KOLME HYÖKKÄYSTAISTELUAMME.
"Suuri taistelu" Ranskassa.
Jo ennen lähtöämme Spasta antoi Hänen Majesteettinsa Keisari käskyn lähimmästä suuresta hyökkäystaistelusta. Jäljennän tähän tämän käskyn pääkohdat sananmukaisesti, tehdäkseni tarpeettomaksi laveat selittelyt taistelutarkoituksistamme. Selitykseksi mainitsen edeltäkäsin, että tämän suuren taistelun valmisteluista oli käytetty salanimeä "Michael", ja että hyökkäyspäivä ja hyökkäyshetki merkittiin vasta sitten, kun valmistelut olivat ennättäneet niin pitkälle, että saattoi varmasti nähdä, milloin ne olisivat saatetut loppuun.
Suuri päämaja, 10.3.18.
'Hänen Majesteettinsa käskee:
1. Michael-hyökkäys tapahtuu 21.3. Vihollisen ensimmäisiin asemiin murtaudutaan 9.40 aamupäivällä.
2. Kruununprinssi Ruprechtin armeijaryhmällä on tällöin ensimmäisenä suurena taktillisena päämääränä kiristää englantilaiset Cambrain-kaaresta pois ja vallata linja Croisilles (kaakkoon Arrasista) — Bapaume — Peronne. Jos oikean sivustan (17:nnen armeijan) hyökkäys sujuu suotuisasti, on sitä jatkettava Croisillesista eteenpäin.
Armeijaryhmän tehtävänä on vielä rynnistää Arrasin—Albertin suunnalla, vasemmalla sivustallaan pysyä kiinni Sommessa Peronnen luona ja oikean sivustan päävoimalla saattaa englantilainen armeija myöskin 6:nnen armeijan kohdalla horjumaan ja päästää uusia saksalaisia joukkoja vapaaksi asemasodasta jatkamaan etenemistä…
3. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän saavuttaa ensin Omigon-puron eteläpuolella (sen suu on Peronnen eteläpuolella) Sommen ja Crosat-kanavan (La Fèresta länteen). Nopeasti edeten on 18:nnen armeijan (Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oikea sivusta) taisteltava itselleen pääsy yli Sommen ja kanavan ylimenopaikkojen…'
Jännitys, jonka vallassa olimme maaliskuun 18:nnen iltana jättäneet Span, kiihtyi, kun saavuimme Avesnesin komentopaikkaan. Tähänastinen ihana, kirkas kevätsää oli muuttunut. Rankat sadepilvet kulkivat yli tienoon. Ne osoittivat täysin oikeutetuksi pilkkanimen, jonka ranskalaiset ovat antaneet Avesnesille ja sen ympäristölle. Sellaisinaan pilvet ja sade saattoivat olla meille mieluisiakin näinä päivinä. Ne verhosivat ehkä viimeiset hyökkäysvalmistelumme. Mutta oliko meidän vielä todella mahdollista toivoa, ettei vastustaja ollut saanut vähääkään vihiä meidän tähänastisista toimenpiteistämme? Vihollisen tykistö oli viime aikoina tuon tuostakin osoittautunut erikoisen tarkkaavaksi ja virkeäksi. Tuli oli kuitenkin aina laantunut. Siellä täällä vihollislentäjät öiseen aikaan valokuulien avulla löysivät muutamia tärkeimmistä etenemisteistämme ja ampuivat konekivääreillä kaikkeen, missä havaitsivat liikettä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan antanut mitään varmaa pohjaa vastaukselle kysymykseen: "Saattaako yllätyksemme onnistua?"
Hyökkäysapujoukot etenivät viimeisinä öinä rynnistyksensä lähtöasemiin; viimeiset miinanheittäjät ja patterit kuljetettiin rintamalle. Ei mitään oleellista häiriötä vastustajan puolelta! Eräissä kohdin uskallettiin viedä järeitä tykkejä etulinjan estemurroksille saakka ja asettaa ne siellä granaattikuoppiin. Oltiin sitä mieltä että uhkarohkeuttakin oli käytettävä, jotta saataisiin tykistöstä tukea hyökkäävälle jalkaväelle, kun se murtautuu vihollisen koko asemasarjan läpi. Mitkään vihollisen vastatoimenpiteet eivät häirinneet näitäkään valmisteluja.
Maaliskuun 20:ntenä kesti myrskyä ja sadetta suurimman osan päivää. Toiveet 21:sen suhteen olivat epävarmat, paikallinen sumu todennäköistä. Siitä huolimatta me keskipäivän aikaan päätimme, että taistelu alkaisi seuraavan päivän aamuna.
Aamuhämärissä maaliskuun 21:senä koko Ranska rannikolta Aisneen saakka oli sumuvaipan peitossa. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä alemmas maata kohti sumu painui. Se peitti toisinaan näköalan muutaman metrin päähän. Ääniaallotkin tuntuivat häipyvän tuohon harmaaseen verhoon. Avesnesiin kuului etäistä, epämääräistä kuminaa taistelukentältä, missä päivän ensi hetkistä tuhannet kaikensuuruiset tykit olivat syösseet kiivainta tultaan.
Näkymättömänä ja itsekään näkemättä työskenteli tykistömme. Vain valmistelujen tunnollisuus saattoi antaa takeita patteriemme vaikutuksesta. Vihollinen vastasi eri ajoin ja eri paikoin eri suurella voimalla. Se oli enemmän tuntemattomaan vastustajaan tähtäävää hapuilua kuin järjestelmällistä taistelua ahdistavaa vihollista vastaan.
Ei siis vieläkään mitään varmuutta siitä, eivätkö englantilaiset täysin puolustusvalmiina odottaneet hyökkäystämme. Verho, joka kätki kaikki, ei hajaantunut. Siihen syöksyi kellon lähetessä 10:tä aamupäivällä uljas jalkaväkemme. Ensi aluksi saapui siltä vain epäselviä ilmoituksia, tietoja saavutetuista kohdista, näitten ilmoitusten oikaisuja, peruutuksia. Vain vähitellen epävarmuus hälveni ja saatoimme todeta, että me kaikkialla olimme murtautuneet vihollisen ensimmäisiin asemiin. Keskipäivän lähestyessä sumu alkoi hälvetä, aurinko voittaa. Myöhäisinä iltahetkinä saattoi saada jokseenkin selvän kuvan saavutuksista. Oikea sivusta-armeija ja taistelurintamamme keskiosa olivat yleensä saapuneet vihollisen toisten asemien edustalle. Vasen armeija oli St. Quentinista käsin edennyt pitkälle. Ei ollut epäilystä siitä, että oikeanpuolisella armeijalla oli edessään voimakkain vastarinta. Englantilaiset vainusivat pohjoisesta käsin uhkaavan vaaran ja heittivät sitä vastaan kaikki käytettävissä olevat reservinsä. Vasemmalla sivustalla sitävastoin oli, yllätyksen ilmeisesti laajassa määrin onnistuessa, ollut suhteellisesti helpoin taistelutyö. Voimain kulutus oli pohjoisessa suurempi kuin olimme odottaneet, muuten se vastasi laskelmiamme.
