SOTAVUOSI 1916 ELOKUUN LOPPUUN
Venäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.
Vuosi 1915 ei ylikomennossamme päättynyt täysin tyydyttävän voiton raikuviin fanfaareihin. Tämän vuoden sotatointen ja taisteluiden kokonaistulos oli meille jonkun verran epätyydyttävä. Venäjän karhu oli välttänyt verkkomme, epäilemättä kyllä verta vuotaen useammasta kuin yhdestä haavasta, mutta saamatta kuitenkaan surmaniskua. Hurjin hyökkäyksin se oli meidät hyvästellyt. Tahtoiko se sillä osoittaa, että sillä vielä oli riittävästi elinvoimaa tuottaakseen meille vastakin vaikeuksia? Saimme kuulla semmoisiakin mielipiteitä, että venäläisten väen ja sotatarpeiden hukka jo oli ollut niin suuri, että saisimme nyt itärintamalla olla kauankin hyvässä turvassa. Tähänastisten kokemustemme nojalla emme voineet muuta kuin epäillä näitä väitteitä ja pian saimme kokea, että epäilyksemme olivat oikeutetut.
Ei edes talvea ollut meidän suotu viettää kutakuinkin rauhassa. Piankin saatiin nähdä, että venäläinen ajatteli kaikkea muuta kuin alallaan-olemista. Koko rintamallamme, jopa kaukana sen ulkopuolellakin etelässä, oli vihollisen linjoilla ja niiden takana levotonta, joskaan ei alussa ollut mahdollista saada mitään selvää venäläisten johdon aikeista. Asemaimme edustalla pidin Smorgonin, Väinänlinnan ja Riian seutuja erikoisina uhattuina kohtina. Näihin seutuihin veivät venäläisten kuljetuskykyisimmät rautatiet. Mutta pitkään aikaan ei voitu havaita selviä merkkejä siitä, että vihollinen olisi valmistellut hyökkäystä näillä kolmella kohdalla.
Vihollisen selkäpuolella toimeliaisuus pysyi erinomaisen vilkkaana. Karkurit valittivat ankaraa mieskuria, joka oli peräytyneissä pataljoonissa pantu toimeen, sillä joukkojen harjoittamisessa käytettiin rautaista ankaruutta.
Eri rintamanosain voimasuhteet olivat jo levon aikoina meille erinomaisen epäsuotuisat. Meidän täytyi ottaa lukuun, että keskimäärin jokaista meidän divisionaamme (9 pataljoonaa) vastassa oli samalla matkalla noin 2-3 venäläistä divisionaa (32-48 pataljoonaa). Nämä luvut, jos mikään, ovat omiaan osoittamaan, kuinka suunnattoman paljon enemmän meidän joukoiltamme vaadittiin kuin vihollisiltamme. Tällä erotuksella oli suunnaton merkitys paitsi taistelussa myös jokapäiväisiin välttämättömiin työvaatimuksiin nähden. Kuinka suuriksi olivatkaan työsuoritukset käyneet rintamain suuren laajuuden vuoksi! Asemain ja teiden rakentaminen, parakkileirien pystyttäminen ynnä ne lukemattomat työt, joita sotatarpeiden, muonan, rakennusaineiden y.m. toimittaminen joukoille vaati, vaikuttivat, että sana "lepo" upseereille ja sotamiehelle oli aivan tyhjä käsite. Siitä huolimatta oli joukkojen mieliala ja terveydentila kauttaaltaan hyvä. Ellei terveydenhoitomme olisi ollut niin korkealle kehittynyt kuin se todella oli, olisi meidän jo yksin tästä syystä ollut mahdotonta kestää sotaa niin kauan. Kenttäterveydenhoitolaitoksemme aikaansaannokset osoittautuvat vielä kerran, kun koko tarjolla oleva aineisto on tieteellisesti käsitelty, saksalaisen henkisen työn ja suureen tarkoitukseen antaumuksen erikoiseksi kunnian lehdeksi, ja voidaan ne toivottavasti silloin saattaa käytäntöön koko ihmiskunnan parhaaksi.
