HYÖKKÄYS EPÄONNISTUU.
Reimsin taistelun suunnitelma.
Asema Marnen mutkassa teki kesäkuun taistelujen päätyttyä epätäydellisen, lopettamattoman työn vaikutuksen. Ajan oloon emme voineet jäädä niihin asemiin, joissa nyt olimme olleet kesäkuun keskivaiheilta asti. Tarpeiden kuljetus tähän valtavaan puoliympyrään oli sangen puutteellista. Se oli riittävä vain suhteellisen hiljaisuuden vallitessa, mutta uhkasi käydä arveluttavaksi, jos pitkäaikainen suurkamppailu puhkeaisi. Meillä oli käytettävissämme vain yksi, sekin varsin vähän käyttökelpoinen rautatielinja, jonka piti kuljettaa tarpeet suurille sotilasmäärillemme tällä joukkojen määrään katsoen sangen ahtaalla alueella. Ulkoneva kaari lisäksi suorastaan ärsytti vihollista ryhtymään hyökkäämään joka puolelta. Muonitusolot ja taktillinen tilanne olivat täydelleen autettavissa vain siten, että saisimme Reimsin käsiimme. Se ei ollut meille onnistunut touko- ja kesäkuun taisteluissa. Olimme silloin siirtäneet päävoimamme etupäässä länteen päin. Reimsin valloitus oli nyt suoritettava erikoisella sotaliikkeellä. Mutta tilanteen vaatima taistelu soveltui myöskin meidän kokonaissuunnitelmiimme.
Aikaisemmin olen jo tehostanut sitä, että Lysin taistelun keskeytymisen jälkeen tuli päämääräksemme vielä kerran antaa englantilaisille Flanderissa ratkaiseva isku. Soissonsin luona suoritetulla hyökkäyksellämme oli juuri koetettu edistää tätä tarkoitusta, tahdoimme sillä saada vihollisen ylimmän johdon vetämään ranskalaiset tuet taas pois Flanderissa olevilta englantilaisilta.
Sillä välin oli jatkettu uuden Flanderin taistelun valmisteluja. Töitten kestäessä tulevilla hyökkäysrintamillamme saivat sen suoritukseen määrätyt divisionamme olla Belgiaan ja Pohjois-Ranskaan majoitettuina virkistymässä ja harjoittautumassa.
Englantilaisten taholta en toistaiseksi pelännyt mitään vastahyökkäystoimenpiteitä. Vaikka englantilaisten armeijan pääosalla olikin nyt ollut aikaa kuukausimääriä korjata pahasti vioittunutta taistelutehoaan, ei kuitenkaan meidän uhkaavien Flanderin-asemiemme vuoksi ollut todennäköistä, että englantilainen siirtyisi hyökkäyskannalle.
Tähänastisten kokemustemme perusteella uskoin meidän selviytyvän englantilaisten Flanderissa olevista päävoimista, jos vain saisimme kyllin kauan pidetyksi ranskalaiset poissa sikäläisiltä taistelukentiltä. Reimsin luona tapahtuneen hyökkäyksemme uudistamisen oli siis määrä nytkin edistää suurempia, laajakantoisempia päämääriämme, nimittäin ratkaisevaa taistelua Englannin sotajoukon pääosia vastaan. Tilanne länsirintamalla heinäkuun alussa oli suunnilleen seuraava: kenraali Fochin reservien pääosat olivat Compiègnen—Villers-Cotterets'n suunnalla. Ne olivat siellä strateegisesti sangen suotuisassa asemassa. Toisaalta ne olivat valmiina vastustamaan meidän hyökkäystämme, jos sitä jatkettaisiin molempiin äsken mainittuihin kaupunkeihin päin, toisaalta ne saatettiin erinomaisen rautatieyhteyden vuoksi nopeasti ja helposti siirtää mille ranskalaisen tai englantilaisen rintaman osalle tahansa. Minusta ei näyttänyt otaksuttavalta, että Foch ryhtyisi suureen hyökkäykseen ennen amerikkalaisten apujoukkojen tuloa, elleivät erikoisen suotuisat tai pakottavat asianhaarat aiheuttaisi sellaista hyökkäysliikettä.