Päivän tulos näytti minusta tyydyttävältä. Tähän suuntaan kävivät myöskin joukkoja taisteluun seuranneiden ja taistelukentältä palaavien pääesikuntaupseerien lausunnot. Kuitenkin saattoi vasta toinen päivä osoittaa, eikö meidänkin hyökkäyksemme kohtalo tulisi olemaan sama kuin niiden rynnistysten, joita vihollinen oli vuosikausia tehnyt meitä vastaan, nimittäin etenemisen vähitellen pysähtyminen onnistuneen ensi rynnistyksen jälkeen.
Tämän toisen päivän iltana oikealla sivustallamme oli hallussaan vihollisen toiset asemat. Keskustamme oli vallannut vihollisen kolmannenkin puolustuslinjan, kun taas vasen armeija täydessä voittokulussaan jo nyt oli tunkeutunut penikulmittain länteen. Satoja vihollisen tykkejä, suunnattomat määrät ampumatarpeita ja kaikenlaista muuta saalista oli etumaisten joukkojemme selkäpuolella. Pitkät vankikolonnat marssivat itää kohti. Cambrain-kaaren englantilaisen varusväen murskaaminen ei kuitenkaan enää saattanut onnistua, kun oikea sivustamme vastoin odotuksiamme ei ollut edennyt kyllin nopeasti ja kauas.
Kolmas taistelupäivä ei muuttanut taistelukulun tähänastista yleiskuvaa: tuimin kamppailuin oikealla sivustallamme, missä äärimmilleen jännitetty englantilainen sitkeys on meitä vastassa ja pitää tämänkin päivän hallussaan kolmannen puolustuslinjansa. Sen sijaan jatkuvia suuria aluevoittoja keskustassamme ja myöskin vasemmalla sivustallamme. Peronnesta etelään saavutettiin jo tänä päivänä Somme, mentiinpä eräässä kohdassa ylikin.
Tänä päivänä, maaliskuun 23:ntena, putosivat ensimmäiset granaatit vihollisen pääkaupunkiin.
Kun hyökkäyksemme edistyminen lännessä oli näin loistavaa ja saattoi varjoon kaiken, mitä länsirintamalla oli vuosikausiin saatu aikaan, näytti minusta mahdolliselta, että joukkomme pääsevät murtautumaan Amiensiin saakka. Amiens on mitä tärkeimpien rautatieyhteyksien suuri solmukohta, siinä kun yhtyvät Sommen jyrkästi erottamat Keski- ja Pohjois-Ranskan sota-alueet, joista viimeksimainittu oli Englannin varsinainen taistelutanner. Kaupungilla on sen vuoksi mitä suurin strateeginen arvo. Jos se joutuu meidän käsiimme tai jos meidän onnistuu saada Amiens ja sen ympäristö ainakin voimakkaan tykistötulemme alaiseksi, niin on vastustajan sotatoimialue murrettu kahtia, taktillinen rintamamurto on laajentunut strateegiseksi, Englanti saatu toiselle puolelle, Ranska toiselle. Ehkä saattavat näiden molempien maiden eriävät valtiolliset ja strateegiset harrastukset sellaisen menestyksen johdosta erkaantua. Merkitkäämme näitä harrastuksia nimillä Calais ja Pariisi. Siksi eteenpäin kohti Amiensiä!
Ja todellakin mennään yhä eteenpäin jättiläisaskelin. Ne, joilla on vilkas mielikuvitus ja kiihkeät toiveet, eivät ehkä kuitenkaan pidä tätä kulkua vielä tarpeeksi nopeana. Täytyyhän kuitenkin otaksua, että myöskin vihollinen jo huomaa sitä uhkaavan vaaran ja että se on yrittävä kaikkensa sen torjumiseksi. Englantilaisia reservejä pohjoissivustalta, ranskalaisia joukkoja koko Keski-Ranskasta varmaankin pyrkii Amiensiin ja sen lähistölle. Myöskin on odotettavissa, että ranskalaisten johto heittää eteenpäin rynnistävän väkemme sivustaan etelästäkäsin joukkojaan.
Neljännen taistelupäivän iltana on Bapaume käsissämme, Peronne ja Sommen linja siitä etelään on jo etumaisten divisionain takapuolella. Olemme jälleen tulleet vanhalle Sommen taistelukentälle. Se on monille sotilaistamme täynnä ylväitä, jos kohta myöskin vakavia muistoja; syvästi järkyttää kaikkia, jotka sen ensi kerran näkevät, kieli, jota ihmissydämelle puhuvat miljoonat granaattikuopat, puoleksi sortuneitten ja ruohottuneitten juoksuhautojen sekasorto, hävitettyjen vainioiden yllä lepäävä majesteettinen hiljaisuus ja tuhannet soturihaudat.
Voimakkaita englantilaisia rintamaosastoja on kokonaan lyöty ja ne väistyvät verrattain ryhdittöminä takaisin Amiensin suuntaan. Mutta nyt pysähtyy oikean sivusta-armeijamme eteneminen. Saadaksemme taistelun täällä jälleen edistymään, ryhdymme uusin voimin ahdistamaan Arrasista itään olevia ylänköjä. Mutta yritys onnistuu vain paikoitellen. Se keskeytetään. Sillä välin valtaa hyökkääjiemme keskusta Albertin. Vasen sivusta rynnistää seitsemäntenä taistelupäivänä Royen kautta Montdidier'hen, tukijoukkojen turvatessa sitä ranskalaisten hyökkäyksiltä etelästä käsin.
Ratkaisukohta on siis enemmän kuin ennen Amiensin suunnalla. Siellä me vielä tällä hetkellä näymme pääsevän sangen hyvin eteenpäin. Mutta pian käy vastarinta täälläkin yhä sitkeämmäksi, liikkeet yhä hitaammiksi. Amiensiin liidelleiden mielikuvain ja toiveiden on palattava takaisin. Tosiasioita on katseltava sellaisina kuin ne ovat. Inhimillinen työ on vajavaista. Suotuisia tilaisuuksia laiminlyödään, kaikkialla ei käydä käsiksi samalla toimitarmolla, ei sielläkään, missä loistava päämaali viittoo. Tekisi mieli huudahtaa jokaiselle yksityiselle sotilaalle kehoitus: "Rynnistä eteenpäin Amiensiin, ponnista tahtosi viimeisetkin rippeet! Ehkä Amiens merkitsee ratkaisevaa voittoa. Valloita ainakin vielä Villers-Bretonneux, jotta me sikäläisiltä ylängöiltä, suurilla määrillä järeätä tykistöä voimme vallita Amiensiä!" Mutta turhaan, voimat ovat lamautuneet.
