PUOLUSTUKSEEN SYÖSTYNÄ.
Elokuun 8:s.
Joukkomme olivat asettuneet uusiin asemiinsa Aisneen—Veslen varrella. Vihollishyökkäyksen viimeiset laineet vyöryilivät meitä vastaan ja jälleen takaisin; paikoittain taisteluinto tuontuostakin leimahteli.
Monet divisionistamme toimitettiin uupuneina ja virkistystä kaipaavina suojaan puolustuslinjojemme taa. Myös Avesnesin tienoilla niitä majaili. Minulla oli tilaisuus nähdä, miten nopeasti meikäläinen sotilas virkistyy. Jos hän sai parin päivän ajan perusteellisesti nukkua, jos hänen sallittiin säännöllisesti hoitaa itseään ja levätä, niin näytti hän myös sielullisesti tuota pikaa toipuvan kaikesta siitä raskaasta, mitä hän oli saanut kokea. Tosin hän tähän tarvitsi todellista rauhaa, jota vihollisten granaatit ja pommit eivät häirinneet, ja mikäli mahdollista myös tuli hänen päästä etäälle ammuntajylinän kuuluvilta. Mutta miten vähän ja miten harvoin ovatkaan joukkomme monivuotisissa kamppailuissaan saaneet tällaista rauhaa osakseen! Sotanäyttämöltä sotanäyttämölle, taistelukentältä toiselle heiteltyinä ne olivat miltei levähtämättä saaneet olla alinomaisessa ruumiillisessa ja sielullisessa jännityksessä. Tähän tosiseikkaan sisältyy mitä valtavin ero meidän sotilaittemme ja kaikkien vastustajiemme saavutusten välillä.
Marnen polvekkeessa käydyistä taisteluista oli kumiseva ammunta kuni keskeymätön ankaran ukkosilman jyly tunkeutunut Avesnesiin milloin kuuluvammin, milloin epäselvemmin. Nyt se oli miltei vaiennut.
Elokuun 8:nnen aamuna tämä rauha äkkiä keskeytyi, lounaasta kumisi huomattavan voimakas taistelun melske. Ensimmäiset viestit — ne saapuivat Peronnen seuduilla olevalta armeijan ylikomennolta — olivat sävyltään vakavia. Vihollinen oli valtavin tankkijoukoin tunkeutunut taistelulinjoihimme molemmin puolin Amiensin—St Quentinin tietä. Mitään sen tarkempaa ei voitu varmuudella todeta.
Tämä epävarmuus hävisi seuraavien tuntien kuluessa, joskin yhteytemme monin paikoin oli katkaistu. Ei epäilystäkään, vihollinen oli tunkeutunut syvälle asemiimme, useita pattereita oli menetetty. Annoimme määräyksiä, että ne oli vallattava jälleen takaisin ja pikaisen vastahyökkäyksen avulla asema ylimalkaan palautettava entiselleen. Me lähetimme upseereja ottamaan selkoa tapahtumista ja saamaan aikaan täyttä yhdenmukaisuutta oman tahtomme ja eri komennuspaikkojen määräysten välillä paraikaa järkytyksen alaisena olevalla rintamalla. Mitä oli tapahtunut?
Englantilaiset olivat mitä sakeimmassa sumussa ryhtyneet voimakkaaseen tankkihyökkäykseen. Panssarivaunut eivät kulussaan olleet juuri missään kohdanneet erikoisempia esteitä, ei luonnollisia eikä valitettavasti myöskään keinotekoisia. Tällä rintamalla oli kaiketi vähän liian paljon ajateltu hyökkäyksen jatkamista, liian vähän puolustautumista.
