LIITTOLAISTEMME KAMPPAILU.
Bulgarian sortuminen.
Bulgarian sisäosissa ei tilanne v. 1918 ollut oleellisesti muuttunut. Se oli yhä edelleen vakava. Maan ulkopolitiikka ei kuitenkaan näkynyt kärsivän tästä. Silloin tällöin saapui tosin tietoja siitä, että bulgarialaiset vastuuttomat henkilöt olivat Sveitsin puolueettomalla alueella ryhtyneet neuvotteluihin ententen kanssa. Sofiassa oleva Amerikan lähetystö oli niinikään epäilemättä meille tuhoisain suunnitelmien haudontapaikka. Me koetimme turhaan saada sitä karkoitetuksi. Politiikka vaati samettikäsineitä keskellä sodan rautaista todellisuutta.
Taisteluvimma maan poliittisten puolueitten kesken pysyi ennallaan. Se vaikutti edelleen myöskin armeijaan. Radoslavovin vastustajat saivat hänet keväällä vihdoin kukistetuksi. Uudet miehet vakuuttivat meille pysyvänsä uskollisesti kiinni entisessä liitossa. Se oli meistä pääasia.
Bulgarian kansan haluttomuus sotaan kasvoi tällä välin yhä. Elintarpeiden hankinta kävi yhä vaikeammaksi. Siitä kärsi etenkin armeija, toisin sanoen sen annettiin kärsiä. Sotilas sai aika ajoin nähdä suorastaan nälkää, jopa enemmänkin, hän oli myös niin kehnoissa pukimissa, että hän pitkät ajat kärsi kaiken välttämättömän puutetta. Sattui mellakoita, jotka kuitenkin useimmiten pidettiin meiltä salassa. Armeijaan liitettiin kansallisesti vieraita aineksia. Miehitetyiltä alueilta pakko-otolla saatua väkeä asetettiin joukkoihin, jotta miesluku pysyisi korkealla. Siitä johtui tietysti karkaamisen tavaton lisääntyminen. Oliko ihme että tällaisissa olosuhteissa joukkojen mieliala masentui? Keväällä 1918 se näytti olevan pahimmin painuksissa. Bulgarian ylin sodanjohto oli siihen aikaan valmistellut saksalaisen armeijaryhmäkomennon kehoituksesta hyökkäystä Albanian alueelle, Ochrida-järven länsipuolelle. Jos siinä onnistuttiin, toivottiin saatavan tehokkaasti tukituksi vastustajalle perin tärkeä Santa Quaranti—Korcan kulkutie sekä voitavan samalla edullisesti vaikuttaa kansan ja armeijan mielialaan. Yrityksen toteuttaminen osoittautui lopulta mahdottomaksi, kun bulgarialaiset upseerit ilmoittivat joukkojen kieltäytyvän hyökkäämästä. Vielä arveluttavammaksi osoittautui asiaintila toukokuussa, kun bulgarialaiset joukot Makedonian rintaman keskivaiheilla eivät kestäneet kreikkalaisten ja ranskalaisten hyökkäystä ja melkein taistelutta luopuivat asemistaan. Vastahyökkäykseen määrätyssä divisionassa nousi kapinaan melkein joka mies.
Armeijan sisäiset olot näyttivät sentään kesän kuluessa taas parantuvan. Me autoimme missä voimme, luovutimme osia elintarvevarastoistamme ja lähetimme vaatetustarpeita. Silloinen menestyksemme länsirintamalla herätti niinikään Bulgarian armeijassa suurta innostusta. Mutta oli selvää, että tämä mielialan kohoutuminen piankin painuisi takaisin, jos meitä kohtaisivat vastoinkäymiset. Sitä emme epäilleetkään, vaikka heinäkuun lopussa ilmoitettiin mielialan parantuneen.