Vihollinen on täysin selvillä siitä, millaista tappiota Villers-Bretonneux'n menetys tietäisi. Se viskaa murtautumistamme vastaan rintaman edustalla kaiken mitä vain käsiinsä saa. Ranskalainen ilmestyy paikalle ja pelastaa vielä kerran joukkohyökkäyksillään ja taisteluun tottuneella tykistöllään tilanteen omaksi ja liittolaisensa onneksi.
Meidän puolellamme vaatii ihmisluonto oikeutensa. Meidän täytyy hengähtää. Jalkaväki tarvitsee lepoa, tykistö ammuksia. Oli onni, että voimme osittain elää voitetun vastustajan varastoista, emme ehkä muuten olisi voineet mennä Sommen yli, sillä ensinnä valtaamiemme vihollisasemien leveällä kuoppakentällä olleet tiet ovat sellaisessa kunnossa, että ne vasta päiväkausien työllä saadaan käyttökelpoisiksi. Emme kuitenkaan kokonaan luovu toivosta saada Villers-Bretonneux käsiimme. Huhtikuun 4:ntenä yritämme uudelleen karkoittaa vihollisen sieltä. Tiedot hyökkäysliikkeemme etenemisestä tuntuvat tänään aluksi lupaavilta. Mutta huhtikuun 5:s tuo tässä kohden vastaiskun ja pettymyksen.
Amiens jää vastustajan käsiin, sitä koskettaa vain kauaskantavien tykkiemme tuli, joka tosin voi häiritä vihollisen liikuntasuonia, mutta ei kokonaan sulkea niitä.
"Suuri taistelu" Ranskassa on päättynyt!
Taistelu Lysin varrella.
Eräs 1918 vuoden alkua varten tekemistämme taisteluluonnoksista tarkoitti Flanderissa olevia englantilaisten asemia vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelua. Siinä oli perusajatuksena, että oli käytävä englantilaisten itäänpäin ulkonevan pohjoissiiven kimppuun Armentièresin molemmin puolin ja siten etenemällä Hazebrouckin suunnalla saatava murskatuksi vihollinen. Ne mahdollisuudet, joita tällainen sotatoimi tarjosi siinä tapauksessa että rynnistys onnistuisi, olivat hyvin houkuttelevia, mutta hyökkäyksen toimeenpanoa estämässä olivat tuntuvat vaikeudet. Ennen kaikkea oli selvää, että tällöin joutuisimme tekemisiin englantilaisten kaikkein vahvimpien taistelujoukkojen kanssa. Nämä oli sijoitettu suhteellisesti ahtaalle alalle ja kykenivät varmaan saamaan aikaan sen, että rynnäkkömme lyhyen etenemisen jälkeen takertuisi paikoilleen. Me antauduimme siis tällaisella yrityksellä siihen vaaraan, jota nimenomaan juuri tahdoimme välttää. Lisäksi vielä pintasuhteet Armentièresin kahden puolen vaikeuttivat suuresti hyökkäystä. Ensin oli kuljettava Lysin penikulmanmittaisten niittymaiden, sitten itse joen yli. Talvisin olivat alavat kohdat laajalti veden vallassa, keväällä viikkokausia veteliä kuin suo, sikäläisten puolustusasemien miehistön todelliseksi kauhuksi. Lysin pohjoispuolella maaperä vähitellen kohosi ja nousi sitten jyrkemmin valtaviksi kukkkula-asemiksi, joiden mahtavimpina nurkkapilareina olivat Kemmelin ja Casselin seudut.
Tämän hyökkäyksen toimeenpanoa ei voinut ajatellakaan ennenkuin Lysin alangot olisivat edes jonkun verran kuljettavassa kunnossa. Tyydyttävä kuivuus oli tavallisten sääsuhteiden vallitessa jotenkin varmasti odotettavissa vasta huhtikuun keskivaiheilla. Emme kuitenkaan katsoneet voivamme lykätä lännen ratkaisevan kamppailun alkua niin kauaksi. Meidänhän oli alati otettava huomioon Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain joukot. Huolimatta arveluista annoimme ainakin teoreettisesti valmistella yritystä. Se oli ajateltu toimeenpantavaksi siinä tapauksessa, että sotaliikkeemme St. Quentinin luona saisi vastustajan johdon siirtämään suuria joukkoja Flanderista ja viskaamaan ne meidän murtokohtaamme vastaan.
Näin oli käynyt maaliskuun lopulla. Niin pian kuin nyt kävi selväksi, että hyökkäyksemme länteenpäin oli pysähtyvä, päätimme ryhtyä hyökkäämään Lysin rintamalla. Kyselyymme antoi kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä vastauksen, että hyökkäysliike yli Lysin-alangon on jo mahdollinen kuivan kevään vuoksi. Mitä pontevimmin toimien valmisteltiin nyt hyökkäystä armeijanjohtajien ja joukkojen taholta.
Huhtikuun 9:ntenä, Arrasin suuren ratkaisunhetken vuosipäivänä, nousivat valmiit joukkomme Lys-rintaman liettyneistä asemista Armentièresin ja La Basséen välisellä rintamanosalla hyökkäämään. Ne kahlasivat, eivät tosin leveinä hyökkäysvyöryinä, vaan enimmäkseen pieninä osastoina ja kapeina kolonnina läpi granaattien ja miinojen repimän rämeikön, syvien vedentäyttämien ammuskuoppien välitse ja harvoja edes hiukan kiinteämpiä kohtia myöten vihollislinjoja vastaan. Tykistömme ja miinanheittäjiemme suojaavan tulen alla onnistui kaikista luonnollisista ja keinotekoisista esteistä huolimatta tämä yllättävä rynnistys, jonka mahdollisuuteen eivät englantilaiset eivätkä heidän väliinsä työnnetyt portugalilaiset olleet nähtävästi uskoneet. Portugalilaiset joukot lähtivät enimmäkseen suinpäin pakoon ja luopuivat lopullisesti koko taistelutoimesta liittolaistensa hyväksi. Pinnanmuodostus aiheutti meille tosin mitä suurimpia vaikeuksia, kun käytimme hyväksemme yllätyksen suomia tilaisuuksia ja portugalilaisten vastustuksen pettämistä, ja vain vaivoin voitiin kuljettaa joitakin ammus- ja tykkivaunuja eteenpäin jalkaväen jäljissä. Iltaan mennessä saavuttiin kuitenkin Lys-joelle ja yhdestä kohden kuljettiin sen yli. Ratkaisu siis tälläkin kertaa riippui seuraavien päivien taistelujen menosta. Toiveet pysyvät ensin suotuisina. Huhtikuun 10:ntenä on Estaires meidän vallassamme, samoin pääsemme etenemään varsinkin Armentièresista luoteeseen päin. Samana päivänä jatketaan hyökkäystämme aina Wytschaeteen asti. Kädestä käteen kulkeneen Messinesin soraläjät me valloitamme taas rynnäköllä.