Helmikuun puolivälistä lähtien alkoi Narocz-järven ja Postawyn luona olla erikoisen levotonta. Yhä selvemmin alkoi saapuvista tiedoista kuultaa vihollisen hyökkäysvalmistukset näillä kohdin. En ollut alussa uskonut, että venäläinen todella suureen iskuun valitsisi nämä paikat, jotka olivat sen kuljetuskykyisistä ratayhteyksistä kaukana ja sitä paitsi tarjosivat vähän toimintamahdollisuutta sen sotalaumoille ja pinnanmuodostuksen vuoksi soivat vain niukasti liikuntovapautta taktilliselle johdolle. Myöhemmät tapaukset osoittivat minulle, että epätodenmukaiselta näyttäneestä oli kuitenkin tuleva tosi.
Ei kukaan meistä venäläisten silloisten valmistusten kuluessa oikein älynnyt niiden valtavaa laajuutta. Tuskinpa muutoin olisimme luulleet, että me vähitellen Narocz-järven seuduille kokoomillamme noin 70 pataljoonalla voisimme pitää puoliamme koko sinne koottua, noin 370 pataljoonan suuruista venäläisvoimaa vastaan. Mutta tämä vertaus antaa, kuten eräs meidän hankkimiimme tietoihin perustuva julkaisu huomauttaa, vain epätarkan kuvan, ensinnäkin siitä syystä, ettei ensi päivinä molemmin puolin suinkaan pantu liikkeelle koko taistelujoukkojen määrää, ja varsinkin sen vuoksi, etteivät venäläiset divisionat suinkaan tasaisella leveällä rintamalla hyökänneet saksalaisia vastaan, vaan keräytyivät pääasiallisesti kahteen mahtavaan hyökkäysryhmään Hutier'n armeijaosaston sivustain edustalle. Pohjoisempi niistä syöksi 7 jalkaväki- ja 2 ratsuväkidivisionaa Postavyn rintamaosalla Mozeikin ja Vileityn välillä meidän kimppuumme, ja meillä oli sitä vastassa aluksi vain 4 saksalaista pataljoonaa; eteläisempi, johon kuului 8 jalkaväkidivisionaa ja Uralinkasakoita, koetti murtaa Narocz-järven ja Visznew-järven välisen järvisulun, jota meidän 75:s reservidivisionamme ja 9:s vahvistettu ratsuväkidivisiona puolustivat. Siis kaikkiaan noin 128 venäläistä pataljoonaa 19 saksalaista pataljoonaa vastassa!
Maaliskuun 18:ntena puhkeaa venäläinen hyökkäys valloilleen. Tykistövalmistelun jälkeen, jonka ankaruuden vertaa ei itärintama ole vielä milloinkaan kokenut, syöksyvät vihollislaumat katkeamattomana väkitulvana ohuesti miehitettyjä asemiamme vastaan. Mutta suotta ajavat venäläiset patterit ja konekiväärit omaa jalkaväkeään saksalaisten linjoja vastaan; turhaan taempana pysyneet vihollisjoukot niittävät alas omat ensimmäiset linjansa, kun nämä koettavat väistyä ja välttää meidän tulemme tuhon. Oikeiksi mäiksi kasaantuu rintamamme eteen venäläisiä kaatuneita. Puolustajain ponnistukset tietysti ovat kohonneet suunnattomiin. Leuto sää on alkanut ja ampumahaudat täyttyvät sulaneella vedellä, tähän saakka suojanneet rintavarustukset muuttuvat juoksevaksi liejuksi ja koko taistelukenttä pohjattomaksi suoksi. Haudoissa-olijain jäsenet turpoavat jäisessä vedessä, niin että ne osittain menettävät liikuntokykynsäkin. Mutta näihin ruumiisiin jää sittenkin riittävästi elinvoimaa ja taistelutarmoa vihollisen hyökkäysten murtamiseksi yhä ja yhä. Siten venäläinen tälläkin kertaa uhraa uhrinsa turhaan ja maaliskuun 25:nnen jälkeen voimme me pitää Narocz-järven luona olevia sankarijoukkojamme voittajina.