Makedonian rintaman voimasuhteet eivät näyttäneet v:n 1918 kuluessa oleellisesti muuttuneen. Tehtyään rauhallisen sopimuksen Romanian kanssa Bulgaria saattoi nyt koota kaikki voimansa yhdelle rintamalle. Katsoen tähän vahvistumiseen ei eräitten saksalaisten pataljoonien siirtäminen pois Makedoniasta merkinnyt mitään mieslukuun nähden. Yksi englantilainen divisiona oli viety Syyriaan, ranskalaiset joukot olivat päästäneet nuorimmat ikäluokkansa kotiin; vasta mobilisoidut niinsanotut kuninkaalliset kreikkalaiset divisionat osoittautuivat varsin haluttomiksi taisteluun. Nähtävästi tästä syystä annettiin viimemainittujen tehtäväksi Struman rintamanosan puolustus. Rintaman yli tulleiden karkurien kertoman mukaan oli näistä joukoista suurin osa valmis liittymään meihin, jos Struman rintamaa vastaan asetettaisiin saksalaisia joukkoja. Me lähetimme sen vuoksi Makedoniaan eräitä pataljoonia, jotka eivät enää olleet käyttökelpoisia lännen tärkeimmillä taistelurintamilla. Ne saapuivat määräpaikkaansa sinä hetkenä, jolloin sota Bulgariaan nähden sai ratkaisunsa.
Syyskuun 15:nnen illalla saimme ensimmäisen tiedon ententen armeijojen hyökkäyksen alkamisesta Makedoniassa. Tämä päivämäärä kiinnitti huomiotamme. Olivathan bulgarialaiset sotilaat jo keväällä ilmoittaneet, että he tuona päivänä lähtisivät rintamalta, ellei sota siihen mennessä olisi päättynyt.
Yhtä merkillepantavaa oli toisaalta, että vastustaja valitsi hyökkäyskohdakseen karuimman vuoriseudun, joka teki läpitunkeutumisen ylenmäärin vaikeaksi, jos bulgarialaisilla joukoilla ja alemmalla johdolla vain oli vähänkin vastustusvoimaa. Luulimme siksi voivamme turvallisesti odottaa tämän taistelun päättymistä ja odotimme vihollisen ankarampaa ratkaisevaa hyökkäystä Vardar-laaksossa. Siellä ja Doiran-järven seuduilla oli jo pitemmän aikaa huomattu englantilaisten valmistelevan hyökkäystä. Täälläkään ei puolustusasemien harvinaiseen vahvuuteen katsoen ollut meidän käsittääksemme mitään vaaraa, jos bulgarialaisten taholta tahdottiin ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Lukumäärään nähden Bulgarian ylimmällä sodanjohdolla aivan varmasti oli käytettävissään riittävästi voimia.
Syyskuun 15:ntenä käytyjen taistelujen kulusta ensiksi saapuneet tiedot eivät antaneet mitään aihetta huolestumiseen. Etumaiset asemat oli tosin menetetty. Tässä ei sellaisenaan ollut mitään tavatonta. Pääasia oli, ettei vihollisen ensimmäisenä päivänä ollut onnistunut suoraa päätä murtautua läpi. Myöhemmät tiedot kävivät arveluttavammiksi. Bulgarialaiset oli työnnetty kauemmas pohjoiseen kuin ensin oli voitu otaksua. Ensi taisteluihin osaaottaneilla joukoilla oli nähtävästi ollut sangen vähän taisteluvoimaa ja vielä vähemmän taisteluhalua. Reservit, jotka saapuivat tai joiden piti saapua paikalle, eivät olleet halukkaita asettumaan vihollisen tulen pommitettaviksi. Ne pitivät nähtävästi parempana heittää vihollisille koko taistelukentän, ja vielä kohdalla, joka oli arveluttavan likellä Gradskoa, Makedonian sotanäyttämön kaikkien kulkuteitten solmukohtaa.
Jos Gradsko antautuu tai vihollinen pääsee tykkeineen sen ulottuville, jää oikeanpuolinen bulgarialainen armeija Monastirin tienoilla vaille tärkeintä liikeyhteyttään, sen varustaminen tarveaineilla käy ajan mittaan mahdottomaksi. Mutta myöskin Bulgarian keskimmäiseltä armeijalta, joka oli Vardarin-laakson kahden puolen, on siten katkaistu rautatieyhteys kotiseutuun. Näyttää käsittämättömältä, etteivät bulgarialaiset johtajat huomaa tätä uhkaavaa vaaraa, etteivät he pane kaikkeaan liikkeelle torjuakseen tällaisen kauhean onnettomuuden sotajoukoiltaan.
