VALMISTUKSIA TULEVAN SOTAVUODEN VARALLE.
Tehtävämme.
Kun 1916 vuoden taisteluiden lopputulokset alkoivat jotenkin varmasti olla tiedossa, täytyi meidän päästä selville sodan jatkamisen edellytyksistä vuonna 1917. Siitä, mitä vastustajamme seuraavana vuonna tekisi, emme olleet epätietoiset. Meidän tuli varustautua siihen, että vihollinen tekisi uuden hyökkäyksen, heti kun sen valmistukset ja sää sallisivat. Arvata saattoi, että vihollisemme, edellisten vuosien kokemuksista viisastuneina, pyrkivät hyökkäämään yhtaikaa kaikilla rintamilla, jos soisimme heille siihen aikaa ja tilaisuutta.
Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä paremmin meidän kaikkien toiveittemme ja tunteittemme mukaista, kuin että me ennätämme sotatoiminemme ennen tämän odotettavan yleishyökkäyksen alkamista, mullistamme siten vihollisen suunnitelmat ja näin heti alussa tempaamme aloitteen omiin käsiimme. Uskaltanen väittää, etten edellisinä sotavuosina ollut tässä suhteessa mitään laiminlyönyt, milloin minulla vain oli käytettävänä keinoja edes jonkin verran riittävästi. Mutta nyt emme saaneet antaa näiden toiveitten samentaa silmiämme näkemästä asemaa semmoisena, kuin se todella oli.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että meidän ja vastustajaimme voimasuhteet vuoden 1916 lopulla olivat kehittyneet vielä epäedullisemmiksi meille kuin mitä ne jo vuoden alussa olivat. Romania oli liittynyt vihollisiimme ja raskaasta häviöstään huolimatta se oli pysynyt voimatekijänä, joka meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun. Sen armeija pääsi venäläisten rintaman taa suojaan ja sai aikaa uudelleen järjestyä ja tässä se saattoi runsaimmassa muodossa luottaa ententen myötävaikutukseen.
Meille oli kova onni, ettei armeijanjohtomme koko sodan aikana onnistunut pakottaa ainoatakaan edes pienemmistä vihollisistamme, Montenegroa lukuun ottamatta, pikapuoleen eroamaan vihollistemme joukosta. Niinpä vuonna 1914 Belgian armeija pääsi Antwerpenistä pakenemaan ja oli sitten kaiken aikaa vastassamme, joskin yleensä toimettomana, pakottaen meidät joka tapauksessa melkoiseen voimain kulutukseen. Serbian armeijaan nähden onnistuimme vuonna 1915 vain näennäisesti paremmin. Se oli päässyt kiertoliikkeestämme pakoon, vaikka tosin toivottomassa tilassa. Kesällä 1916 se kuitenkin ilmestyi uudelleen taisteluvoimaisena Makedonian sotanäyttämölle ja sai joukkojensa verestämiseksi lakkaamatta lisä- ja täyteväkeä kaikista mahdollisista maista, viimeksi etenkin Itävalta-Unkarin armeijasta karanneita slaavilaisiakin.
Kaikissa kolmessa tapauksessa, olipa kysymys Belgiasta, Serbiasta tai
Romaniasta, oli vihollisarmeijain kohtalo ollut hiuskarvan varassa.
Syyt niiden pääsyyn käsistämme saattoivat olla erilaiset, tulos oli
aina sama.
Tämmöiset tosiasiat johtavat hyvin helposti siihen, että myönnetään sattumalle sodassa suuri merkitys. Tällä tavalla sota kuitenkin ylevästä korkeudestaan painetaan alas onnenkaupaksi. Siltä sota ei koskaan ole minusta näyttänyt. Olen sen vaiheissa ja tuloksissa nähnyt silloinkin, kun viimemainitut ovat meitä vastaan kääntyneet, aina ja kaikkialla järkähtämättömän logiikan tylyn seurausten sarjan. Sillä, joka käy kimppuun ja voi sen tehdä, on menestys puolellaan; joka tämän laiminlyö tai jonka täytyy se laiminlyödä, häviää.
Sotavuoteen 1917 nähden saatoimme olla epätietoiset siitä, kohtaisiko päävaara meitä lännestä vaiko idästä. Paljaan lukumäärä-ylivoiman kannalta näytti itärintaman vaara olevan suurempi. Meidän täytyi otaksua, että venäläisten onnistuisi talvella 1916-17, samoin kuin edellisinäkin vuosina, korvata tappionsa ja saattaa armeijansa hyökkäyskykyiseksi. Emme saaneet minkäänlaisia tietoja, jotka olisivat kertoneet erikoisen huomattavista hajaannusilmiöistä Venäjän armeijassa. Kokemuksesta muutoin olin oppinut aina suhtautumaan mitä varovaisimmin tämmöisiin tietoihin, olivatpa ne peräisin mistä tahansa.
