KATSAUS KANSOJEN JA VALTIOIDEN SISÄISIIN OLOIHIN LOPULLA VUOTTA 1917.
Älköön luultako, että minä nyt, voittaen vastenmielisyyteni politiikkaa kohtaan, heittäydyn puolueriitojen kurimukseen. En kuitenkaan voi olla esittämättä seuraavia näkökohtia, jollen tahdo jättää esillä olevaa kuvausta aivan vaillinaiseksi. Mutta kukapa saattaisi todella eheästi kuvata ajan, josta nyt kirjoitan? Yhä uudelleen tulee eteen kysymyksiä "miksi?" ja "kuinka?" Aukkoja jää, kun niin moni suu, jota nyt jo kipeästi kaivattaisiin tietojen saamista varten, on ainaiseksi vaiennut. Minäkään en saata antaa sellaisenaan eheää kuvaa, annan ainoastaan piirteen sieltä, toisen täältä, pikemmin hahmotteluun kuin täydelliseksi tauluksi. Aloitan Itämaista, joskin se voi näyttää ensi silmäyksellä mielivaltaiselta.
"Turkki on nolla." Sen saatamme lukea eräästä ennen sotaa julaistusta asiakirjasta, saksalaisesta asiakirjasta, joka siis ei suinkaan ole Turkille valtiollisesti vihamielinen. Omituinen nolla, joka puolusti Dardanelleja, voitti Kut-el-Amarassa, teki retken Egyptiä vastaan, pysäytti Venäjän hyökkäyksen Armenian ylätasangolla! Meille arvokas nolla, joka, kuten jo sanoin, kiinnittää rintamalleen satoja tuhansia vihollisiamme, ydinjoukkoja, jotka nakertelevat Turkin rajamaita, ehkäpä tunkeutuvat pitemmällekin, mutta eivät kykene tuhoamaan runkoa!
Mikä antaa tuolle nollalle sen sisäisen voiman? Se seikka on arvoitus sellaisellekin, joka on näinä aikoina, vieläpä kauan ennenkin, elänyt osmanien maassa. Rahvas näyttää tylsältä ja välinpitämättömältä, suurin osa ylhäisön piirejä itsekkäältä luokalta, jolta puuttuu korkeampi kansallistunto. Koko valtio näyttää syntyneen vain kansankerroksista, joita syvä juopa erottaa ja joilla ei ole yhteistä sisäistä elämää. Ja kuitenkin tuo valtakunta kestää, osoittaa valtiollista voimaakin.
Taurus näyttää olevan Konstantinopolin vaikutusvallan rajana; Vähää-Aasiaa kauemmas ei ulotu mitään turkkilaista vaikutusta, ja kuitenkin seisoo vielä turkkilaisia armeijoja kaukaisessa Mesopotamiassa ja Syyriassa. Sikäläinen arabialainen vihaa turkkilaista, turkkilainen arabialaista. Ja kuitenkin arabialaiset pataljoonat yhä taistelevat turkkilaisten lippujen alla eivätkä joukoittain pakene vihollisen puolelle, joka lupaa kultavuoria ja jakeleekin kullanhimoiselle arabialaiselle runsaasti tätä metallia. Englantilais-intialaisten joukkojen selän takana, jotka Mesopotamiassa, kuten arveltiin, toivat turkkilaisten sortamille ja orjuuttamille arabialaisille kaivatun vapauden, nousevatkin vapautetut otaksuttuja vapauttajiaan vastaan. Täytyy siis kuitenkin olla jokin voima, joka täällä vaikuttaa yhdistävästi, joka ei ole suinkaan ainoastaan ulkoapäin tuleva yhteenpuristava pakko eikä perustu vain valtiolliseen yhdessäelämiseen, täytyy olla sisäinen yhteisyyden tunto. Turkin valtaherrojenkaan väkivalta ei saata yksistään olla tuona yhdistävänä voimana. Voisivathan arabialaiset välttää tuon pakon, heidänhän tarvitsee vain lähteä juoksuhaudoista kohotetuin käsin vihollisen puolelle tai nousta kapinaan Turkin armeijan selän takana. Eivätkä he kuitenkaan sitä tee. Usko, vanhan uskon jäännöskö tässä vaikuttaa yhdistävästi? Tätä väitettä puolustetaan hyvillä syillä ja vastustetaan yhtä hyvillä. Tässä loppuu meidän arvostelukykymme osmanien sielunelämästä; meidän täytyy jättää mielipiteiden ristiriita ratkaisematta.