Päinvastoin kuin Gradskon eteläpuolella olevat bulgarialaiset ovat Vardarin ja Doiran-järvien välillä olevat bulgarialaiset joukot syyskuun 18:nnesta lähtien taistelleet mitä kiivaimmin. Englantilainen yrittää turhaan murtaa täältä tietä itselleen. Vielä kerran ilmenee bulgarialaisen rohkeus ja sitkeä tahto loistavassa valossa. Mutta mitä hyödyttää sankarius Doiran-järven luona, kun Gradskon suunnalla on pelkurimaisuus, vieläpä kenties pahempikin päässyt valtaan?
Turhaan yrittää Saksan sodanjohto pelastaa saksalaisin joukoin Bulgarian armeijan keskiosan tilaa. Mitä auttavat heikot saksalaisryhmät, kun bulgarialaiset oikealla ja vasemmalla lähtevät käpälämäkeen? Vihollista vastaan marssivat saksalaiset pataljoonat kohtaavat tiellä kokonaisia bulgarialaisia rykmenttejä, jotka avoimesti kieltäytyvät taistelemasta. Omituinen kuva. Ja vielä omituisempi on bulgarialaisen miehistön selitys: he menevät kotiinsa vaimojensa ja lastensa luo, tahtovat vielä kerran nähdä kotinsa ja kontunsa ja hoitaa peltonsa. He jättävät upseerinsa useimmiten rauhaan. Jos nämä lähtevät heidän mukanaan kotiin, sitä parempi, mutta jos he tahtovat jäädä kunniankentälle, niin jääkööt yksinään. Bulgarialainen juoksee auliisti apuun, kun saksalainen vihollista vastaan marssiessaan joutuu tiellä ahdinkoon, hän auttaa saksalaista tykistöä taistelukentälle kehnoja tienosia kuljettaessa. Mutta itse taistelun hän jättää saksalaisen huoleksi. Makedonian bulgarialaiset tosin näin menettävät. Mutta bulgarialainen talonpoika todistelee itselleen, että hänellä on kotona tarpeeksi maata, siis hän vaeltaa sinne ja heittää Makedonian puolesta huolehtimisen ja taistelemisen sekä tähänastiset suurvaltasuunnitelmat muiden ihmisten huoleksi.
Saksalainen sotilasjohto, joka on Ochrida-järvelle ulottuvan rintamanosan vastuunalainen komentaja, huomaa näissä olosuhteissa joutuneensa äärimmäisen vaikeaan asemaan. Mitä suinkin saadaan haalituksi kokoon, saksalaisia etappimiehiä, nostoväkeä ja rekryyttejä, pannaan bulgarialaisten keskustaa vahvistamaan, jotta pelastettaisiin Gradsko. Yhä pienemmiksi käyvät sen onnistumisen mahdollisuudet. Kun bulgarialaisten keskusta on näin voimaton, jää ainoaksi pelastukseksi vetää takaisin armeijan sivustat. Sellainen menettely aiheuttaisi vain vähäisiä taktillisia haittoja, sillä Makedoniassa on mainio puolustusasema toisensa takana, ja mitä kauemmaksi pohjoiseen vihollinen joutuu, sitä vaikeampi on sen pitää yllä yhteyttä selkäpuolen kanssa. On tosin myönnettävä, että Vardarin-laaksosta luopuminen heikontaa myös bulgarialaisten selkäyhteyttä. Mutta näyttää ainakin mahdolliselta pelastaa sotajoukkojen pääosa tällä toimenpiteellä.
Tätä saksalaisen armeijaryhmäkomennon päätöstä vastaan esittävät bulgarialaiset sotapäälliköt mitä vakavimpia epäilyksiä. He luulevat joukkojensa vielä voivan pysyä koossa, jopa taistellakin nykyisissä asemissaan. He ovat sitä mieltä, että armeija päinvastoin hajoaa kokonaan, jos sille annetaan peräytymiskäsky.
