-Unkarin ulkoministeri paroni Burian pannut sen vireille. Niille, jotka tuntevat minut henkilönä ja mikä käsitys minulla on sodasta, ei minun tarvinne vakuuttaa, että kaikki inhimillinen myötätuntoni oli semmoisen yrityksen puolella. Muutoin otin tässä kysymyksessä myötävaikuttaessani huomioon vain keisarini ja isänmaani. Pidin tehtävänäni rauhan pyrkimystä käsiteltäessä ja sille ratkaisua etsittäessä huolehtia siitä, ettei armeija eikä kotimaa kärsisi mitään haittaa. Ylimmän armeijanjohdon tuli ottaa osaa rauhantarjouksemme sanamuodon laatimiseen. Tehtävä oli yhtä vaikea kuin kiittämätönkin, siinä kun tuli karttaa kaikkea, mikä näyttäisi heikkoudelta kotimaan ja ulkomaiden silmissä ja samalla välttää jyrkkiä lauseita. Olin itse näkemässä mikä syvä sisäinen velvollisuudentunto Jumalaa ja ihmisiä kohtaan ohjasi Korkeinta Sotaherraani, kun hän ryhtyi rauhanehdotusta ratkaisemaan; en luule, että hän piti tämän askeleen täydellistä myttyyn menemistä todenmukaisena. Minun luottamukseni sen onnistumiseen oli sitä vastoin alunpitäen koko pieni. Vastustajamme olivat aivan kilvan esittäneet pyyteitään, enkä luullut mahdolliseksi, että vihollishallituksista ainoakaan vapaaehtoisesti voisi peruuttaa tai todella peruuttaisi lupauksia, joita ne olivat antaneet toisilleen ja kansoilleen. Tämä mielipide ei kuitenkaan vähentänyt rehellistä tahtoani ottaa osaa tähän inhimillisyyden työhön.
Joulukuun 12:ntena sai meille vihamielinen maailma kuulla taipuvaisuutemme rauhaan. Vastustajain propaganda samoin kuin hallitusleiritkin sillä taholla vastasivat vain ilkkuvasti torjuen.
Meidän rauhanaloitettamme seurasi kintereillä Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain presidentin samansuuntainen yritys. Ylin armeijanjohto sai valtakunnan kanslerilta tiedon aloitteista, joita hän oli lähettänyt Yhdysvalloissa olevan lähettiläämme kautta. Omasta puolestani en pitänyt presidentti Wilsonia soveliaana puolueettomaksi välittäjäksi, sillä en voinut torjua tunnetta, että presidentti kallistui paljonkin vastustajaimme, ensi sijassa Englannin puolelle. Tämähän olikin kaiketi aivan luonnollinen seuraus hänen anglosaksilaisesta syntyperästään. Samoin kuin miljoonat maanmieheni en minäkään voinut pitää presidentti Wilsonin tähänastista esiintymistä puolueettomana, vaikka se ehkä ei ollutkaan ristiriidassa puolueettomuusmääräysten sanamuodon kanssa. Kaikissa kansainoikeuden rikkomista koskevissa asioissa presidentti osoitti Englantia kohtaan kaikkea mahdollista suvaitsevaisuutta. Hän piti hyvänään töykeimmänkin piittaamattomuuden. Sukellussota taas oli vain meidän vastatoimenpiteemme Englannin mielivaltaisuuksien johdosta, mutta sen suhteen Wilson osoitti mitä suurinta herkkätuntoisuutta ja turvautui paikalla