Aivan elämään kyvytön ei valtio siis kaikkein pahimmista vioista huolimatta saata olla. Kuulee kerrattavan kunnollisistakin virkamiehistä, jotka toimivat velvollisuutensa unohtaneiden rinnalla ja jotka ovat osoittautuneet suuria suunnitteleviksi, toimintatarmoisiksi henkilöiksi. Erääseen sellaiseen tutustuin Kreuznachissa. Hän oli Ismail Hakki, mies, jolla oli monta kansansa luonteen varjopuolta ja joka kuitenkin oli henkevä, kyvykäs äly. Vahinko, ettei hän ollut kasvanut terveellisempien voimien maaperästä. Sanottiin, ettei hän kirjoittanut mitään, piti kaikki muistissaan, ja siitä huolimatta hän huolehti tuhansista, kauas sotatehtävien yli kantavista kauniista kansallisista tehtävistä!
Näihin aikoihin hän käytti voimansa ennen kaikkea Konstantinopolin ja armeijan muonitukseen, ja siitä johtui hänen suuri valtansa. Jos Ismail Hakki olisi poistunut paikaltaan, olisi Turkin armeijalta puuttunut kaikkea; se olisi ollut vielä suuremmassa puutteessa kuin se osaksi jo oli, ja Konstantinopoli olisi ehkä kuollut nälkään. Olihan melkein koko maa nälkätilassa, ei sen vuoksi, että elintarpeita olisi puuttunut, vaan sen takia, ettei maan hallinto ja liikenneyhteys ollut kunnossa ja ettei missään voitu saada tuotantoa ja kulutusta tasapainoon. Ei kukaan oikein tiennyt mistä ja kuinka suurten kaupunkien asukkaat elivät. Me hankimme leipää Konstantinopoliin, kokosimme viljaa Dobrudzasta ja Romaniasta ja autoimme omasta hädästämme huolimatta. Tosin ei se, minkä Konstantinopoliin hankimme, olisi merkinnyt paljoakaan meidän miljoonille vatsoillemme. Mutta jos olisimme laiminlyöneet hankinnan, olisimme samalla menettäneet Turkin, sillä nälkäinen Konstantinopoli olisi kapinoinut kaiken pakkovallan uhallakin. Vallitseeko siellä tosiaankin pakkovalta?
Olen jo puhunut komiteasta; mutta siellä ilmenee muitakin virtauksia voimakkaita miehiä vastaan, valtiollisen, ehkäpä taloudellisenkin vihan aikaansaannoksia, jotka luovat hajaannusta. Näennäisesti rauhallisen pinnan alla liikkuu vahvoja pyörteitä. Niiden liikkeen saattaa usein nähdä pinnallakin, kun ne yrittävät temmata nyt hallitsevat miehet syvyyteen.
Armeijakin kärsii näistä virtauksista. Armeijan johdon täytyy, kuten jo aikaisemmin olen huomauttanut, ottaa ne huomioon, sen täytyy usein olla taipuvainen niihin nähden, mikä ei ole eduksi kokonaisuudelle. Muuten hajoaisi armeija sisällisestikin, sen mieslukuisen voiman nyt yhä rajummin vähentyessä. Puute ja hätä hajoittaa osaltaan armeijaa. Sen olemassaoloa jäytää myös nykyisen sodan loppumattomuus, etenkin kun siihen liittyy edelliset Jemenin ja Balkanin sotaretket, jotka kaikki useille turkkilaisille sotilaille ovat merkinneet yhtä ainoata keskeytymätöntä kokonaisuutta. Kodin kaipuu, ikävä vaimon ja lasten luo — islamkin tuntee tuon ikävän — saa tuhannet sotilaat karkaamaan. Niistä täysistä divisionista, jotka Haidar-Pashassa pannaan junaan, saapuu vain murto-osia Syyriaan ja Mesopotamiaan. Saattaa olla eri mieltä siitä, nouseeko sotilaskarkurien luku Vähässä-Aasiassa 300,000 vai 500,000:een; joka tapauksessa se on miltei yhtä suuri kuin kaikkien Turkin armeijain yhteinen määrä. Kuva ei ole kaunis ja kuitenkin — Turkki pitää yhä puoliaan ja täyttää uskollisuusvelvollisuutensa parhaansa mukaan valittamatta ja epäröimättä!