Seuraavakin päivä tietää meille uusia voittoja ja uusia toiveita. Vihollinen peräytyy Armentièresista, me valtaamme Mervillen. Lähenemme etelästä käsin sen valtavan vuoriseudun ensi askelmaa, jolta vastustajan katse ja tykistö on vallinnut meidän hyökkäystämme. Eteneminen käy tästä lähtien yhä hitaammaksi. Se taukoaa pian kokonaan vasemmalla siivellä lännen suunnalla ja herpautuu arveluttavasti Hazebrouckin suunnalla. Keskellä valtaamme vielä lähipäivinä Bailleulin ja astumme etelästä käsin vuoriseudulle. Wytschaetekin joutuu meidän käsiimme. Mutta siihen vaipuukin tämä ensimmäinen isku.
Kahleen tavoin olivat vaikeudet Lysin alangon yli kuljettaessa rasittaneet etelästäpäin hyökkäävien joukkojemme liikkeitä. Ampumatarpeita saadaan kuljetetuksi aivan riittämättömästi ja vain tähän asti valtaamiltamme alueilta saamamme saaliin avulla voimme kunnollisesti muonittaa joukkomme.
Kamppaillessaan vihollisen konekivääripesiä vastaan jalkaväkemme menettää tavattomasti verta, se uhkaa nääntyä, ellemme joksikin aikaa keskeytä hyökkäystä. Toisaalta tilanne olisi mitä pikimmin ratkaistava. Olimme joutuneet tuollaiseen vaihekohtaan, jossa hyökkääminen käy äärimmäisen vaikeaksi, mutta puolustautuminen aivan arveluttavaksi. Tästä tilasta oli mahdollista päästä vain etenemällä, ei puolustautumalla.
Meidän on tehtävä rynnäkkö Kemmel-vuorta vastaan. Vuosikausia tämä vuori on ollut silmätikkunamme. On otettava lukuun, että vihollinen on varustanut sen Flanderin-asemiensa ydinkohdaksi. Lentäjiemme ottamat valokuvat ilmaisevat tietenkin osan sikäläisten puolustuslaitteiden sokkeloista. Me toivomme kuitenkin, että vuoren tekemä ulkonainen vaikutus on suurempi kuin sen todellinen taktillinen arvo. Sellaisia kokemuksiahan olimme jo saaneet muistakin hyökkäystemme kohteista. Ydinjoukot, jotka Roterturm-solassa, taistelussa Transsylvanian vuorilla, Serbian- ja Albanian vuoristossa ja Ylä-Italian alpeilla olivat näyttäneet tarmonsa ja osoittaneet voimansa, tekisivät ehkä täälläkin näennäisesti mahdottoman mahdolliseksi.
Jotta Flanderissa hyökkäyksemme yhä voisi onnistua, on välttämätöntä saada ranskalaiset jättämään koko sikäläisten taistelujen taakka englantilaisen liittolaisen yksin kannettavaksi. Me ryhdymme siis huhtikuun 24:ntenä uudelleen hyökkäykseen Villers-Bretonneux'n luona siinä toivossa, että huoli Amiensin kohtalosta on Ranskan sodanjohtajien sydämellä paremmin kuin englantilaisen ystävän auttaminen sen tukalasta asemasta Flanderissa. Mutta tämä uusi hyökkäyksemme menee myttyyn. Sen sijaan englantilaisten puolustus Kemmel-vuorella sortuu huhtikuun 25:ntenä ensimmäisestä iskusta. Tämän tuen murtuminen järkyttää koko vihollisen Flanderin-rintamaa. Vastustaja alkaa väistyä Ypernin kaaresta jota se oli 1917 kuukausimääriä kestäneissä taisteluissa yhä laajentanut. Mutta viimeiseen Flanderin kaupunkiinsa se tarrautuu kiinni kuin kalleuteen, jota se poliittisista syistä ei tahdo menettää. Mutta Flanderia koskeva ratkaisu ei ole tapahtuva Ypernin luona vaan kaakosta käsin Casseliin kohdistuvalla hyökkäyssuunnalla. Jos meidän onnistuu saada etuote tällä suunnalla, täytyy koko englantilais-belgialaisen rintaman ruveta vyörymään länttä kohti. Kuten kuukausi sitten Amiensiin keskittyneet ajatukset, vartuvat nytkin toiveet ja rientävät Kanaalin rannoille asti. Olen tuntevinani, miten koko Englanti henkeään pidättäen seuraa Flanderin taistelujen edistymistä. Kun Kemmel-vuoren valtava tuki on kukistunut, ei meillä ole mitään syytä olla jatkamatta hyökkäyksiä. Saapuu tosin tietoja siitä, että eräät yksityiset joukkomme eivät ole tehneet tehtäväänsä. Tehdään taas virheitäkin tappotantereella, sattuu laiminlyöntejä. Mutta sellaiset virheet ja laiminlyönnithän kuuluvat inhimilliseen luontoon. Se, joka tekee niitä vähimmin, jää tantereen herraksi. Nyt olimme me sen herrana ja aioimme siksi jäädäkin. Eteenpäin siis yhä, ensiksi ainakin Casseliin asti! Sieltä voi raskaimman tykistömme tuli yltää aina Boulogneen ja Calais'hen saakka. Molemmat kaupungit ovat täpösen täynnä englantilaisten sotatarvevarastoja, molemmat sitäpaitsi englantilaisen sotaväen tärkeimpiä maihinlaskupaikkoja. Tämän englantilaisen sotaväen vastarinta murrettiin aivan yllättävän helposti Kemmel-vuoren taistelussa. Jos meidän onnistuu täällä päästä tilintekoon yksistään sen kanssa, on meillä varmat toiveet suurenmoisesta menestyksestä. Ellei siis Ranska riennä avuksi, on Englannin asia Flanderissa kenties menetetty. Mutta tämä apu tulee taas Englannin äärimmäisessä hädässä. Kiukkuisina ja hammasta purren, kun ystävä on jättänyt Kemmel-vuoren puolustamatta, yrittävät saapuvat ranskalaiset joukot riistää meiltä tämän tukikohdan. Turhaan! Mutta eivät enää onnistu meidänkään viimeiset suuret rynnäkkömme ranskalais-englantilaisia uusia asemia vastaan huhtikuun lopulla.
Toukokuun 1:senä siirryimme Flanderissa puolustuskannalle tai oikeammin, kuten silloin toivoimme, toistaiseksi puolustuskannalle.
Taistelu Soissonsin ja Reimsin luona.