Venäläisten voiman vuoksi emme voineet huolettomina ajatella Itävalta-Unkarin armeijassa vallitsevia oloja. Meille tulleet tiedot eivät tahtoneet suoda sijaa sille luottamukselle, että Romanian-sotaretken onnellinen päätös ja verrattain edullinen, vaikka edelleenkin jännittynyt asema Italian rintamalla olisi tehnyt Itävalta-Unkarin joukkoihin riittävän rohkaisevan ja vahvistavan vaikutuksen. Meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun, että venäläisten hyökkäykset jälleen voisivat itävaltalaisten linjoissa saada aikaan murtumista. Oli sen vuoksi aivan mahdotonta itävaltalaisten rintamilta poistaa saksalaisten välitöntä tukea; meidän tuli päinvastoin olla valmiina lähettämään liittolaisemme rintamille lisävoimia aina pulan sattuessa.
Epävarmaa oli sekin, millaisiksi olot Makedonian rintamalla muodostuisivat. Viime taistelujen kuluessa oli saksalainen armeijaryhmänkomento siellä ryhtynyt johtamaan bulgarialaisten oikeanpuolista ja keskimmäistä armeijaa, siis yleensä Ochridasta Doiran-järveen ulottuvaa rintamaa, ja muitakin vuosien 1915 ja 1916 taisteluissa mukana olleita saksalaisia päälliköitä oli tällä rintamalla. Lisäksi saksalaiset upseerit paraillaan perehdyttivät Bulgarian armeijaa kaikilla rintamillamme saatuihin runsaihin sotakokemuksiin. Tämän työn tulokset saattoivat kuitenkin tulla näkyviin vasta taisteluiden jälleen alettua. Toistaiseksi näytti olevan parasta olla liikoja toivomatta. Joka tapauksessa meidän täytyi olla valmiit lähettämään apua Makedoniankin rintamalle.
Länsirintamallammekin meidän tuli varustautua siihen, että vastustajamme seuraavana keväänä, huolimatta edellisen vuoden epäilemättä raskaista tappioista, jälleen esiintyisivät täysivoimaisina taistelukentällä. Sana täysivoimainen käsitettäköön tietysti rajoitetusti, sillä vaikka menetetty vanha voima voidaankin muutamassa kuukaudessa lukumäärään nähden palauttaa ennalleen, ei sitä ole mahdollinen sisällisen arvon puolesta täydelleen ja kokonaan korvata. Vihollinen oli tässä suhteessa samain ankarain lakien alainen kuin mekin.
Taktillinen kuva tämän rintaman tärkeimmillä osilla oli seuraava: Mitä sitkeimmillä, viisi kuukautta kestäneillä ponnistuksilla vastustaja oli Sommella työntänyt linjamme 40 kilometrin pituisella alalla noin 10 kilometriä taapäin. Pitäkäämme nämä luvut myöhempää vertausta varten muistissa!
Tämä menestys, joka oli sadointuhansin verisin uhrein saavutettu, oli koko rintamamme suuruuteen verrattuna oikeastaan pieni. Linjaimme mutkistuminen kuitenkin painoi pohjoisen ja etelän puolella niihin liittyviin sivurintamiin. Asema vaati välttämättä korjausta; muutoin uhkasi meitä vaara, että meidät tästä mutkasta kierretään uusilla vihollishyökkäyksillä ja niihin pohjoisen ja etelän puolella liittyvillä sivuhyökkäyksillä. Oma kiertävä hyökkäyksemme rintamaamme murtautunutta vihollista vastaan oli lähin, mutta yleistilanteeseen nähden arveluttavinkin ratkaisu. Oliko meidän uskallettava käyttää koko voimamme suureen hyökkäykseen Sommen luona olevalla alueella, joka oli vihollisen voimia täynnä, vaikka meitä länsirintaman muilla kohdilla tai itärintamalla saattoi kohdata luhistuminen? Tässä näkyi taaskin, että samalla kuin sodanjohtomme yhdellä suunnalla harkitsi suuria suunnitelmia, se ei saanut toisiltakaan tahoilta kääntää pois katsettaan. Vuosi 1916 oli tässä suhteessa puhunut kieltä, jota täytyi kuunnella.
Ellemme hyökkäyksellä voineet korjata Sommen taistelun aikaansaamaa rintamanmuodostusta, täytyi meidän tehdä luonnolliset johtopäätökset ja siirtää linjamme taapäin. Tämänsuuntaisen päätöksen teimmekin ja siirsimme asemamme, jotka oli työnnetty Peronneen saakka taapäin ja toiselta puolen vielä ulottuivat Bapaumen, Royen ja Noyonin luo eteenpäin, Arrasin—St. Quentinin—Soissonsin suoristuslinjalle taapäin. Tämä uusi linja sai Siegfried-aseman nimen.
Siis peräytymistä länsirintamalla hyökkäyksen sijasta! Sitä päätöstä ei ollut helppo tehdä. Se oli ankara pettymys länsiarmeijalle, ehkä vielä ankarampi kotimaalle ja ankarin kaikista, kuten oli pelättävissä liittolaisillemme. Vastustajamme riemuitsivat ääneensä! Voiko kuvitellakaan soveliaampaa asetta propagandalle? Sommen veriselle taistelulle loistava, vaikka myöhään ilmi tullut päätös, saksalaisten vastarinta murrettu, ankaria herkeämättömiä takaa-ajoja suurine saalisnumeroineen ja rosvojuttuineen meidän sodankäynnistämme. Jo ennakolta saattoi kuulla koko äänikerran, joka nyt pantaisiin soimaan. Mikä yllytyskirjallisuuden raesade syöksähtäisikään nyt linjoillemme ja niiden taa!