sodanuhkauksiin. Saksa ilmoitti voivansa suostua Wilsonin aloitteen perusajatuksiin. Vastustajat antoivat Wilsonille tietoja vaatimustensa yksityiskohdista, jotka sisälsivät pääasiallisesti Saksan taloudellisen ja valtiollisen lannistamisen pysyvästi, Itävalta-Unkarin murskaamisen ja osmanisen valtiolaitoksen tuhoamisen. Jokaisessa, joka arvosteli maltillisesti silloista sotatilannetta, täytyi sen ajatuksen päästä vallalle, että vain se, joka on joutunut täydelleen häviölle, saattoi hyväksyä nämä vastustajain sodanpäämäärät, mutta ettei meillä ollut mitään syytä myöntää häviölle joutuneemme. Joka tapauksessa olisin silloiseen asemaan nähden pitänyt isänmaatani kohtaan rikoksena ja petoksena liittolaisiamme kohtaan, ellen olisi asettunut täydelleen kielteiselle kannalle näihin vihollisen vaatimuksiin nähden. Sodan silloinen asema oikeutti vakaumukseni ja omantuntoni mukaan ainoastaan rauhaan, joka vahvistaisi asemamme maailmassa niin, että olisimme turvatut vastaisuudessa sellaiselta valtiolliselta väkivallalta, kuin tämän sodan aiheuttanut väkivalta oli, ja että saattaisimme liittolaisillemmekin tarjota pysyvän vahvan tuen jokaista vaaraa vastaan. Millä valtiollisella ja maantieteellisellä pohjalla tämä päämäärä voitaisiin saavuttaa, oli minulle sotilaana toisarvoinen asia; pääasia oli, että se saavutettaisiin. En myöskään luullut tarpeelliseksi epäillä, että Saksan kansalla ja sen liittolaisilla olisi voimaa ase kädessä torjua vihollisten kuulumattomat vaatimukset, maksoi mitä tahansa. Kotimaamme asettuikin vihollisten vaatimuksia kohtaan kauttaaltaan torjuvalle kannalle. Eikä turkkilaisten enempää kuin bulgarialaistenkaan taholta tähän aikaan kehoitettu vähääkään myöntyväisyyteen. Itävalta-Unkarin luulin ehkä voivan voittaa heikkoudenkohtauksensa. Pääasia oli, että siellä pidettiin pysyvästi mielessä, minkä kohtalon nämä vaatimukset Tonavan monarkialle tuottaisivat, ja luovuttiin siitä harhaluulosta, että vihollisen kanssa oli mahdollinen keskustella oikeudenmukaisella perustalla. Olimme jo monta kertaa tulleet Itävalta-Unkariin nähden siihen kokemukseen, että se kykeni saamaan aikaan paljon enemmän kuin se itse luulikaan. Kun sikäläinen valtionjohto vain joutui ehdottoman pakon eteen, sai se kyllä suurempia aikaan. Näistä syistä oli mielestäni erehdys käyttää Itävalta-Unkariin vaikutettaessa paljaita lohdutuksen sanoja. Semmoiset sanat eivät anna voimaa, ne eivät vahvista luottamusta, ei päätöskykyä. Tämä pitää paikkansa valtiomiehiin samoin kuin sotilaihinkin nähden. Kaikki aikanaan, mutta kun kovalle ottaa, silloin voimakkaat vaatimukset vaatijan oman lujan tahdon tukemina paljon lujemmin ja ravakammin tempaavat heikontunutta pystyyn kuin lohdutuksen sanat ja viittaukset tuleviin parempiin aikoihin.
