VIHOLLISTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA.
Lännessä.
Suurimmalla jännityksellä odotimme heti paremman vuodenajan tultua vihollisen otaksuttavan yleisen rynnistyksen alkua lännessä. Olimme strateegisesti valmistautuneet sen varalle ryhmittämällä uudelleen voimamme, mutta olimme talven kuluessa lisäksi ryhtyneet kaikkiin taktillisiinkin toimenpiteihin voidaksemme kestää tämän joka tapauksessa kaikista vihollisen voimanponnistuksista suurimman.
Näistä toimenpiteistä ei ollut vähin tähänastisen puolustusmenetelmämme muuttaminen. Tähän muutokseen ryhdyimme tähänastisissa taisteluissa saavutettujen kokemuksien nojalla. Vast'edes emme enää aikoneet tyytyä puolustusjärjestelmään, jonka muodostivat yksityiset linjat ja tukipisteet, vaan aioimme käyttää puolustuksena linjajärjestelmiä ja tukipisteryhmiä. Täten muodostetuissa leveissä vyöhykkeissä emme tahtoneet käyttää joukkoja yhtenäisinä jäykkinä rintamina, vaan järjestää ne sekä rintaman pituus- että leveyssuuntaan lukuisiin ryhmitys- ja järjestelymuotoihin. Puolustajan tulisi pitää voimansa liikkuvina välttääkseen vihollisen tuhotehoa valmistelutaistelun aikana, siellä ja täällä vapaaehtoisesti luopua asemain osista, joissa oli käynyt mahdottomaksi pysyä, ja sitten vastahyökkäyksellä jälleen vallata takaisin, mikä yleisaseman puolustamiseksi oli välttämätöntä. Näitä periaatteita oli noudatettava niin vähässä kuin suuressakin.
Vihollisen tykistön ja miinanheittäjäin tuhoisaa vaikutusta ja vastustajan yllätysrynnäköitä aioimme siis vastustaa siten, että lisäsimme puolustuslaitoksiamme ja järjestelimme ne runsaammin ja kehitimme taistelukeinomme liikkuviksi. Samalla toteutettiin ohjelma, jonka mukaan lisäämällä etumaisissa vastustuslinjoissa konekiväärien lukua ihmisvoimia tarkemmin käytettiin ja siten säästettiin.
Tämä puolustusmenetelmämme syvälle käyvä muutos oli uskalias uudistus. Uskallettua se ensi sijassa oli sen vuoksi, että kesken sotaa vaadimme luopumaan taktillisista tavoista ja kokemuksista, joihin alempi johto ja joukot olivat eläytyneet ja joita ne käsitettävin ennakkoluuloin pitivät arvossa. Siirtyminen jostain taktillisesta käsityksestä toiseen on jo rauhan aikana jonkun verran pulmallista. Toiselta puolen se johtaa uuden liioitteluun, toiselta puolen kiinni pitämiseen vanhasta, jota on vaikea opettamalla hävittää. Ohjeitten selvimpiinkin sanoihin sekaantuu väärinkäsityksiä; yksityiset ja mielivaltaiset selittelyt sekoittavat ylenpalttisesti; inhimillisen ajatuksen ja toimen jatkavaisuus-taipumusta on usein mahdoton voittaa ilman voimallisinta tehostusta.
Taktilliset muutoksemme eivät kuitenkaan olleet uskallettu askel vain näistä syistä. Melkein vielä vaikeampaa oli vastata siihen kysymykseen, kykenisikö armeijamme keskellä sotaa nykyisessä tilassaan omaksumaan nämä muutokset ja taistelutantereella ne toteuttamaan. Emme voineet olla epätietoisia siitä, että se sotakoneisto, jolla meidän nyt tuli työskennellä, tuskin enää kesti vertausta vuosien 1914 ja 1915, tai edes vuoden 1916 alkupuolen armeijaan.
Suunnaton määrä uljainta voimaamme lepäsi kunniakalmistoissamme taikka oli ruhjotuin jäsenin tai ruumis sairaana tuomittu olemaan kotimaassa. Tosin oli vielä nytkin jäljellä uljas kantajoukko vuoden 1914 sotamiehiämme ja siihen liittyi paljon nuorta, innostuskykyistä voimaa ja uhrautumiseen altista tahtoa. Mutta tämä yksin ei vielä riitä armeijan voimaksi; voima ja tahto ovat kouluutettavat ja niiden tulee kokemuksissa terästyä. Armeija, jolla on niin suuret siveelliset ja henkiset varat, niin mahdikkaat historialliset perinnöt kuin Saksan armeijalla v. 1914, kestää tosin monta sotavuotta sisäistä arvoaan menettämättä, jos siihen vain virtaa kotimaasta tervettä ruumiillista ja siveellistä voimaa. Mutta sen yleisarvo alenee kuitenkin, asian luonnollisen kulun johdosta sen täytyy alentua, vaikka sen suhteellinen arvo jokaiseen viholliseen verraten, joka on yhtä kauan sodassa, säilyykin korkeana ja muita korkeampana.
Uusi puolustusmenetelmämme asetti korkeat vaatimukset joukkojemme siveelliselle voimalle ja taidolle, se kun löyhensi puolustuksen lujaa ulkonaista eheyttä ja samalla kohotti pienempäin osain itsenäisyyden korkeimmaksi periaatteeksi. Taktillinen yhteys ei enää ollut ulkonaisesti näkyvissä linjoissa ja ryhmissä vaan taktillisen yhteistoiminnan henkisessä siteessä. En liioittele sanoessani, että vallitseviin oloihin nähden siirtyminen näihin uusiin periaatteihin oli suurin luottamuksen osoitus, mitä saatoimme armeijamme, vieläpä sen kaikkien osien henkisille ja siveellisille voimille antaa. Jo lähin tulevaisuus oli osoittava, oliko tämä luottamus oikeutettu.
Lännessä puhkeaa ensimmäinen rajuilma valloilleen kevään tultua. Englantilaisten hyökkäys Arrasin luona huhtikuun 9:ntenä on vihollisten suuren kevätrynnistyksen alkusoitto. Hyökkäystä valmistellaan päiväkausia vihollisen suunnattoman tykistö- ja miinanheittäjämäärän kaikella raa'alla voimalla. Sellaisesta yllätystaktiikasta, jota Nivelle käytti edellisen vuoden lokakuussa, ei ole jälkeäkään. Eikö englantilaisten taholla luoteta tähän menettelytapaan vai tuntevatko he olevansa tottumattomia tähän taktiikkaan? Perustelut ovat tällä hetkellä yhdentekevät, tosiasiat riittävät ja puhuvat peloittavaa kieltä. Englantilaisten hyökkäys kulkee pauhaten yli ensimmäisen, toisen ja kolmannen juoksuhautalinjan. Tukikohtajoukot eivät kykene pitämään puoliaan tai vaikenevat sankarillista vastarintaa tehtyään; tykistöä menetetään joukoittain. Puolustusmenetelmä oli nähtävästi virheellinen!