Suuri peräytymisliikkeemme alkoi maaliskuun 16:ntena 1917. Vastustaja seurasi avointa kenttää kulkien sen perässä enimmäkseen maltillisen varovaisesti. Milloin tämä varovaisuus jollain kohdalla yritti kiihtyä tuimemmaksi kimppuumme-käynniksi, osasivat peräytymistämme suojaavat joukot vaikuttaa vihollisen intoon jäähdyttävästi.
Näillä toimillamme emme ainoastaan luoneet itsellemme länsirintamalla edullisempia paikallisia taistelunedellytyksiä, vaan paransimme koko sota-asemaammekin. Kävihän voimakkaiden reservien saanti mahdolliseksi sen kautta, että lännessä lyhensimme puolustuslinjaamme. Houkutteleva oli suunnitelma antaa ainakin osan niistä hyökätä vihollisen kimppuun tämän seuratessa perässämme Siegfried-asemille vapaan kentän poikki, jolla mielestämme olimme ehdottomasti ylivoimaiset. Luovuimme kuitenkin tästä aikeesta ja säästimme voimiamme vastaisen varalle.
Tilaa, jonka täten olimme kevääseen 1917 mennessä itsellemme luoneet, voi ehkä sanoa suureksi strateegiseksi valmeusasemaksi, joka toistaiseksi jätti viholliselle aloitteen; tällöin me saattaisimme milloin tahansa käydä hyökkäykseen vihollisen heikkoja kohtia vastaan. Historiallisia vertauskohtia edellisistä sodista ei voida etsiä kaikkien suhteitten suunnattomiin kasvaneen suuruuden vuoksi.
Näiden seikkain yhteydessä minun on mainittava kaksi suunnitelmaa, joita meidän oli talvella 1916-17 harkittava. Ne koskivat hyökkäystä sekä Italiassa että Makedoniassa. Ensin mainittua ehdotti jo talvella 1916-17 kenraalieversti von Conrad. Suuren menestyksen Italiassa hän arveli mitä laajimmin vaikuttavan koko sota- ja valtiolliseen asemaamme. Tähän mielipiteeseen en voinut yhtyä. Minun käsitykseni mukaan oli, kuten olen jo edellä huomauttanut, Italia niin ylen suuressa määrin Englannin taloudellisen ja samalla valtiollisenkin painostuksen alainen, ettei sitä suurella voitollakaan voitu pakottaa erikoisrauhaan. Kenraalieversti von Conrad tätä ehdottaessaan arvatenkin ensi sijassa ajatteli suotuisaa tehoa, mikä voitokkaalla sotaretkellä Italiaa vastaan olisi Itävalta-Unkarin maitten mielialaan. Hän perusti toivonsa suureen sotilaalliseen aseman huojennukseen, jonka tämmöinen menestys tuottaisi Itävalta-Unkarille. Nämä näkökohdat saatoin minäkin myöntää täydelleen oikeutetuiksi. Kenraalieversti von Conrad ei kuitenkaan luullut voivansa tehdä italialaisia vastaan Etelä-Tirolista uutta hyökkäystä ilman melkoisia saksalaisia apujoukkoja — kysymyksessä oli noin 12 saksalaista divisionaa. Minä sitä vastoin en katsonut voivani ottaa vastuulleni niin suurten saksalaisten joukkojen kiinnittämistä epämääräiseksi ajaksi yritykseen, joka minun käsitykseni mukaan oli liian kaukana idän ja lännen meille kaikkia muita tärkeämmistä ja vaarallisemmista rintamista.
Sama koskee hyökkäystä Makedoniassa olevain entente-joukkojen kimppuun. Bulgaria helli tätä aietta ja Bulgarian kannalta katsoen se luonnollisestikin oli hyvin oikeutettu. Jos me olisimme saaneet ratkaisevan voiton, olisi se voinut pakottaa ententen poistumaan tästä maasta. Bulgaria olisi siten melkein kokonaan päässyt sekä sotilaallisesta että taloudellisesta painostuksesta. Yritys olisikin ollut sekä maan että sen hallituksen hartaimpain toivomusten mukainen. Loihan Bulgaria yhä edelleenkin himokkaita silmäyksiä Salonikin monen pyytelemään kauniiseen satamaan. Viimemainittu näkökohta ei kuitenkaan tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Eikä Bulgarialle tuotettu sotilaallinen kevennys minun silloisen mielipiteeni mukaan olisi vähääkään hyödyttänyt yleistä asemaamme. Jos olisimme pakottaneet ententen voimat lähtemään Makedoniasta, olisimme saaneet ne niskaamme länsirintamalle. Vähintään kysymyksenalaiselta minusta sitä vastoin näytti, olisimmeko voineet käyttää täten vapautuneita bulgarialaisia joukkoja missään Balkanin ulkopuolella. Olihan bulgarialaisten divisionain käyttö sodassa Romaniaa vastaan Bulgarian välittömimmän etupiirin ulkopuolella Tonavan pohjoispuolella jo antanut aihetta kylläkin ikävään hankaukseen näiden joukkojen kanssa. Minun käsitykseni mukaan tulivat siis Bulgarian sotavoimat sodankäyntimme kokonaisuuden kannalta parhaiten käytetyiksi siten, että annoimme niiden Makedoniassa pidätellä ententen joukkoja. Tämä ei tietysti merkinnyt sitä, että minä en olisi aina ilomielin tervehtinyt bulgarialaisten itsenäistä hyökkäystä Makedoniassa. Tällaisen hyökkäyksen päämäärä olisi kuitenkin siinä tapauksessa pitänyt rajoittaa melkoista suppeammaksi kuin mitä ententen karkoittaminen Balkanilta tai Salonikin valloitus oli. Bulgaria ei kuitenkaan luullut voivansa ryhtyä minkäänlaisiin hyökkäystoimiin saamatta saksalaisilta sangen tuntuvaa apua, vähintään 6 divisionaa, ja siinä se arvatenkin oli oikeassa.