Tilanne on tosiaan epätoivoinen, epätoivoinen kaikille asianosaisille. Bulgarialaiset valittavat, ettei paikalla ole tarpeeksi saksalaisia joukkoja, että on osittain viety pois entisiäkin. Mutta mitä olisi pari saksalaista pataljoonaa voinut yleisessä romahduksessa? Kuinka monta saksalaista divisionaa olisi pitänyt lähettää Makedonian rintamaa puolustamaan? Saksa ei saata pyrkiä yht'aikaa ratkaisuun länsirintamalla ja lähettää divisioniaan Bulgariaan. Bulgarialainen ei tahdo käsittää, että Saksankin voimilla on rajansa. Bulgarialaisten voimat eivät todellisuudessa olekaan vielä lopussa, lopussa on vain bulgarialaisten taistelutahto.
Meilläkin suuressa päämajassamme on kohtalokkaat kysymykset edessämme. Meidän täytyy koettaa pelastaa Bulgariassa mitä pelastettavissa on. Meidän on lähetettävä apujoukkoja ja aivan heti, kävipä se miten vaikeaksi tahansa. On syyskuun 18:s, kun tämä vaatimus täydessä laajuudessaan käy selväksi. Muistettakoon, miten rajuna juuri nyt riehuu taistelu länsirintamallamme. Joitakin päiviä aikaisemmin amerikkalaiset olivat saavuttaneet suuren voittonsa Maasin ja Moselin välillä, laajemmat hyökkäykset olivat vielä edessä.
Ensimmäinen apu, jonka voimme luovuttaa, on eräs saksalainen brigadi, joka on määrätty Transkaukasiaan ja on parhaillaan matkalla Mustanmeren yli. Se käännytetään kipinälennättimellä ja sen käsketään kulkea määräpaikkaansa Varnan ja Sofian kautta. Mutta nämä voimat eivät riitä. Itärintamalta voidaan kai myöskin vapauttaa joitakin divisionia. Aioimme siirtää ne eräille länsirintaman rauhallisille osille. Ja millaisia joukkoja ne sitten ovat? Ei ainoakaan mies alle 35 vuoden ja kaikki täysikuntoiset niistäkin jo viety länteen! Voidaanko niiltä odottaa erinomaisia urotekoja? Vaikka niillä olisi tahto mitä parhain, ne ovat Makedonian rintamalla väin ehdollisesti käyttökelpoisia joutuessaan tällaiseen ilmanalaan ja sotimaan vuorimaihin, joita varten eivät ole varustetut. Mutta kuitenkin on näin tehtävä, sillä ei vain Bulgarian armeijan vaan myös Bulgarian hallituksen ja tsaarin on saatava Saksan apua tällä mitä vaarallisimmalla hetkellä.
Lännestäkin lähetämme apua. Alppiarmeijakuntamme, joka juuri on päässyt mitä vaikeimmasta taistelusta, pannaan junaan matkalle Nisiin. Samoin ottaa Itävalta-Unkari osaa Bulgarian avustamisyritykseen ja asettaa useita divisionia sen käytettäväksi. Me siis luovumme länsirintamalle suunnitellusta itävalta-unkarilaisten joukkojen avusta.
Siksi kunnes tämä Saksan ja Itävallan apu ehtii saapua, on yritettävä pelastaa edes Bulgarian armeijan pääosa. Sen vuoksi saksalainen armeijaryhmänkomento antaa kaikista bulgarialaisten epäilyistä huolimatta peräytymiskäskyn Bulgarian oikeanpuoliselle ja keskimmäiselle armeijalle. Doiran-järven pohjoispuolella, Belasizalla olevien asemien on oltava koko liikkeen keskipisteenä.
Koko tänä aikana ei Bulgarian vasemmanpuoleista armeijaa lainkaan ahdisteta. Sen asemat Belasizalla ja Struma-joen takana ovat mitä vahvimmat. Jotkut konekiväärit ja tykistöpatterit riittävät niiden puolustukseen. Siitä huolimatta leviää sekasorto tähänkin armeijaan, rohkeus ja levollinen harkinta katoaa. Päällikkö pitää asemaansa mahdottomana, hän vannottaa tsaaria tekemään heti aselevon. Tsaari vastaa: "Menehtykää sitten asemiinne". Lause todistaa, että tsaari on tilanteen herra, ja etten ole pettynyt hänen suhteensa.
