LOPPUA KOHTI.
Syyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.
Ellei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan armeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa siihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin. Millaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien esikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että ruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen, tappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin hajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen järjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien liittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö alkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään vihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa palveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille tulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri tarvinnut antaa muuta kuin: "Kestäkää viimeiseen asti."
Niin, "kestäkää!" Millainen kieltäymys monien loistavien voitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin kuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset pelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa kieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman tunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.
Meiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa tehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti uupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei vielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy suuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme kimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen taistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa että kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.
Meillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen. Täysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia, jotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.
Kuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta? Edessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy lopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan, historian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos nostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: "Kestä!"
Ajat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy pestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa verta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin piirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka raukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa edesvastuun, tästä en milloinkaan!
Samaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu. Sitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin Kukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei mikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa niin voimakkaina että voin tukea toisiakin.
Tämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka vielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan ratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti uupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan vuodattaa tuhansien verta — sittenkin, meidän voimamme vähenevät huomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia uutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria lopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta uutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin muodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat! Alppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja, saapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan kokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka todennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö on etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty tappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on uhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä tekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana mieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian aikaisin!
Olen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen iltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti elokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo ennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu yhteiseen vakaumukseemme.
Syyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme on ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan vastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että puolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme lähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu sitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana on sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen hallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.
Todellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme isänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä toimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista rintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä hetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin tuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen katse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava, että poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin suuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen puolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän laihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.
Luullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa, jota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka vihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät aseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten aseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan vertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita tovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös suuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.
Me pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee viivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet niin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole siihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen uudestaanjärjestelyn vuoksi?
Nämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali
Ludendorffin huolet.
Neuvottelumme perusteella esitämme Hänen Majesteetilleen Keisarille ehdotuksemme rauhanhankkeisiin ryhtymisestä. Minun tehtävänäni on tämän poliittisen toimenpiteen perusteluksi kuvata Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni sotilaallinen asemamme, jonka nykyinen vakavuus ei ole keisarille outo. Hänen Majesteettinsa hyväksyy vahvoin, lujin mielin mitä olemme esittäneet.
Kuten aina tähänkin asti sekautuu sotilaallisiin huoliimme huoli kotimaasta. Jollei toinen kestä, sortuu toinenkin. Tänä hetkenä tämä on käyvä ilmi selvemmin kuin koskaan ennen.
Kaikkeinkorkein Sotaherrani palaa kotimaahan, jonne minä seuraan häntä lokakuun 1:senä. Tahdon olla lähellä keisaria siltä varalta, että hän tarvitsee minua. Kaukana oli minusta ajatus koettaa poliittisesti vaikuttaa asioihin. Olin valmis antamaan selityksiä muodostuvalle hallitukselle ja vastasin sen tiedusteluihin vakaumukseni mukaan. Toivoin voivani vastustaa pessimismiä ja elähdyttää uskallusta. Mutta sisäiset järkytykset näyttivät jo käyneen liian vaikeiksi, tarkoitustani en enää voinut saavuttaa. Minulla puolestani oli vielä tällöin luja luottamus siihen, että huolimatta voimiemme vähenemisestä vielä kuukausimääriä saatoimme estää vihollisen astumasta isänmaamme kamaralle. Jos tämä onnistui, ei poliittinen tilannekaan ollut toivoton. Tämän julkilausumattomana edellytyksenä tosin oli, ettei maamme rajoja uhattaisi esim. etelästä tai idästä ja että isänmaa pysyisi sisällisesti lujana.
Lokakuun 4:nnen ja 5:nnen välisenä yönä lähetettiin tarjouksemme Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentille. Me hyväksyimme hänen saman vuoden tammikuussa asettamansa "oikeudenmukaisen rauhan" suuntaviivat.