Tammikuun 10:ntenä annettua vihollisten selitystä sodan päämääristä, joka seurasi joulukuun 30:ntenä päivättyä ententen kieltävää vastausta, pidettiin tammikuun 22:sena annetussa presidentti Wilsonin tiedonannossa Yhdysvaltain senaatille vastoin meidän käsitystämme otollisempana perustana rauhan ponnistuksille kuin meidän diplomaattista noottiamme, jossa vain ilmoitettiin meidän periaatteellinen hyväksymisemme hänen toimelleen rauhan hyväksi. Tämä presidentin kanta järkytti vielä enemmän luottamustani hänen puolueettomuuteensa. Olisin antanut tunnustukseni tämän tiedonannon yleville ja osaksi kauniille inhimillisille aatteille, ellen olisi turhaan siitä hakenut sanoja, jotka olisivat torjuneet vastustajaimme yrityksen leimata meidät toisarvoisiksi ihmisiksi. Lause yhtyneen, riippumattoman ja itsenäisen Puolan perustamisesta niinikään arvelutti minua. Se näytti minusta olevan välittömästi tähdätty Itävaltaa ja meitä vastaan, se edellytti, että Tonavan monarkia luopuisi Galitsiasta ja viittasi siihen, että Saksakin menettäisi alueita tai ylivalta-oikeuksia. Kuinka saattoi näin ollen enää olla puhettakaan siitä, että Wilson oli puolueeton keskusvaltoja kohtaan? Tiedonanto oli meille paremminkin sodanjulistus kuin rauhan edistämistä. Jos luotimme presidentin politiikkaan, niin täytyi meidän joutua kaltevalle pinnalle, joka uhkasi lopulta viedä meidät koko valtiollisen, taloudellisen ja sotilaallisen asemamme hinnalla ostettuun rauhaan. Minusta ei näyttänyt mahdottomalta, että meidät ensimmäisen myöntyvän askeleen jälkeen vähitellen valtiollisesti painettaisiin yhä syvemmälle ja sitten lopulta pakotettaisiin sotilaalliseen antautumiseen.
Lokakuussa 1918 julaistuista tiedoista kävi ilmi, että presidentti Wilson heti senaatille osoittamansa, tammikuun 22:sena 1917 päivätyn tiedonannon jälkeen oli Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle antanut ilmoituksen siitä, että hän oli halukas aloittamaan virallisen rauhan välityksen. Tieto tästä oli tullut Berliiniin tammikuun 28:ntena. Tästä meille näköjään sangen myötämielisestä Wilsonin teosta en ennen 1918 vuoden syksyä kuullut mitään. Olivatko tähän syynä erehdykset vaiko sarja epäsuotuisia asianhaaroja, sitä en tiedä vielä tänä päivänäkään. Minun käsitykseni mukaan ei sotaa Amerikan kanssa tammikuun lopulla 1917 enää ollut mahdollinen välttää. Wilson tiesi niihin aikoihin, että helmikuun 1 päivänä aioimme aloittaa rajattoman sukellussodan. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että presidentti sai tiedon tämän samoin kuin muittenkin sähkösanomaimme sisällyksestä Englannilta, joka sieppasi ja luki tästä asiasta Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle lähetetyn sähkösanoman. Tämä seikka antaa ilman muuta oikean leimansa tiedonannolle, joka tammikuun 22:sena lähetettiin senaatille, ja sen yhteydessä olevan rauhanvälityksen tarjoukselle. Onnettomuus teki tuloaan. Sitä ei sen vuoksi enää pidättänyt meidän tammikuun 29:ntenä antamamme selityskään, jossa lupasimme paikalla keskeyttää sukellussodan, jos presidentin onnistuisi ponnistuksillaan hankkia rauhankeskusteluille perustus.
1918 ja 1919 vuosien tapaukset näyttävät minusta täydelleen vahvistavan silloiset mielipiteeni, jotka ensimmäinen kenraalimajoitusmestari joka suhteessa hyväksyi.
Sisäpolitiikka.
Varsinaisessa palveluksessa ollessani olin pysynyt loitompana sisäpoliittisista päivänkysymyksistä. Lepoonkin siirryttyäni omistin niille huomiota vain hiljaisena syrjästäkatsojana. En voinut käsittää, kuinka eräillä tahoilla isänmaan yhteinen paras sai usein väistyä koko vähäpätöisten puolue-etujen tieltä, ja valtiollinen vakaumukseni viihtyi parhaiten sen puun varjossa, jonka juuret olivat syvällä suuren vanhan keisarimme aikakauden eetillis-poliittisessa maaperässä. Tämän ajan ja sen minun mielestäni ihmeteltävän suuruuden olin täydelleen ja kokonaan ihanteekseni omaksunut ja sen aatteista ja suuntaviivoista pidin kiinni. Nykyisen sota-ajan kokemukset eivät olleet omiaan tekemään minua kovinkaan lämpimäksi uudemman ajan muutoksia kohtaan. Voimallisesti rajoihinsa sulkeutunut valtio Bismarckin henkeen oli se maailma, jossa aatteineni mieluimmin liikuin. Kuri ja työ isänmaassa olivat minusta korkeampia kuin kosmopoliittiset haaveet. Enkä tunnustanut valtion kansalaiselle oikeuksia, ellei niiden vastapainona ollut samanarvoisia velvollisuuksiakin.