Myöskin kruununprinssi Boris on tehtävänsä tasalla. Hän rientää rintamalle pelastamaan mitä vielä on pelastettavissa. Mutta mitä voi yksityinen, vaikka häntä kannattaa monien rakkaus ja kaikkien kunnioitus, tuollaisen yleisen päättömyyden ja tahdon haihtumisen keskellä?
Keskimmäinen armeija alkaa syyskuun 20:ntenä käskyn mukaan peräytyä. Siitä tulee hajaannus, taitamaton järjestely vielä lisää sekamelskaa. Esikunnat ovat voimattomia, pahimmin armeijanesikunta. Täällä on vain yksi todellinen mies, selvänäköinen ja voimakastahtoinen, nimittäin päällikkö.
Oikeanpuoleisella armeijalla on vaikea tehtävä. Sen tärkein peräytymistie vie Prilepin kautta Velesiin päin. Kun vihollinen on jo Gradskon edustalla, on tämä tie äärimmäisen uhan alaisena. Toinen tie vie jääalueelta ja Monastirin seuduilta länteenpäin. Albanian vuoristo-erämaan halki Kalkandeleniin. Se yhtyy Velesin kautta vievään Yskybin luona. Tämä tie yli Albanian vuorten on varma, mutta vaikeakulkuinen, ja on epäiltävää, voiko näillä tienoin saada muonaa suuremmille sotajoukko-osastoille. Mutta näistä arveluista huolimatta on pantava suuri osa kulkemaan sitä tietä. Vielä suuremmat joukot tungetaan sinne, kun vihollinen valtaa Gradskon ja nyt etenee Prilep-Velesin tieosaa kohti kaakosta käsin. Gradsko menetetään syyskuun 21:senä. Pienestä kyläpahasesta se oli sodan kuluessa muodostunut oikeaksi leiripaikaksi, joka suuruudeltaan ja rakenteeltaan muistuttaa amerikkalaista uudiskaupunkia. Täällä on varastossa äärettömiä muonavaroja, jotka riittäisivät kokonaiseen sotaretkeen. Sikäläisistä varastoista ei suinkaan huomaa, että rintamalla olevilta bulgarialaisilta joukoilta puuttuisi mitään. Nyt jää kaikki bulgarialaisten hävitettäväksi tai joutuu vihollisen saaliiksi. Ei vain Gradskossa vaan muuallakin on Bulgarialla vielä runsaita varastoja. Ne pysyivät tähän asti piilossa virkavaltaisen, yksipuolisen taloudenhoidon turvissa; Bulgariassakin peittää virkavaltaisuus kuin kuori kansanelämää, huolimatta mitä vapaamielisimmistä laeista ja parlamentin edistysmielisyydestä.
Bulgaria voi siis vielä käydä sotaa, ellei se vain itse pidä tai tahdo pitää itseään voitettuna. Meidän suunnitelmamme, joka saa myös Bulgarian ylimmän sodanjohdon suostumuksen, on seuraava: Keskimmäinen armeija on peräytettävä Vanhan-Bulgarian rajalle. Oikean armeijan on kokoonnuttava Yskybiin tai sen pohjoispuolelle; sitä vahvistetaan tulossa olevilla saksalaisilla ja itävaltalaisilla divisionilla. Nämä voimat riittäisivät Yskybin luona mainiosti pitämään puoliaan; jos vain bulgarialaiset joukko-osastot ovat edes hiukankin käyttökelpoisia, voimme olettaa, että Yskybistä käsin saatamme taas pian ruveta hyökkäämään eteläänpäin. Näyttää mahdottomalta, että vastustaja suurine joukkoineen tunkeutuu jäljestä aina Yskybiin ja Vanhan-Bulgarian rajalle asti. Miten se voisi järjestää kuljetuskysymyksen, kun me olemme perinpohjin särkeneet rautatiet ja muut tiet? Toivomme myöskin, että kun bulgarialaiset joukot ovat päässeet koskettamaan kotimaansa kamaraa, niissä taas virkoaa voima ja vastuuntunne.