Omaksi tehtäväksemme jäi lähinnä taistelun jatkaminen. Joukkojen jäntevyyden höltyminen, sotilaiden lukumäärän kutistuminen, vihollisen lukuisat murrot pakottivat meitä länsirintamalla vähitellen peräytymään lyhempiin linjoihin. Mitä lokakuun 3:ntena olin selittänyt valtion johdolle, toteutettiin. Mikäli suinkin mahdollista tarrauduimme kiinni vihollisen maaperään. Sotaliikkeet ja taistelut pysyivät luonteeltaan samanlaisina kuin ne olivat olleet elokuun puolivälistä alkaen. Sitä mukaa kuin meidän taisteluvoimamme heikentyi, väheni myös vastustajan hyökkäyshalu. Jos vihollinen erehtyi luullessaan meidän sortuvan, me erehdyimme toivoessamme vihollisen kokonaan herpautuvan. Niin ei taistelun lopullinen päätös enää ollut muutettavissa, ellei meidän onnistunut pusertaa kotimaasta irti viimeisiä voimia avuksemme. Yleinen kansannousu olisi varmasti tehonnut sekä vastustajaan että armeijaamme. Mutta oliko enää olemassa tällaista käyttökelpoista elinvoimaa ja uhrautuvaa joukkoa? Ainakin oli turha meidän yrityksemme saada sitä rintamalle.
Kotimaa herpautui aikaisemmin kuin armeija. Näissä oloissa emme kyenneet asettamaan kyllin tehokasta vastarintaa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentin yhä kasvavaa painostusta vastaan. Hallituksemme myöntyi, toivoen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Saksan sotilas ja Saksan valtiomies kulkivat eri suuntiin. Syntynyt halkeama ei enää ollut poistettavissa. Viimeinen yritykseni saada aikaan yhteinen isku ilmenee seuraavasta lokakuun 24:ntenä 1918 valtakunnankanslerille lähettämästäni kirjeestä:
"Teidän Suurherttualliselta Korkeudeltanne en saa salata sitä, että olen viimeisissä valtiopäiväpuheissa kipeästi kaivannut lämmintä kehoitusta ponnistuksiin armeijan hyväksi ja puolesta.
Olen toivonut uudelta hallitukselta, että se yhdistäisi koko kansan kaikki voimat isänmaan puolustukseen. Niin ei ole tapahtunut. Päinvastoin on puhuttu, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vain isänmaata uhkaavan vihollisen lepyttämisestä, ei torjumisesta. Tämä on vaikuttanut armeijaan ensin masentavasti, sitten järkyttävästi. Tätä todistavat vakavat merkit.
Kansalliseen puolustukseen armeija tarvitsee ei vain miehiä, vaan henkeä, lujaa vakaumusta taistelun välttämättömyydestä ja sielullista nousua tällaiseen tehtävään.
Teidän Suurherttuallinen Korkeutenne on varmaan minun kanssani yhtä mieltä siitä, että moraalilla on ratkaiseva merkitys sotivaan kansaan nähden, ja että hallituksen ja kansaneduskunnan on kasvatettava ja säilytettävä tällaista henkeä armeijan ja kansan keskuudessa.
Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä,
pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään."
Oli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin lokakuun 26:ntena.
Tämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin tullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään asioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen päämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille myöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen pyyntöni.
Seuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme. Tuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan hautajaisista tyhjään kotiin.
Tähän päivään asti — kirjoitan tätä syyskuussa 1919 — en ole sen jälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani. Ajatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa sydämessäni aina löytänyt!
Lokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.
Kaikkeinkorkein Sotaherrani nimitti pyynnöstäni kenraali Grönerin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi. Kenraali oli entiseltä sotatoiminnaltaan minulle tuttu. Tiesin että hänellä oli erinomainen järjestelykyky ja isänmaan sisäisten olojen perusteellinen tuntemus. Tulevat yhdessäolon ajat antoivat minulle runsaasti todistuksia siitä, etten ollut pettynyt uuteen työtoveriini nähden.