Tilanne käy hyvin pulmalliseksi, on jouduttu kannalle, jossa kaikki tuntuu rupeavan horjumaan. "Pulmia on vältettävä", huutaa maallikko. Sotilas voi vastata hänelle vain: "Silloin saamme jo edeltäkäsin luopua koko sodankäynnistä, sillä niitä on mahdoton välttää. Ne kuuluvat sodan luonteeseen ja juuri ne antavat sille epävarmuuden ja vaarallisuuden leiman. Sotataidon tehtävänä ei ole välttää, vaan voittaa pulmat. Joka tahtoo peräytyä jo sellaisen uhatessa, sitoo omat kätensä, joutuu rohkeamman vastustajansa leikkipalloksi ja ratkaisun tullen sortuu heti."
En tahdo tällä väittää, ettei kaikkien niiden valmistelujen jälkeen, jotka olisi voitu tehdä, olisi ollut mahdollista välttää huhtikuun 9:nnen pulma. Sen ei ainakaan olisi tarvinnut tulla niin hirvittävän raskaana, jos oikeaan aikaan olisi viety reservit ottamaan vastaan vihollisen rintamanmurtoa. Mutta kun hyökkäys on niin helvetillisesti valmisteltu, on aina otettava lukuun se mahdollisuus, että puolustus paikoitellen hyvinkin pahasti järkkyy.
Illan taistelukertomus hahmottelee tänä huhtikuun 9:ntenä synkän kuvan, paljon varjoa, vähän valoa. Mutta tällaisissa tapauksissa täytyy valoa etsiä. Eräs säde, joskin epäselvä, ilmaantuu pimeydestä. Englantilaiset eivät näytä kyenneen käyttämään saavuttamaansa voittoa hyväkseen aina viimeisintä mahdollisuutta myöten. Se oli meidän onnemme, nyt kuten monesti ennen. Esityksen jälkeen puristan ensimmäisen kenraalimajoitusmestarin kättä sanoen: "No, olemme me yhdessä kestäneet pahempaakin kuin tänään tuli." Tänään hänen syntymäpäivänään! Luottamukseni ei ole järkkynyt. Tiesin, että uusia meikäläisiä joukkoja marssi taistelukentälle, että niitä tuli junissa. Pulma oli voitettavissa. Minussa itsessäni oli ankarin koettelemus jo ohitse. Mutta taistelu riehui yhä.
Toinen taistelukuva: Soissonsinkin luona ja sieltä kauas itäänpäin aina Reimsin seuduille asti jyrisevät huhtikuun ensimmäisestä viikosta alkaen tykit; ranskalaisten satalukuiset miinanheittäjät singauttelivat sieltä ammuksiaan. Täällä on päällikkönä Nivelle, varmaankin Verdunin luona hyvin ansaitun maineensa vuoksi. Hänkään ei ole viime kokemuksistaan Verdunin luona vetänyt meidän otaksumiamme johtopäätöksiä. Päiviä, jopa viikkokauden raivoaa ranskalaisten tuli. Sen piti muuttaa meidän puolustusvyöhykkeemme soraläjäksi ja ruumiskentäksi ja ainakin sielullisesti murtaa kaikki, mikä sattumalta säästyisi ruumiilliselta tuholta. Tässä hirvittävässä ahjossa näyttääkin tuon päämäärän saavuttaminen epäilemättömältä. Vihdoinkin otaksuu Nivelle meidän joukkomme täydelleen tuhotuiksi tai ainakin tarpeeksi pehmitetyiksi. Huhtikuun 16:ntena hän antaa voitonvarmana pataljoonansa käydä rynnäkköön tai ehkä pikemminkin tulen hehkussa kypsyneiden hedelmien korjuuseen. Silloin tapahtuu käsittämätöntä. Keskeltä pirstonnan ja hävityksen nousee saksalainen henki, saksalainen voima ja saksalainen tahto ja sinkoaa hävitystä ryntääviin rivistöihin ja niitä seuraaviin, meidän alkavassa tulessamme velloviin ja yhteen kasautuviin joukkoihin. Tosin murtautuu saksalaisten vastarinta paikoittain pahimmassa tuoksinassa, mutta mitä merkitseekään tässä jättiläiskamppailussa joidenkin yksityisten asemakohtien menetys, kun yleinen rintama pysyy voitokkaasti paikoillaan?
Taistelu merkitsee jo ensimmäisinä päivinään ranskalaisten ehdotonta tappiota. Verinen rynnäkön torjuntamme saa ranskalaisten sodanjohdon ja joukot mitä katkerimman, jopa vimmaisen pettymyksen valtaan.
Arrasin, Soissonsin ja Reimsin luona riehuu taistelu vielä viikkokausia. Taktillisesti se vain yhdessä ainoassa suhteessa eroaa edellisen vuoden Sommen kamppailusta: ensimmäisten päivien kuluttua ei vastustaja enää missään saavuta mainittavaa menestystä ja jo muutamien viikkojen kuluttua se vaipuu hyökkäyskentillään uupuneena takaisin asemataisteluun. Meidän puolustusmenetelmämme on siis kuitenkin vielä loistavasti osoittanut tehokkuutensa.
Ja nyt vielä kolmas kuva: Näytelmä tapahtuu Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla, luoteeseen Lillestä, Kemmelin edustalla. On kesäkuun 7:s. Siis ajankohta, jolloin edellä mainittujen taistelujen tuloksettomuus jo on epäämätön tosiasia. Asema Wytschaeten kukkuloilla, sikäläisen rintamakaaren avainkohdassa ei ole uusiaikaiseen puolustukseen otollinen. Suhteellisen kapea harjanne ei salli kyllin leveän vyöhykkeen käyttämistä. Etumaiset juoksuhaudat ovat länsirinteellä ja tarjoavat erinomaisen ampumataulun vihollisen tykistölle. Kostea maaperä vierii sekä kesällä että talvella, maa on miinataistelujen myllertämä, taistelujen, joita aikaisemmin juuri täällä oli mitä kiivaimmin käyty tärkeistä asemanosista oteltaessa. Mutta pitkään aikaan ei enää ole kuulunut maanalaista kaivaustyötä. Ei ainoastaan lännestä, vaan myöskin etelästä ja pohjoisesta päin kertoo vihollisen tykkituli puolustuksesta St. Eloin läheisillä kukkuloilla ja kummankin nurkkapilarin Wytschaeten ja Messinesin tienoilla.