Tosin oli hyvin hukanalaista työtä tehdä vallituksia ja rakentaa esteitä aivan vihollisen silmien edessä. Sillä missä hyvänsä vihollisen tähystelijät huomasivat jotakin liikettä, vaikkapa vain yksityistenkin henkilöiden liikehtimistä, sinne he suuntasivat tykistötulensa. Näytti parhaimmalta pysytellä hiljaa korkean viljan keskellä, tosin suojattomina vihollisten granaatteja vastaan, mutta myös näkymättömissä heidän kaukoputkiltaan. Tällä tavoin säästettiin hiljaa maaten nähtävästi monen henki, mutta oltiin myös vaarassa yhdellä iskulla menettää vielä enemmän. Ei ainoastaan etulinjoilla työ ollut vähäistä, takimaisilla se oli miltei vieläkin vähäisempää; vain joitakuita kaivantopalaisia, hajallisia tukikohtia, oli olemassa. Joukkoja oli näillä niinkutsutuilla rauhallisilla rintamilla laajoja vallitustöitä varten vain perin harvassa. Me tarvitsimme joukkojamme toisaalla suuriin hyökkäystaisteluihin. Tänä elokuun 8:ntena meidän täytyi tehdä samoin kuin jo niin usein olimme yhtä uhkaavissa tilanteissa tehneet. Vihollisen alkumenestyshän ei ollut meille mikään outo ilmiö. Me tunsimme sen jo 1916-17:n ajoilta, Verdunin, Arrasin, Wytschaeten ja Cambrain päiviltä. Me olimme taas vast'ikään saaneet nähdä sellaista Soissonsin luona ja päässeet siitä voitolle. Tässä puheenalaisessa tapauksessa tilanne tosin oli aivan erikoisen vakava. Vihollisen laaja tankkihyökkäys oli samaan aikaan tunkeutunut hämmästyttävän syvälle. Panssarivaunut, jotka olivat nopeampikulkuisia kuin tähän asti, yllättivät divisionaesikunnat näiden suojapaikoissa ja hävittivät puhelinyhteydet, jotka näistä paikoista johtivat taisteleviin joukkoihin. Ylempi päällystö joutuu täten eristetyksi; etulinjat jäävät määräyksiä vaille. Tänä päivänä se on aivan erityisen arveluttavaa, kun tiheä sumu estää kaiken yleissilmäyksen saannin. Valmiiksi varustetut tankkien torjuntakanuunat ampuvat tosin niihin suuntiin, joista kuuluu moottorien sätkytystä ja ketjujen kalinaa, mutta useasti hämmästyttävät niitä teräshirviöt, jotka yhtäkkiä ilmestyvät aivan toiselta suunnalta. Hämmentäviä huhuja alkaa levitä pitkin taistelulinjojamme. Väitetään, että suuret englantilaiset ratsuväkijoukot jo liikkuvat kaukana etumaisen saksalaisen jalkaväen selkäpuolella. Etujoukoissa ruvetaan epäröimään, luovutaan asemista, joista äsken vielä oli torjuttu ankaroita vihollishyökkäyksiä, koetetaan taaksepäin päästä takaisin menetettyyn yhteyteen. Mielikuvitus loihtii esiin harhakuvia ja näkee niissä todellisia vaaroja.