Marnen eteläpuolella ei ollut nähtävästi mitään varsin vahvoja vihollisjoukkoja. Reimsin luona ja sen eteläpuolella olevassa vuoriseudussa oli sitävastoin varmasti vahvoja vihollisten taistelujoukkoja, joihin kuului paitsi ranskalaisia myöskin englantilaisia ja italialaisia. Muilla Ranskan rintamilla eivät olosuhteet olleet oleellisesti muuttuneet kevätrynnistystemme ajoilta. Asemajoukkoja ja uupuneita divisionia oli tuontuostakin vaihdettu, mutta kokonaisuuteen ei se ollut näillä rintamilla vaikuttanut.
Amerikan avun saapumisesta ei ollut tullut yksityiskohtaisia tietoja. Ilmeistä oli kuitenkin, että Ranskaan nyttemmin tulvi yhtämittaa amerikkalaisia joukkoja. Sukellusveneemme eivät kyenneet estämään tai heikontamaan tätä liikettä, yhtä vähän kuin niiden tähänastinen toiminta oli riittänyt vähentämään vastustajan tonnistoa niin tuntuvasti, ettei sellainen kuljetus olisi yleensä tullut kysymykseen. Kun nopean, tehokkaan sotilaallisen avun saanti oli nyt Ranskalle ja Englannille ehdottomasti välttämätöntä, jätti vastustaja maittensa elintarpeiden tuonnin ja talouselämän tarpeet kokonaan taka-alalle. Meidän oli koetettava selviytyä kaikesta tästä huolimatta.
Jos nyt liitimme Reimsin luona aikomamme hyökkäyksen likeisesti Flanderin sotatoimien suunnitelmiimme, oli ratkaiseva kysymys, millaiset mittasuhteet oli annettava tai voitiin antaa Reimsin taisteluille. Alkuaan oli tarkoituksemme tyytyä vain itse kaupungin valtaukseen. Jos taas tahtoi saada Reimsin, oli ensin päästävä Epernayn ja Reimsin välillä olevan ylänköseudun herraksi. Tämän ylängön valtaaminen oli siis hyökkäyksemme ydinkohta. Helpottaaksemme sikäläisiä sotaliikkeitämme, siis ehkäistäksemme vihollista mahdollisesti hyökkäämästä sivustojemme kimppuun Marnen etelärannalta käsin, oli meidän työnnettävä vahvoja voimia Dormansin kahden puolen Marnen etelärannalle ja näidenkin joukkojen tuli sieltä edetä Epernay'ta kohti. Kulku joen yli taisteluvalmiin vastustajan silmien edessä oli tosin rohkea yritys. Kun kuitenkin otimme huomioon entiset yhä uudistuneet kokemuksemme kulusta jokien ja virtojen yli, emme pitäneet yritystä liian arveluttavana. Ylimenopaikan valtaaminen ei ollut päävaikeus, siksi muodostui taistelujen jatkaminen tämän esteen yli päästyä. Jäljestä kuljetettava tykistö ja kaikki elin- ja ampumatarpeet ryntäysjoukoille oli vietävä sotasiltoja myöten, jotka tietenkin tarjosivat mainioita tähtäysmaaleja vihollisen kauaskantaville tykeille ja lentohyökkäyksille.
Ensimmäisten suunnitelmiemme mukaan oli taistelu rajoittuva vain Reimsin valtaamiseen, mutta monien neuvottelujen kuluessa sen alaa laajennettiin itäänpäin kauas Champagneen asti. Tämä johtui toisaalta tarkoituksestamme eristää Reims kaakostakin päin, toisaalta luulimme kokemustemme nojalla voivamme ulottaa hyökkäyksemme aina Chalons-sur-Marneen asti. Jos yritys näin laajassa muodossa onnistuisi, olisi tiedossa suuri vanki- ja elintarvesaalis. Tosin olimme samalla selvillä siitä, että levittämällä joukkomme laajalle alalle heikontaisimme voimiamme ratkaisevissa kohdin, mikä saattoi olla vaarallista.
Meille oli tietysti mitä tärkeintä, että sotaliikkeemme alkoi niin pian kuin mahdollista. Amerikasta saapuvan avun vuoksi ei viivytys suinkaan ollut meidän etujemme mukaista. Aivan erityisenä tehtävänämme eikä suinkaan helpoimpana ratkaistavanamme oli siis oikein arvioida välttämättömien valmistelujen ja yleisen sotatilanteen suhde. Joskin yleistilanne vaati kiirehtimään mahdollisimman paljon, emme saaneet unohtaa, miten vaikeata oli aina uudistaa joukkoja uusia taistelutehtäviä varten, puhumattakaan ollenkaan taktillisista valmisteluista, kuten kaikkien taisteluvälineitten kuljettamisesta ja siirtämisestä hyökkäyskohdille. Täten saatoimme kysymyksessä olevassa tapauksessa määrätä taistelun alkavaksi vasta heinäkuun 15:ntenä.