Englantilaiset valmistelevat hyökkäystään totuttuun tapaansa. Puolustaja kärsii raskaita tappioita, raskaampia kuin vielä missään muualla. Huolestuneeseen kysymykseemme, eikö olisi parasta vapaaehtoisesti luopua kukkuloista, saamme miehekkään vastauksen: "Me kestämme, me pysymme vielä vankasti paikoillamme!" Mutta kun kohtalokas kesäkuun 7:s koittaa, nousee maa puolustuslinjojen alla, niiden tärkeimmät tukiosat sortuvat, ja savussa, miinarivien räjähdyttämisestä suistuvien maamöhkäleiden läpi marssivat englantilaiset hyökkäysjoukot yli saksalaisten puolustusvoiman viimeisten jäännösten. Meikäläiset yrittävät viimeiseen asti pelastaa tilannetta vastarynnäköllä, mutta sen tekee tyhjäksi vihollisen murhaava tykkituli, joka etäältä suuressa kaaressa pommittaen muuttaa menetettyjen asemien selkäpuolen todelliseksi tulipätsiksi. Mutta silti onnistuu meidän täälläkin pysähdyttää vastustaja, ennenkuin rivimme ovat täydelleen murtuneet. Olemme kärsineet ankaran mieshukan ja menettäneet paljon sotatarpeita, koko seudusta olisi pitänyt surkeilematta luopua.
Vihollisen länsirintamalla toimeenpaneman suuren rynnistyksen tähänastinen kokonaistulos ei minun nähdäkseni ollut meille epätyydyttävä. Meitä ei oltu missään voitettu. Arveluttavimmatkin vaarat olimme välttäneet. Missään ei vihollisen ollut onnistunut saavuttaa suuria tuloksia ja päästä keskinkertaisia aluevalloituksia pitemmälle, puhumattakaan siitä, että se olisi voinut rintamanmurron avulla ryhtyä vapaisiin sotaliikkeisiin. Länsirintamalla saavuttamamme menestys koitui tälläkin kertaa eduksemme muiden rintamien taisteluissa.
Läheisessä ja kaukaisessa idässä.
Jo ennenkuin länsirintamamme hurja myllerrys alkoi, uudisti Sarrail hyökkäyksensä Makedoniassa, päävoimat Monastirin kohdalla. Nämäkin tapaukset kiinnittivät puoleensa täyden huomiomme. Vihollinen oli täälläkin asettanut päämaalinsa sangen pitkälle. Samalla kuin vihollinen ryntäsi bulgarialaisten rintamaa vastaan se nostatti Serbiassa kapinaliikkeen, sen avulla vaikeuttaakseen meidän liikeyhteyksiämme Balkanin niemimaalla. Kapina kukistettiin kuitenkin uhkaavimmalla taholla, Nisin luona, ennenkuin se ehti, kuten varsinkin Bulgarian hallituspiirit pelkäsivät, levitä kautta koko Vanhan-Serbian. Taisteluita Makedonian rintamalla käytiin kiihkeällä vimmalla. Bulgarian armeijan onnistui pysyä asemissaan miltei tappioitta, meidän tarvitsematta edes lähettää saksalaisia lisäjoukkoja. Todellakin hyvin tyydyttävä tulos! Liittolaisemme oli pitänyt oivallisesti puoliaan. Se tunnusti silloin peittelemättä, että saksalainen aines oli sen taisteluriveissä parhaiten kunnostautunut. Sain siitä sen vakaumuksen, että Bulgarian armeija vastedeskin kykeni tehtäväänsä. Tämä osoittautui paikkansa pitäväksi toukokuussa ententen ryhtyessä uuteen hyökkäykseen. Tälläkin kertaa torjuttiin vihollisen rynnäkkö täydelleen kautta koko rintaman Monastirista aina Doiran-järvelle asti.
Armenian ylängöllä oli edelleen hiljaista. Satunnaiset pikkukahakat talvella näyttivät aiheutuneen pikemmin saalistusretkeilyistä kuin jommankumman sotivan puolen taisteluhalun virkoamisesta. Venäläinen oli siirtänyt joukkojensa pääosan karuimmista ja autioimmista vuoriseuduista, missä oli äärimmäisen vaikea pitää huolta niiden varustamisesta, maan keskiosiin, missä muonituskin oli helpompi. Mutta kerrassaan yllättävä oli venäläisten taisteluhalun täydellinen lamautuminen. Emme turkkilaisten taholta saaneet mitään tietoja, joista tämän seikan syyt olisivat käyneet ilmi.
Irakissa ryhtyivät englantilaiset helmikuussa hyökkäämään ja saivat jo maaliskuun 11:ntenä Bagdadin haltuunsa. Tästä menestyksestään heidän oli kiittäminen taidokasta saartoliikettään vahvan turkkilaisen rintaman ympäri.
Sitävastoin ne hyökkäykset, joita englantilaiset tekivät Etelä-Palestiinassa, Gazan luona, musertavalla ylivoimalla suorastaan rintamaa vastaan eikä suinkaan taktillisesti taidokkaasti, kilpistyivät turkkilaisten linjoihin. Vain se, että eräs turkkilainen kolonna, jonka oli määrä antaa ankara vastaisku, ei tehnytkään tehtäväänsä, pelasti täällä englantilaiset musertavasta tappiosta.
Näiden Aasian tapausten vaikutuksesta sodan yleiseen asemaan minun vielä on puhuttava myöhemmin.
Itärintamalla.
Jo ennenkuin englantilaiset ja ranskalaiset lännessä ryhtyivät yleiseen hyökkäykseen, järkkyi venäläisten rintama perustuksiaan myöten. Meidän tähänastiset valtavat iskumme olivat saaneet Venäjän valtiorakennuksen lähtemään liitoksistaan.
Vuoren raskaana oli Venäjän suhdaton hirviö tähän asti painanut koko eurooppalaista ja aasialaista maailmaa. Nyt se alkoi ojennella ja venytellä massaansa. Syvälle ulottuvia repeytymiä ilmautui pintaan ja sen halkeamista saatiin pian nähdä poliittisten intohimojen hehkua ja pirullisten, raakojen voimien liikehtimistä. Tsaarinvalta kukistui! Onko ilmaantuva uusi voimatekijä, joka nämä poliittiset intohimot uudelleen jähmettää Siperian vankiloiden hyisin henkäyksin ja hautakumpuihin tukahduttaa nuo riehuvat voimat?
Venäjällä vallankumous! Miten monesti olivatkaan meille tuon maan todelliset tai kuvitellut tuntijat julistaneet sen lähenemistä. Minä olin menettänyt uskoni siihen. Nyt, kun se tapahtui, ei se minussa lainkaan herättänyt poliittisen tyydytyksen, mutta kyllä sodankäynnin huojennuksen tunteita. Viimemainitutkin alkoivat vasta vähitellen saada valtaa mielessäni. Kysyin itseltäni: merkitsikö tsaarin kukistuminen sodan vai rauhan virtausten voittoa? Oliko tsaarivallan tähänastisten haudankaivajain työn tarkoituksena vain viimeisen kruununkantajan keralla tuhota ylhäisten venäläisten piirien rauhantahto, jonka me hyvin tunsimme, ja kansan laajojen kerrosten rauhankaipuu?