Tietä, jota olimme lähteneet kulkemaan saavuttaaksemme suuren päämäärämme, kuljimme vielä Flanderin taistelujen päätyttyäkin. Tahdomme edelleenkin, läheisesti toisiinsa liittyvin paloittais-iskuin järkyttää vihollisen puolustusrakennelmaa, kunnes se vihdoin murtuu jostain. Niin hahmotteli eräs senaikuinen memoriali aikeemme. Kaksi kertaa Englanti oli pelastunut äärimmäisestä hädästä Ranskan avulla, ehkä meidän kolmannella kerralla onnistuu saavuttaa lopullinen voitto tästä vastustajasta. Hyökkäys englantilaisten pohjoista siipeä vastaan jäi edelleen sotaliikkeittemme johtavaksi langaksi. Tämän hyökkäyksen onnellisesta suorituksesta riippui minun nähdäkseni sodan ratkaisu. Jos saapuisimme Kanaalin rannalle, pääsisimme suoranaisesti kajoamaan Englannin elinsuoniin. Meille kävisi sieltä käsin mahdollisimman suotuisaksi taistelu Englannin merikulkuteitten tuhoamiseksi, niinikään saatoimme sieltä käsin ulottaa raskaimpien tykkiemme tulen Britannian etelärannalle asti. Tuota salaperäistä tekniikan ihmettä, joka paraillaan singautteli granaattejaan Laonin tienoilta Ranskan pääkaupunkiin asti, voidaan käyttää myös Englantia vastaan. Tätä ihmettä ei tarvitse paljon suurentaa, kun jo joutuu tulemme alaiseksi Calais'sta käsin Englannin kaupan ja valtion sydän. Vakava tilanne Isolla-Britannialla silloin, ja myös aina vastaisinakin aikoina! Kruppin arvelun mukaan sellaisia ihmeitä nyt voidaan rakentaa kaikkialla. Ovatko ne olevat rauhantakeita vaiko sodansytyttäjiä, sen ratkaisee tulevaisuus. Englanti on nähtävästi kaukonäköisissä mietteissään ja herkkien tuntosarviensa avulla jo ottanut lukuun tämänkin tulevan vaaran.
Ehkä on Ranskakin jo kaikessa hiljaisuudessa vetänyt johtopäätöksensä siitä. Ystävysten kesken on luonnollista, että tällaisista asioista vaietaan, molemmin puolin kai vain tunnustellaan toisen taskussa olevaa asetta.
Meidän etumme vaativat keväällä 1918 lähinnä sitä, että nuo ystävykset oli taas Flanderissa erotettava. Englanti on helpompi voittaa, kun Ranska on kaukana. Jos siis aiheutamme ranskalaisille pulan heidän rintamallaan, he vetänevät takaisin ne divisionat, jotka nyt ovat Flanderissa englantilaisten linjoilla. Mahdollisimman pikainen toiminta on tarpeen, muuten uudelleen vahvistunut vastustaja vie taas aloitteen käsistämme. Jos sattuisi vaarallinen murtautumisyritys meidän puolustuslinjoillamme — ne eivät ole kovinkaan vahvat — häiritsisi se tuntuvasti aikeitamme, jopa tekisi mahdottomaksi niiden toteuttamisen.
Ranskalainen on arin Pariisin suunnalla. Siellä on poliittinen ilmapiiri paraillaan hyvin sähköinen. Granaattiemme ja lentäjiemme pommit eivät vielä ole saaneet sitä purkautumaan, mutta voimme toivoa sen onnistuvan, kunhan tulemme lähemmäksi kaupunkia. Soissonsin suunnalla on ranskalaisten puolustus meidän tietojemme mukaan mieslukuun nähden heikoin, mutta sillä on juuri täällä puolellaan hyökkäystä suuresti vaikeuttavat pintasuhteet.
Kun vuoden 1917 alussa ensi kerran ollessani Laonissa astuin tämän omituisesti rakennetun kalliokaupungin kaupungintalon pengermälle, avautui eteeni seutu ihanan kesäpäivän täydessä kirkkaudessa. Puitteinaan kukkulat lännessä ja idässä maisema ulottui kauas etelään, jossa sitä rajoitti mahtava seinämä, Chemin des Dames. 103 vuotta sitten preussilaiset ja venäläiset joukot olivat Blücherin johtamina kulkeneet Marnen eteläpuolitse Chemin des Dames'in kukkuloiden yli etelästä käsin ja asettuneet Craonnen murhaavan taistelun jälkeen heti taistelujärjestykseen Laonin luo suurta korsikalaista vastaan. Laonin jyrkkien kallioiden itärinteellä päättyi yöllä maaliskuun 10:ttä vastaan 1814 taistelu liittoutuneitten hyväksi.
Chemin des Dames'in kukkuloista oli keväällä 1917 ranskalaisten rynnistys kimmonnut takaisin. Viikkokausia oli sitten kamppailtu sikäläisistä asemista onnen vaihdellessa, sitten oli kaikki hiljennyt. Mutta lokakuussa vihollinen ryntäsi tämän aseman oikeanpuoleista tukikohtaa vastaan Soissonsin koillispuolitse, ja meidän oli pakko väistyä Chemin des Dames'ista ja siirtää puolustuksemme Ailetten taakse.
Nyt oli joukkojemme uudelleen hyökättävä Chemin des Dames'in äkkijyrkänteiden yli. Melkein vielä enemmän kuin tähänastisissa hyökkäyksissä koko yrityksen onnistuminen riippui yllätyksestä. Ellei se ollut mahdollinen, meidän hyökkäyksemme meni myttyyn jo kukkulan harjanteen pohjoisilla jyrkänteillä. Yllättäminen onnistui sentään täydellisesti.
Mainittakoon tässä tätä seikkaa koskeva omituinen selitys. Eräs upseeri, joka oli ollut valmistelemassa Ailetten sotaliikkeitä, selitti, että joen haaroissa ja kosteilla rantaniityillä kurnuttavien sammakoiden aikaansaama ääni oli niin kova, että siihen hukkui liikkuvien siltavaunujemme tärinä. Ajatelkoot nyt muut tästä selityksestä mitä tahtovat, omasta puolestani vain vakuutan, etten ollut johtanut kertojaa tällaiseen keksintöön kuvaamalla metsästysmatkoilla saamiani kokemuksia. Mieleeni muistuu eräs toinen selitys hyökkäyksemme salaisuuden säilymisestä; se on lähtöisin vangiksi joutuneen vihollisupseerin suusta. Tämän luo tuotiin päivää ennen meidän hyökkäyksemme alkua preussilainen aliupseeri, joka oli saatu kiinni tiedusteluretkellä. Kysymykseen, tiesikö hän mitään saksalaisten hyökkäyksestä, hän vastasi: "Toukokuun 27:nnen aamulla varhain aloittaa saksalaisten tykistö kiivaan tulen. Sen tarkoituksena on kuitenkin vain vihollisen harhaanjohtaminen, sillä siihen liittyvään hyökkäykseen ottavat osaa ainoastaan jotkut vapaaehtoiset osastot. Saksalaisten moraali on niin järkkynyt St. Quentinin ja Flanderin kauheista tappioista, että jalkaväki on avoimesti asettunut vastustamaan yleistä hyökkäyskäskyä." Upseeri myönsi suoraan, että nämä tiedot vaikuttivat hänestä täysin uskottavilta ja että hän sen vuoksi luuli voivansa täydessä rauhassa odottaa tapausten kulkua toukokuun 27:ntenä. Ehkä tulevat nämä muistelmani tuon saksalaisen kelpo sotilaan nähtäviksi. Ajatuksissani puristan hänen kättänsä ja kiitän häntä koko armeijan puolesta, jolle hän teki niin korvaamattoman palveluksen, ja monien satojen, ehkä tuhansien kelpo toverien puolesta, joiden hengen hän pelasti neuvokkuudellaan. Vihollisen upseerin pettäminen ei muuten olisi voinut niin onnistua, ellei vihollisen propaganda mahdottomalla tappioittemme liioittelullaan olisi valmistanut suotuisaa maaperää preussilaisen aliupseerin tiedonannoille. Niin kostavat silloin tällöin propagandan valheet ja liioittelut itsensä.