Kenraalia odottavat tehtävät olivat yhtä vaikeita kuin epäkiitollisia. Ne vaativat taukoamatonta toimintaa, täyttä itsekieltäymystä ja luopumista kaikesta muusta maineesta kuin mitä uhrautuvimman velvollisuuksien täyttämisen tuottamasta ja kaikesta muusta tunnustuksesta kuin samanaikaisten työtoverien antamasta. Me kaikki tunsimme häntä odottavan työn suuruuden ja vaikeudet. Yleisasemamme alkoi käydä yhä huonommaksi. Tahtoisin valaista sitä väin muutamin piirtein.
Idässä turkkilais-aasialaisen valtakunnan viimeinenkin vastarinta luhistui. Mosul ja Aleppo joutuivat miltei vastustuksetta vihollisen käsiin. Mesopotamian ja Syyrian armeijat olivat lakanneet olemasta. Georgiasta meidän oli lähdettävä, ei siksi, että meidät sotilaallisesti olisi siihen pakotettu, vaan siksi, että sikäläiset taloudelliset suunnitelmamme kävivät mahdottomiksi toteuttaa tai ainakin voittoa tuottamattomiksi. Nekin joukot, jotka olimme lähettäneet Konstantinopolin puolustuksen avuksi, kutsuttiin takaisin. Entente ei kuitenkaan hyökännyt Traakiassa. Stambul ei ollut kukistuva uljain uroteoin ja tehokkain voimannäyttein. Syy on tuntematon. Se saattaa johtua ententen meille silloin käsittämättömästä sotilaallisesta epäröinnistä. On myöskin mahdollista, että poliittisella harkinnalla on tässä suhteessa ollut ratkaiseva sija ententen suunnitelmissa.
Muut saksalaiset apujoukot, jotka vielä olivat Turkissa, vedettiin Konstantinopolin suunnalle. Ne erosivat yhteisesti puolustamastaan maasta palkkanaan ritarillisten osmanien kunnioitus, kansan, jonka apuna ne olivat kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Sillä, mikä täällä kääntyi meitä vastaan, oli juurensa niissä piireissä, jotka nyt näkivät viljansa kypsyvän ja jotka koettivat ilmaisemalla vihaansa meitä kohtaan saada puolelleen uusien tulokkaiden suopeuden. Oikea osmani tiesi, että me olimme olleet valmiit auttamaan ei vain nykyisessä taistelussa, vaan myös valtiota uudelleen rakennettaessa. Perusteellinen uudistustyö oli suunniteltuna.
Enver ja Talaat pasha astuivat syrjään toimintansa näyttämöltä, vastustajiensa herjaamina, mutta muuten nuhteettomina.
Bulgariasta olivat viimeiset joukkomme siirretyt pois. Niitäkin seurasi moni kiitollisuudentunne ja rehellinen kaipaus. Se ilmeni selvimmin eräästä kirjeestä, jonka Bulgarian armeijan päällikkö tähän aikaan lähetti minulle. En voinut torjua sitä vaikutelmaa, että sen riveistä puhui mitä usein olin luullut huomanneeni tämän rehellisen upseerin sanoista: "Jos olisin ollut poliittisesti vapaa, olisin sotilaallisesti toiminut toisin." Tämän huomion hän kai niinkuin moni muukin teki liian myöhään.
Itävalta-Unkarilta hajosi yhtaikaa sekä poliittinen olemassaolo että puolustusvoima. Se ei jättänyt alttiiksi vain itseään, vaan myös meidän maamme rajat. Unkari nousi vallankumoukseen vihassaan saksalaisia vastaan. Saattoiko se olla mitenkään yllättävää? Eikö tämä viha kuulu madjaarin ylpeyteen? Oli tosin sodan aikana Unkarissa tunnettu toisiakin tunteita, kun venäläinen jyskytti rajalla, jyskytti moneen kertaan ja voimakkaasti! Millä riemulla olikaan tervehditty saksalaisia joukkoja, miten auliisti kestitetty, jopa hemmoiteltu niitä, kun oli kyseessä Serbian kurittaminen. Millainen innostus olikaan meitä vastassa, kun tulimme valloittamaan takaisin Siebenbürgeniä! Kiitollisuudenvelan tunnustaminen on harvinaista ihmiselämässä, valtioelämässä vielä harvinaisempaa.