Niin kauan kuin Venäjän armeijan käytös ei antanut tähän kysymykseen selvää vastausta, oli ja pysyi tilanteemme Venäjään nähden epäselvänä. Hajautumisliike oli epäilemättä alkanut Venäjän valtakunnassa. Ellei pian asetettu diktatuuria, joka käytti valtaansa yhtä häikäilemättä kuin äsken kukistunutkin, oli tämä hajautuminen edistyvä, joskin Venäjän suuren, raskaan valtiohirviön kömpelöiden elämismuotojen vuoksi kenties hitaammin kuin muualla. Alusta pitäen on ohjelmanamme olla kajoamatta näiden tapausten kulkuun ja vain pysyä varuillamme, ettei se pääse meitä vahingoittamaan tai kenties suorastaan tuhoamaan. Meidän on nykyisessä asemassamme muistettava, mitä opettaa Valmyn pommitus enemmän kuin sata vuotta sitten, miten se uutti yhteen Ranskan kansan sekasortoiset ja hajanaiset voimat ja antoi sysäyksen tuohon veripunaiseen hyökyyn, joka tulvahti yli koko Euroopan. On kyllä totta, että vuoden 1917:n Venäjällä ei ole käytettävissään silloisen Ranskan suuria, uuvuttamattomia miesmääriä. Tsaarikunnan parhaat ja kelvollisimmat voimat seisovat rintamalla tai makaavat joukkohaudoissa meidän linjojemme edessä tai takana.
Vaikea on se itsehillintä, jota alkava Venäjän hajautuminen minulta persoonallisesti vaatii. Jollen nyt voi poliittisista syistä suostua rynnäkköön itärintamalla, kiihoittaa sotilaan tunne hyökkäämään lännessä. Mietin englantilaisten hyökkäyksen lamautumista Arrasin luona, Ranskan raskasta tappiota Soissonsin ja Reimsin välillä. Onko mitään luonnollisempaa kuin ajatus, että kaikki käyttökelpoiset taistelujoukot on viskattava länteen ja käytävä siellä hyökkäykseen? Amerikka on vielä kaukana. Tulkoon se vain, kun Ranskankin voimat on murskattu. Silloin se tulee liian myöhään!
Mutta uhkaavan suuren vaaran älyää myös entente ja se työskentelee kaikin keinoin estääkseen Venäjän luhistumisen ja siitä johtuvan valtavan paineen poistumisen meidän itärintamallamme. Venäjän täytyy kestää ainakin siksi, että Amerikan vasta muodostetut armeijat ehtivät astua Ranskan mantereelle, muuten näyttää Ranskan sotilaallinen ja moraalinen häviö varmalta. Siksi toimittaa entente Venäjälle politikoitsijoita, agitaattoreita ja upseereita tukemaan sen sekasortoista ja hajoavaa rintamaa, eikä myöskään unohda evästää näitä lähettejään rahalla, joka Venäjällä usein paikoin vaikuttaa tehokkaammin kuin poliittiset näkökohdat.
Nämä vastustajain toimenpiteet riistävät meiltä tälläkin kertaa mitä suurimmat voitonmahdollisuudet. Venäjän rintama pysyy koossa, ei omin vointinsa, vaan pääasiallisesti niillä agitatoorisilla keinoin, joita vastustajamme käyttävät siellä ja jotka täyttävät tarkoituksensa, jopa vastoin Venäjän kansanjoukkojen tahtoa.
Eikö meidän ehkä sittenkin olisi ollut hyökättävä silloin, kun ensimmäiset repeytymät ilmestyivät Venäjän valtiorakennukseen? Eivätkö poliittiset näkökohdat turmelleet meiltä tähänastisten suurimpien voittojemme kauneimpia hedelmiä?
Suhteemme venäläisiin itärintamalla kehittyy ensiksi yhä ilmeisemmin aselepoa kohti, vaikka ilman kirjallista vahvistusta. Venäjän jalkaväki ilmoitti vähitellen melkein kaikkialla, ettei se enää tahtonut taistella. Mutta joukoille ominainen tylsyys sai sen yhä edelleen kyyröttämään juoksuhaudoissa. Milloin keskinäiset suhteet kehittyvät liian silminnähtävän tuttavalliseksi seurusteluksi ammuskelee venäläisten tykistö joitakin laukauksia. Tämä aselaji on vielä päällikköjensä vallassa, ei siksi, että sillä olisi synnynnäisiä konservatiivisia taipumuksia, vaan siksi, että se ei jakaannu niin moneen itsenäisesti ajattelevaan päähän kuin sen sisar-aselaji. Ententen agitaattorien ja upseerien vaikutus pitää vielä kauttaaltaan ohjaksissaan venäläisiä pattereita. Venäläinen jalkaväkisotilas tosin sadattelee tätä hänelle niin tervetulleen aselevon häiritsemistä, siellä täällä antaa aimo selkäsaunan tykkimiesveikolleen ja iloitsee, kun meidän granaattimme räjähtelevät näiden ampumasuojuksissa, mutta tällainen asiaintila pysyy muuttumattomana kuukausimääriä.
Venäläisten haluttomuus taisteluun on ilmeisin pohjoisella sivustalla. Sieltä etelään se tasaisesti vähenee. Romanialaisiin se ei nähtävästi ole koskenutkaan. Toukokuusta lähtien näyttää pohjoisessa päällystö saavan ohjat taas käsiinsä. Ystävyys vastapuolen juoksuhautojen kanssa vähenee vähenemistään. Palataan taas entiseen seurusteluun ase kädessä. Pian ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän armeijan selkäpuolella työskennellään ja harjoitetaan joukkoja kaikin voimin. Niin saadaan venäläiset joukot taas ainakin osittain vastustuskykyisiksi, jopa hyökkäyshaluisiksi. Sotainen virtaus on päässyt voitolle ja Venäjä ryhtyy suureen hyökkäysliikkeeseen Kerenskin johdolla.
Kerenskin, eikö Brusilovin? Jälkimmäisen ovat kai korkeimmasta asemasta syösseet ne omain miesten verivirrat, jotka v. 1916 juoksivat Galitsiassa ja Volhyniassa, samoin kuin kävi tänä keväänä Nivellen Ranskassa. Väkirikas Venäjä näyttää nyt tulleen arastelevaksi ihmisuhreihin nähden. Sodan suuresta velkakirjasta on avattu se sivu, jolle on merkitty Venäjän mieshukat, mutta summasta ei ole selkoa. Viisi vai kahdeksan miljoonaa? Meilläkään ei ole aavistusta sen suuruudesta. Tiedämme vain, että taistellessamme venäläisiä vastaan meidän toisinaan täytyy poistaa vihollisen ruumisröykkiöt juoksuhautojemme edestä saadaksemme selväksi ampumakentän ehtimiseen esiinryntääviä valtavia miesjoukkoja vastaan. Luokoon tämän pohjalla mielikuvitus käsityksen mieshukan määrästä, todellinen arviointi on ikuisesti oleva epäonnistuva yritys.