Ehdotettu sotaliike on mahdollinen vain, jos Yskyb saadaan pysytetyksi meillä, kunnes bulgarialaiset joukot ehtivät saapua Kalkandelenin kautta. Tämä tehtävä näyttää helpolta, sillä todellisuudessa vihollinen on seurannut meitä Gradskosta lähtien vain verraten heikoin voimin.
Näiden tapausten aikana Sofia pysyy ihmeteltävän rauhallisena. Meidän sinne saapuvat pataljoonamme, joiden oli määrä rauhoittaa väestöä ja olla hallituksen turvana ja tukena, eivät huomaa merkkiäkään pelätystä mieltenkuohusta. Kaupunki tekee tosin omituisen vaikutuksen, kun sotilasryhmät joukko-osastoistaan erottuaan kulkevat läpi kaupungin kotiseuduilleen. Sotaväki jättää aseensa asevarastoihin, heittää hyvästit tovereille ja esimiehille, vakuuttavatpa muutamat palaavansakin, kunhan ovat saaneet peltonsa kuntoon. Omituinen kuva, merkillinen sieluntila. Vai onko kaikki vain ennalta sovittua peliä? Meillä ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa sitä sotilaista. Ettei tämä hajautuminen kaikkialla suju rauhallisesti, on päivänselvää. Huhut räikeistä väkivaltaisuuksista havaitaan kuitenkin enimmäkseen liioitelluiksi.
Rintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä jatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan takaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään joitakin joukkioita — suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi puhua — saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain järjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin, lähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan. Saksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten vastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset upseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa ryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.
Niin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja itävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun 29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian oikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä sieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan, täydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin käännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita, mutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian ollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat. Kalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat. Syyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.
Turkin Aasian-vallan kukistuminen.
Vuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua. Turkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt, hyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli näillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo täydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain armenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli paljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se, että turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa aikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä elinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen yli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet: panislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi tähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu lisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten asuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa ja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia runsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia vakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun alla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen lukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos uskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät Venäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen hartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi, suljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole kiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä uusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti silmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä laskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme senvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin laineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä, että Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä Syyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren tienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä tahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!
Pelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan Transkaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme joukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta saamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.
Mutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu ennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana, jolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.
Myöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan Persiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi hyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun, suunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii aikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin mahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa sitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian Turkille.
Samoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti haluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös Kaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin suunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin etujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä puolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin suuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki englantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja ainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon seuduille.
Mesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n 1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin eteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin ilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17 sortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita suuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen nälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea, emme voi tutkia. "Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina", vakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin rehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin entisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On epäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi. Nousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin sanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä osmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman toteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä syitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät ainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.
Sillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian ylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui Syyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan oleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten sodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se ravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta Jordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden alueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin vapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten armeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti myttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset voimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian rintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä seuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden vuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä uudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä väliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla tuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.
Turkin valtion sisäiset vaikeudet jatkuivat vielä v. 1918. Sulttaanin kuolema ei ulospäin vaikuttanut nähtävästi mitään. Sisäisissä oloissa alkoi vähitellen ilmetä liikettä parempaan päin. Uusi sulttaani oli ilmeisesti toimen mies. Hänessä ilmeni mitä parhain tahto vapautua komitean tähänastisesta holhouksesta ja suojella valtiota ankarilta vaurioilta. Hän valitsi lähimmät miehensä niistä piireistä, joiden mielipiteet kallistuivat vanhoillisturkkilaiseen suuntaan.
Olin tullut tuntemaan uuden padishan Kreuznachissa, kun tämä oli kruununperillisenä. Silloin minulla oli kunnia nähdä hänet vieraanani. Suoranaisen keskustelun kielellisten vaikeuksien vuoksi — sulttaani näet puhui vain turkinkieltä — rajoittui tulkin välityksellä tapahtuva keskustelumme pääasiassa vain tervehdyspuheisiin. Kruununperillisen vastaus puheeseeni oli erittäin liittolaisystävällinen. Tätä vastasi myös hänen suhtautumisensa meihin hänen valtaistuimellenousunsa jälkeen.
