VIHOLLISHYÖKKÄYSTEN JATKUMINEN V:N 1917 JÄLKIPUOLISKOLLA.
Lännessä.
Sillaikaa kun me annoimme Venäjälle viimeiset iskut ja saatoimme Italian miltei sotilaallisen luhistumisen partaalle, jatkoivat Englanti ja Ranska hyökkäyksiään länsirintamaamme vastaan. Juuri sieltä uhkasi meitä suurin vaara koko sotavuonna.
Flanderin taistelu syttyi heinäkuun lopussa. Huolimatta siitä, että se tuotti asemillemme lännessä sanomattomia vaikeuksia sekä vaaran, että englantilaisten mahdollisesti saavuttaessa huomattavaa menestystä meidän olisi pakko supistaa sotatoimiamme muilla sotanäyttämöillä, tunsin tämän uuden taistelun alkaessa eräänlaista tyydytystä. Englanti menetteli kuten olimme odottaneet, ponnisti voimansa äärimmilleen tehdäkseen suuren ratkaisevan hyökkäyksen meitä vastaan, ennenkuin Yhdysvaltojen tuki vielä lainkaan tuntui. Minä uskoin sen sukellussotamme vaikutukseksi, se kun antoi Englannille aihetta pyrkiä sodan ratkaisuun jo tänä vuonna mihin hintaan tahansa.
Nyt alkava Flanderin taistelu oli täysin verrattavissa kamppailuihimme Sommen luona 1916, ei tosin mittasuhteiltaan, mutta kyllä katsoen siihen sitkeyteen, jota englantilaiset siinä osoittivat, ja niihin vaikeuksiin, joita pintasuhteet asettivat ensi kädessä puolustajille. Artois'n kovan kalkkimaaperän sijasta kävi taistelu nyt Flanderin suoperäisillä, haurailla mailla. Tämäkin voimainmittely painui sitten meille jo niin tutuksi kestävyystaisteluksi ja siinä kehittyivät yleensä huippuunsa kaikki sodan synkät näytökset, jotka liittyvät tällaisiin taisteluihin. On sanomattakin selvää, että taistelun kulku piti meitä kovassa jännityksessä. Voinen sanoa, että sen paino usein esti meitä täysin määrin nauttimasta Venäjällä ja Italiassa saamiemme voittojen riemusta.
Hartaasti ikävöiden odotimme sateiden alkamista. Entisistä kokemuksista tiesimme, että Flanderin maan monet laajat lakeudet silloin kävivät mahdottomiksi kulkea ja kovemmassakin maaperässä vasta kaivetut ampumasuojat pohjavedestä täyttyivät niin pian, että ken niissä suojaa haki, piankin joutui vastaamaan kysymykseen: "Hukunko vai lähdenkö tästä kuopasta?" Tämänkin taistelun täytyi tukehtua liejuun, vaikka englantilaisten sitkeys näytti tahtovan venyttää sitä loppumattomiin.
Taistelun hehku sammui vasta joulukuussa. Yhtä vähän kuin Sommen luona kaikui Flanderissakaan voitonriemu kummankaan taistelun uuvuttaman asianosaisen puolelta.
Flanderin taistelun lähetessä loppuaan syttyi kiivas kamppailu tähän asti suhteellisen hiljaisella taholla. Marraskuun 20:ntenä yllätti meidät Cambrain luona englantilaisten hyökkäys. He kohtasivat teknillisesti tosin hyvin vahvasti rakennetun Siegfried-aseman osan, mutta sen varusväkenä oli vähäisiä, taistelun uuvuttamia joukkoja. Tankeillaan vastustaja puhkaisi meidän täysin eheät, monessa rivissä olevat esteemme ja juoksuhautalinjamme; englantilaisten ratsuväkeä ilmestyi Cambrain esikaupunkien laidalle. Rintamamme murtuminen näytti siis tulevan tosiasiaksi jo ennen vuoden loppua. Silloin onnistui erään idästä saapuneen, taisteluista ja matkoista jokseenkin nääntyneen divisionan torjua katastrofi. Niin, meidän onnistui monipäiväisten murhaavien torjuntataistelujen jälkeen marraskuun 30:ntenä pysähdyttää läpimurtautuva vihollinen. Olimme saaneet nopeasti apuun toimitettuja, kutakuinkin virkeitä lisävoimia, teimme vastahyökkäyksen sivustapäin ja vihollisen kärsiessä hyvin ankaria tappioita saimme aikaisemman aseman melkein täydelleen palautetuksi. Ei ainoastaan sikäläinen armeijanjohtomme, vaan myöskin joukkomme ja rautatielaitoksemme olivat suorittaneet kaikkein loistavimpia saavutuksiaan.