Taistelu Reimsin luona.
Päivän valjetessa heinäkuun 15:ntenä alkoi tuhatääninen tykistömme soittaa taistelulauluaan uudella hyökkäysrintamalla. Heti syntyy elämää Marnella meikäläisten puolella. Vihollisen vastatuli ei alussa ole erikoisen vilkas, mutta käy vähitellen pontevammaksi. Emme olleet huomanneet mitään oireita vihollisrintaman vahvistamisesta tai erikoisia torjuntatoimenpiteitä. Meidän jalkaväkemme onnistuukin päästä Marnen etelärannalle. Vihollisen konekivääripesät raivataan, kukkuloille molemmin puolin jokea noustaan, tykkejä vallataan. Tieto näistä ensimmäisistä tapauksista saapuu meille Avesnesiin hyvin aikaisin. Se tietenkin hellittää ymmärrettävää jännitystä ja vahvistaa toivoamme.
Kuten Marnella syttyy taistelun palo laajalti Reimsin ympäristöllä, suuntautumatta kuitenkaan tätä kaupunkia ja sen lähintä ympäristöä vastaan. Onhan tarkoituksena saada kaupunki kukistetuksi siten, että yhteys kummaltakin puolen leikataan poikki. Champagnessa aina Argonneille asti murskaavat tykistömme ja miinanheittäjämme vihollisen etumaisen puolustuslinjan. Ensimmäisten linjojen takana on entisten taistelujen ajoilta vielä laaja ampumahautasikermä. Ei kukaan voi antaa tietoa siitä, onko niissä miehistöä ja missä osissa. Ainakin on vihollisilla niissä lukemattomia tukikohtia eikä tarvita erikoista työtä, ennenkuin nämä ovat taas puolustuskunnossa ja suovat uusia puolustusmahdollisuuksia. Toisaalta vihollinen näyttää täällä Champagnessa, mikäli ensi vaikutelmista voi päättää, olevan vähimmin valmistautunut tekemään vastarintaa. Sen tykistö ei vastaa kovin voimakkaasti, se on ilmeisesti hyvin vähän keskitetty ja sitäpaitsi ryhmitetty huomattavan kauas taapäin.
Keskitettyämme raskaan tykistömme tulen vihollistemme ensimmäisiin asemiin alkaa, kuten tähänastisissakin hyökkäystaisteluissa, tämä kasautunut ukkospilvi tuhoatuottavan kulkunsa yli puolustautuvan vihollisen. Jalkaväkemme seuraa sitä. Melkein vastarinnatta saamme rynnäköllä vallatuksi vihollisen ensimmäiset asemat pitkin linjaa, sitten aiomme jatkaa hyökkäystä. Mutta kun tulijyrämme siirtyvät seuraavilta pommituskohteilta eteenpäin jättääkseen ne jalkaväkemme haltuun, vihollinen nousee äkkiarvaamatta kiivaaseen vastarintaan. Vihollinen alkaa nostaa tykkitulensa äärimmilleen. Joukkomme yrittävät kaikesta huolimatta päästä eteenpäin. Turhaan! Liikkuvat patterimme vedetään esiin. Niitä tuodaan tykki kerrallaan, miehet vetävät niitä, sillä kuoppaisella taistelukentällä hevosia ei juuri voi käyttää. Tuskin on tykit saatu paikoilleen, kun ne jo ovat murskana maassa. Vastustaja on ilmeisesti sijoittanut puolustuksensa päävoiman vasta toisiin taisteluasemiinsa. Mitä tehokkain valmistava tulemme on pommittanut melkein hyödyttömästi. Vihollinen on järjestänyt ja pannut toimeen uuden puolustusmenetelmän tykistömme hävittävän voimatehon vuoksi, ja saa kiittää tästä kaikesta saksalaista ilmiantajaa, kuten vastustaja itse myöhemmin riemuiten julistaa koko maailmalle.
Champagnessa pysyvät taistelusuhteet ensimmäisen päivän iltaan asti muuttumattomina.