Tiedot valtiollisten olojen kehityksestä Kreikassa kaikuivat tosin siihen aikaan, jolloin meille esitettiin hyökkäystä Makedonian rintamalla siis talvella 1916-1917, kuin houkuttelevat kutsuäänet. Minä olin kuitenkin aivan kuuro tällaisia sireeniääniä kohtaan. Epäilin, toivoiko helleenien kansa suurellakaan innostuksella sotaa, varsinkaan semmoista, jossa se tulisi taistelemaan bulgarialaisten rinnalla. Kaiken kaikkiaan olisi se arvatenkin pyrkinyt samaan päämäärään kuin v. 1913 ja tuskinpa molemmat sotatoverit tälläkään kertaa yhteisen voiton jälkeen olisivat runollisesti langenneet toistensa kaulaan, arvatenkin ne olisivat karanneet proosallisesti toistensa tukkaan kiinni.
Edellä olevasta esityksestäni käynee täydelleen selville, kuinka yleisasema siihen määrään jännitti Saksan voimat, ettemme enää uskaltaneet tätä jännitystä lisätä uusilla aikeilla, jotka eivät johtuneet sodan ja valtiollisen aseman välttämättömimmistä tarpeista. Eivät oivallisetkaan suunnitelmat voineet poikkeuttaa meitä sodan lähimmästä tärkeimmästä tehtävästä, vaikka ne olisivat varmaankin luvanneet suurta menestystä. Tämä tärkein tehtävä oli taistelu idässä ja lännessä, kummallakin rintamalla kuristavaa ylivoimaa vastaan.
Jos otan huomioon seuraukset, jotka johtuivat vuonna 1917 omaksumastani kielteisestä kannasta Italiassa ja Makedoniassa ehdotettuihin sotatoimiin nähden ja niiden perustuksella vielä kerran kysyn itseltäni, olisiko minun pitänyt ja olisiko toisin saanut päättää, niin täytyy minun nytkin vastata tähän kysymykseen kieltävästi. Luulen voivani sanoa, että tapauksien kulku Keski-Euroopassa myöhemmin osoitti menettelymme oikeaksi. Me emme voineet, emme saaneet saattaa länsi- ja itärintamaamme murtumisen vaaralle alttiiksi poimiaksemme helppohintaisia laakereita Ylä-Italian alangolla tai Vardarin rannoilla.
Turkille ei meidän puoleltamme annettu vuodeksi 1917 erikoisia ohjeita. Sen tuli puolustaa maa-aluettaan ja kiinnittää vastassaan olevat voimat niin etteivät ne päässeet meidän kimppuumme. Jos kumpikin sille onnistui, täytti se yleisen sodankäynnin kannalta täydelleen tehtävänsä.
Säilyttääksemme taistelutehoisina tähän tarvittavat voimat, olimme jo syksyllä 1916 ehdottaneet osmanien ylimmälle armeijanjohdolle, että se peräyttäisi molempain Kaukasian-armeijainsa pääosan Armenian väestönsä menettäneestä ja tyhjäksi nyljetystä vuorimaasta, helpottaakseen joukkojensa talvehtimista. Tämä käsky annettiin kuitenkin liian myöhään. Sen johdosta kokonaisia joukko-osastoja sortui nälkään ja viluun ja tuhoutui, kuten arvata saattaa. Kun kenties ei runo eikä sankarikirja milloinkaan mainitse niiden traagillista loppua, teen minä sen tällä vaatimattomalla paikalla.
Sukellussota.
Ajateltakoon, että 70 miljoonaa ihmistä elää puolittaisessa nälänhädässä ja että monet heistä sortuvat verkalleen sen vaikutuksiin! Ajateltakoon niitä monia rintalapsia, jotka äitiensä nälänhädän johdosta kuolevat, ja niitä lukemattomia lapsia, jotka saavat tämän jälkeen elinaikansa riutua ja sairastaa! Tämä ei tapahdu etäisessä Intiassa tai Kiinassa, missä säälimätön kylmäsydäminen luonto on evännyt hedelmöittävän sateen, vaan täällä keskellä Eurooppaa, keskellä kulttuuria ja inhimillisyyttä! Puolittainen nälänhätä, jonka ihmisten mahtisana ja väkivalta ovat synnyttäneet, ihmisten, jotka muuten kerskuvat sivistyksestään! Mikä on tässä sivistystä? Ovatko he ihmisinä korkeammalla niitä ihmisiä, jotka Armenian vuoristoissa koko sivistyneen maailman kammoksi raivosivat turvattomia vastaan ja siitä kohtalon rankaisemina tuhansittain sortuivat kurjaan kuolemaan? Näille tylysisuisille anatolialaisille ei kuitenkaan ole koskaan puhunut muu kuin kostonhenki, lähimmäisen rakkaus ei milloinkaan.