Menestyksellisesti oli päättynyt ensimmäinen suuri hyökkäys lännessä siitä lukien, kuin minulle uskottiin Saksan sotatointen johto. Yhtä voimakkaasti ja elähdyttävästi kuin tämä menestys vaikutti joukkoihimme ja niiden johtajiin, se vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Tunsin kuin vapautuneeni taakasta, joka minua painoi keskeytymättömässä puolustautumistoiminnassamme länsirintamalla. Mutta vastahyökkäyksemme menestys tiesi meille muutakin kuin pelkkää tyydytystä. Yllätys, jota käyttämällä se saavutettiin, antoi meille opetuksen vastaisen varalle.
Cambrain taistelussa oli Englannin ylin sodanjohto ensi kerran luopunut tähänastisesta, saanen sanoa, kaavamaisesta sodankäynnistään, jonka kahleissa se oli näihin asti pysynyt. Korkeampi toiminnan henki näyttää tällä kertaa päässeen oikeuksiinsa. Päävoimamme olivat sidotut Flanderin ja ranskalaisten rintamalle ja siksi oli käytetty tilaisuutta yllättävän ankaran iskun antamiseen Cambrain luona. On sentään myönnettävä, ettei englantilaisten taholla alempi johto nytkään ollut vaatimusten ja suotuisan tilanteen tasalla. Se jätti käyttämättä hyväkseen loistavaa alkumenestystä ja antoi näin muiden riistää voiton käsistään, mikä vielä tehtiin voimilla, jotka sekä lukumäärältään että mielialaltaan olivat heikäläisiä paljon jäljessä. Tämän vuoksi oli paikallaan antaa viholliselle Cambrain luona perusteellinen vastaisku. Ylinkin johto näkyi lyöneen laimin varata voimia, jotka vaadittiin taistelun saattamiseksi perusteelliseen päätökseen ja kaikin tavoin tehokkaisiin tuloksiin. Vahvat ratsuväkijoukot etumaisten voitokkaiden jalkaväkidivisionain takana eivät tälläkään kertaa riittäneet iskemään maahan viimeisiä ja vain heikkoja vastarinnan rippeitä, jotka enää estivät niitä vapaasti hyökkäämästä vastustajan kimppuun sivulta ja selästä päin ja siten saamasta aikaan ehdotonta ratkaisua. Englantilaiset ratsuparvet eivät panssariautojenkaan avulla saaneet saksalaisista sitä voittoa, jonka ne olisivat tahtoneet lippuunsa kiinnittää ja jonka vuoksi ne jo monesti olivat ritarin uljain mielin panneet henkensä alttiiksi.