On vaikea ratkaista, onko oma päätös vai ententen houkutukset tai pakko saanut Kerenskin ryhtymään hyökkäykseen. Joka tapauksessa vaativat ententen edut mitä ehdottomimmin, että Venäjä vielä kerran ajetaan hyökkäämään. Entente on näet itse jo lännessä uhrannut hukkaan hyvästi puolet rynnistysvoimaansa, kenties enemmänkin kuin puolet. Mitäpä se enää muutakaan voi kuin panna peliin loputkin, vaikka Amerikan apukin on vielä kaukana? Sukellussota jäytää juuri näinä kuukausina katkerimman, leppymättömimmän vastustajamme elinydintä niin ankarasti, että on kyseenalaista, onko tulevana vuonna enää mahdollista kuljettaa yli meren Amerikasta saapuvaa apua. Saksa on saatava siis pysyttämään joukkojaan idässäkin, ja siksi uskaltaa Kerenski lähettää hyökkäykseen Venäjän viimeiset voimantähteet. Rohkeata peliä, rohkeata etenkin Venäjän oloissa! Mutta silti täysin oikeutettua; sillä jos se onnistuu, ei ole vain entente pelastettu, vaan silloin voidaan myös luoda venäläinen diktatuuri ja lujittaa sitä. Ilman sitä on Venäjä kaaokseen tuomittu.
Kerenskin rynnistyksen menestymismahdollisuudet ovat tosin nyt kutakuinkin yhtä vähäiset kuin aikaisemminkin. Vaikka hyviä saksalaisia divisionia onkin siirretty länteen, jäljellejääneet riittävät hyvin pitämään kurissa venäläisten syöksähtelyjä. Hyökkäysliike ei kuitenkaan ole kehittyvä pitkäaikaiseksi rynnäkkövyöryksi, kuten 1917, siihen ei vastustajalla ole sisäistä voimaa. Monilukuiset venäläiset vapauden kuuluttajat risteilevät nyt ryöstellen armeijan selkäpuolella tai vaeltavat kotiseuduilleen. Hyviäkin aineksia lähtee rintamalta huolehtimaan omaisistaan ja omaisuudestaan sisäpoliittisen katastroofin uhan nähdessään. Sen sijaan ovat olot Itävalta-Unkarin rintamalla arveluttavat, on syytä pelätä, että venäläisten hyökkäys siellä nyt, kuten 1916:kin, voi sattua heikkoon paikkaan. Kenties, ja kai varmastikin, Kerenskillä on siitä samat tiedot kuin meillä. Antaapa meille jo keväällä eräs liittoutuneiden edustaja näistä oloista hahmottelemansa vakavan kuvan, jossa vallitsee se yleisvaikutelma, että "verrattomasti suurin osa Itävalta-Unkarin slaavilaisista joukoista kykenee nyt vielä vähemmän kuin 1916 vastustamaan venäläisten hyökkäystä", sillä ne ovat poliittisesti hajautumistilassa, kuten venäläisetkin joukot.
Samanlaisista karkureilta saamistaan kertomuksista on varmaan Kerenski johtunut sotasuunnitelmaansa: paikallisia hyökkäyksiä saksalaisia vastaan, joiden kädet vain sidotaan, mutta voimaisku Itävalta-Unkarin armeijan muuria vastaan. Ja niin kävikin.
Riian, Väinänlinnan ja Smorgonin luona käy venäläinen saksalaisten asemain kimppuun ja lyödään takaisin. Galitsiassa muuri osoittautuu kiviseksi vain niissä kohdin, missä itävalta-unkarilaisiin joukkoihin on liitetty saksalaisia. Mutta Stanislaun luona jo sortuu itävaltalais-slaavilainen seinä Kerenskin ensi kolhauksesta. Kerenskin joukot eivät kuitenkaan ole Brusilovin joukkoja. Jälkimmäisen hyökkäyksestä on nyt vuosi kulunut. Se vuosi on Venäjän armeijassa tiennyt ankaraa menetystä ja syvälle ulottuvaa hajoamista. Niinpä ei venäläisten rynnistys Stanislaunkaan luona kykene kunnolla iskeytymään lävitse hyvistä edellytyksistä huolimatta.
Venäjän vilja on viimeinkin kypsä leikattavaksi. Leikkaaja seisookin jo valmiina. On se aika, jolloin Saksan kotoisilla vainioillakin todellinen elonaika alkaa. Ollaan heinäkuun keskivaiheilla!
Vastaiskumme idässä.
Vastaisku! Ei yksikään joukko-osasto, yksikään rintaman päällikkö voinut tuntea suurempaa tyydytyksen tunnetta saadessaan tiedon vastarynnistyksestä kuin minä tunsin huomatessani sen hetken vihdoin tulleen.
Aikaisemmin olen luonnehtinut asemamme aina kevääseen 1917 asti suureksi strateegiseksi järjestelytoiminnaksi. Reservimme tosin eivät olleet saatetut kiinteään yhteyteen, kuten oli laita esim. Napoleonin armeijajoukkojen, kun hän syksyllä 1813 odotti joka taholta saartavien vihollisten hyökkäystä. Meidän sota-alueemme suunnaton laajuus esti siitä. Toisaalta taas rautatiemme tekivät mahdolliseksi viskata nopeasti kauempanakin hajallaan olevia varajoukkoja iskemään valitulle toiminta-alueelle.
Torjuntataistelut lännessä olivat suuresti kuluttaneet reserviemme määrää. Vastahyökkäykseen ryhtymisen näillä jäännöksillä estivät voimasuhteet ja taisteluvaikeudet. Sitävastoin näyttivät voimamme riittävän lopullisesti ratkaisemaan hyväksemme tilanteen idässä ja siten saamaan aikaan sikäläisen vastustajamme poliittisen tuhoutumisen. Venäjän tukipuut olivat lahonneet. Sen nykyjään tasavaltalaisen armeijan voimanilmaukset olivat enää vain keinotekoisesti nostatettuja aaltoja, jotka eivät enää saaneet voimaansa kansan syvistä vesistä. Mutta jos tässä kansaintaistelussa mädäntyminen kerran oli päässyt kansan armeijaan asti, ei täydellinen romahdus enää ollut vältettävissä. Tästä vakaumuksestani lähtien olin sitä mieltä, että vähilläkin voimilla saatoimme nyt Venäjällä toimia ratkaisevasti.
Ymmärrettävästi ei nytkään puuttunut ääniä, jotka vieläkin varoittivat ryhtymästä käytettävissämme olevilla reserveillä hyökkäykseen. Eikä kysymys tosiaan ollutkaan niin helposti ratkaistavissa kuin miltä saattaa näyttää nyt, kun voi saada selvän yleiskatsauksen tapausten kulusta. Meillä oli päätöstä tehdessämme monet ankarat epäilykset ja huolet. Olihan jo silloin selvää, että englantilaisten hyökkäys Wytschaeten ja Messinesin luona kesäkuun 7:ntenä oli vain johdantokahakka siihen liittyvään suureen taisteludraamaan, jonka taustana tuli olemaan edempänä pohjoisessa olevat Flanderin seudut. Samoin oli otettava lukuun se, että Ranska uudelleen ryhtyisi hyökkäämään saatuaan armeijansa toipumaan keväällisen rynnistyksen ankarista vaurioista.