Sulttaanin aikomuksena oli ennen kaikkea henkilökohtaisesti vaikuttaa sotalaitokseen. Hän tahtoi tutustua etäisissäkin maakunnissa oleviin armeijoihin. En uskalla lausua mitään varmaa mielipidettä siitä, oliko mahdollista täten poistaa oleellisia puutteita.
Sotatila oli täydelleen uuvuttanut maan. Se saattoi tuskin tarjota mitään uusia voimia armeijalle. Niinpä ei myöskään onnistunut kesän aikana oleellisesti vahvistaa Syyrian rintamaa. On vaikea ratkaista, olisiko ja minkä verran voitu poistaa tarveaineiden niukkuutta sikäläisissä kurjissa kuljetusoloissa. Armeijan muonitus pysyi kehnolla kannalla. Joukot eivät kuolleet nälkään, mutta ne elivät melkein alituisessa tyydyttämättömässä nälässä, ruumiillisesti väsyneinä, sielullisesti turtuneina.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meidän täytyi luopua aikeestamme siirtää saksalaisia joukkoja pois Syyrian rintamalta. Sikäläinen saksalainen päällystö katsoi vain saksalaisten avulla voivansa pitää asemaa turvattuna. Ei tosin voitu arvostella vastustajamme, englantilais-intialaisen armeijan hyökkäysintoa kovin suureksi muhamettilais-intialaisten karkurien kuvausten perusteella. Ja kun englantilaisten johdon saavutukset olivat tähän asti olleet kaikkea muuta kuin suurpiirteisiä, tuntui mahdolliselta toivoa, että me nykyisillä vähilläkin voimilla ainakin saamme vihollisen pysymään siinä uskossa, että kykenemme edelleen pitämään puoliamme. Kuinka pitkälle tällainen petkutus onnistui, riippui pelkästään siitä, nousisiko vastustaja viimeinkin pontevaan, yhtenäiseen taistelutoimintaan ja viskaisi kumoon turkkilaisten vastarintalaitteet ja niiden saksalaisen tuen vai eikö.
Syyskuun 19:ntenä englantilaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta rantatasangolla olevan turkkilaisten oikean sivustan kimppuun. He tunkeutuivat melkein vastarinnatta linjojen läpi. Molempien Syyrian rintaman turkkilaisten armeijain tappiota täydensi vielä intialais-austraalialaisen ratsueskadroonan nopea rynnistys.
Näinä päivinä Turkki menetti Bulgarian sortuessa tähänastisen maatukensa Euroopassa. Sen johdosta oli Konstantinopoli ensi hetkessä aivan turvaton Euroopan mantereen puolelta. Dardanelleille sijoitetut turkkilaiset joukot olivat viime aikoina käyneet yhä kehnommiksi. Etäisissä maakunnissa olevat armeijat vetivät niistä kaiken taistelukykyisen miehistön, mitä irti saivat. Traakia oli aivan turvaton, lukuunottamatta heikkoa, tuskin taistelukuntoista rannikkopuolustusväkeä. Kuuluisan Tshataldzhan-linjan varustukset olivat enää vain rappeutuneita ampumahautoja, ja siinä kunnossa, johon turkkilaiset ne olivat jättäneet v:n 1912-13 taistelujen jälkeen. Kaikki muu oli olemassa vain mielikuvituksessa tai pettävissä suunnitelmissa. Jäljestäpäin voidaan moittivasti ravistella päätä tällaiselle tilanteelle, mutta kaiken kaikkiaan se todisti kuitenkin suurta tahtoa käyttää kaikki voimat ratkaisevien ulkovartiopaikkojen hyväksi. Mutta voi, jos ulkonainen suojamuuri puhkaistiin ja vihollistulva vyöryi maan sisimpään asti!