Sodassa ajattelin vain sotaa. Esteet, joita ilmestyi sodankäynnin tarmoa ehkäisemään, olivat sen käsityksen mukaan, joka minulla oli aseman vakavuudesta, säälittä poistettavat. Niin menettelivät vihollisemme ja me olisimme voineet heidän esimerkistään oppia. Valitettavasti emme niin tehneet, vaan annoimme kansainvälisen oikeamielisyyden harhakuvan eksyttää itsemme, sen sijaan että olisimme asettaneet oman valtiotunteemme ja oman valtiovoimamme taistelussa olemassaolomme puolesta kaiken muun yläpuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sodan aikana käsitellä eräitä valtion sisäisiä tehtäviä, etenkin taloudelliseen alaan kuuluvia. Emme etsineet näitä tehtäviä, niitä päinvastoin vyöryi hartioillemme enemmän kuin olisin suonut. Armeijan ja kansantalouden läheiset suhteet tekivät meille mahdottomaksi erottaa kotimaata koskevia taloudellisia kysymyksiä sodankäynnistä samanlaisella rajaviivalla kuin sota-alueen ja kotimaan välillä kulkeva oli.
Suurta sotateollisuusohjelmaa, joka sai minusta nimensä, kannatin täydellä vastuulla sen sisällyksestä. Taistelevain joukkojemme tarpeet olivat joka tapauksessa hankittavat, se oli ainoa suuntaviiva, jonka annoin sen käsittelyssä määrätä. Kaikki muut perusteet olisivat tässä tapauksessa käsitykseni mukaan olleet rikos armeijaamme ja isänmaatamme vastaan. Meidän vaatimustemme numerot olivat tosin entisiin verraten kohonneet suunnattomiksi; olisiko niitä mahdollinen saavuttaa, sitä en voinut arvostella. Sodan jälkeen tätä ohjelmaa vastaan kohdistettiin syytös, että se muka oli epätoivon sanelema. Tämän lauseen keksijä erehtyi täydelleen siitä mielialasta, jonka vaikutuksen alaisena tämä ohjelma syntyi.
Siviiliasevelvollisuutta koskevan lain aikaansaamisessa olin kaikesta sydämestäni osallisena. Isänmaan hädässä tuli minun mielestäni kaikkien asekuntoisten miesten lisäksi kaikkien työkykyistenkin miesten, jopa naistenkin astua suuren asian palvelukseen, taikka oli heidät siihen velvoitettava. Luulin tämmöisen lain henkilöllisten voimain lisäksi herättävän siveellisiäkin, jotka saattaisimme heittää sodan vaakakuppiin. Lopullisessa muodossaan laki sai sitten kuitenkin oleellisesti toisen muodon ja tulos oli paljon vaatimattomampi kuin mitä minun mielessäni oli väikkynyt. Tämän pettymyksen johdosta melkein valitin sitä, ettemme olleet päämääräämme pyrkineet jo ennalta olemassa olevien lakiperusteitten nojalla, kuten toiselta taholta oli suunniteltu. Ajatus, että lain hyväksyminen muodostuisi koko Saksan kansan valtavaksi, tehoisaksi mielenosoitukseksi, oli saanut minut jättämään huomioon ottamatta vallitsevat sisäpoliittiset olot. Laista tuli lopulta tosi sisäpoliittisen kaupanteon mutta ei syvällisen isänmaallisen mielialan pohjalla. Ylintä armeijanjohtoa on moitittu siitä, että se "isänmaallisen siviiliasevelvollisuuden" lailla ja niin sanotun "Hindenburgin ohjelman" vaatimuksilla sai aikaan