Voimien siirtäminen pois lännestä — kyseessä 6 divisionaa — oli epäilemättä uskallettua, kuten se oli ollut v. 1916 meidän valmistautuessamme hyökkäämään Romanian kimppuun. Silloin meitä tosin vaati ilmeinen pakko. Nyt oli vaikuttimenamme omaehtoinen päätöksemme. Mutta kummassakin tapauksessa uhkarohkeutemme pohjautui järkkymättömään luottamukseemme saksalaisia joukkoja kohtaan.
Muihinkin syihin kuin yleiseen sotatilanteeseen vetoavia varoittavia ääniä nousi suunnitelmaamme vastaan. Niiden kokemusten pohjalla, joita vihollisilla oli meidän puolustussodastamme, epäiltiin meidän puolellamme, voitaisiinko hyökkäämällä päästä tunkeutumaan läpi rintaman ja saavuttaa todellisia tuloksia. Muistan, että meitä vielä juuri ennen vastaiskumme alkamista Galitsian rintamalla varoitettiin odottamasta nyt käytettävissämme olevilla voimilla muuta kuin paikallista menestystä, siis samantapaista vihollisrintaman kuhmuille iskemistä kuin mitä vastustajamme puolustuksemme ensi alussa monesti sai aikaan. Kannattiko tavoitella tätä? Eikö silloin ollut parempi luopua koko yrityksestä.
Kun lähdettiin tällaisesta otaksumasta oli myös käsitettävää, että saimme kehoituksia, että meidän oli pidettävä maavoimamme valmiina puolustautumiseen ja muuten asetuttava odottamaan, kunnes sukellusveneemme ovat ehtineet täyttää niihin kiinnittämämme toiveet. Ajatus oli jollain tavoin viettelevä. Siihen asti saamiemme tietojen mukaan vedenalaisen sodan tulokset olivat kaikkia otaksumiamme paremmat. Sen vaikutusten täytyi pian tulla täysin näkyviin. Mutta sittenkään en voinut myöntyä tähän ehdotukseen. Idän sekä sotilaalliset että poliittiset olot vaativat juuri ratkaisua niin ehdottomasti, ettemme voineet enää kuukausimäärin vain pysyä alallamme ja katselijoina. Oli pelättävissä, että jollei Kerenskin hyökkäystä heti kintereillä seuraisi meidän vastaiskumme, pääsisivät sotaisat virtaukset Venäjällä taas ehdottomasti voitolle. Ei ole tarpeen lähemmin kuvailla sellaisen mahdollisuuden vaikutusta meidän maahamme ja liittolaisiimme. Kerenski tekee turhaa työtä koettaessaan vielä hyökkäykseen kelpaavilla joukoillaan Stanislaun luoteispuolelta tunkeutua läpi itävalta-unkarilaisten linjojen, joita nyt oli tuntuvasti vahvistettu saksalaisilla voimilla. Me kokoamme sillaikaa lounaaseen Brodysta, siis sivuun venäläisten murtautumiskohdasta, vahvan hyökkäysjoukon ja ryhdymme heinäkuun 19:ntenä hyökkäämään kaakkoiseen suuntaan Tarnopoliin päin. Sotaliikkeemme kohtaa melkein vastustuskyvyttömiä, edellisen hyökkäyksen uuvuttamia venäläisrintaman osia. Ne lyödään nopeasti hajalle ja yhdessä iskussa romahtaa koko Kerenskin hyökkäysliike. Vain kiireinen peräytyminen voi pelastaa perikadosta pohjoisessa ja varsinkin etelässä lähinnä murtautumiskohtaamme olleet venäläiset joukot. Koko Galitsiassa oleva itärintamamme aina kauas etelään Karpaateille asti rupeaa liikehtimään ja seuraa peräytyvää vihollista. Jo elokuun alussa on melkein koko Galitsia ja Bukovina puhdistettu vihollisista. Tämän kauniin tuloksen saavuttamisessa oli liittolaisillamme vastaava osansa. Minulle ilmoitettiin, että varsinkin kenttätykistö oli kunnostautunut itävalta-unkarilaisten takaa-ajotaistelussa. Uhkarohkeasti se riensi oman jalkaväen edellä venäläisiä ahdistamaan. Olin jo 1866 Königgrätzin luona ihaillut tätä oivallista aselajia vihollisteni kädessä ja iloitsin sen vuoksi kaksin verroin siitä, että se nyt meidän puolellamme uudelleen osoittautui maineensa arvoiseksi. Meidän rynnistyksemme pysähtyi Moldaun rajalle. Tämä ei voinut kenellekään tuottaa suurempaa mielipahaa kuin minulle. Strateeginen tilanteemme oli mahdollisimman edullinen, jatkamalla sotaliikkeitämme olisimme vallanneet tämän Romanian viimeisen kaistaleen. Venäjän silloisten poliittisten olosuhteiden vuoksi olisi Romanian armeija varmasti hajautunut, jos olisimme voineet pakottaa sen kokonaan poistumaan kotimaansa kamaralta. Kuinka olisivat Romanian kuningas ja Romanian kuninkaallinen armeija voineet pysyä pystyssä Venäjän vallankumouksellisella maaperällä? Mutta peräytyessään venäläiset olivat niin pahoin rikkoneet rautateitä, että yhteytemme selkäpuolen kanssa kävi sangen vaikeaksi, ja meidän täytyi raskain sydämin luopua sotatointen jatkamisesta tällä suunnalla. Kun myöhemmin yritimme Focsanin luona hyökkäämällä saada Moldaussa olevan Romanian armeijan horjumaan, ei se onnistunut.
Pidämme nyt edelleen kiinni päätöksestämme, ettemme jätä Venäjää rauhaan ennenkuin se lopullisesti sortuu, vaikkapa tällä välin Flanderin sotanäytelmän alku vaatisi huomiomme, vieläpä lisäisi huoliamme. Jollemme Volhyniassa ja Moldaussa enää voineet käydä Venäjän armeijan kimppuun, oli se tehtävä toisella rintamanosalla.
Riika tarjosi nyt erittäin otollisen kohdan, johon suunnattu isku olisi sekä sotilaallisesti että poliittisesti tuntuva. Siellä kulki Venäjän rintaman pohjoinen siipi valtavan sivusta-aseman tavoin 70 km:n pituisena, mutta vain 20 km:n levyisenä vyöhykkeenä pitkin meren rannikkoa Väinäjoen länsirannalle. Sekä strateegisesti että taktillisesti se oli uhkana meidän rintamallemme. Tämä tilanne oli ärsyttänyt meitä jo aikaisemmin, jolloin minä vielä olin Idän päällikkönä. Olimme jo 1915 ja 1916 punoneet suunnitelmia, miten puhkaisisimme tämän rintamanosan likeltä sen tukikohtaa ja siten voisimme tähdätä raskaan iskun sen joukkoihin.