Englantilaisten hyökkäyksessä Cambrain luona saatiin ensi kerran kokea oikeata suurta yllätyshyökkäystä, joka suoritetaan panssariautojen avulla. Me tunsimme tämän taisteluvälineen jo kevätrynnistyksen ajoilta, jolloin se ei ollut tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta. Mutta tankit olivat nyt teknillisessä suhteessa kehittyneet niin täydellisiksi, että ne kulkivat useampien eheiden kaivantojemme ja esteittemme yli, eikä se tosiseikka ollut voimakkaasti vaikuttamatta meidän joukkoihimme. Nuo teräshirviöt, jotka konekivääreillään ja kevyillä tykeillään syytävät tulta ympärilleen, vaikuttavat vähemmin tuhoisasti fyysillisessä suhteessa kuin hermoja kiihdyttävästi, niihin kun on verrattain vaikea päästä käsiksi. Jalkaväkisotilas tuntee itsensä kutakuinkin neuvottomaksi sen panssariseinämiä vastaan. Milloin koneet pääsivät ampumahautarivien läpi, luuli puolustaja vaaran uhkaavan selästä käsin ja lähti asemistaan. En sittenkään epäillyt, että sotilaamme vielä saisivat hillityksi nämäkin vihollisen uudet hävityskoneet, vaikka nyt puolustautuessaan eivät voineet niille mitään, ja että tekniikkamme pian ja sopivassa muodossa antaisi meille aseet käteen tankkejakin vastaan. Kuten sopi odottaa, eivät ranskalaiset kesän ja syksyn aikana vain kivääri jalalla katselleet englantilaisen liittolaisensa hyökkäyksiä. He ahdistivat meitä elokuun loppupuolella Verdunin luona ja lokakuun 22:sena Soissonsin koillispuolella. Kummallakin kerralla he riistivät sikäläisiltä armeijoiltamme asemat laajoilla rintamaväleillä ja aiheuttivat niille tuntuvia tappioita. Ylimalkaan Ranskan sodanjohto tyytyi tällä vuosipuoliskolla paikallisiin hyökkäilyihin, mihin sen kenties pakottivat keväälliset murhaavat tappiot, joiden vuoksi ei näyttänyt viisaalta saattaa joukkoja vielä kerran sellaisten järkytysten alaisiksi.
Balkanilla.
Vihollisen hyökkäykset kesän lopulla 1917 Bulgarian rintamaa vastaan Makedoniassa eivät olleet kyenneet muuttamaan tällä sotanäyttämöllä vallitsevaa tilannetta. Sarrail ei nähtävästi pyrkinyt näillä yrittelyillään mihinkään suurempiin päämääriin. Päinvastoin hän osoittautui merkillisen pidättyväksi, mikä vaikutukseltaan yleistilanteeseen merkitsi melkein täydellistä toimettomuutta.
Yhä huolestuneemmin seurasi Bulgaria tähän aikaan Kreikan liikekannallepanoa. Päättäen niistä tiedoista, mitä itse saimme Kreikasta, näytti epävarmalta, onnistuisiko Venizeloksen luoda taistelukelpoisia joukkoja. Itse niinsanotut Venizeloksen divisionatkin olivat jo kauan olleet pelkkiä välinpitämättömiä avustajaryhmiä, jotka Makedonian sotanäyttämöllä liikuskelivat paljon mieluummin sankariosissa kuin sankaritaisteluissa. Kreikan kansan varsinainen terve ydinosa suhtautui edelleen kielteisesti kansanvaltaiseen valapattoisuus-politiikkaan, ja pysytteli siitä erillään. Bulgarian huolet olivat kenties vielä vuoden 1913 tapausten jälkivaikutusta.
Aasiassa.
Käännyn nyt Aasian-puoleisen Turkin tapahtumiin. Tekisin väärin urheata ja uskollista liittolaista kohtaan, jos sivuuttaisin ne. Jollen puhuisi niistä, jäisi vajanaiseksikin sen valtavan draaman kuvaus, jonka tapahtumat ulottuivat pohjoisilta meriltä aina Intian valtameren rannoille asti. Mutta tässäkin ryhdyn vähemmin tapausten kuvailemiseen kuin niiden yhteyden selvittelyyn.
Kotoisten strateegiemme hengen työ ei vaivautunut vain tekemään sotaretkisuunnitelmia Keski-Europan taisteluja varten, vaan harhautui usein kaukaiseen itäänkin. Tällaisia kokeiluja joutui osittain minunkin käsiini. Tällaisissa kirjallisissa esityksissä rajoituttiin useimmiten "yleisiin suuntaviivoihin", "jotteivät ne veisi liiaksi minun kallista aikaani", ja luultiin voitavan luottavasti jättää kaikki muu minun toimekseni. Kiirehtimään vain usein kehoitettiin! Muuan tällainen strateegi toivorikkaan nuorisomme piiristä kirjoitti minulle eräänä päivänä: "Saatte nähdä, että tämän sodan ratkaisu tapahtuu Kilizin luona — sinne siis on koottava voimamme!" Oli ensimmäinen tehtävä etsiä tämä seutu. Se löytyi lauhkeasta vyöhykkeestä, Aleppon pohjoispuolelta.