yhteiskunnallisessa samoin kuin rahallisessa ja taloudellisessakin suhteessa liian mullistavia toimenpiteitä, joiden kustannukset muka olisivat ilmeisesti johtaneet aina valtiolliseen kumoukseemme saakka, jopa kauemmaskin. Vastaisen, nykyisistä puoluevirtauksista vapaan tutkimuksen ratkaistavaksi on minun jätettävä, ovatko nämä syytökset oikeutettuja. Tahtoisin kuitenkin vielä viitata erääseen seikkaan: sodan varalle kouluutetun taloudellisen yleisesikunnan puute kävi taistelumme kuluessa erinomaisen tuntuvaksi. Kokemus osoitti, ettei sitä käynyt sodan aikana maasta polkeminen. Vaikka sotilaallinen ja, saanen sanoa, rahallinenkin liikekannalle-panomme olikin loistavasti järjestetty, kaivattiin kuitenkin taloudellista liikekannallepanoa. Se, mikä viimemainitussa suhteessa huomattiin välttämättömäksi ja myös oli suoritettava, voitti kaikki aikaisemmat käsitykset. Melkein täydellinen eristyksemme ulkomaisesta hankinnasta asetti meille sodan pituuden ynnä sotavälineiden ja ampumatarpeiden suunnattoman kulutuksen vuoksi aivan uusia tehtäviä, joita rauhan aikana tuskin ainoankaan ihmisen mielikuvitus oli nähnyt. Kaikissa esille tulleissa jättiläistehtävissä, jotka mitä läheisimmin koskivat samalla armeijaa ja kotimaata, osoittautui kaikkien valtionvirastojen luja yhteistyö ehdottomaksi vaatimukseksi, jos mieli saada koneisto vähänkään hankauksetta työskentelemään. Välttämätöntä olisi arvatenkin ollut yhteisen keskusviraston perustaminen, johon kaikki vaatimukset olisivat yhtyneet ja joka olisi jakanut kaikki työn tulokset. Vain semmoinen virasto olisi kyennyt tekemään taloudellisesti ja sotilaallisesti kaukonäköisiä päätöksiä. Sitä olisi ollut vapaassa hengessä johdettava kansantaloudellisten suuruuksien avulla, jotka olisivat kyenneet laajalla katseella käsittämään ratkaisujensa seuraukset. Semmoista virastoa kaivattiin. On tarpeetonta lähemmin selvitellä, että vain harvinaisen lahjakas äly ja harvinaisen järjestelykykyinen voima olisi moiseen tehtävään pystynyt. Vaikka kaikki nämä edellytykset olisikin täytetty, olisi vaikeita hankauksia sittenkin sattunut.
Vaikka pyrkimykseni olikin kaikin puolin karttaa sisäpoliittisissa asioissa sekaantumista puoluetaisteluun, puhumattakaan siitä, että olisin ryhtynyt toimittamaan jollekin puolueelle vetojuhdan virkaa, soin kuitenkin yleisluonteisille yhteiskunnallisille kysymyksille mielelläni kannatukseni. Etenkin tuli minun mielestäni sotilaskotiasiaa mitä lämpimimmin suosia. Hyväksyin varsinkin näiden harrastusten eetillisen puolen. Kauniimpaa ja tyydyttävämpää näköalaa en tiennyt kuin hyvin hoidettu viljelyspalsta ja sen takana tyytyväisten ihmisten koti. Kuinka moni rintamalla taistelevista urhoistamme lieneekään hiljaisina hetkinään tällaista toivonut ja kaihonnut! Toivoni on, että mahdollisimman monet uskollisista sotatovereistani kaikkien kärsimysten ja vaivain jälkeen saavat tätä onnea nauttia!