Sileällä paperilla oli sotaliike varsin helppo, mutta ei niinkään yksinkertainen karussa todellisuudessa. Murtautumiskiila oli näet Riian yläpuolella suunnattava pohjoiseenpäin yli leveän Väinäjoen. Olivathan tosin sodan mittaan tällaiset vuolaat virrat paljon menettäneet entistä merkitystään vakavina esteinä. Olihan kenraalisotamarsalkka von Mackensen mennyt kahdesti mahtavan Tonavan yli vastustajan nähden. Me saatoimme siis kevyemmin sydämin uskaltautua poikki kapeamman Väinäjoen; mutta yrityksen suurin vaikeus oli siinä, että heti vastapäisellä rannalla oli venäläisten lujasti miehitettyjä juoksuhautoja, joille joki oli mainiona vesi-vallihautana.
Siitä huolimatta onnistuu rohkea hyökkäyksemme syyskuun 1:senä, kun venäläinen valmistavan tulemme aikana siirtyy pois joenrannan-asemistaan. Mutta myöskin suuren sivusta-aseman miehitysjoukot länteen joesta peräytyvät yötä päivää marssimalla Riian kautta itäänpäin ja pääsevät siten suurelta osalta parahiksi välttymään vangiksi joutumiselta.
Hyökkäyksemme Riian luona herättää Venäjällä mitä suurinta huolestumista Pietarin kohtalosta. Maan pääkaupungissa kiihtyy mieliala. Pietari tuntee meidän hyökkäyksemme Riikaa vastaan suoranaisesti uhkaavan sitä itseään. Pietari, yhä vielä Venäjän pää, joutuu mitä pahimman hermostuneisuuden tilaan, jossa asiallinen, rauhallinen ajattelu on mahdoton; muuten siellä varmaan olisi otettu harppi käteen ja mitattu, millaiset välimatkat vielä erottivat meidän voitokkaat joukkomme Venäjän pääkaupungista. On sentään myönnettävä, ettei tällöin mielikuvitus työskentele vilkkaasti vain Venäjällä, vaan myöskin meidän omassa isänmaassamme, unohtaen ajan ja paikan. Meilläkin antaudutaan suurenmoisiin harhakuvitelmiin joukkojemme marssimisesta Pietaria vastaan. Sanon suoraan, ettei sen toimeenpaneminen olisi ollut kenellekään mieluisempaa kuin minulle itselleni. Siksi ymmärsin joukkojemme ja päälliköiden kiihkeän halun jatkaa marssia ainakin Peipusjärvelle asti. Mutta meidän täytyi luopua panemasta täytäntöön tätä tosin hyvin ihanaa ajatusta, se olisi vienyt joukkomme liian kauas ja liian suurilukuisina suunnalle, joka ei ollut yhdistettävissä muihin suunnitelmiimme. Huomiomme oli käännettävä Riian-lahdesta Adrianmerelle. Siitä kohta myöhemmin.
Mutta ellemme voi marssia Pietariin saakka ja siten pitää Venäjän hermokeskusta mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa, joka vie aina katastrofiin asti, on vielä olemassa toinen tie tähän päämäärään, nimittäin meritie. Laivastomme suostuu halukkaasti kehoitukseemme. Niin syntyy päätös anastaa Riianlahden suulla sijaitseva Saarenmaa. Sieltä olemme suoranaisena uhkana Tallinnalle, Venäjän sotasatamalle, ja harjoitamme vielä ankarampaa painostusta hermostunutta Pietaria vastaan, vain varsin vähäisiä voimia alttiiksi asettamalla.
Sotaliike Saarenmaata vastaan on tämän sodan ainoa molemmille osaaottaville puolille täysin onnistunut yritys, mikäli oli kysymys armeijan ja laivaston yhteistoiminnasta. Huonot sääsuhteet tekivät suunnitelman toteuttamisen alussa niin kyseenalaiseksi, että jo ajattelimme laskea laivoihin siirretyt joukot takaisin maihin. Sään paraneminen saa meidät uskaltamaan kuitenkin. Suunnitelman toteuttaminen käykin siitä lähtien niin tarkasti kuin kello. Meriväki vastaa niitä korkeita vaatimuksia, jotka meidän nyt täytyy asettaa sille joka suhteessa.
Me saamme haltuumme Saarenmaan ja sen lähisaaret. Pietarissa kiihtyvät hermot yhä pahemmin ja toimivat hurjemmin ja sekavammin. Venäläisen maarintaman suljettu linja repeilee yhä enemmän; yhä selvemmin käy ilmi, että Venäjää kuluttaa sisäinen kiihtyneisyyden tila siksi paljon, ettei se kykene lähitulevaisuudessa käyttämään voimia ulospäin. Sitäkin, mikä tässä temmellyksessä vielä näyttää lujalta ja järkkymättömältä, ympäröivät punaiset tyrskyt yhä vahvempina, pala palalta särkyvät valtion peruspylväät.
Meidän viimeisistä iskuistamme ei hirviö vain horju, se halkeaa ja luhistuu. Mutta me käännymme uuteen tehtävään.
Hyökkäys Italiaa vastaan.
Vaikka tilanne Flanderissa nyt syksyllä on tavattoman vakava, päätämme ryhtyä hyökkäämään Italiaa vastaan. Kun aikaisemmin olin suhtautunut kielteisesti tällaiseen yritykseen, herättää ehkä ihmetystä, että nyt kuitenkin hankin Korkeimman Sotapäällikköni suostumuksen sotaliikkeeseen, jonka en odottanut suurestikaan voivan vaikuttaa yleiseen tilanteeseemme. Tähän voin vain sanoa, etteivät mielipiteeni tässä suhteessa olleet muuttuneet. Pidin edelleen syksyllä 1917 mahdottomana siinäkään tapauksessa, että saavuttaisimme täydellisen voiton, repäistä Italiaa irti vastustajiemme liitosta; mielestäni meillä oli syksyllä 1917 yhtä vähän kuin vuoden alussa oikeutta vähentää saksalaisia voimia länsirintaman vaaranalaisista asemista pelkästään siksi, että niittäisimme mainetta voitokkaalla sotaretkellä Italiaa vastaan. Kun nyt puolsin tällaista sotatointa, olivat syyt etsittävät muualta. Liittolaisemme Itävalta-Unkari ilmaisi meille, ettei sillä enää ollut voimaa vastustaa italialaisten kahdettatoista hyökkäystä Isonzon-rintamalla. Tämä selitys merkitsi meille yhtä paljon sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Ei ollut kysymys vain Isonzon-linjan menettämisestä, vaan suorastaan koko Itävalta-Unkarin vastustuksen raukeamisesta. Mahdollinen tappio Italian rintamalla oli Tonavan monarkialle paljon pahempi isku kuin jos sellainen olisi sattunut Galitsian sotanäyttämöllä. Galitsian puolesta ei Itävalta-Unkari koskaan ollut taistellut erikoisen innokkaasti. "Se joka menettää sodan saa pitää Galitsian" oli kompasana, joka sodassa usein kuultiin Itävalta-Unkarin puolelta. Sitävastoin tunnettiin Tonavan monarkiassa aina erinomaisen suurta mielenkiintoa Italian rajan tapahtumia kohtaan. Galitsiassa, siis Venäjää vastaan, Itävalta-Unkari taisteli järjellään, Italiaa vastaan sydämellään. Italian-sotaan ottivat, merkillistä kyllä, kaksoisvaltion kaikki heimot melkein yhtä innokkaasti osaa. Tshekkoslovakkilaiset joukot, jotka pettivät Venäjää vastaan mentäessä, taistelivat oivallisesti Italiaa vastassa. Sikäläinen kamppailu muodosti tavallaan koko monarkiaa sotaan nähden yhdistävän siteen. Mitä tapahtuisi, jos tämäkin side katkeaisi? Tämä vaara oli suuri juuri puheenaolevassa ajankohdassa. Elokuun lopulla oli näet Cadorna viimeinkin saavuttanut huomattavia aluevoittoja Isonzo-joen yhdennessätoista taistelussa. Kaikki tähänastiset aluemenestykset oli voitu kestää; omien runsaitten kokemuksiemme mukaan ne olivat luonnollisena seurauksena vahvintakin puolustusta vastaan käytettyjen hyökkäyskeinojen hävittävästä vaikutuksesta. Mutta nyt oli Itävalta-Unkarin armeijan puolustuslinjat työnnetty perimmäisille rajoille asti. Jos italialainen uudelleen varustelemalla valloittaisi maata, kävisi Itävalta-Unkarin mahdottomaksi pitää asemiaan Triestistä eteenpäin. Triest on siis vakavasti uhattuna. Mutta voi sitä hetkeä, jolloin tämä kaupunki kukistuu! Kuten Sevastopol ratkaisi Krimin sodan, näyttää Triest voivan ratkaista Italian ja Itävalta-Unkarin välisen ottelun. Tonavan monarkialle ei Triest ole vain idealinen suure, vaan myös hyvinkin realinen arvo. Sen omistamisesta riippuu vastaisuudessakin maan taloudellinen vapaus suuressa määrin. Triest on siis pelastettava, ja vaikkapa saksalaisten avulla, jollei se muuten ole mahdollista.