Huhtikuun 1:senä 1916 julaistussa saksalaisessa armeijan tiedonannossa, joka syntyi meidän myötävaikutuksellamme, lausutaan taistelun päätyttyä seuraavaa:
'Mihin suureen päämäärään hyökkäyksillä pyrittiin, näkyy seuraavasta venäläisten länsirintaman armeijain ylipäällikön käskystä n:o 537, joka on annettu maaliskuun 4:ntenä (17:ntenä):
Länsirintaman joukot!
Puoli vuotta takaperin te suuresti heikonnettuina vähällä kivääri- ja patruunamäärällä pidätitte vihollisen etenemisen ja seisautettuanne sen Molodetsnon luona läpimurtoalueella asetuitte nykyisiin asemiinne.
Hänen Majesteettinsa ja kotimaa odottavat teiltä nyt uutta sankarityötä: vihollisen karkoittamista valtakunnan rajain sisäpuolelta! Kun te huomenna ryhdytte tähän korkeaan tehtävään, olen minä, rohkeuteenne, syvään uskollisuuteenne tsaaria kohtaan ja kuumaan kotimaan-rakkauteenne luottaen vakuutettu siitä, että te täytätte pyhän velvollisuutenne tsaaria ja kotimaata kohtaan ja vapautatte vihollisen ikeen alla huokaavat veljet. Jumala meitä auttakoon pyhässä asiassamme!
Kenraaliadjutantti Ewert.
Tosin täytyy jokaisen olojen tuntijan ihmetellä, kuinka moiseen yritykseen ryhdyttiin vuodenaikana, jolloin minä päivänä tahansa lumen sulaminen saattoi tuottaa sen toteuttamiselle arveluttavia vaikeuksia. Ajankohdan valinnan voinee sen vuoksi otaksua johtuneen paremminkin hädänalaisen liittolaisen pakotuksesta kuin venäläisen johdon vapaasta tahdosta.
Kun nyttemmin venäläiseltä viralliselta taholta selitetään, että se keskeytys, joka hyökkäyksessä paraikaa vallitsee, johtuu säänmuutoksesta, niin on tämä varmasti vain puoleksi totta. Vähintään yhtä paljon kuin pehmennyt maa ovat tappiot vaikuttaneet raskaaseen peräytymiseen. Varovaisesti laskien ne on arvioitu vähintään 140.000 mieheksi. Sen vuoksi olisi paremmin paikallaan jos vihollisen sodanjohto sanoisi, ettei suuri hyökkäys ole toistaiseksi takertunut vain liejuun, vaan liejuun ja vereen.'
Erään saksalaisen upseerin kertomuksesta otan lopuksi seuraavan näitä kevätkamppailuja koskevan paikan: "Ei ollut kulunut paljoa yli kuukauden siitä, kun Venäjän tsaari Postawyn rintamalla paraatissa tarkasti rynnäkködivisionat, siihen kun kenraalisotamarsalkka von Hindenburg saapui rintamalle kiittämään voitollisia rykmenttejään. Tsernjatyssa ja Komaissa, Jodovcessa, Sviranyssa ja Kobylnikissa, linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä tsaari piti paraatinsa, puhui hän rintamajoukkojen lähetystöille ja jakeli rautaristit. Käsi kädessä seisoivat siinä hetkisen sotapäällikkö ja käsigranaattien heittäjä, luottavin, kiinnittyvin katsein toinen toistaan mittaillen. Kevätaurinko säteili voitonaurinkona Hindenburg-rintaman yläpuolella…"
Siinä osani Naroczin taisteluihin.