Niin eriskummaisena kuin tämän nuorukaisen päähänpistoa täytyy pitääkin, oli tässä hänen ajatuksessaan sentään koko joukko oikeata strateegista tunnetta. Ei tosin koko sodan, mutta osmanilaisen liittolaisemme kohtalon olisi nopeimmin määrännyt juuri tämä seutu, jos Englanti olisi täällä vaatinut tai edes yrittänyt ratkaisua. Koko Tauruksen eteläpuolella olevan maan herruus oli turkkilaisilta auttamattomasti mennyttä yhdellä iskulla, jos englantilaisten onnistui laskea joukkoja Aleksandretten lahden rannalle ja lähteä siitä tunkeutumaan itäänpäin. Siten olisi katkaistu Tauruksen tuollapuolen olevan Turkin elinsuoni, joka vei raikasta verta ja elinvoimaa Syyrian ja Mesopotamian sekä osaksi Kaukasian armeijoihin. Vähäisiä nämä lisävoimat tosin olivat, mutta ne riittivät sentään pitkän aikaa pitämään osmanilaisia armeijoja taistelukykyisinä vihollisen riittämättömästi valmisteltuja, usein laimeasti ja taitamattomasti johdettuja sotaliikkeitä ja hyökkäyksiä vastaan.
Aleksandretten lahden suojeleminen oli uskottu eräälle turkkilaiselle armeijalle, jossa tuskin oli ainoatakaan taistelukelpoista joukko-osastoa. Kaikki, mikä sen nimityksen ansaitsi, virtasi sieltä aina Syyriaan tai Mesopotamiaan. Rannikkoa suojeleva tykistökin oli olemassa enemmän itämaisessa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Enver pasha luonnehti tilanteen minulle tällaisin sattuvin sanoin: "Ainoa toivoni on, ettei vastustaja huomaa heikkouttamme tällä kohdalla."
Oliko sitten hiukkaakaan todennäköistä, että tämä vakavalaatuinen heikkous Alexandretten lahdella pysyi vastustajalta salassa? Sitä en uskonut. Ei missään voinut vihollisen tiedustelutoiminta esteettömämmin versoa ja saada kirjavalta kansainsekoitukselta parempaa tukea kuin Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa. Näytti suorastaan mahdottomalta, ettei Englannin ylimmällä sodanjohdolla olisi ollut tarkkoja tietoja sikäläisen rannikkopuolustuksen tilasta. Englannin ei tarvinnut pelätä sitäkään, että se tunkeutuessaan Alexandretten lahteen osuisi ampiaispesään, sillä pesässähän ei ollut ampiaisia. Jos siis missään tarjoutui tilaisuus loistavaan strateegiseen tekoon, niin ainakin täällä. Teko olisi tehnyt mitä voimakkaimman vaikutuksen koko maailmaan ja se olisi suurenmoisesti tehonnut turkkilaiseen liittolaiseemme.
Miksi Englanti ei käyttänyt tätä tilaisuutta? Ehkä tuntuivat merisodan kokemukset Dardanellien retken jäljeltä liian lamauttavina englantilaisten jäsenissä, ehkä pelättiin meidän sukellusveneitämme siksi paljon, ettei uskallettu vihollisen taholta ryhtyä tällaiseen yritykseen.
Historia selvittää kenties nämäkin kysymykset. Sanon "ehkä", sillä edellytyksenä on, että Englanti sallii sen. Jonkinlaisen käsityksen englantilaisten keskuudessa vallitsevana olevasta ajatustavasta saamme erään korkean englantilaisen meriupseerin tosin jo ennen sotaa lausumista sanoista. Kun Faschodan selkkauksen aikana kummastellen kysyttiin, miksi hän niin varovasti käsitti Englannin laivaston tehtävän Keski-Euroopassa siinä tapauksessa, että syttyisi englantilais-ranskalainen sota, hän vastasi: "Minulla on ankarat ohjeet olla panematta alttiiksi Englannin Trafalgarin-mainetta."