Taistelu alkoi toukokuun 27:ntenä. Se sujui loistavasti. Olimme alkuaan pitäneet luultavana, että hyökkäyksemme pysäytettäisiin Aisnen—Veslen linjalle, emmekä aikoneet pyrkiäkään tätä edemmäksi. Olipa siis todellinen yllätys, kun jo ensimmäisen taistelupäivän iltapuolella meille ilmoitettiin, että saksalaisten srapnellipilvet jo leijailivat Aisnen etelärannan yläpuolella ja että jalkaväkemme jo samana päivänä kulkisi joen poikki.
Täydellisen taktillisen murron suorittaneiden joukkojemme keskusta saapui muutamissa päivissä Marnelle Château-Thierryn ja Dormansin välisellä alalla. Siipemme kurottuivat lännessä Villers-Cotterets'n ja idässä Reimsin ja kaupungin eteläpuolella olevan vuoriseudun ympäri. Saalis oli suunnaton, koko ranskalaisten v:n 1917 kevätrynnistyksen rintamaansijoitusalue oli nyt rikkaine, moninaisine varastoineen meidän hallussamme. Rakenteilla olevat uudet tiet ja leiriasunnot tuhansille miehille sekä monet muut seikat osoittivat, miten suurpiirteisesti ja monia kuukausia ranskalainen oli varustellut hyökkäystään. Me olimme toimineet nopeammin!
Näinä päivinä näin eräällä retkellä taas Laonin tappotantereet. Kuinka olikaan talven 1917 jälkeen muuttunut sikäläisen elämän silloin vielä melkein rauhallinen muoto. Joitakin päiviä sen jälkeen kun suurimmat tykkimme olivat Crépyn metsiköistä, Laonin länsipuolelta, avanneet tulen Pariisia vastaan, aloittivat näet vihollisen patterit Aisnen laaksosta tulen tuota kovaonnista kaupunkia vastaan. En sillä tahdo väittää, että vastustajat raivosivat omaa lihaansa ja vertansa vastaan ilman ymmärrettävää sotilaallista tarkoitusta. He kai otaksuivat, että näihin Pariisille niin kiusallisiin pattereihimme kuljetettiin ammukset Laonin kautta — helposti käsitettävä erehdys. Rautatieasemaa ammuttaessa putosi suuri joukko raskaita ammuksia vielä tiheästi asuttuun kaupunkiin, vihollisen lentäjät niinikään heittivät joka päivä pommeja kaupunkiin. Tuon kovaosaisen kaupungin asukkaista saivat ne, jotka eivät voineet poistua tuhon uhkaamalta kotiseudultaan, asua kellareissa tai maanalaisissa huoneissa. Kuvaan sisältyi sanomatonta joukkokurjuutta, jollaista meidän täytyi nähdä muissakin paikoin läntisten puolustuslinjojemme takana samanlaisista syistä, mutta jota emme kyenneet auttamaan. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä vallattiin Aisnen laaksossa olevat vihollisen kauaskantavat tykit ja siihen loppui Laonin pommitus. Erästä näiden patterien miehistä kuljetettiin vankina läpi kaupungin. Tällöin hän pyysi saada käydä katsomassa ammuttuja kortteleita, koska tahtoi nähdä tykkiensä laukausten tulokset. Miten odottamattoman syvälle voikaan vajota sodan paaduttama sydän!
Sota ei tosin aina vaikuttanut näin, sen tunnustuksen tahdon antaa vastustajistanikin. Heidänkin keskuudessaan tapasi helliä sydämiä kovan kamppailun jälkeen. Minulle kerrotuista esimerkeistä tahtoisin esittää vain yhden: Oltiin maaliskuun 21:senä St. Quentinissa, jota englantilaiset vielä pommittivat ankarasti. Siellä patoutui saksalaisia kolonnia rikkiammutuille kaduille. Vihollisvangit, jotka palaavat taistelusta ja kantavat haavoittuneita, pakotetaan seisahtumaan. He laskevat taakkansa maahan. Silloin pahasti haavoittunut saksalainen sotilas kohottaa uupuvan kätensä hapuilevana ilmaan ja vaikeroi hänen puoleensa kumartuvalle kantajalle: "Mutter, Mutter." Englantilaisen korva tajuaa saksalaisen sanan. Tommy polvistuu krenatöörin viereen, hyväilee kylmenevää kättä ja sanoo: "Mother, yes, Mother is here!"
Näin itsekin näillä kuolemankentillä kuvia, jotka todistivat syvää inhimillistä tunnetta. Vaeltelin toukokuun lopussa erään saksalaisen kenraalin seurassa Craonen länsipuolella olevilla, äsken vallatuilla kukkuloilla. Kohdatessaan vielä hautaamattomia vihollisvainajia seuralaiseni kumartuu jokaisen puoleen ja peittää vielä verhottomat kasvot, kunnioittaa kuoleman majesteettia. Mutta hän huolehtii elävistäkin vihollisista, virvoittaa omista varoistaan haavoittuneita, jotka ovat heikkoina jääneet virumaan, ja hankkii heille mukavat paarit. Jo ennenkin minulla oli ollut tilaisuus seurata tämän saksalaisen miehen syvää ihmisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa ajan St. Quentinissa hänen rinnallaan pitkin vihollisvankien kolonnaa, jota hänen vakava silmänsä tarkastelee ilmaisten syviä mietteitä. Näiden kolonnain päässä hän käskee pysähtyä ja lausuu sinne kootuille vihollisupseereille tunnustuksensa heidän joukkojensa uljaasta ryhdikkyydestä, lohduttaen heitä sillä, että kovin kohtalo, vankeus, usein tulee sen osaksi, joka on uljaimmin pysynyt paikoillaan. Näillä sanoilla näyttää olevan suuri vaikutus. Suurin ehkä erääseen nuoreen, pitkäkasvuiseen upseeriin, joka tähän asti on kuin häveten painanut päänsä alaspäin. Nyt oikeni solakka vartalo kuin nuori kuusi lumitaakan alta päästyään ja hänen kiitollinen katseensa tapasi — keisarini katseen.