Bulgariassakin on puute, puute elintarpeista maassa, jossa niitä muuten on liikaakin! Sato oli keskinkertainen, mutta se olisi riittänyt, jos maata olisi hallittu kuten Saksaa, jos täälläkin olisi saatu tasapaino aikaan puutteenalaisten ja ylijäämää tuottaneiden paikkakuntien välillä. Kun koetettiin vaikuttaa tähän suuntaan, vastasi eräs bulgarialainen: "Emme osaa sellaista!" Yksinkertainen selitys, ei oikeastaan itsesyytös. Kädet saavat riippua, kun ei ole opittu niitä liikuttelemaan. Tiedämmehän, että Bulgarialta, kun se Turkin orjuudesta siirtyi täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, puuttui kasvattavaa, ankarasti järjestelevää kättä. Sillä ei ollut — sallittakoon minun puhua preussilaisena — kuningas Wilhelrn I:tä, joka loi nuo rautaiset tuet, joiden varassa valtiojärjestelmämme kauan ja varmasti kesti. Bulgaria ei tunne hyvää hallitusta, siellä on sen sijaan sitä enemmän puolueita. Useimmat niistä hyökkäävät ankarasti hallitusta vastaan, ei sen ulkopolitiikan takia, sillä se lupaa suurta tulevaisuutta, kansallisen yhtenäisyyden ja valtiollisen ylivallan Balkanilla, mutta sitä enemmän kiehuu taistelun melske sisäisten asiain ympärillä. Siinä ei arkailla mitään keinoja, ei edes vaarallisinta. Hyökätään omien liittolaisten ja oman armeijan kimppuun. Vaarallista peliä! Dobrudzan kysymys on keskeytymättä kiihkeän puolueriidan aiheena. Hallitus on manannut esille vaarallisia henkiä painostaakseen Turkkia ja meitä, eikä nyt enää pääse irti noista hengistä, jotka uhkaavat särkeä kaiken ja jotka saarnaavat puoluetarkoituksissaan vihaa liittolaisia ja heidän edustajiaan vastaan. Näin ollen huomasimme syksyllä 1917 parhaaksi myöntyä toistaiseksi Dobrudzan-kysymyksessä ja siirtää sen lopullisen ratkaisun sodan päättymisestä riippuvaksi. Peräytyminen tapahtui meidän puoleltamme järkisyistä, ei vakaumuksesta. Huomattavaa on, että heti kun me olimme myöntyneet, hävisi Bulgariasta kysymyksen harrastus kokonaan. Sana Dobrudza oli puoluetaistelussa menettänyt koko kiihoitusvoimansa. Niin loppui tuo onneksi veretön taistelu meitä vastaan, mutta riita vallasta jatkuu valtiollisten puolueitten välillä yhä, tunkien arvelematta kiilansa armeijankin liitoksiin, vieläpä syvemmälle kuin milloinkaan rauhan aikana.
Armeija osoittautuu vastaanottavaksi tälle hajoittavalle toiminnalle, sillä siitä pidetään huonoa huolta, se on melkein puutteessa. Järjestelytyön ja -kyvyn puute ilmenee joka kolkassa. Teemme ehdotuksia perinpohjaisten uudistusten aikaansaamiseksi. Bulgarialaisten taholta myönnetään, että toimenpiteet ovat tarkoitustaan vastaavia, mutta he ovat voimattomia ja pelkäävät niiden toteuttamisesta aiheutuvaa vaivaakin. Tyydytään vain kiristämään maassa olevia saksalaisia — niin yhteisesti valloitettua kuin maa onkin —, heidät kun täytyy sopimuksen mukaan ruokkiakin, koska he eivät taistele Makedonian rajoilla saksalaisen isänmaan, vaan ensi sijassa Bulgarian puolustamiseksi. Saksalaisten tulee, bulgarialaisten käsityksen mukaan, itse huolehtia ravinnostaan, ja he tekevätkin sen hyvän sovun vuoksi, tuovat karjaa, vieläpä ruokaakin Makedoniaan aina kotimaastaan saakka. Alituiset riitaisuudet eivät ilmene taistelevien joukkojen keskuudessa, sillä siellä pidetään toisiaan arvossa, vaan kylläkin yhteisen rintaman takana. Supistaaksemme näitä riitaisuuksia ehdotamme saksalaisten joukkojemme vaihtamista niihin bulgarialaisiin divisioniin, jotka vielä ovat Romaniassa. Tarjoamme täten bulgarialaisille mieslukuun nähden kaksin-, vieläpä kolminkertaisenkin korvauksen, mutta heti nousee Sofiassa ankara melu liittolaisystävyyden rikkomisesta. Tyydymme siis aivan pienien saksalaisten osastojen poistamiseen ja asetamme bulgarialaisten divisionain entisiin asemiin muutamia pataljooniamme. Niin jättävät bulgarialaiset osastot Tonavan pohjoisrannan, jonne ne aikoinaan melkein vastahakoisesti lähtivät.