Kaikki, mitä nyt tapahtui ja mikä oli koituva meille ensimmäiseksi suureksi onnettomuudeksi, on tosin inhimillisesti ymmärrettävissä. Vanha, taisteluissa karaistunut sotilas pysyy sellaisissa tilanteissa rauhallisena; hän ei kuvittele, hän ajattelee! Mutta nämä vanhat sotilaat ovat jo häipyvänä vähemmistönä; heidän vaikutuksensa ei myöskään enää kaikin paikoin ole vallitseva. Toisia vaikutuksia ilmautuu. Alakuloisuus ja toivottomuus sen johdosta, että sota kaikista voitoista huolimatta ei sittenkään ota loppuakseen, on turmellut niin monia meidänkin urheista sotilaistamme. Sotatoimissa vaaroja ja työtä, kamppailua ja levon puutetta, kotoa valituksia todellisesta, usein myös luulotellusta hädästä ja puutteesta. Se haurastuttaa vähitellen, varsinkin jos ei voi uskoa kaiken pian loppuvan. Vihollinen sanoo ja kirjoittaa lentäjiensä joukoittain alas heittelemissä lentolehdissä, ettei se oikeastaan meihin nähden tarkoita mitään pahempaa, meidän tulisi vain olla järkeviä ja kenties myös luopua yhdestä ja toisesta, mitä olimme valloittaneet. Sitten kääntyisi kaikki nopeasti hyväksi jälleen. Ja me saisimme elää edelleen rauhassa, kansojen ikuisesti kestävässä rauhassa. Kotiseudun sisäisestä rauhasta tulisivat sitten uudet miehet, uudet hallitukset huolehtimaan. Siitäkin koituisi siunausrikas rauha kaikkien nykyisten taisteluiden jälkeen. Kaikki kamppailun jatkaminen oli siis tarkoituksetonta: Sellaista luetaan ja sellaisesta keskustellaan; sotilas arvelee, ettei vihollinen mitenkään voi kaikkea tuota valehdella, antautuu myrkytettäväksi ja myrkyttää toisiakin.
Käskyjämme vastahyökkäykseen ei enää tänä elokuun 8:ntena voida toteuttaa. Puuttuu joukkoja, puuttuu varsinkin tykistöä tällaisen hyökkäyksen valmistamiseen; sillä murtautumiskohdissa ovat useimmat patterit menetetyt. Uusia jalkaväki- ja tykistöosastoja täytyy ensin toimittaa paikalle sekä automobiileilla että rautateitse. Vihollinen oivaltaa, miten ratkaisevan merkitseviä rautatiet ovat tässä tilanteessa meille. Kaukaa purkavat sen raskaat ja raskaimmat tykit tultaan meidän selkäämme. Muutamiin rautatiekohtiin, kuten esimerkiksi Peronneen, sataa aika ajoin pommeja vihollisen lentokoneista, joita kaartelee taajemmissa laumoissa kuin koskaan tätä ennen kaupungin ja rautatieaseman yläpuolella. Mutta joskin vastustaja täten käyttää hyväkseen vaikeuksia armeijamme selkäpuolella, niin se kaikeksi onneksi ei myöskään oivalla ensimmäisen taktillisen menestyksensä täyttä suuruutta. Se ei tänä päivänä tunkeudu Sommeen asti, vaikka meidän puoleltamme tuskin olisi voitu asettaa mitään mainittavimpia voimia sitä vastustamaan.
Elokuun 8:nnen kohtalokasta aamupäivää seurasi suhteellisesti rauhallinen iltapäivä ja vielä rauhallisempi yö. Sen kuluessa vierivät ensimmäiset vahvistusjoukkomme apuun.
Asemamme on jo niin epäsuotuisa, ettemme voi uskoa alussa vaaditun vastahyökkäyksen johtavan entisen taistelurintaman palauttamiseen. Vastaisku olisi tarvinnut pitempää valmistusta ja vahvempia joukkoja kuin elokuun 9:nnen aamuna saattaa olla käytettävissämme. Sen vuoksi ei pidä eikä mitenkään saa hätiköidä. Kärsimättömät eivät taistelurintamalla kuitenkaan katso voivansa odottaa. Siellä arvellaan, että suotuisa tilaisuus lyödään laimin, ja syöksytään voittamattomiin vaikeuksiin. Näin menetetään osa juuri saapuneesta kallisarvoisesta jalkaväkivoimasta paikallisesti rajoitettuihin voitokkaisiin saavutuksiin, jotka eivät kuitenkaan hyödytä asemaa kokonaisuudessaan.