Trafalgarin-maine on suuri ja oikeutettu. On olemassa abstraktisia kalleuksia, jotka ovat kansan arvokkain aarre. Englanti osasi säilyttää Trafalgarin-maineensa sellaisena kalleutena, jota sitten mitä ihanimmassa valossa näyteltiin ihmetteleville ja ihaileville kansoille, sekä omalle että koko maailmalle. Maailmansodassa lankesi tähän kalleuteen tosin eräitä varjoja. Niin esimerkiksi Dardanelleilla, ja muita varjoja tuli myöhemmin taisteluissa Saksan merivoimia vastaan, synkin ja mustin Skagerrakissa. Englanti ei ole koskaan antava meille anteeksi tätä Trafalgarin-maineen himmentämistä.
Englanti ei iskenyt rohkeasti osmanilaisen vastustajansa sydämeen, vaan koetti vaivaa ja aikaa kysyvin ponnistuksin kukistaa turkkilaisen yliherruuden Tauruksen eteläpuolella vain vähitellen viskaamalla takaisin osmanien armeijan. Bagdadin valtaus uudenvuoden tienoissa oli ensimmäinen menestystä lupaava suuri askel tämän sodan päämäärän saavuttamiseen. Sen sijaan keväällä Gazan luona englantilaisten hyökkäys epäonnistui ja oli valmistettava uudelleen. Mutta kesäisen auringon lyijynraskas painostus lamautti toistaiseksi uudet sotilaalliset liikehtimiset.
Bagdadin menetys oli kipeä kohta meille ja, kuten ehdottomasti otaksuimme, vielä kipeämpi koko ajattelevalle ja tuntevalle Turkille. Kuinka usein ja monilla tahoilla olikaan entisen kaliifien kaupungin nimeä mainittu kotona Saksassa, kuinka monia kuvitelmia olikaan siihen solmiutunut, kuvitelmia, jotka olisi ollut parempi säilyttää kaikessa hiljaisuudessa kuin saksalaisten epäpoliittiseen tapaan pauhaten huutaa kaikelle maailmalle.
Yleiseen sotilaalliseen tilanteeseen eivät Mesopotamian tapaukset vaikuttaneet sen enempää, mutta Saksan ulkopolitiikalle oli Bagdadin menetys hyvin arka kohta. Me olimme Turkin hallitukselle taanneet Turkin alueellisen koskemattomuuden ja tunsimme nyt, että tämä uusi, suuri tappio rasitti suuresti poliittista sotatiliämme, vaikkakin liittolaistemme taholta tätä sopimusta tulkittiin hyvin väljästi.
Kun siis Enver pasha pyysi Saksan apua Bagdadin takaisinvalloittamiseen, hän kohtasi meillä joka taholla mitä alttiinta auliutta, eikä vähimmin sen vuoksi, että Turkin armeijanjohto oli aina ollut valmis auttamaan Euroopan sotanäyttämöillä. Enverin ehdotuksen mukaan tämän uuden sotaretken johto oli jätettävä saksalaisten käsiin, ei sen vuoksi, että olisi ollut kyseessä mikään huomattava määrä saksalaisia joukkoja, vaan koska Turkin ylisotapäällikön sijainen piti välttämättömänä, että Saksan sotainen arvo oli yrityksen etunenässä. Eikä suunnitelman onnistuminen ollut ajateltavissa muuten kuin siinä tapauksessa, että voitettaisiin loputtoman pitkän selkäyhteyden äärettömät vaikeudet. Turkkilaisen sodanjohdon olisi jo tämä ensimmäinen edellytys saanut kompastumaan.
Hänen Majesteettinsa Keisari antoi turkkilaisten kehoituksesta tämän tavattoman vaikean sotaliikkeen johtamisen kenraali von Falkenhaynin tehtäväksi. Kenraali koetti v:n 1917 toukokuussa sekä Konstantinopolissa että Mesopotamiassa ja Syyriassa henkilökohtaisesti perehtyä tehtäväänsä. Matka Syyriaan osoittautui välttämättömäksi sen vuoksi, että kenraali v. Falkenhayn ei mitenkään voinut aloittaa sotaliikkeitä Bagdadia vastaan, ellei ollut takeita siitä, että turkkilaisten Syyrian-rintama piti puoliaan. Eihän näet ollut epäilystäkään siitä, että Bagdadin retki pian joutuisi englantilaisten tietoon ja että tämä ilmoitus aiheuttaisi englantilaisten hyökkäyksen Syyriassa.