Siis on Bulgariankin kuvassa hiukan himmeitä kohtia. Mutta me voimme jatkuvasti luottaa liittolaisemme uskollisuuteen, ainakin niin kauan kuin voimme ja haluamme täyttää bulgarialaisten suuret valtiolliset vaatimukset. Kun sitten kesällä 1917 saksalaisten sanomalehtien lausunnot ja eduskunnassa pidetyt puheet sekä Sofiassa että Bulgarian armeijassa synnyttivät epäilyksiä siitä, tahdommeko vielä todella täyttää lupauksemme, silloin alkaa Bulgaria olla huolestuneesti varuillaan, ja — mikä on pahempaa — meitä aletaan epäillä. Puolueet vaativat yhä voimakkaammin Radoslavovin eroa. Hänen ulkopolitiikkansa myönnetään suurpiirteiseksi, kaikki kannattavat sitä vieläkin, mutta hän ei enää näytä olevan se mies, joka kykenisi ajamaan läpi heidän vaatimuksensa liittolaisten piirissä. Hänen sisäpolitiikkaansa vihataan sitä paitsi useasta syystä. Vaaditaan uusia voimia peräsimeen, vanhat ovat bulgarialaisten mielestä olleet jo liian kauan valtion lihapatojen ääressä. Arvellaan, että he ovat jo ehtineet tulla kylläisiksi. Hallituksesta tulee poistaa kaikki, jotka vain ovat yhteydessä Radoslavovin kanssa, korkeimmista virkamiehistä aina kylän vouteihin, sitä vaatii parlamentaarinen n.s. vapaa systeemi. Sen tulee tapahtua nyt, nyt keskellä sotaa!
Itävalta-Unkarista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Maan sisäiset vaikeudet eivät ole vähentyneet. Olen jo kertonut, että yritys päästä valtiota hajoittavan tshekkiläisen aineksen kanssa sovintoon lempeyttä käyttämällä kokonaan epäonnistui. Nyt koetetaan kirkon vallan ja vaikutuksen vahvistamisella, uskonnollisten tunteiden näytteillepanolla luoda yhdistävä side valtakunnan erilleen pyrkivien osien tai ainakin sen vaikutusvaltaisimpien piirien välille. Tämäkin yritys jää toivottua tulosta vaille. Se tuo pikemmin uutta hajaannusta ja herättää epäluuloa sielläkin, missä tähän asti vallitsi ehdoton luottamus. Eri kansallisuuksien keskinäinen vieronta pahenee vielä elintarpeitten jaon epätasaisuuden vuoksi. Wienissä on nälkä, kun taas Budapestissä on kylliksi ruokaa. Böömin saksalainen on melkein kuolemaisillaan voipumuksesta, kun taas tshekkiläiseltä puuttuu tuskin mitään. Pahaksi onneksi on sato osaksi ollut huono. Tämä kasvattaa sisäistä pulaa ja lisää sitä vastaisuudessa vieläkin enemmän. Itävalta-Unkarissa ei puutu niin kuin Turkissa teknillisiä keinoja liikatuotanto- ja kulutusalueitten välisen tasapainon aikaansaamiseksi. Mutta puuttuu yhtenäistä tahtoa, tahtonsa toteuttavaa valtiollista mahtia. Siten on sisäisten valtiollisten vastakohtien vanha pahennus siirtynyt suorastaan jokapäiväisen elämänylläpidon alallekin. Ei mikään ihme, että rauhan kaipuu kasvaa ja että luottamus sodan onnelliseen päättymiseen vähenee. Venäjän luhistuminen vaikuttaa sen vuoksi pikemmin hajoittavasti kuin vahvistavasti. Tältä taholta uhkaavan vaaran katoaminen ei näytä kohottavan mieliä, vaan tekee ne välinpitämättömiksi. Italiassakin saavutetuista voitoista riemuitsevat vain eräät kansan piirit. Ylpeys siitä ei enää ulotu suuriin kansanjoukkoihin, jotka osittain ja ajoittain todella kärsivät nälkää Moni seikka, jota ennen vanhan keisarin kuolemaa vielä pidettiin pyhänä, on menettänyt siveellisen merkityksensä. Tuhannet tshekkiläiset ja muut kiihoittajat tallaavat jaloillaan valtakunnan kunniaa enemmän kuin koskaan ennen. Vain paljon vahvemmat hermot, kuin mitä kaksoismonarkian hallintovirastoissa oli, olisivat voineet vastustaa enää kauemmin joukkojen painostusta, jotka osaksi halusivat rauhaa millä hinnalla hyvänsä.