Suotuisimmin sujuvat taistelumme Reimsin lounaispuolella ja Marnen molemmin puolin. Joen eteläpuolella jalkaväkemme tunkeutuu lähes tunnin matkan verran eteenpäin, päävoima pitkin jokea Epernay'hen päin. Kolmas osa matkasta sinne saadaan iltaan mennessä kuljetuksi mitä kiivaimpia taisteluja kestäen. Joen pohjoispuolella hyökkäyksemme niinikään menestyy. Mahtavampana kuin Chemin des Damesin kalkkiseinämät kohoaa täällä Reimsin vuoriseutu, syvien kuilujen uurtamat kukkulat, joiden loivankuperat laet suurelta osalta kasvavat tiheätä metsää. Koko seutu on mitä otollisinta sitkeän vastarinnan tekoon, sillä se vaikeuttaa suunnattomasti hyökkääjän tykistövoiman keskittämistä määrättyihin kohteisiin. Siitä huolimatta jalkaväkemme tunkeutuu eteenpäin. Se kohtaa tällöin ensi kerran länsirintamalla italialaisia joukkoja, joiden innostus taisteluun Ranskan kamaralla ei näytä kovinkaan suurelta.
Heinäkuun 15:nnen iltaan mennessä olemme vallanneet koko hyökkäysrintamalla saaliiksemme noin 50 tykkiä. 14,000 vankia ilmoitetaan otetun. Tulos ei tosin vastaa parhaita toiveitamme, mutta odotamme sen seuraavana päivänä paranevan.
Heinäkuun 16:nnen aamupäivä hupenee Champagnessa joukkojemme pääsemättä huomattavasti eteenpäin. Edessämme on vaikea kysymys, lopettaako taistelu tähän vaiko yrittää päästä ratkaisuun näilläkin suhteellisen ohuesti jäsennellyillä hyökkäysvoimilla. On vaara, että nämä menehtyvät tarpeettomasti veriinsä, tai että ne kärsivät suotuisassakin tapauksessa niin raskaita vaurioita, että tuskin enää kykenevät käyttämään kunnollisesti hyödykseen saavuttamiaan etuja. Päämäärämme Chalons siis siirtyy epävarmaan etäisyyteen. Näistä syistä puollan siirtymistä puolustuskannalle tällä kohden. Sitä vastoin jatketaan hyökkäyksiämme Marnen eteläpuolella ja Reimsin vuorimaassa. Mutta toisella puolen joen on meidän pakko päivän mittaan yhä pontevammin ryhtyä puolustautumiseen. Vihollinen työntää vastaamme vahvoja hyökkäysvoimia. Epernayn suunnalla joen molemmin puolin pääsemme vielä etenemään. Illalla olemme noin puolimatkassa kaupunkiin, 10 km:n päässä siitä. Vuoriseudussa lähenemme yhä likemmäksi Epernayn—Reimsin tietä huolimatta vihollisen vimmatuista vastaiskuista. Reimsin kohtalo näyttää olevan kuin säikeen varassa. Vaikka hyökkäysliikettä muuten jo täytyisikin pitää epäonnistuneena, on ainakin Reims otettava. Kaupunki on meille huomattava sotilaallinen arvo, joka palkitsee uhraukset, sen valloitus vaikuttaa vastustajaan kenties syvästikin.
Heinäkuun 17:ntenä vaikenee taistelu Champagnessa. Marnen eteläpuolella alkavat olosuhteet käydä yhä epäedullisemmiksi meille. Pidämme tosin hallussamme valloittamamme alan vihollisen kiukkuisista vastahyökkäyksistä huolimatta, mutta asemamme ovat niin lähellä jokea, ovat siis niin ohuet, että voi käydä hyvin kohtalokkaaksi, jos on vähänkin peräydyttävä. Lisäksi käyvät vielä Marnen yli vievät sotasillat yhä vaaranalaisemmiksi vihollisen tykistön kaukotulen ja ranskalaisten lentäjien pommien vuoksi. Meidän on siis taas palattava pohjoiseen, koska emme enää kykene etenemään etelään käsin. Annan siis käskyn joukkojen siirtämisestä Marnen pohjoisrannalle takaisin, niin vaikeata kuin se onkin minulle. Yöllä heinäkuun 21:stä vastaan tulee tämän liikkeen olla suoritettuna.
Vuoriseudussa alkavat mitä vimmaisimmat vihollisen hyökkäykset heinäkuun 17:ntenä. Ne torjutaan. Mutta ei meidänkään taholtamme ole toistaiseksi ajattelemista eteenpäin. Sellainen toimenpide vaatii uusia, perinpohjaisia valmisteluja.