Sellainen tulva uhkasi nyt koko kansan sydäntä. Kun saapuivat ensimmäiset Bulgarian romahdusta ennustavat hälyyttävät tiedot, paiskattiin joitakin kiireesti kokoonhaalittuja joukkueita Tshataldzhan linjalle Konstantinopolista käsin. Sanottavaa vastarintaa ei näillä kuitenkaan olisi kyetty tekemään. Pikemmin moraalista kuin sotilaallista vaikutusta silmällä pitäen ryhdyimme heti siirtämään Etelä-Venäjältä nostoväkijoukkoja Konstantinopoliin. Turkki päätti puolestaan siirtää myös kaikki Transkaukasiasta takaisin kutsutut divisionat ensi sijassa Traakiaan. Mutta ennenkuin Konstantinopoliin ehti saapua sanottavia voimia, täytyi kulua runsaasti aikaa. Nykyään käytettävissämme olevien lähteiden perusteella emme voi päättää, miksi vihollinen ei käyttänyt hyväkseen tätä aikaa vallatakseen maan pääkaupungin. Vielä kerran Turkki pelastui suoranaisesta perikadosta. Mutta syyskuun lopussa näytti olevan vain muutaman päivän kysymys, milloin tuho tulisi.
Sotilaallisia ja poliittisia huomioita Itävalta-Unkarista.
Itävalta-Unkarin armeijan Ylä-Italiassa tekemien tuloksettomien hyökkäyksien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, että Tonavan monarkia oli tähän yritykseen pannut viimeiset ja parhaat voimansa. Sillä ei enää ollut kylliksi mieslukua ja siveellistä voimaa tällaisen hyökkäyksen uudistamiseen. Tämän armeijan tila kävi päivänselvästi ilmi niistä divisionista, jotka lähetettiin länsirintamalle meidän avuksemme. Oli mahdotonta sijoittaa niitä heti rintamalle, jos toivoi niiltä tehokasta toimintaa taistelussa. Ne tarvitsivat virkistystä, koulutusta ja varsinkin asestusta. Nämä tosiasiat myönnettiin yhtä peittelemättömästi itse saapuvien joukkojen kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon taholla. Kaikki itävalta-unkarilaiset komennusviranomaiset työskentelivät mitä pontevimmin, jotta länteen lähetetyt joukot mahdollisimman lyhyessä ajassa saataisiin taistelutehoisiksi. Ellei päämäärää täydelleen saavutettu, ei se tosiaankaan johtunut upseerien tarmon ja taidon puutteesta. Miehistö osoittautui niinikään erittäin halukkaaksi.
Itävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot, puutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen epäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät valitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun lähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi kenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen divisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin selvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko Itävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä kohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von Arz.
Itävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään oleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui Albanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet toisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran armeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään, itävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla sotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien yhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla eteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan rintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi tuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä siipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian sisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut, mahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä miehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja itävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin sovitetuksi.
On usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet italialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys Adrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva. Sellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta kuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys Vojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa merenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian autioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa niitä sinne riittävästi.
Itävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin sadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta vähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi tilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918 laajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille asti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot tungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja Makedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina puuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että pyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien itävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin tehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto päätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset lyötiin taas takaisin.
Ei ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään tarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko se missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente myöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten hyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan huomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren lukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee liittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.
Itävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet edelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan ravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä Wienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että itävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä käsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme vastaisia.
Itävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole kummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin, ettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista Tonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin ja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin, todella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään rauhantuojan osaa.
Kesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi kreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille Sixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman ristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi Czerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä usein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin mekin hänelle.
Minun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan tyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään yhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä, edustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa tähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme tulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti, silmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä huolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme useimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui, että hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä, silloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia liiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa valtiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi. Muuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut puhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat riittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut kuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni jonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt vastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties täydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin selville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä vaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin meidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme rauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että hän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät, vihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen hajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen malttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan valtiopäivillä.
Olin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut liittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin ja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän kai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos neuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että wieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan kanssa.
Czerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja Itävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä esitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi jätetty kaksoismonarkian huostaan.
Kreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo Plessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin perusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut minulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on myös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana aikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset tuloksettomat neuvottelut.
Kun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän ymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla selviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti käsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan aikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta minun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut poistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle rauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen valtion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun ensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin minä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei tullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen liiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten vähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme laskelmissa.
Esitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla tehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin yksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa vastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän aloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei niitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys ihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian pian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa, vallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka urotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät. Mikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan tapahtui ja oli vielä tapahtuva!