Mihin siis tähtää näiden niin "sivistyneitten" mahtisana? Heidän suunnitelmansa on selvä. He ovat älynneet, ettei heidän sotavoimansa riitä saattamaan voittoon heidän tyrannimaista tahtoaan, että heidän sotataitonsa jää tehottomaksi heidän teräshermoista vastustajaansa vastaan. Vihollisen hermot on siis pehmitettävä! Ellei se onnistu taistelulla mies miestä vastaan, niin se onnistuu ehkä takateitä, kotimaan kautta. Annettakoon naisten ja lasten nähdä nälkää! Tämä tehoo, "jos Jumala suo", sotarintamalla olevaan mieheen ja isään, ellei ehkä kohta, niin kuitenkin vähitellen! Ehkä päättävät nämä aviomiehet ja isät laskea aseensa, sillä muutoin kohtaa kotimaassa kuolema vaimoa ja lasta — sivistyksen tuottama kuolema. Näin ajattelevat ihmiset ja voivat niin vielä rukoillakin!
Vastustaja kylvää niskaamme amerikkalaisia granaatteja, miksi emme me upota sen kuljetuslaivoja? Vai puuttuuko meiltä siihen keinoja? Oikeuskysymyksiä? Missä ja milloin ajattelee vastustaja oikeutta? Näin kyselee sotamies rintamillamme.
Kotimaa ja armeija kääntyvät tämmöisin ja tämänkaltaisin lausunnoin johtajainsa puoleen, ei vasta elokuun 29:ntenä 1916, vaan jo aikoja ennen. Pyrkimys käyttää sukellussotaa koko sen ankaruudessa kotimaan kärsimysten lieventämiseksi oli jo olemassa ennen kuin minä astuin ylimmäksi armeijan johtajaksi. Tässä säälimättömässä sodassa turvatonta kotimaatamme vastaan tulee kysymykseen vain silmä silmästä, hammas hampaasta. Kaikki muu tuntuu armottomuudelta omaa vertamme kohtaan.
Mutta vaikka meillä olisikin ase ja tahtoisimme sitä käyttää, emme kuitenkaan saisi olla huomioon ottamatta seurauksia, jotka voisivat johtua tämän tuhoisan taistelukeinon käyttämisestä. Vaikka kylmäverisen vihollisen ei myönnetäkään ansaitsevan mitään huomiota, on kuitenkin huomioon otettava tähän saakka puolueettomina pysyneet merta kulkevat kansat. Tätä asetta ei saa käyttää niin, että kotimaa joutuu vielä suurempiin vaaroihin ja huoliin, kuin mistä se tahdotaan vapauttaa. Päätös siis horjuu, ymmärrettävää horjumista, jossa inhimillisilläkin tunteilla on sanansa sanottavana!
Tämmöinen on asema kun tulen suureen päämajaan. Maalla ankara pula ja siihen liittyy painava tärkeä merta koskeva kysymys. Ensi katsannolta kuuluu sen ratkaisu valtakunnanjohdolle ja amiraaliesikunnalle; mutta samalla se koskee läheisesti ylintä armeijanjohtoakin. Onhan selvää, että meidän yleisistä sotilaallisista syistä täytyy koettaa saada sukellussota pian käyntiin. Edut, joita voimme odottaa siitä maasodalle, ovat kouraantuntuvat. Jo sekin, että vastustajain täytyisi huomattavasti vähentää sotatarpeiden valmistusta tai niiden kuljetusta meren poikki, olisi meille suuri kevennys. Sama on laita, jos onnistuisi edes osaksi ehkäistä vastustajain merentakaiset sotatoimet. Kuinka suuren huojennuksen se tuottaisikaan ei vain Bulgarialle ja Turkille, vaan meillekin, meidän tarvitsematta silti uhrata tähän saksalaista verta! Etäisempi mahdollisuus on vielä entente-maiden raaka-aineitten ja elintarpeitten tuonnin saattaminen sietämättömän vaikeaksi taikka ainakin Englannin asettaminen ratkaisevan kysymyksen eteen: joko se ojentaa meille sovinnon käden tai kadottaa maailmantaloudessa asemansa. Täten näytti sukellussota olevan omiaan vaikuttamaan ratkaisevasti sodan kulkuun, näyttipä se vuoden 1917 alussa ainoalta keinolta, mikä meidän vallassamme vielä oli sodan saattamiseksi voitokkaaseen päätökseen, kun meidät kerran pakotettiin taistelua jatkamaan.
Syyskuun lopulla 1916 valtakunnanjohdolle laatimastamme kirjelmästä käy selville, missä yhteydessä sukellussota käsityksemme mukaan oli koko sota- ja valtiollisen aseman kanssa. Tämän kirjoituksen määränä oli olla pohjana Washingtonissa olevalle lähettiläällemme annettaville ohjeille:
"Kreivi Bernstorffille ilmoitetaan hänen henkilökohtaiseksi opastuksekseen, ettei ententen aikomus murtaa itä- ja länsirintamamme tähän saakka ole onnistunut eikä ole onnistuva, enempää kuin hyökkäystoiminta Salonikista käsin ja Dobrudzassa. Sen sijaan keskusvaltain sotatoimet Romaniaa vastaan edistyvät ilahduttavalla tavalla. Kysymyksenalaista kuitenkin vielä on, voidaanko täällä jo tänä vuonna saavuttaa menestys, joka lopettaisi sodan. Sen vuoksi on toistaiseksi otettava lukuun mahdollisuus, että sota voi kestää kauemminkin.