Kaikesta saavuttamastamme jää siis jäljelle varsin vähän. Yritys näyttää ajautuneen karille eikä siis tuota positiivisia tuloksia, mitä tulee Ranskan rintamaan. Mutta se voi silti kenties hyödyttää hyökkäystä Flanderin rintamalla. Jos kaikista päämääristämme saavutamme edes sen, että saamme ranskalaisten voimat pysymään erillään englantilaisten puolustuslinjoilta, eivät taistelumme ole olleet turhat.
Tähän suuntaan käyvät ajatuksemme ja siksi kenraali Ludendorff lähtee heinäkuun 17:nnen illalla kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän luo lähemmin keskustelemaan hyökkäyksen aloittamisesta englantilaisten pohjoissivustaa vastaan.
Reimsin luona tehtävän hyökkäyksen toimeenpano edellytti, että Marneen asti ulottuvan rintamamutkamme länteen työntyvä osa Soissonsin ja Château-Thierryn välillä voidaan säilyttää. Oli arvattavissa, että hyökkäyksemme aiheuttaisi vastatoimenpiteen Compiègnen ja Villers-Cotterets'n luo koottujen ranskalaisten voimien taholta. Jos Foch kykeni hiukankaan aktiiviseen toimintaan, täytyi hänen siirtyä tähänastisesta passiivisesta asenteestaan, heti kun hyökkäyksemme alkoi lähetä Marnen toista puolta ja Reimsiä. Olen jo maininnut, että ranskalaisten johto oli saanut suunnitelmamme jo varhain tietoonsa, joten sillä oli tarpeeksi aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiinsä. Aisnen ja Marnen välillä olevien joukkojemme tehtävänä oli nyt vastustaa ranskalaisten hyökkäystä Villers-Cotterets'n suunnalta ylimalkaan, eikä se ollutkaan yksinkertainen tehtävä. Olimme sen vuoksi sijoittaneet varalle eräitä divisionia etumaisissa puolustusasemissa olevien joukko-osastojen taakse ja luulimme näin voivamme täysin turvallisesti ryhtyä äsken kuvailtuun suureen hyökkäykseen. Tosin Soissonsin ja Château-Thierryn välillä olevat joukot eivät olleet kaikki kylliksi levänneitä, mutta ne olivat edellisissä taisteluissa kunnostautuneet niin loistavasti, että katsoin niiden täysin pystyvän tähän pelkästään puolustusluontoiseen tehtävään. Mielestäni oli pääasia, että kaikki sikäläiset puolustusjoukkomme alati olivat varuillaan vahvan vihollishyökkäyksen suhteen. Onko tässä suhteessa tapahtunut laiminlyöntejä Soissonsin—Château-Thienyn rintamalla jää ehkä ainaiseksi kiistanalaiseksi. Itse puolestani olen myöhempien tietojen perusteella tullut siihen käsitykseen, että Marnen ja Reimsin taistelujen alkupuolen suotuisa edistyminen heinäkuun 15:nnestä 17:nteen esti Soissonsin—Château-Thierryn rintaman joukkoja ainakin paikoin täysin oivaltamasta, miten vakava tilanne oli heidän omien linjojensa edessä. Sinne kaikuu näinä päivinä hyökkäystaistelumme tykkien jyske, saadaan kuulla menestystä lupaavasta etenemisestämme yli Marnen; tiedot voitoista kulkeutuvat, kuten usein, liioiteltuina tarkistamattomista lähteistä joukkojemme kuultaviin. Kerrotaan Reimsin valloituksesta, suurista voitoista Champagnessa. Mutta omalla rintamalla on kolme päivää hiljaista, asiantuntijan mielestä kaamean hiljaista, pintapuolisen, mielialoihinsa luottavan tarkastelijan mielestä rauhoittavan hiljaista. Tiedustelua Villers-Cotterets'n suunnalla, mitä vielä heinäkuun 15:ntenä suoritettiin täysin valppaasti, ei enää heinäkuun 17:ntenä hoideta huolellisesti. Ilmoitukset, jotka sotaliikkeen alussa kiitävät tuota pikaa läpi kaikkien kenttäpuhelinten, takertuvat 3:ntena taistelupäivänä jollekin väliasemalle. Aseman vakavuuden tunne on näet osittain tylsynyt, ensimmäinen jännitys on lauennut.