Elokuun 8:nnen hyökkäys tehtiin englantilaisten oikealta sivustalta. Etelässä heihin liittyvät ranskalaiset joukot olivat vain vähissä määrin ottaneet osaa taisteluun. Mutta odotettavissa oli, että englantilaisten suuri menestys saisi ranskalaisetkin rivit liikkeelle. Jos ranskalaisten onnistui tunkeutua nopeasti rintamamme läpi Neslen suunnalla, oli tilanne kauas lounaaseen ulottuvassa puolustuskaaressamme käyvä kohtalokkaaksi. Me määräämme sen vuoksi väistyttäväksi siihenastisista etumaisista asemistamme Royesta lounaaseen ja vetäydymme takaisin tämän kaupungin tienoille.
Elokuun 8:nnen seuraukset ja taistelujemme jatkuminen lännessä syyskuun loppuun saakka.
Elokuun 8:ntena kärsimämme tappion poliittisista seurauksista en antautunut minkäänlaisen harhaluulon valtaan. Taisteluitamme heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen saatettiin ulkomailla samaten kuin kotimaassakin katsoa epäonnistuneen, rohkean yrityksen tulokseksi, jollaista kaikissa sodissa sattuu. Vastoinkäyminen elokuun 8:ntena oli sitä vastoin kaikkien silmissä seuraus ilmeisestä heikkoudesta. Oli kokonaan toista, jos hyökkäyksemme ajautui karille tai jos meidät voitettiin puolustautumistaistelussa. Saalisluvut, joita vastustajamme nyt saattoivat ilmoittaa maailmalle, puhuivat selvää kieltä. Kotimaan ja liittolaistemme täytyi sitä tuskallisina kuunnella. Sitä enemmän oli meidän asiamme pysyä rauhallisina ja tarkastella olosuhteita ilman itsepetosta, mutta myös ilman liioittelevaa pessimismiä.
Sotilaallinen asema oli tosin käynyt vakavaksi. Taisteluasema hyökkäyksen alaiseksi joutuneella puolustautumisrintamalla saatettiin kyllä saattaa entiselleen, menetetyt sotavarustukset jälleen täydentää, uusia voimia tuoda entisten lisäksi. Sillä ei tappion vaikutusta kuitenkaan saatu hälvenemään. Oli odotettavissa, että vihollinen suuren menestyksensä rohkaisemana oli käyvä samanlaisiin hyökkäyksiin myös toisilla kohdin. Se oli nyt havainnut, että meidän puolustautumisjärjestelmässämme oli vuoden 1917 järjestelmään verrattuna monenlaisia puutteita. Ensiksikin teknillisessä suhteessa. Joukkomme olivat kevään 1918 jälkeen uudelleen vallatuilla linjoilla yleensä tehneet vain varsin vähän vallituksia. Kuten itäänpäin Amiensistä olevilla seuduilla niin myöskin muilla rintamanosilla puhuttiin liian paljon hyökkäyksen jatkamisesta, liian vähän puolustautumisen välttämättömyydestä. Sen lisäksi oli taisteluryhti melkoisella osalla joukoistamme ollut ehdottomasti omiaan saamaan vastustajan vakuutetuksi siitä, että puolustusrintamillamme ei enää kauttaaltaan ollut tavattavissa vuoden 1917 sitkeätä vastarintaa. Vihollinen oli lisäksi keväästä lähtien ottanut meistä oppia. Se oli viimeisissä sotaliikkeissään käyttänyt meitä vastaan samaa taktiikkaa, jolla me olimme sen useat kerrat perinpohjin lyöneet. Se ei enää hyökännyt linjoillemme kuukausimääriä kestäneitten hyökkäysvalmistelujen jälkeen eikä se myöskään ollut pyrkinyt ratkaisuun kiilan tavoin tunkeutumalla puolustusrintamaamme, vaan se oli hämmästyttänyt meitä laajoin rynnäköin. Se rohkeni nyt noudattaa tätä meidän taktiikkaamme koska se oli havainnut puolustusrintamamme heikkoudet. Jos vastustaja jatkaisi näitä hyökkäyksiään samanlaisella vimmalla, niin sen ei olisi sotaväkemme nykyiseen tilaan katsoen kokonaan mahdotonta saada vastustusvoimamme vähitellen lamaantumaan. Toiselta puolen näin siinä asiaintilassa, että vihollinen ei tälläkään kerralla suuresta alkumenestyksestään korjannut talteen niitä etuja, joita se olisi voinut saavuttaa, jälleen toivoa, että me tulisimme vastaisista pulmista suoriutumaan.