Kenraali v. Falkenhayn sai sen vaikutelman, että sotaliike oli mahdollinen suorittaa. Me siis täytimme kaikki ne vaatimukset, joita hän teki meille. Me annoimme Turkille takaisin kaikki jälellä olevat taistelujoukot, jotka olimme siltä saaneet Euroopan sotanäyttämölle. Galiziassa oleva osmanilainen joukko-osasto eroaa saksalaisesta armeijasta, juuri kun Kerenskin joukot meidän vastaiskumme vuoksi peräytyvät itäänpäin. Se palaa kotimaahansa saaden mukaansa lämpimimmät kiitoksemme. Osmanit olivat meidän riveissämme taas osoittautuneet vanhan soturimaineensa arvoisiksi ja täysin käyttökelpoiseksi taisteluvälineeksi meidän käsissämme. Minun on tosin tehostettava sitä seikkaa, että Enver pasha oli antanut meille itärintamaa ja Romaniaa varten parhaat käytettävissään olevista joukoista. Tämän sotaväenosaston laatua ei siis käynyt pitäminen koko Turkin armeijan laadun ja kelvollisuuden mittapuuna. Se altis työ, jota armeijanjohtomme Galitsiassa oli tehnyt kasvattaessaan ja kouluttaessaan turkkilaisia joukkoja, sekä aivan erikoisesti pitäessään huolta niiden muonituksesta ja terveydellisistä oloista, oli kantanut runsaita hedelmiä. Kuinka moni näistä karkeista luonnonlapsista saikaan osakseen toveruutta ja lähimmäisenrakkautta ensimmäisen ja kai myös viimeisen kerran meidän turvissamme ollessaan.
Olin toivonut, että turkkilaiset armeijaosastot olisivat nyt Bagdadia vastaan vietävän armeijan erikoisen arvokkaana osana. Valitettavasti tämä toivo ei täyttynyt. Joukot olivat tuskin päässeet meidän vaikutuspiiristämme, kun niissä ilmeni hajautumista; selvä merkki siitä, miten pinnallisesti turkkilaisiin upseereihin oli vaikuttanut meidän esimerkkimme. Vain jotkut yksityiset olivat erikoisena, usein tosin ihmeteltävän loistavana poikkeuksena tästä vaillinaisesti koulutettujen ja suhteellisesti käyttökelvottomien ainesten joukkiosta. Osmanien armeija olisi ollut rakennettava aivan uudestaan, ennenkuin se olisi kyennyt todella suorittamaan sellaista, mikä olisi vastannut maan tekemiä suuria uhrauksia. Nykyisen tilan nurjuus ilmeni varsinkin mieshukan tavattoman suuressa määrässä. Sama ilmiö, joka esiintyi jokaisessa vaillinaisesti sotaan varustetussa ja riittämättömästi harjoitetussa armeijassa. Edeltäkäsin perusteellisesti sotaan koulutettu armeija säästää vakavalla hetkellä paljon ihmishenkiä isänmaalleen. Mihin tavattomiin määriin tämä ihmishenkien tuhlaus oli sodan aikana kehittynyt Turkissa, käynee selville eräästä minulle toimitetusta ilmoituksesta, jonka mukaan muutamissa Anatolian maakunnan kylissä ei ollut enää lainkaan miehisiä asukkaita, lukuunottamatta poikia ja ukkoja. Sen saattaa käsittää, kun kuulee, että Dardanellien puolustus oli maksanut turkkilaisille noin 200,000 miestä. Kuinka monet näistä sortuivat nälkään ja tauteihin, ei ole tunnettua.