Heinäkuun 18:nnen aamulla lähtivät puolustusasemissa olevat taistelujoukot viljapellolle elonleikkuuseen. Heidät yllättää äkkiä paikalle iskevä kiivas granaattituli. — Tulihyökkäyskö? — Oma tykistömme ei vastaa erittäin voimakkaasti, nähtävästi sen vuoksi että jokseenkin sakea sumu peittää kaiken. Konekiväärien rätinä alkaa kuulua laajalta alalta ja ilmaisee, että kysymyksessä on pahempikin kuin tulihyökkäys. Ennenkuin vielä päästään oikein selville tästä, sukeltaa korkean viljan keskeltä esiin vihollisen panssarivaunuja. Vastustaja on aloittanut ratkaisevan hyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä. Etumaiset linjamme on jo paikoittain puhkaistu, suurin vaara näyttää uhkaavan Ourqin ja Soissonsin välillä.
Sill'aikaa kuin ensimmäisellä puolustuslinjalla murskattujen ja hajoitettujen joukkojemme viimeiset jäännökset käyvät epätoivoista taistelua, koettavat niiden selkäpuolella olevat joukot muodostaa uutta vastarintaa ja pitää puoliaan siksi, että toisen taisteluaallon divisionat ehtivät saapua vastaiskuun. Monta sankaritekoa tehdään. Tilapäisesti uudelleen valtaamissaan asemissa varajoukkomme tapaavat konekivääriasemia, joissa miehistömme makaa veriinsä menehtyneenä viimeiseen mieheen asti, ympärillään kaatuneita vihollisia rivittäin. Mutta tällainenkaan sankarius ei voi palauttaa asemaa entiselleen, se voi vain pelastaa meidät täydellisestä tuhosta. Soissonsin suunnalla ja sitä etelämpänä vihollinen on tunkeutunut erikoisen syvälle, siis juuri meidän arimmalla kohdallamme, Marnen rintamakaaren läntisessä tukipisteessä Aisnen eteläpuolella. Mutta vihollinen painaa täältä käsin koko puolustusrintamaamme aina Château-Thierry'hin asti. Ja lisäksi se uhkaa ainoata Marnen kaareen vievää rautatielinjaamme, juuri siltä kohdalta, missä se Soissonsin eteläpuolella kääntyy Aisnen laaksosta etelään valtavan puoliympyrämme keskelle.
Asemamme on tämän vuoksi jo ensi hetkestä saakka sangen arveluttava. Se uhkaa kääntyä suorastaan tuhoisaksi, ellei meidän onnistu samalla tavoin kuin aikaisemmin palauttaa sitä ennalleen tai ainakin saada sen kehitystä varmasti ja lujasti pysähtymään tähän. Minusta olisi ollut sekä toivottavaa että tarkoituksenmukaista, jos murtautuvan vihollisen kimppuun olisi päästy iskemään pohjoisesta käsin Aisnen yli Soissonsin luona sivustahyökkäyksellä ja siten murskattu vastustaja. Mutta rintamaansijoitus olisi tällöin vaatinut liian paljon aikaa, ja niin minun oli tunnustettava vastasyyt oikeutetuiksi, jotka ennen kaikkea vaativat hyökkäyksen alaiseksi joutuneitten rintamanosiemme täydellistä lujittamista, jotta taas pääsisimme vapaan päätöksen herroiksi. Kaikki joukot joita suinkin on saatavissa, käytetään siis tähän tarkoitukseen. Sillä ei pula valitettavasti ole voitettu, se on vain lykätty. Vihollisen uudet murtorynnistykset kärjistävät tilannetta Marnen mutkassa. Mitä hyödyttää se, että Ourqin eteläpuolella vihollisen rynnäköt enimmäkseen epäonnistuvat, että eritoten Château-Thierryn luona amerikkalaisten suurin joukoin suoritetut, mutta harjaantumattomasti johdetut hyökkäykset musertuvat meidän heikkoihin linjoihimme. Emme voi emmekä saa ajan oloon sallia näin arveluttavan tilanteen jatkumista. Se olisi liian uhkarohkeata. Irroitamme siis vasemman siipemme Château-Thierrystä ja peräydymme toistaiseksi hiukan itäänpäin, mutta pidämme vielä nojanamme Marnea.
Tämän joen etelärannalta olemme heinäkuun 17:ntenä tekemämme päätöksen mukaisesti vetäytyneet takaisin juuri oikeaan aikaan raskaitten taistelujen jälkeen. Joukkojemme mainio ryhti, joka tekee kaikki ranskalaisten hyökkäykset tehottomaksi, tekee meille mahdolliseksi onnellisesti kestää aseman vaikeudesta huolimatta. Peräytyminen onnistuu erinomaisesti, yli odotustemme. Vihollinen ryntää vasta heinäkuun 21:senä valtavan tykkivalmistelun jälkeen, panssariautot etunenässä, vahvat kolonnat jäljessä, tyhjentämiimme asemiin. Joukkomme katselevat tätä näytelmää Marnen pohjoisrannalta.