Sen sijaan saimme Romaniassa monesti osaksemme avomielistä kiitosta. Siellä käsitettiin, että ilman Venäjän pirstomista ei Romanian vapaus olisi voinut toteutua.
Kun nykyään Saksassa erinäiset piirit tehostavat entisten liittolaistemme vihaa meitä kohtaan ja tahtovat sillä todistaa poliittiset ja sotilaalliset suhteemme erehdykseksi, ne nähtävästi eivät huomaa, että vihollistenkin leirissä kaikui vihanpurkauksia liittolaisystävien suusta. Puristivathan silmäimme edessä ranskalaiset sotilaat kätensä nyrkkiin sadatellen englantilaisia liittolaisiaan. Huusivathan meille ranskalaiset äänet: "Tänään Englannin kanssa teitä vastaan, huomenna teidän kanssanne Englantia vastaan!" Huusihan ranskalainen sotilas maaliskuussa 1918 osoittaen St. Quentinin katedraalin raunioita raivosta vavisten englantilaiselle vankitoverilleen: "Tuo on teidän työtänne!"
Toivon, että väärinkäsityksen ilmaisut meidän ja entisten liittolaistemme välillä vaikenevat yhä enemmän, kun siirtyvät pois ne synkät usvat, jotka peittävät totuuden ja jotka nyt estävät taistelutovereitamme näkemästä yhteisille kunniankentille, missä saksalaisen elämä pantiin alttiiksi heidänkin unelmiensa ja suunnitelmiensa toteuttamiseksi.
Luhistuminen ilmenee lokakuun lopusta lähtien kaikkialla, vain länsirintamalla saimme sen vielä estetyksi. Samalla kuin vihollisen painostus kävi siellä heikommaksi tuli myös meidän vastarintamme voimattomammaksi. Yhä pienemmiksi sulivat saksalaiset joukot, yhä suuremmiksi kävivät puolustusasemien aukot. Olisipa vain ollut joitakin reippaita divisionia, niin olisi tehty ihmeitä. Turhia toiveita, tyhjiä haaveita! Me vajoamme, sillä isänmaa vajoaa. Se ei voi enää antaa meille uutta elämää, sillä sen voimat ovat loppuun palaneet.
Kenraali Gröner lähtee marraskuun 1:senä rintamalle. Lähimpänä huolenamme on puolustuksen siirtäminen taaksepäin Antwerpenin—Maasin asemiin. Päätös on helppo, toimeenpano vaikea. Mitä kallisarvoisimpia taisteluvälineitä on vielä vihollisen puolella tätä linjaa, mutta vielä kallisarvoisempaa kuin näiden pelastaminen on 80,000 haavoitetun kuljettaminen edessäpäin oleviin sairaaloihin. Niin viipyy päätöksen toimeenpaneminen kiitollisuuden vuoksi, jonka olemme velkaa vertavuotaville tovereillemme. Ajan pitkään emme tosin voi pysyä nykyisissä asemissamme. Voimamme ovat nyt liian heikot, joukkomme liian väsyneet. Sitä paitsi pusertavat verekset amerikkalaiset joukot rintamaamme sen arimmalla kohdalla, Maasin alueella.
Mutta näiden laumojen taistelu myöskin opettaa Yhdysvalloille vastaisen varalta, ettei sodan ammattia opita muutamissa kuukausissa, että tämän ammatin taitamattomuus maksaa verivirtoja, kun tosi on kysymyksessä.
Samoin kuin Saksan taistelulinjat, pysyy vielä koossa etappi, kotimaahan vievä elinhermo. Synkkiä kuvia tosin ilmenee siellä täällä, mutta suurin piirtein on vielä sisäistä pontta jäljellä. Kauan ei sekään enää sentään voi kestää. Jännitys on kohonnut äärimmilleen. Jos sattuu mikä tahansa järkytys, samantekevää armeijassako vai kotona, ei romahdus ole vältettävissä.
Tällaisia ovat vaikutelmani marraskuun ensi päiviltä.