Jos meidän onnistuisi yhteisesti saavuttamamme perinpohjaisen voiton avulla hellittää liittolaistamme rasittavaa painetta yhtä tuntuvasti tämän lounaisrintamalla kuin vähää ennen idässä, olisi Itävalta-Unkari inhimillisesti katsoen vielä siksi voimissaan, että se jaksaisi kestää sodan meidän rinnallamme. Isonzon-rintaman raskaat kamppailut olivat tähän asti pahasti kuluttaneet Itävalta-Unkarin torjuntavoimia. Sen parhaista joukoista oli suurin osa seisonut Cadornaa vastassa ja vuodattanut paljon verta Isonzon luona. Itävalta-Unkarin armeijan sankarius oli siellä viettänyt suurimpia inhimillisiä riemuvoittojaan. Sillä Isonzon puolustajat olivat vuosikausia torjuneet ainakin kolminkertaisen ylivoiman ja lisäksi taistelukentillä, joiden kurjuus ja kauheus ei ollut vähempi kuin meillä länsirintamalla, vaan kenties pahempikin. Älkäämme myöskään unohtako, millaiset äärettömät vaatimukset taistelu Etelä-Tirolin tuntureilla asetti puolustusjoukoille. Monin paikoinhan tämä sota ulottui ikuisen jään ja lumen seutuihin asti.
Suunniteltaessa sotaliikettä Italiaa vastaan tarjoutui lähinnä ajatus murtautua esiin Etelä-Tirolista. Siten voitaisiin Italian armeijan pääosa ajaa Venetsian suureen kattilaan joko tuhoutumaan tai hajautumaan. Ei ainoallakaan muulla rintamallamme strateeginen linja tarjonnut niin erinomaisia valtavan voiton mahdollisuuksia. Olisi miltei ilmeinen strateeginen virhe ryhtyä muuhun sotaliikkeeseen kuin juuri tähän. Ja sittenkin meidän täytyi luopua sen toteuttamisesta! Arvostellessamme tätä sotaretkisuunnitelmaa emme saa jättää ottamatta huomioon, miten läheinen sisäinen yhteys vallitsi länsirintamamme taistelujen ja Italian sotamme välillä. Katsoen tilanteeseemme lännessä emme voineet luovuttaa jälkimmäiseen kuin puolet siitä divisionamäärästä, minkä kenraalieversti von Conrad oli talvella 1916-17 katsonut tarvittavan tehokkaaseen, onnistuvaan esiinmurtautumiseen Etelä-Tirolista. Vahvempia voimia emme voineet asettaa liittolaisemme käytettäviksi sittenkään, vaikka, kuten itse asiassa tapahtuikin, otimme laskuihimme senkin, että vastustajamme länsirintamalta olisi todennäköisesti lähetettävä joitakin divisionia suuresta ylivoimastaan Italian avuksi. Etelä-Tirolista tehtävää hyökkäysliikettä vastaan puhui toisaalta se seikka, että saattoi tulla aikainen talvi, ennenkuin rintamaansijoituksemme oli suoritettu. Mainitut syyt pakottivat meitä senvuoksi tyytymään vähäisempiin päämääriin ja yrittämään Italian rintaman puhkaisua Isonzon armeijan tiettävästi heikon pohjoissiiven kohdalta, voidaksemme sitten ryhtyä tuhoavaan iskuun Italian armeijan eteläistä pääosaa vastaan, ennenkuin sen onnistui peräytyä Tagliamenton suojaavan alueen turviin.
Lokakuun 24:ntenä alkoi hyökkäyksemme Tolmeinin luona. Vain vaivoin onnistui Cadornan pelastaa tuhon uhkaama armeijansa eteläosa Piaven taakse ja sekin vain heittämällä vangittavaksi useita tuhansia miehiä ja jättämällä jäljelle suuria määriä sotatarpeita. Vasta siellä, päästyään likeiseen yhteyteen apuun rientäneiden ranskalaisten ja englantilaisten divisionain kanssa ja saatuaan näiltä voimakasta tukea, italialaiset saivat voimaa ryhtyäkseen uudelleen vastarintaan. Uuden rintaman vasen siipi tarrautui Venetsian alppien viimeisiin harjanteisiin. Meidän yrityksemme voittaa vielä nämä Ylä-Italian alankoa laajalti vallitsevat kukkulat ja siten murskata vihollisen vastarinta Piaven rintamallakin, ajautui karille. Minun täytyi myöntää itselleni, etteivät voimamme enää riittäneet tämän tehtävän suorittamiseen. Sotaliike oli auttamattomasti lopussa. Itse paikalla olevien joukkojemme ja niiden johdon täytyi tämän tosiasian edessä sitkeimmästäkin tahdostaan huolimatta laskea aseensa.
Niin suuresti kuin iloitsinkin Italiassa saavuttamastamme menestyksestä, en kuitenkaan voinut olla kokonaan tuntematta eräänlaista epätyydytystä. Suuri voitto oli lopultakin jäänyt täyttymättä. Mainiot soturimme palasivat tosin syystä ylpeinä tältäkin retkeltä. Mutta sotilaiden ilo ei aina riitä heidän johtajansa iloksi.