Sodankäyntiä yhäkin syvässä kaaressamme vaikeuttaa suunnattomasti vihollisen tulen painostus joka puolelta. Vihollisen tykistö alkaa ahdistaa arkaa rataosaa Soissonsin itäpuolella. Vihollislentäjäin pommeja putoilee kuin rakeita sinne yötä päivää. Meidän on pakko sijoittaa vastasaapuvien lisäjoukkojen järjestely ja taistelussa uupuneiden vapautus kauas kaaren ulkopuolelle, Laonin tienoille. Päiväkautisin pikamarssein ne viedään sieltä tappotantereelle. Ne saapuvat määräpaikkoihinsa usein juuri parhaiksi ottaakseen vakavaksi kehittyneen taistelun hoitaakseen uupuneilta tovereiltaan, ennenkuin nämä kokonaan sortuvat.
Sellaisena ei tilanne voi eikä saa jatkua kauan. Taistelu uhkaa kuluttaa kaikki voimamme. Meidän täytyy siirtyä pois kaarestamme, erota Marnesta. Päätös on raskas, ei sotilaallisen arvostelun, vaan sotilaan tunteen kannalta. Millainen riemu syntyykään vihollisleirissä, kun "Marnen" nimi jo toisen kerran tietää sotaonnen kääntymistä? Miten hengähtääkään Pariisi, koko Ranska helpotuksesta! Miten vaikuttaakaan tämä tieto koko maailmaan! Ajateltakoon miten monen sydämen kateus, viha, toivo seuraa meidän liikkeitämme.
Mutta nyt on sotataidon yksin puhuttava. Sen vaatimus on selvä ja mutkaton: Pois tästä tilanteesta! Hätäilyyn ei ole mitään syytä. Tosin kenraali Foch työntää kaikki voimansa joka taholta meidän niskaamme, mutta vain harvoin hänen enää onnistuu murtautua syvemmälle. Siis voimme peräytyä askel askeleelta. Voimme viedä mukanamme kallisarvoiset sotatarpeemme, peräytyä hyvässä järjestyksessä uusiin puolustuslinjoihin, joita itse luonto tarjoo meille. Aisnen ja Veslen rintamanosilla. Tämä liike suoritetaan elokuun ensimmäisinä päivinä. Se on oikea päällystön ja joukkojen mestarityö.
Meitä ei karkoittanut Marnen kaaresta vihollisen suoranainen asevoima, vaan sikäläisen asemamme mahdottomuus, joka johtui siitä, että oli äärimmäisen vaikeata ylläpitää kolmella taholla taistelevien joukkojen selkäyhteyttä. Kenraali Foch oli selvästi oivaltanut tämän vaikeuden. Hänen silmiinsä kangasti korkea päämäärä. Meidän joukkojemme oivallinen ryhti esti häntä saavuttamasta sitä. Mitä vain ihmisiltä voidaan vaatia, tehtiin täällä. Ja siksi ei jalkaväellämme, kun se peräytyi tästä taistelusta, suinkaan ollut tappiolle joutuneen tunne. Sen ylpeä itsetunto perustui osaksi siihen havaintoon, että missä vastustajalta puuttui panssarivaunujen suoja tai moraalinen tuki, sen joukot eivät useinkaan tehneet hyvin tehtäväänsä.
Mistä tankkeja puuttui, siellä olivat vastustajamme ajaneet meitä vastaan mustia aaltoja, afrikkalaisia ihmisvyöryjä. Voi niitä puolustusasemia, joihin nämä pääsivät murtautumaan ja tappamaan turvattomia tai, mikä oli vielä pahempaa, heitä kiduttamaan! Inhimillinen inho ei suuntaudu syyttävänä itse näitä mustia vastaan, jotka tekivät tällaisia julmuuksia, vaan niitä vastaan, jotka toivat sellaisia joukkioita taistelemaan muka kunnian, vapauden ja oikeuden puolesta Euroopassa. Tuhansittain mustia vietiin teurastettaviksi taistelukentille.