Tälle kannalle asettuen luulin elokuun 13:ntena eräässä poliittisessa neuvottelussa Spassa valtakunnan johdolle olevani velvollinen sotilaallisesta asemasta lausumaan, että se tosin oli vakava, mutta ettei myöskään saisi unohtaa, että me yhä vielä olimme syvällä vihollismaassa. Tämän käsitykseni esitin seuraavana päivänä myös keisarilleni, kun pitemmän yhteisen istunnon jälkeen ryhdyin loppulausuntoon. Minulla ei myöskään ollut mitään muistuttamista valtakunnankansleri kreivi Hertlingin käsitystä vastaan, että nimittäin meidän tahollamme ei olisi ryhdyttävä todelliseen viralliseen rauhanaloitteeseen ennenkuin olisi tapahtunut parannus silloisessa sotilaallisessa asemassamme. Siitä tulisi sitten riippumaan, missä määrin meidän oli luovuttava tähänastisista poliittisista päämääristämme.
Elokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena, että tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä. Toivoin varmasti, että armeija, huolimatta varjoa luovista yksityisilmiöistä viimeisellä taistelutantereella, kykenisi ainakin vielä kestämään. Luotin myös kotimaahan, että sillä oli riittävästi voimia tämän nykyisenkin pulman voittamiseen. Annoin tällöin joka suhteessa tunnustukseni kaikista niistä uhreista ja kieltäymyksistä, joita kotimaa siihen asti oli kantanut ja joita se kenties yhä edelleenkin oli kantava. Eikö Ranskan, jonka kamaralla sota nyt jo neljä vuotta oli riehunut, ollut paljon enemmän kestettävä ja kärsittävä? Oliko tämä maa koko tänä aikana koskaan menettänyt rohkeuttaan vastoinkäymistensä hetkellä; oliko se epätoivoissaan, kun granaattimme kantoivat sen pääkaupunkiin? Sitä, niin ajattelin, tuli kotimaankin tänä vaikeana ratkaisun aikana pitää silmiensä edessä ja pysyä lujana, kunhan vain me rintamalla pysyisimme lujina. Jos se onnistuisi, niin se ei voisi olla vaikuttamatta myös liittolaisiimme. Niiden sotilaallinen tehtävähän oli helppo, mikäli se koski Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa.
Näihin näkökohtiin ei huoli asekunniamme säilymisestä mitenkään vaikuttanut ratkaisevasti. Sotajoukkomme oli neljänä sotavuotena laskenut tälle kunnialle niin vahvan perustuksen, ettei sitä, tapahtuipa mitä tapahtuikin, vastustaja enää saattanut siltä riistää. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiini ja ehdotuksiini yksinomaan isänmaan onni ja menestys. Vaikkapa emme enää voisikaan voittojen avulla taistelutantereella pakottaa vastustajaa rauhaan, joka tarjoaisi meille kaiken sen, mikä lopullisesti antaisi takeet Saksan tulevaisuudesta, niin voisimme kuitenkin saada aikaan sen, että vastustavat voimat kamppailussa lamaantuisivat. Silloinkin me todennäköisesti turvaisimme siedettävän valtiollisen olemassaolon.
Kenraali Foch lienee Marnen-polvekkeen taistelun jälkeen havainnut, että saavutetut menestykset jälleen saattaisivat joutua hukkaan, jos meidän joukkomme saisivat aikaa virkistyä. Minulla oli se tunne, että vihollisvoimien johto nyt arveli hetken tulleen jolloin kaikki oli pantava yhdelle kortille.