Ja nyt omaan kotimaahamme.
Sen taisteluajan kestäessä, josta aikaisemmin olen kertonut, tapahtuu isänmaassamme syvälle ulottuvia ja seurauksiltaan ankaria muutoksia sisäpoliittisessa tilanteessa. Valtakunnankansleri von Bethmannin ero on käänteelle tunnusmerkillinen. Vaikka aluksi olin otaksunut, että käsityksemme sodan luomasta tilasta olivat samanlaiset, niin täytyi minun aikaa myöten surukseni yhä useammin huomata, että asianlaita ei ollutkaan niin. Minulle oli annettu sodan johto ja sitä varten tarvitsin kaikki isänmaan voimat. Näitten hajoittaminen sisäisillä taisteluilla mitä suurimman ulkonaisen jännityksen vallitessa, kun niitä olisi pitänyt koota ja yhä uudelleen kohottaa, oli ehdottomasti vievä valtiollisen ja sotilaallisen sysäysvoimamme heikkenemiseen. En näin ollen voinut ottaa vastuulleni toimettomuutta, kun huomasin, että se yhtenäisyys jota me rintamalla tarvitsimme, särjettiin kotona. Vakuutettuna siitä, että me jäimme tässä suhteessa vihollisistamme yhä enemmän jälkeen ja että me kuljimme päinvastaista tietä kuin ne, huomasin ikävä kyllä pian edustavani päinvastaista kantaa kuin valtion hallitus. Yhteinen työ kärsi. Pidin senvuoksi velvollisuutenani pyytää Korkeimmalta Sotapäälliköltäni eroa heinäkuussa, niin vaikeaksi kuin sotilaana tunsinkin askeleen. Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt anomustani. Kanslerikin oli samaan aikaan valtiopäivien puoluejohtajien ilmoitusten vuoksi pyytänyt eroa, jonka hän saikin.
Tämä ero toi heti näkyviin ulkonaisesti seurauksia, jotka olivat arveluttavia. Tähän asti ulospäin säilytetty puolueitten välinen näennäinen linnarauha lakkasi. Syntyi enemmistöpuolue, jonka pyrkimykset kävivät selvästi vasempaan. Niitä laiminlyöntejä, joita muka aikaisempina aikoina sisäisiä valtiollisia suhteitamme edelleen kehitettäessä oli tehty, käytettiin nyt sodan aikana ja isänmaan valtiollisesti erittäin tukalan ulkonaisen tilanteen aikaansaaman painon vallitessa siihen, että hallitukselta kiristettiin yhä uusia myönnytyksiä n.s. parlamentaarisen kehityksen hyväksi. Näin ollen täytyi meidän pakostakin menettää sisäistä lujuuttamme. Valtion hallinnon ohjat joutuivat vähitellen äärimmäisyyspuolueitten käsiin.
Bethmann-Hollwegin seuraajaksi nimitettiin tohtori Michaelis. Hänen kanssaan jouduin pian luottamuksellisiin väleihin. Hän oli pelottomasti astunut vaikeaan virkaansa. Hänen virka-aikansa tuli lyhyeksi, olosuhteet osoittautuivat voimakkaammiksi kun hänen hyvä tahtonsa.