"Keisarillinen sotalaivasto sitä vastoin luulee Englannin taloudelliseen tilanteeseen nähden lisättyä sukellusvenemäärää häikäilemättä käyttämällä saavuttavansa nopeasti menestyksen, joka muutamassa kuukaudessa saa päävihollisen, Englannin, rauhanajatukseen taipuvaksi. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi siitä syystä toimenpiteihinsä liittää häikäilemätön sukellussota, muun muassa siitäkin syystä, että asema Sommen rintamalla huojentuisi ampumavarain tuonnin vähennyksen johdosta ja entente saatettaisiin havaitsemaan, kuinka turhat sen yritykset tällä kohdalla ovat. Emme vihdoin voi rauhassa katsella sitäkään, kuinka Englanti, ne monet vaikeudet oivaltaen, jotka sen on voitettava, kaikin keinoin koettaa vaikuttaa puolueettomiin valtoihin parantaakseen sotilaallista ja taloudellista asemaansa meille vahingoksi. Kaikista näistä syistä täytyy meidän saada takaisin toimintavapautemme, jonka toukokuun 4:ntenä antamassamme nootissa itsellemme pidätimme.
"Yleinen asema kuitenkin muuttuisi täydelleen, jos presidentti Wilson, viittaustensa mukaista aikomustaan noudattaen, antaa valloille rauhanvälitysesityksen. Tämä ei kuitenkaan saisi sisältää määrättyjä ehdotuksia maa-alueihin nähden, koska nämä kysymykset ovat rauhankeskusteluissa käsiteltäviä asioita. Tämänkaltaisen teon tulisi kuitenkin tapahtua pian. Jos Wilson tahtoisi odottaa siksi, kunnes hänen vaalinsa on ohi tai aivan lähelle sitä, saisi hän tuskin enää tilaisuutta moiseen toimenpiteeseen. Eivätkä keskustelut saisi tarkoittaa ensinnä aselevon tekemistä, vaan sotapuolueiden tulisi keskustella toistensa kanssa ja keskustelujen tulisi lyhyessä ajassa johtaa valmistavaan rauhaan. Pidempi viivyttely huonontaisi Saksan sotilaallista asemaa ja olisi siitä myös seurauksena valtain lisävarustelut sodan jatkamiseksi seuraavaan vuoteen saakka, minkä vuoksi sitten ei enää olisi lähiaikoina rauhasta toivoa.
"Kreivi Bernstorffin tulisi pohtia tätä asiaa eversti Housen kanssa — välimiehen, jonka välityksellä hän keskustelee presidentin kanssa — ja hankkia tieto mr. Wilsonin aikeista. Presidentin rauhantoiminta, jonka ulkonaisesti tulisi mieluimmin esiintyä omakohtaisena, otettaisiin meidän puoleltamme vakavasti huomioon, ja tämähän jo olisi Wilsonin vaalitaistelullekin menestys".
Vaikein kysymys on ja tulee olemaan: "Pitkänkö ajan kuluttua voidaan sukellussodalla saavuttaa menestys?" Amiraaliesikunta ei luonnollisestikaan voi tästä antaa muita kuin epämääräisiä lupauksia. Mutta sen, kuten se sanoo, varovaisimmillekin arvioille perustuvat laskut ovat meille niin suotuisat, että periaatteessa luulen voivani kaupan päälliseksi ottaa vastaan sen vaaran, että uuden taistelukeinon käyttämisen johdosta saamme yhden taikka pari uutta vastustajaa niskoillemme.
Niin kiireellisenä kuin laivasto pitikin asiaa, vaativat kuitenkin valtiolliset ja sotilaalliset syyt rajoittamattoman sukellussodan lykkäämistä ohi vuoden 1916 syksyn. Silloisessa ylen jännittyneessä sotatilanteessa emme saaneet hankkia itsellemme uusia vastustajia. Meidän täytyi odottaa ainakin siksi, kunnes saatoimme olla varmat Romanian-sotaretken suotuisasta päättymisestä. Jos se päättyisi hyvin, olisi meillä jo riittävästi voimia pidättääksemme puolueettomia naapurikansoja liittymästä vastustajaimme riveihin, vaikka Englanti vielä kiristäisikin niiden taloudellista painostamista.
Sotilaallisiin syihin yhtyi valtiollisiakin. Sukellusveneaseen käytännön lisäämistä emme tahtoneet ajatella ennenkuin rauhanyrityksemme oli mennyt täydelleen myttyyn.
Mutta kun tämä rauhanyritys sitten raukesi tyhjiin, en minä enää välittänyt muista kuin sotilaallisista näkökohdista. Sotatilanteemme kehitys etenkin Romaniassa joulukuun loppuun mennessä teki nyt minun vakaumukseni mukaan mahdolliseksi tämän tehokkaan aseen käyttämisen mitä laajimmassa muodossa.