Venäläisten hyökkäys itävalta-unkarilaista itärintamaa vastaan.
"Verdun!" — Tätä nimeä mainittiin meillä idässä tämän vuoden helmikuun alusta entistä useammin. Siitä ei uskallettu puhua muuta kuin puoliääneen ja salavihkaa. Sana lausuttiin äänellä, josta kuulti epäilystä ja arveluita. Ja kuitenkin oli ajatus valloittaa Verdun hyvä. Jos me saimme Verdunin käsiimme, niin täytyi sen melkoisesti vahvistaa yleistä asemaa länsirintamallamme. Näin poistettiin siellä lopullisesti arimman painekohtamme mutka. Ehkä olisi linnoituksen valloituksesta ollut seurauksena vielä muitakin toimimahdollisuuksia etelään ja länteen päin.
Mainitun linnoituksen tärkeys oikeutti siis minun mielestäni yrittämään sen valloitusta. Olihan mahdollista ajoissa keskeyttää yritys, jos sen toteuttaminen osoittautuisi mahdottomaksi tai sen vaatimat uhrit liian suuriksi. Ja sitten: eikö linnoitusten valloitukseen nähden rohkeinkin, uskomattominkin jo ollut tässä sodassa meille moneen kertaan loistavasti onnistunut? Helmikuun lopulla ei Verduniä enää mainita salaperäisesti, vaan ääneen ja iloiten. Sana "Douaumont" loistaa sen yhteydessä saksalaisen sankariuden soihtuna etäisimpään itään saakka ja kohottaa niidenkin rohkeutta, jotka vast'ikään vakavin ja huolestunein mielin katselivat tapauksien kehittymistä Narocz-järven seuduilla. Tosin hyökkäys Verdunin kimppuun synnyttää meissä katkerankin tunteen. Tietäähän tämä yritys, että sodan ratkaisusta täällä idässä on lopullisesti luovuttu. Verdunin nimi lausutaan ajan kuluessa eteenpäin monenlaisella äänenpainolla. Epäilykset alkavat vähitellen päästä voitolle, mutta niitä lausutaan harvoin julki. Ne voidaan lyhyesti yhdistää seuraaviin kysymyksiin: Miksi yhä jatketaan hyökkäystä, joka vaatii niin suunnattomia uhreja ja jonka toivottomuus lisäksi jo on ilmeinen? Eikö olisi mahdollista jättää tämä puhtaasti paikallinen, rintaman suuntaa edellyttävä rynnistys Verdunin pohjoista, vakinaisiin varustuksiin nojautuvaa puolustuskaarta vastaan ja ryhtyä toiseen hyökkäykseen, joka Argonnen metsän ja St. Mihielin välisen sijoituksemme suuntia hyväkseen käyttäen saisi aikaan rintamansuoristuksen? Vasta myöhemmät ajat voivat puolueettoman harkinnan nojalla päättää, ovatko nämä kysymykset oikeutettuja.