Pelätty järkytys tekee tuloaan. Kotimaassa kuohuu väkevästi. Kumous alkaa. Vielä marraskuun 5:ntenä kenraali Gröner rientää valtakunnan pääkaupunkiin aavistaessaan mitä tuleva on, ellei viimeiseen asti pysytä koossa. Hän rupeaa keisarinsa puolustajaksi ja kuvailee miten käy, jos armeijalta riistetään pää. Turhaan! Kumous vyöryy jo hillittömänä, ja vain sattuman kaupalla kenraali palatessaan päämajaan välttyy joutumasta vallankumouksellisten käsiin. On marraskuun 6:nnen ilta.
Kuume alkaa nyt vavisuttaa koko kansanruumista. Tyyni harkinta häviää. Ei enää ajatella toiminnan merkitystä kokonaisuuteen nähden, vaan yksinomaan omien intohimojen toteuttamista. Nämä eivät säiky järjettömimpiäkään aikeita. Sillä onko olemassa järjettömämpää kuin on armeijan elämän tekeminen mahdottomaksi? Onko inhimillinen ajatus tai inhimillinen viha milloinkaan synnyttänyt suurempaa rikosta? Ruumis käy voimattomaksi ulkomaailmaan nähden, se tosin vielä huitoo ympärilleen, mutta se kuolee. Onko ihmeteltävää, että vastustaja moiselle ruumiille tekee mitä tahtoo, että sen ehdot ovat vielä ankarammat kuin miksi ne on kirjoitettu.
Kaikki lupaukset, joita vihollispropaganda oli julistanut meille, ovat vaienneet. Kosto riemuitsee kaikessa alastomuudessaan: "Voi voitetuita!" Sana, jota ei sanota vain vihasta, vaan myös pelosta.
Sellainen on tilanne marraskuun 9:ntenä. Draama ei tänä päivänä pääty, sen väri vaihtuu. Kumous voittaa. Älkäämme viipykö sen syissä. Se iskee musertavasti ennen kaikkea armeijan tukeen, saksalaiseen upseeriin. Se riistää häneltä, kuten eräs muukalainen sanoo, ansaitut laakerit päästä ja painaa marttyyrin orjantappurakruunun hänen vertavuotavalle otsalleen. Vertauksen totuus on järkyttävä. Kuulkoon sitä jokaisen saksalaisen sydän!
Uuden voiman voiton ulkonaisena ilmauksena on valtaistuimen sortuminen.
Saksan keisariuskin kukistuu.
Saksassa julistetaan keisari-kuninkaan valtaistuimelta luopumista, ennenkuin hän itse on päättänyt asian. Näinä päivinä ja hetkinä suoritetaan moni seikka hämäriä teitä, jotka sentään eivät ainiaaksi jääne historian valolta piiloon.
Harkitaan ajatusta olisiko järjestys kotimaassa palautettava rintamajoukkojen avulla. Mutta useat komentajat, miehet, jotka ansaitsevat mitä suurinta luottamusta ja kykenevät mitä terävimmin arvostelemaan asioita, vakuuttavat, että joukkomme tosin pysyvät vielä rintamana vihollista vastaan, mutta eivät asetu rintamaan kotimaata vastaan.
Olen näinä hetkinä Kaikkeinkorkeimman Sotapäällikön rinnalla. Hän antaa minun tehtäväkseni armeijan viemisen takaisin kotimaahan. Kun marraskuun 9:nnen iltapuolella lähdin keisarini luota, en ollut häntä enää näkevä! Hän luopui säästääkseen isänmaan uusilta uhrauksilta, hankkiakseen sille suotuisammat rauhanehdot.
Keskellä tätä mitä ankarinta sotilaallista ja poliittista jännitystä Saksan armeija menetti sisäisen ryhtinsä. Tuhansien uskollisten sotilaiden ja upseerien tunteiden ja ajatusten perustus alkoi silloin järkkyä. Ilmautui mitä ankarimpia sisäisiä ristiriitoja. Luulin monelle parhaista helpottavani tämän ristiriidan, jos astuisin eteenpäin sitä tietä, jonka minulle viittoi keisarini tahto, rakkaus isänmaahani ja armeijaani sekä oma velvollisuudentuntoni. Jäin paikalleni.