Tammikuun 9:ntenä 1917 Kaikkein Korkein Sotaherramme ratkaisi vastoin valtakunnankansleri von Bethmannin mielipidettä amiraaliesikunnan ja yleisesikunnan ehdotuksesta asian myönteisesti. Kaikki olimme selvillä yrityksen painavuudesta.
Joka tapauksessa sukellussodan käyttäminen houkuttelevine toiveineen moneksi ajaksi vahvisti siveellisesti suuresti armeijaa ja kotimaata maasodan jatkamisessa.
Sodan päätyttyä meille niin kohtalokkaasti on luultu olevan oikeutettua leimata rajoittamaton sukellussota uhkapeliksi. Näin koetettiin valtiollisesti ja sotilaallisesti samoin kuin siveellisestikin halventaa tätä meidän päätöstämme. Näin arvosteltaessa jätetään huomioon ottamatta, että melkein kaikki ratkaisevat päätökset, eivätkä vain ne, mitä sodassa tehdään, sisältävät suuren vahingonvaaran, vieläpä että teon suuruus pääasiallisesti on siinä, että uskalletaan suuri panos, ja on sen mukaan mitattavakin. Kun sotapäällikkö sotatantereella lähettää taisteluun viimeiset reservinsä, tekee hän vain sen, mitä hänen isänmaallaan on oikeus häneltä vaatia: hän ottaa niskoilleen täyden vastuun ja osoittaa rohkeutensa astuessaan viimeisen ratkaisevan askeleen, jota ilman ei voittoa ole mahdollinen saada. Johtaja, joka ei voi tai ei tahdo vastuulleen ottaa viimeisen voimansa uskaltamista menestyksen saavuttamiseksi, tekee rikoksen omaa kansaansa vastaan. Ellei isku hänelle onnistu, silloin häntä tosin kyllä kohtaa heikkojen ja pelkurien kirous ja ilkku. Mutta se on kerta kaikkiaan sotamiehen kohtalo. Siinä ei olisi mitään suurta, jos se voitaisiin perustaa vain varmoille laskuille ja jollei laakerien saavuttaminen olisi riippuvainen vastuun rohkeudesta. Tämän rohkeuden kehittäminen on ollut saksalaisen sotilaskasvatuksemme päämäärä. Tässä se saattoi viitata oman historiamme suurimpiin esikuviin, samoin kuin vaarallisimpain vastustajaimmekin valtavimpiin töihin. Onko kukaan käyttänyt rohkeammin viimeistä voimaansa kuin suuri kuninkaamme käytti sitä Leuthenin tappelussa ja siten pelasti isänmaansa ja tulevaisuutensa? Eikö ole oikeaksi tunnustettu Napoleoninkin päätös, kun hän Belle Alliancen tappelussa uskalsi lähettää tuleen viimeiset pataljoonansa ratkaisun saavuttamiseksi; lähteäkseen tosin sitten taistelutantereelta köyhänä kuin kerjäläinen, kuten Clausewitz sanoo? Ellei Blücherin kaltainen mies olisi ollut korsikalaista vastassa, olisi korsikalainen voittanut ja maailmanhistoria arvatenkin olisi kulkenut toisia teitä. Ja toisella puolella tuo suuren riemun esine, marsalkka Eteenpäin; eikö hänkin tässä ratkaisevassa taistelussa pannut alttiiksi viimeistään? Kuulkaamme mitä ennen sotaa eräs kiivaimmista vastustajistamme siitä lausui: "Kaunein sotatemppu, mitä koskaan olen nähnyt maan päällä tehtävän, on Blücher vanhuksen, joka heitettiin maahan, joutui hevosten kavioihin ja nousi pölystä pystyyn, ryntäsi voitettuja sotamiehiään vastaan, pysäytti heidän pakonsa ja Lignyn tappiosta johti heidät Waterloon suureen voittoon."
En tahdo tätä lukua päättää lausumatta julki epäilyksiä siitä väitteestä, että muka Amerikan liityttyä vastustajiimme asiamme oli lopullisesti menetetty. Odottakaamme ensiksi katsausta niihin vaikeuksiin, joihin saatoimme vastustajamme sukellussodallamme ja ajoittain suurella menestyksellämme maalla keväällä 1917. Saamme ehkä silloin kuulla, että me jo monta kertaa olimme tempaamaisillamme voitonseppeleen käsiimme ja saamme ehkä huomata senkin, että muut kuin sotilaalliset syyt estivät sotaa päättymästä meille suotuisasti tai ainakin siedettävästi.
Kreuznach.
Kun Romanian-sotaretki oli onnellisesti päättynyt ja asema idässä sen johdosta vakiintunut, täytyi meidän tämän jälkeen sijoittaa länteen toimintamme painopiste. Lännessä joka tapauksessa voitiin odottaa taisteluiden varhaista alkamista seuraavana sotavuonna. Tahdoimme olla lähellä näiden taisteluiden näyttämöä. Lännessä olevasta pääkortteerista oli mahdollista helpommin ja pienemmällä ajanhukalla olla välittömässä henkilöllisessä yhteydessä armeijaryhmäin kanssa. Tämän lisäksi keisari Kaarle halusi toiselta puolen olla maansa valtiollisten viranomaisten läheisyydessä, toiselta puolenhan ei myöskään tahtonut luopua välittömästä henkilöllisestä seurustelusta yleisesikuntansa kanssa. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento muutti sen vuoksi vuoden 1917 ensi kuukausina Badeniin, lähelle Wieniä. Samalla katosivat kaikki syyt, jotka olivat vaatineet Hänen Majesteettiaan meidän Keisariamme ja ylintä armeijanjohtoa olemaan Plessissä. Helmikuussa muutimme päämajan Kreuznachiin.