Laajentaaksemme saavutuksiamme olimme taistelujen kestäessä venyttäneet Marneen asti ulottuvan rintamakaaremme oikeata siipeä länteen aina Oiseen asti. Tämä hyökkäys onnistui vain osittain. Montdidier'n—Noyonin linjalta heinäkuun 9:ntenä Compiègnen suunnalla aloittamamme hyökkäysliike pääsi tunkeutumaan vain puolimatkaan tähän kaupunkiin päin. Yrityksemme Villers-Cotterets'n suunnalla ei myöskään vienyt merkittäviin tuloksiin. Tulimme siihen vakaumukseen, että meillä Compiègnen—Villers-Cotterets'n tienoilla oli vastassamme vihollisen päävoimat, joita murtamaan meidän voimamme olivat liian vähäiset.
Antaakseni yhteenvedon tahtoisin lopettaa huomautukseni Soissonsin—Reimsin kamppailusta sillä, että taistelut olivat vieneet meidät paljon kauemmaksi kuin alkuaan oli tarkoituksemme. Täälläkin olivat odottamattomat voitot nostattaneet uusia toiveita ja päämääriä. Se, ettei näitä lopulta täysin saavutettu, johtui yritykseen sijoitettujen voimien vähittäisestä uupumisesta. Ei kuitenkaan soveltunut yleisiin aikeisiimme, että olisimme panneet Marnen seutujen sotaliikkeisiin vielä useampia divisionia. Katseemme tarkkasivat alinomaa Flanderia.
Katsaus taakse- ja eteenpäin kesäkuun lopussa 1918.
Se, mitä olimme saavuttaneet näissä kolmessa suuressa kamppailussa, saattoi sotilaalliselta kannalta katsoen varjoon kaiken, mitä syksyn 1915 jälkeen oli suoritettu lännessä hyökkäysliikkeiden alalla. Aluevoitot, saalismäärät, vihollisen veriset tappiot kertoivat selvin sanoin saksalaisten voittojen suuruudesta. Olimme järkyttäneet vihollisen vastarintaa ja sen kaikkia liitoksia aina perustuksia myöten. Joukkomme olivat osoittaneet täysin vastaavansa niille asettamiamme suuria vaatimuksia. Viikkokausia kestäneissä hyökkäystaisteluissa saksalainen sotilas oli osoittanut, ettei vanha henki ollut tukehtunut vuosikausien puolustusottelussa, vaan että se "eteenpäin!" sanan kaikuessa kohosi v:n 1914:n sielullisen nousun korkeimmille huipuille. Jalkaväkemme valtava myrskyvoima oli vaikuttanut vastustajiimmekin: "What an admirable and gallant infanterie you have" lausui eräälle yleisesikuntaupseerilleni muuan vihollisupseeri. Mitä läheisimmässä yhteistyössä tämän jalkaväen kanssa olivat olleet sen sisar-aselajit kaikissa otteluissa, missä kuumimmin taisteltiin. Kaikessa vallitsi mahtava yhtenäisyydenhenki, se oli koskettanut jokaista aina takimmaisen kuormavankkurin viimeiseen mieheen asti. Kuinka he olivatkaan kaikki pyrkineet eteenpäin ollakseen osallisina, saadakseen toimia ja tuntea kukin puolestaan, kun tuo suuri tapahtui! Miten usein puhkesikaan ilmoille riemuisa ilo, nostattava laulu, ääneen lausuttu kiitollinen rukous. Minäkin olin taistelukentillä uudelleen nauttinut tuosta hengestä, joka oli kuin tuulahdus kauan sitten menneiltä nuoruuteni sotilasajoilta. Välillä oli ihmisikä, mutta muuttumatonna oli ihmissydän, saksalaisen sotilaan henki. Niin olivat puhuneet ja laulaneet uljaat poikamme vanhoine sinisine asetakkeineen Königgrätzin ja Sedanin leiritulilla kuin nyt harmaat kenttämiehet puhuivat ja lauloivat suurissa taisteluissa olemassaolon ja isänmaan, keisarin ja valtakunnan puolesta. Mutta se, mitä jo oli saatu aikaan, ei ollut osunut vihollisen poliittisen ja sotilaallisen elämän ydinkohtaan. Vastustajassa ei huomannut minkäänlaisia myöntyväisyyden oireita. Ulkonaisesti katsoen jokainen tappio näytti päinvastoin vain vahvistavan vihollisen hävityshalua. Tätä vaikutelmaa ei myöskään heikontanut se, että vähän väliä vihollisten leiristä kuului ääniä, jotka neuvoivat kohtuullisuuteen. Diktaattorimainen paino meille vihamielisen valtiorakennuksen taholla ei yleisesti katsoen ollut heikentynyt missään. Kuin rautapihdeillä se piti koossa kansojen tahtoa ja voimia ja teki enemmän tai vähemmän ilmeisin voimakeinoin tehottomaksi kaikki ne, jotka uskalsivat ajatella toisin kuin nykyiset tyrannimaiset vallanpitäjät. Näiden voimien toiminnassa oli mielestäni jotain hyvin vaikuttavaa. Omat toiveensa ja vakuuttelunsa he rakensivat meidän voimamme herpautumiselle. Heidän käsityksensä mukaan tämän täytyi piankin kulua loppuun. Nälkä kotimaassa Saksassa, taistelut rintamalla, propagandan myrkky, lahjomisrahat, lentolehdet, sisäiset valtiolliset taistelut eivät olleet tähän mennessä kyenneet kukistamaan meitä. Nyt rupesi vaikuttamaan uusi voimatekijä, Amerikan apu. Me olimme Château-Thierryn luona tulleet tuntemaan Amerikan ensimmäiset koulutetut joukot. Ne marssivat nyt meitä vastaan, vielä tottumattomien tavoin, mutta voimakkaan tahdon johtamina. Ne vaikuttivat meidän heikkoihin joukkoihimme yllättävästi ylivoimaisen lukumääränsä vuoksi.