Bagdadin retkeä varten annetun saksalaisen apujoukon muodosti, lukuunottamatta erikoisiin tehtäviin tarvittavia upseereita, niin sanottu Aasian armeijakunta. Kotimaassa on katsottu olevan syytä paheksua sitä, että asetimme kokonaisen armeijakunnan turkkilaisten käytettäväksi niin etäisiä tarkoitusperiä varten sen sijaan että näitä kallisarvoisia voimia olisi käytetty Keski-Euroopassa. Armeijaosastoon kuului kuitenkin vain kolme jalkaväkipataljoonaa ja joitakin pattereita. Nimitys oli otettu vain vihollisen pettämiseksi; onnistuiko tämä pettäminen, siitä emme ole saaneet varmaa tietoa. Apua annettaessa ei ollutkaan etupäässä kysymys liittolaisemme sotavoiman lukumäärän, vaan sen siveellisten ja henkisten voimien, siis tahdon ja taidon lisäämisestä. Apumme varsinaista merkitystä kuvaa sattuvasti eräs tsaari Ferdinandin lause hänen vielä ennen 1916 vuoden syystaisteluja varoittaessaan meitä viemästä kaikkia saksalaisia joukkoja Bulgarian rintamalta: "Bulgarialaiseni tahtovat saada nähdä piikkikypäriä, se antaa heille luottamusta ja selkänojaa. Kaikkea muuta heillä on itsellään." Tässäkin siis osoittautui paikkansapitäväksi huomio, jonka Scharnhorst on pukenut sanoihin: kokonaisuudelle on sivistyneessä ilmenevä tahdon lujemmuus tärkeämpi kuin raaka voima.
Sotaliike Bagdadia vastaan jäi suorittamatta. Jo kesäkuukausien lopussa saatiin selville, että englantilainen oli täydelleen varustautunut jo ennen sadeajan alkua hyökkäämään Gazan luona olevan turkkilaisen armeijan kimppuun. Kenraali von Falkenhayn, joka edelleen viipyi Idässä, tuli yhä selvemmin siihen käsitykseen, ettei Syyrian rintama kyennyt vastustamaan tätä englantilaisten rynnäkköä, joka epäilemättä tehtäisiin ylivoimaisin suurin joukoin. Turkkilaiset divisionat, jotka oli määrätty Bagdadin-retkelle, oli lähetettävä etelään. Siten raukesi mahdollisuus suorittaa menestyksellinen sotaliike Mesopotamian suunnalla. Yksissä neuvoin Enver pashan kanssa annoin suostumukseni siihen, että kaikki vapaat voimat oli siirrettävä Syyriaan, jotta ehtisimme siellä, jos mahdollista, itse käydä hyökkäämään ennen englantilaisia. Saksalainen päällystö toivoi voivansa parantaa niin paljon turkkilaisten alueiden rautatieoloja ja hallintoa, että tällä sotanäyttämöllä voitaisiin muonittaa ja varustaa kaikilla välttämättömillä sotatarpeilla tuntuvasti suurempi sotilasmäärä.
Sekä poliittisten että sotilaallisten hankauksien vuoksi kenraali von Falkenhaynilta meni hukkaan kallisarvoisia viikkoja. Englantilaisen onnistui marraskuun alussa päästä hyökkäämään ennen turkkilaisia Berseban ja Gazan luona. Osmanilaiset armeijat viskattiin pohjoiseen, Jerusalem menetettiin joulukuun alussa. Vasta tämän kuukauden keskivaiheilla turkkilaiset taistelulinjat taas hiukan jäykistyivät Jaffan—Jerusalemin—Jerikon viivan pohjoispuolella. Me olimme pelänneet, että nämä turkkilaisten tappiot, eritoten Jerusalemin menetys, saisivat aikaan arveluttavia poliittisia muutoksia Konstantinopolin nykyisten vallanpitäjien asemaan, mutta ainakaan ulkonaisesti ei voinut havaita mitään. Pelätyn mieltenkuohun sijaan ilmeni merkillistä välinpitämättömyyttä.
Minun käsitykseni mukaan oli jo aivan ilmeistä, ettei Turkki enää milloinkaan ollut pääsevä Jerusalemin ja sen pyhien paikkojen valtiaaksi. Kultaisen Sarven kaupungissa oltiin ääneti samaa mieltä. Voimakkaampana kuin ennen kääntyi nyt turkkilaisten omistushalu, etsien korvausta menettämistään valtakunnanosista, Aasian osiin päin. Sotilaalliselta kannalta katsoen valitettavasti vain liian aikaisin!