Plessistä erotessamme tunsin erikoista tarvetta saada kiittää sikäläistä ruhtinasta ja hänen virkamiehistöään suuresta vieraanvaraisuudesta, jota meille oli osoitettu sekä kaikkien virastojemme majoituksessa että yksityiselämässämmekin. Lisäksi saatoin omasta puolestani muistella monia ihania ajometsästyksiä virasta vapaina poikkeuksellisina iltoina sekä Plessin että sen lähellä olevan Neudeckin hoitopiirissä.
Seutuun, johon nyt tulimme, liittyi muistoja entisestä toiminnastani Reininmaakunnassa ajalta, jolloin olin yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Kreuznachin kaupunkiin itseensäkin olin silloin tutustunut. Sen asukkaat osoittivat meille nyt kilvan liikuttavaa ystävyyttä. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että nuorten naisten kädet koristivat joka päivä vereksillä kukilla kotimme ja yhteisen ruokahuoneemme. Kaiken tämän otin vastaan kiintymyksen osoituksena koko armeijaa kohtaan, jonka vanhimpiin edustajiin minä sodassa kuuluin.
Vähän sen jälkeen kun olimme Plessistä lähteneet erosi kenraalieversti von Conrad Itävalta-Unkarin armeijanjohdosta tullakseen ylikomentajaksi Etelä-Tirolin rintamalla. Syyt hänen eroonsa eivät ole minulle tunnetut. Otaksuin, että ne olivat haettavat henkilölliseltä alalta, koska minun käsitykseni mukaan ei ollut asiallisia syitä. Säilytän hänet uskollisessa toverillisessa muistossa. Hänen seuraajakseen tuli kenraali von Arz. Käytännöllinen pää, jolla oli terveet mielipiteet, oivallinen sotilas, arvokas sotatoveri siis kuten hänen edeltäjänsäkin! Hän kävi kiinni asiain ytimeen ja halveksi näennäisyyksiä. Luulen, että vastenmielisyys valtiollisten kysymysten käsittelyä kohtaan oli meille molemmille yhteinen. Mitä Tonavan monarkiassa vallitsevissa, minun edellä koskettamissani oloissa oli mahdollinen saada aikaan, sen kenraali von Arz minun vakaumukseni mukaan on ihmeteltävällä sitkeydellään suorittanut. Tehtävänsä koko raskaudesta hän ei ollut vähääkään epätietoinen. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee, että hän niin miehuullisen luottavasti kävi siihen käsiksi.
Mitä minuun yksityisesti tulee, vietin Kreuznachissa lokakuun alussa 70-vuotissyntymäpäiväni.
Hänen Majesteettinsa Keisarini, Kuninkaani ja Herrani osoitti minulle sen suuren armon, että hän tänä päivänä ensimmäisenä kävi kotonani itse lausumassa minulle onnentoivotuksensa. Tämä oli minulle päivän korkein pyhitys.
Matkalla virkarakennukseemme tervehti minua myöhemmin Kreuznachin nuoriso syysauringon säteilevässä loisteessa; yhteisen työhuoneistomme ovella odottivat minua työtoverini, läheisessä puutarhassa kaupungin ja ympäristön edustajat, haavoittuneet ja sairaat nuoret sotilaat, jotka kylpykaupungin parannuspaikoissa olivat hoidettavina, ja heidän vieressään veteraanit, sotatoverit ammoin kuluneilta ajoilta.
Päivän päätti pieni sotainen välikohtaus. Syystä, jonka perille en koskaan päässyt, oli alkanut levitä huhu, että tänä päivänä suurta päämajaamme vastaan todenmukaisesti tehtäisiin suuri lentohyökkäys. Mahdollista oli, että joku vastustajan lentokoneista tänä iltana, kuten niin usein ennenkin, pitkin Nahea pyrki Saarin linjalta Reinin linjalle tai päinvastoin. Ei ihmettä, että mielikuvitus työskenteli vilkkaammin kuin tavallisesti ja että yöllä maan ja säteilevän kuun välillä nähtiin ja kuultiin enemmän kuin mitä siellä todenteolla oli. Joka tapauksessa puoliyön aikaan lentäjiä torjuvat tykkimme aloittivat kiivaan kestävän tulen. Suuren ampumanopeuden johdosta käsillä olevat ammukset pian loppuivat ja saatoin rauhallisesti nukkua siinä ajatuksessa, ettei minua enää häirittäisi. Seuraavana päivänä Kaikkeinkorkein Sotaherrani, minun ollessani esittelyllä, näytti minulle suurta maljaa, joka oli täynnään saksalaisten ammusten siruja, hänen asuntonsa puutarhasta koottuja. Jonkinlaisessa vaarassa olimme siis kuitenkin olleet. Osa kreuznachilaisista muutoin oli pitänyt yöllistä ammuntaa syntymäpäivänviettoni sotilaallisena päätöksenä.