Amerikan astuminen taistelutantereelle oli viimeinkin täyttänyt ranskalaisten ja englantilaisten pitkäaikaiset toiveet. Oliko ihme, että vihollispuolen valtiomiehet entistä vähemmän ajattelivat rauhallista sovintoa meidän kanssamme? Heidän tahollaan oli jo kauan sitten päätetty tuhota meidän valtiollinen ja taloudellinen olemassaolomme, vaikka tämä tarkoitus kätkettiinkin kuluneiden, lempeiden sofististen puheenparsien vaippaan. He käyttivät tuollaisia fraaseja vain milloin propagandatarkoitukset niin vaativat, olipa sitten koetettava tehdä omien kansojen kannettavaksi asetettu verivero siedettäväksi tai heikonnettava meidän kansamme taisteluhalua. Niinpä ei ollut sodan loppuminen näkyvissämme.
Kesäkuun keskivaiheilla yleinen sotatilanne oli neliliitolle käynyt oleellisesti huonommaksi. Lupaavasta alustaan huolimatta Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan oli epäonnistunut. Vaikkakaan sikäläisen vastustajamme voimat eivät riittäneet hankkimaan heikäläisille suurempia etuja tämän Itävalta-Unkarin yrityksen myttyynmenemisestä, johtui hyökkäyksen karilleajosta kuitenkin seurauksia, jotka olivat tuhoisampia kuin jos koko hyökkäys olisi jäänyt tekemättä. Liittolaisemme vahinko oli meillekin onnettomuus. Vastustaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin mekin, että Itävalta-Unkari oli tällä hyökkäyksellään heittänyt sodan vaakaan viimeiset punnuksensa. Tästä lähtien Tonavan monarkia lakkasi olemasta vaarana Italialle. Pidin ehdottoman varmana, että Italia ei enää voisi vastustaa liittolaistensa vaatimuksia, vaan sekin puolestaan viskaisi voimansa ratkaisevalle lännen sotanäyttämölle, ei vain osoittaakseen poliittisen rintaman yhtenäisyyttä, vaan myöskin ollakseen huomattavana tekijänä myöhemmissä taisteluissa. Jottei tämä taakka joutuisi yksin meidän kannettavaksemme oli meidän koetettava saada itävalta-unkarilaisia divisionia länsirintamallemme. Se oli silmämääränämme, kun nyt pyysimme pikaista apua Itävalta-Unkarilta. Suurtakaan tehoa emme tosin voineet odottaa tältä avulta. Koko neliliiton kohtalon ratkaisu riippui nyt enemmän kuin konsanaan Saksan voimasta.
Kysymys oli siis siitä, olisiko tämä niin riittävä, että sota voitaisiin saada voitokkaaseen loppuun. Olen ylempänä puhunut joukkojemme loistavista suorituksista; vastatakseni tähän kysymykseen käännyn nyt toisiin, vakavampiin puoliin asiassa.
Kaikesta sotilaihimme kohdistuvasta rakkaudesta ja tunnustuksesta huolimatta emme saattaneet sulkea silmiämme pitkän sodan kuluessa armeijamme liitoksiin syntyneiltä puutteilta. Hyvin ankarasti oli suurissa hyökkäystaisteluissamme tuntunut pitempiaikaisen koulutuksen saaneiden alempiluokkaisten johtajien riittävän lukumäärän puute. Taistelukuri oli vähitellen höltynyt yhä enemmän. Oli itsestään ymmärrettävää, että sotilas, päästessään käsiksi vihollisen varastojen rikkauksiin, ei voi kestää kauan kaivattujen elin- ja nautintoaineiden houkutusta. Mutta sotilaita olisi pitänyt estää antautumasta näihin nautintoihin sopimattomalla ajalla ja siten lyömästä laimin velvollisuuksiaan. Lukuunottamatta tällaisen käsityksen höllentävää vaikutusta joukkojen henkeen siihen sisältyi myös vaara, että meille suotuisat taistelutilanteet menivät käyttämättä ohi vaihtuen tuontuostakin päinvastaisiksi.
Taistelut olivat iskeneet ankaria, täyttymättömiä aukkoja riveihimme. Monet jalkaväkirykmentit oli aivan uudelleen ryhmitettävä. Rakennuskivet eivät yleensä olleet siveellisesti entisten ainesten tasalla. Kotimaan olojen varjopuolet kuvastuivat useissa suhteissa siitä mielialasta, joka vallitsi sodan kuluessa saapuneessa täytemiehistössä.
Sotaisen menestyksemme vaikutuksesta oli kylläkin mieliala kotimaassa laajoissa piireissä mahtavasti noussut. Tietoja taistelukentältä seurattiin suurella jännityksellä ja odotettiin raskaan kamppailun pikaista onnellista päättymistä. Nälkä, uhraukset ja huolet eivät näyttäneet menneen hukkaan, ja paljon voitiin unohtaa, paljon kärsiä miehekkäästi edelleen, kun vain äärettömän kärsimyksen onnellinen loppu pysyi saavutettavan lähellä. Niin tekivät armeijan voitot useinkin sen, mikä valtiolliselta johdolta jäi tekemättä. Mutta Saksan kansassa oli epäisänmaallisuuteen vaipuneita aineksia, jotka olivat itsekkyyden ja omanvoitonpyynnin turmeleman valtiollisen ajatussuunnan läpitunkemia, joiden hermot olivat niin ärtyneet ja joissa siveellinen turmelus oli niin pitkällä, että he pitivät vihollisen voittoa isänmaansa onnena ja rauhana, jotka etsivät ja luulivat löytävänsä hyvää yksistään vihollisen, pahaa taas yhtä ehdottomasti vain omassa leirissä, ja nämä ainekset olivat sen mädännyksen lähtökohtana, joka oli pilaava koko kansamme ruumiin. Trotski ei tosiaan näyttänyt puhuneen kuuroille korville Brest-Litovskissa. Hänen valtiolliset harhaoppinsa tunkivat rajapatsaittemme yli tavaten mitä erilaisimmista syistä lukuisia kannattajia kaikissa ammattiluokissa. Vihollisen kiihoitustyö jatkoi vaikutustaan julkisesti ja salaa. Se tunkeutui joko vahvempana tai heikompana kaikille elämämme aloille.
Niinpä näytti vastustusvoiman katoaminen kansastamme ja armeijastamme yhtyvän vihollisen tuhoamishaluun meidän häviöksemme. Menestys sodassa näytti olevan ainoana pelastuksena tästä tukalasta asemasta. En ainoastaan lujasti tahtonut vaan myöskin varmasti toivoin meidän pääsevän sen avulla onnelliseen päätökseen. Sellaisen menestyksen edellytyksenä oli, ettemme kadottaneet otettamme, että pysyimme hyökkäävällä kannalla. Me jouduimme heti vasaran alle, jos itse päästimme sen kädestämme. Me saatoimme taistella loppuun, jos vain kotimaa yhä antoi meille ne siveelliset ja ruumiilliset voimat, joita sillä vielä oli, jos se ei vain menettänyt uskoaan ja luottamustaan lopulliseen voittoomme, ja jos liittolaiset eivät pettäneet.
Näin ajatellen ja tuntien ryhdyin jatkamaan tähänastista yleissuunnitelmaamme.