Alkuun päässyt parlamentaarinen hajanaisuus ei enää korjautunut. Enemmistö siirtyi yhä enemmän vasemmalle ja asettui teoissaan, monista kauniista sanoistaan huolimatta, niitten ainesten etunenään, jotka tahtoivat hajoittaa tähänastisen valtiojärjestyksen. Yhä selvemmin kävi ilmi, että kotimaa unohti asemamme todellisen vakavuuden taistellessaan puolueopeista ja puolue-eduista tai ei enää tahtonut nähdä tuota vakavuutta. Siitä riemuitsivat vastustajamme julkisesti ja osasivat kiihoittaa puolueriitoja.
Asiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea kykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan yhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling. Häneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin kuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän onnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen Majesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa ja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi viimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja luottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti vaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita taitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt toimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi valitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka toisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni kreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan sen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.
Näitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden 1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen kärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen mielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut vatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri yleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole ajatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin valtiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia elämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa, etenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä. Sellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli totuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä, ettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän mielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten mennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen kansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä hajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä laajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja kitkemään.
Välinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa maaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan väestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.
Taistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa elähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän saattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti useat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He eivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa jo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja veivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.
Tässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan seurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan kohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän kuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan sielutkin.
Vastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja sen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota sanotaan "propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä." Se on uusi taisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa muodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä Saksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien lentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä ja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja Syyriassa.
Tällaista kiihoitusta sanottiin "vastustajan valistamiseksi". Sitä olisi pitänyt nimittää "totuuden verhoamiseksi" tai vieläkin pahemmalla nimellä "vihollisen luonteen myrkyttämiseksi". Sen synnyttäjänä on tunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan vastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen siveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.
Lopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden sisäiseen elämään! Sanon tahallani "yritys", sillä vain sellainen saattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu saarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki muutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti osittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän. Asiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja vastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen kultakin tappiolle!
Tiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka henkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski valveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on sen sävynä aina "Voi tähänastista voittajaa!" Ranska vuotaa verta tuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan diktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei sanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia rautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus hillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus saavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen vapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti maahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.
Jo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa Ranskassa sanat "humanismi ja pasifismi" leimattu "vaarallisiksi huumauskeinoiksi", joilla "opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen ajajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä". "Pasifismia on ollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus — yksilön liiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista henkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä."
Niin puhuttiin "rauhanaikuisessa Ranskassa". Oliko siis ihme, ettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi maankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?
Emme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa ravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista, heille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja heitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu epäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä elämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen vastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan. Mutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen Ranskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se siten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan kurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän oma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat taistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin "toiset haluavat taistella".
Kuinka on Englannin laita?
Emämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa. Kukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto! Tämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut "heikkouden kohtauksen". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun lujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne koroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan puserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen ja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas tunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä pysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten vasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä Keski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas koko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen puutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja valtiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka mukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee rikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen englantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään rauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla liian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla aivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei kotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.
Aivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa. Viime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun kulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta, vaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he lähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja työpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja laivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan lamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua. Italian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä sen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan saaliin toivossa.
Yhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan vieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme. Loistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut palvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa, jonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan vieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta. Sodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova työ on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan menestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat yksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai veren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta, siellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.
Venäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena liekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on lyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.
Sellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla vuotta 1917.
Näihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt vähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista sotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän voimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka tapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä epävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia joukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun 18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia rauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle viholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti menestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella seisovalle vastustajalle?"
Vastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.
Sill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja kansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja liittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla huomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet vahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä voittoon.
Ei siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi mahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun käsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat eivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan silmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti koulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli tarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin tuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan ilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle. Vahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä vallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen kysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen tyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja asia oli hänen mielestään sillä hyvä.
Tämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen olemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa. Englantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen itsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta haaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni mukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka heinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä päivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin ilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden joukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli tärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme näkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko tällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua — kuten tunnettua arvostelin minä sitä suosiollisemmin —, mutta aivan virheellisenä oli minusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa piireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja, jos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi ollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä huomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille rauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian oleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei niillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun sanoihin "minä käyn sotaa!" meillä kaiku "me haluamme rauhaa!"
En silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen tunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen, mitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: "Ainakin yksi sotavuosi vielä!" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!