Elokuun 20:ntenä ryhtyvät ranskalaiset Oisen ja Aisnen välillä Chaunyn suunnalla hyökkäykseen. Kolmipäiväisissä taisteluissa he työntävät meidät tällä kohdalla takaisin. Elokuun 21:senä ja sitä seuraavina päivinä englantilaiset levittävät elokuun 8:nnen hyökkäysrintamaa pohjoisella suunnalla luoteeseen Bapaumesta. Vihollisen toistuvat murtautumiset pakottavat meidän täälläkin linjojemme vähitellen tapahtuvaan peräyttämiseen. Elokuun 26:ntena työntyvät englantilaiset molemmin puolin Arrasia Cambrain suunnalla asemillemme. He murtautuvat läpi, mutta heidät pysäytetään lopuksi kulussaan. Silloin vihollisen uusi rynnäkkö tulvii lopullisesti syyskuun 2:sena linjoillemme suurella Arrasin—Cambrain tiellä ja pakottaa meidän pitkin rintamaa vetäytymään Siegfried-asemiimme. Voimia säästääksemme me tyhjennämme samaan aikaan etäälle yli Kemmel-vuoren ja Mervillen tunkeutuvan polvekkeen Lysin pohjoispuolella. Kaikki raskaita päätöksiä, jotka toteutetaan syyskuun ensimmäisen viikon kuluessa. Aseman toivottua kevennystä ne eivät saa aikaan. Vihollinen tunkeutuu kaikkialla heti perässä, ja jännitys jatkuu.
Syyskuun 12:ntena alkavat taistelut siihen saakka rauhallisella rintamalla Verdunistä kaakkoon ja Pont-á-Moussonin tienoilla. Me olimme siellä niissä asemissa, joihin hyökkäyksemme syksyllä 1914 olivat jäykistyneet; taktillinen epämuodostuma, joka saattoi houkutella vastustajan suureen taisteluun. Ei ole oikein ymmärrettävissä, minkätähden ranskalaiset vuosikausia antoivat meidän pysytellä tässä suuressa kolmiossa, joka tunkeusi heidän yleisrintamansa sisään. Jos he lävistäisivät sen kantaosan, niin ankaraa ratkaisua ei voitaisi välttää. Saatettaneen lukea virheeksemme, ettemme olleet peräytyneet näistä asemista jo aikoja sitten, silloin kun luovuimme Verdunin valloituksesta. Mutta me saimme juuri tämän aseman kautta aikaan erittäin tärkeän esteen vastustajamme liikkumisvapauteen Verdunin ympäristöllä ja suljimme sille niin tärkeän Maasin laakson linnoituksen eteläpuolella. Vasta syyskuun alussa, kun vihollinen alkoi Maasin ja Moselin välillä vilkkaammin liikehtiä, me päätimme luopua näistä asemista ja vetäytyä jo kauan sitten valmistettuun kanta-asemaan. Mutta ennen kuin tämä liike oli suoritettu loppuun, ryhtyivät ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäykseen ja tuottivat meille vakavan tappion.
Muuten onnistui meidän pääasiassa säilyttää rintamamme vihollisen hyökkäyksistä huolimatta entisellään. Vastustajan hyökkäysten ulottaminen Champagneen syyskuun 16:ntena muutti asemaamme rannikolta Argonneihin asti ensi aluksi vain varsin vähän. Sitä vastoin tunkeusi amerikkalainen sinä päivänä linjoillemme Argonnien ja Maasin välillä. Näin joutui pohjoisamerikkalainen ensi kertaa ratkaisevasti vaikuttamaan itsenäisenä armeijana loppukamppailun taistelukentillä.
Länsirintamamme ei ollut murtunut, vaikka se vihollisrynnäköiden painosta oli useat kerrat vetäytynyt taaksepäin. Se horjui, mutta se ei kukistunut. Näihin aikoihin murrettiin kuitenkin yleiseen sotarintamaamme leveä aukko. Bulgaria luhistui.