Tulivatpa englantilaiset, amerikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset tai mitkä heidän apulaiskansansa tahansa meidän jalkaväkeämme vastaan, kun oli tapeltava mies miestä vastaan, silloin tunsi ja osoitti meikäläinen sotilas taas olevansa tantereen herra. Oli jo osittain voitettu henkilökohtaisen avuttomuuden tunne panssarivaunuihin nähden. Hurjanrohkein yrityksin oli monesti koetettu suoriutua tästä vastustajasta. Oma tykistö antoi siinä voimakasta tukea. Vaikeimmat taisteluvaiheet tuotti joukoillemme tälläkin kertaa ranskalaisten tykistö. Paljaalla kentällä, vailla edes juoksuhautojen suojaa tunti-, jopa päiväkausia ollen tämän hävitysaseen tehon alaisina jalkaväkemme rivit repeilivät, sen hermojen kestävyys joutui äärimmäiselle koetukselle. Vihollisen ryntäysjoukkojen ilmestyminen tuntui usein kuin pelastukselta tästä turvattomasta murskautumisen tunteesta.
Joukkojemme oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ei vain taisteluissa vaan myös lakkaamattomissa valmisteluissa, marsseissa ja kieltäymyksissä. Niiden voimainhukka oli suuri, hermojen kulutus vielä suurempi. Puhuttelin sotilaita, jotka tulivat näistä viimeisistä taisteluista. Heidän yksinkertaiset ja koruttomat vastauksensa ja kertomuksensa puhuivat selvemmin kuin kokonaiset kirjat siitä, mitä he olivat kokeneet ja millainen arvokas siveellinen voima heitä kannatti. Kuinka olisikaan voinut joutua epätoivoon, kun oli tällaisia erinomaisia miehiä! He olivat tosin väsyneitä, tarvitsivat ruumiillista lepoa ja sielullista rauhaa. Meillä oli mitä parhain tahto suoda heille kumpaakin, mutta oli kyseenalaista, antaisiko vihollinen meille kyllin aikaa siihen.
Vaikka Marnen rintamakaaren taisteluissa olimmekin välttyneet siltä tuholta, jota vihollinen oli meille suunnitellut, emme suinkaan saaneet ummistaa silmiämme tämän taistelun ja peräytymisemme laajakantoisilta vaikutuksilta.
Sotilaallisesti merkitsi meille enimmin se kohtalokas seikka, että aloite oli siirtynyt meiltä viholliselle ja ettei meillä toistaiseksi ollut voimaa taas riistää sitä omiin käsiimme. Meidän oli ollut pakko vetää tähän taisteluun runsaasti niitä voimia, jotka oli määrätty Flanderin taisteluihin. Niin meni meiltä mahdollisuus antaa Englannin armeijalle kauan suunnittelemamme ratkaiseva isku. Vastustajan sodanjohto vapautui täten uhkaavan rynnistyksemme painosta. Marnen taistelu oli vapauttanut Englanninkin voimat siitä kahleesta, jossa me olimme pitäneet niitä kuukausimääriä. Oli odotettavissa, että vihollisen johto käyttäisi hyväkseen, jos sillä vain oli vapaita voimia käytettävissään, tätä tilanteenkääntymistä, joka ei voinut siltä jäädä huomaamatta. Tähän täytyi olla suotuisia mahdollisuuksia, sillä puolustusrintamamme eivät olleet kaikkialla vahvat eikä niissä voinut olla täysin taistelukuntoista miehistöä. Sitäpaitsi nämä rintamat olivat huomattavasti laajentuneet sitten kevään ja käyneet strateegisesti aremmiksi.
Oli tietenkin otaksuttavaa, että vastustajakin oli kärsinyt vaikeita vaurioita äskeisissä taisteluissa. 74 vihollisdivisionaa, niistä 60 ranskalaista, oli ollut tulessa heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen, mutta suurin osa englantilaisten voimista oli saanut säästyä kuukausimääriä. Yhä kestävä amerikkalaisen avun tulva oli sen vuoksi vastustajalle erikoisen arvokas. Vaikka tämä apu ei sotilaallisessa suhteessa ollutkaan nykyajan korkeimpien vaatimusten tasalla, merkitsi nyt, kun meidän joukkomme olivat kärsineet niin paljon, pelkkä lukumäärän ylivoimaisuuskin enemmän kuin koskaan ennen.
Raskaampi kuin tämä oli ensi vaikutelmain perusteella epäonnistumisemme vaikutus kotimaahan ja liittolaisiimme. Kuinka monet viime kuukausina uudelleen eloon heränneet toiveet sortuivatkaan nyt! Kuinka monia suunnitelmia tuhoutui!
Mutta jos vielä pääsisimme sotilaallisen tilanteen herroiksi, saatoimme varmasti otaksua myöskin poliittisen tasapainon palautuvan.