Vielä toinenkin sana liittyi myöhemmin Verduniin, nimittäin "Italia", jota mainittiin ensi kerran kun Narocz-järven tappelu oli päättynyt. Italiaakin mainitaan epäillen ja sitä epäillään paljoa enemmän ja raskaammin kuin Verduniä, ja epäilykseen liittyy vakava, raskas huoli. Suunnitelma, että Itävalta-Unkari hyökkäisi Italian kimppuun, on rohkea, ja tältä kannalta katsoen sillä on sotilaalliset onnistumismahdollisuudet. Mutta uhkarohkealta tämä aie näyttää, kun harkitsemme sen sotavoiman arvoa, jolla se aiotaan suorittaa. Jos parhaat itävalta-unkarilaiset joukot lähtevät liikkeelle Italiaa vastaan, joukot, jotka eivät herätä ylpeyttä ja luottamusta vain Itävallassa ja Unkarissa, vaan Saksassakin, niin mitä jää sitten Venäjää vastaan? Venäjä ei ole vielä niin voitettu kuin vuoden 1915 lopulla otaksuttiin. Narocz-järven luona on venäläisten armeijalaumain päättäväisessä toiminnassa jälleen ilmennyt sellainen hurjuus ja joukkopaino, jota niin monet itävalta-unkarilaiset osastot melkoisine slaavilaisine aineksineen tähän saakka ovat osoittaneet huonosti kestävänsä. Huolemme kasvaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän huolimatta Italiasta tulevista voitonsanomista. Hyvin pian huolemme osoittautuvatkin oikeiksi ja toteutuvat Pripetin eteläpuolella nyt alkavissa tapauksissa. Kesäkuun 4:ntenä luhistuu Itävalta-Unkarin armeijan rintama Volhyniassa ja Bukovinassa laajalla alalla venäläisten ensi iskusta. Itärintaman koko tähänastisen sodan vaikein pula on käsissä, se on vielä vaikeampi kuin vuoden 1914. Sillä tällä kertaa ei missään ole varalla voitollista saksalaista armeijaa, joka tulisi auttavaksi pelastajaksi; lännessä riehuu taistelu Verdunin ympärillä ja Sommella uhkaavat myrskyn enteet. Tämän pulan aallot leviävät meidän rintamallemme saakka, mutta eivät kuitenkaan, se on yleisasemalle onni, venäläisten hyökkäysten muodossa. Näin voimme lähettää apua edes sinne, missä hätä on suurin.
Venäläinen seisoo yhä vielä heikontumattomana asemissaan saksalaisen rintaman edustalla. Ensimmäisen menestyksensä Pripetin eteläpuolella se on siis saavuttanut verrattain heikoilla voimilla eikä käyttämällä ylivoimaisia määriä, kuten sen tapana on ollut. "Brusilovin suunnitelma on oikeastaan käsitettävä tiedusteluksi, tiedusteluksi joka on pantu toimeen valtavan laajalla alalla ja rohkean päättävästi, mutta joka sittenkin on vain tiedustelua eikä isku valittua maalia vastaan… Hänen tehtävänsä oli tunnustella vihollisen linjain lujuutta lähes 500 kilometrin pituisella rintamalla Pripetin ja Romanian välillä. Brusilov oli kuin mies, joka jyskyttää muuria saadakseen selville, mitkä kohdat ovat lujaa kiveä, missä on vain säleitä ja muurilaastia." Näin kirjoitti eräs ulkomaalainen Brusilovin ensimmäisistä taistelupäivistä. Ja tämä ulkomaalainen lausui kieltämättä totuuden.
Itävalta-Unkarin muurissa on kuitenkin vain vähän kunnollisia kiviä, Brusilovin vasaran jyskytyksestä se sortuu ja myrskytulvana vyöryvät sisään venäläiset laumat, jotka vasta nyt on kuljetettu pois rintamaltamme. Missä ne voidaan pysähdyttää? Yksi vankka pylväs vain jää toistaiseksi pystyyn näiden hyökyjen keskelle, eteläarmeija oivallisen kenraalinsa kreivi Bothmerin johdolla. Saksalaisia, itävaltalaisia ja unkarilaisia; kaikki hyvän kurin alaisina.
Mitä meidän rintamaosaltamme suinkin riittää viedään nyt etelää kohti ja katoaa Galitsian tappelutantereille. Sillä välin synkistyy tilanne länsirintamallakin. Ranskalais-englantilainen ylivoima hyökkää Sommen kahden puolen verrattain heikosti puolustettuja linjojamme vastaan ja painaa ne mutkalle. Jonkun aikaa uhkaa suorastaan täydellisen murron vaara!
Kaikkeinkorkein Sotaherrani kutsuu minut ja yleisesikunnanpäällikköni kahteen kertaan päämajaansa Plessiin neuvottelemaan itärintaman vaikeasta tilasta. Jälkimmäisellä kerralla, heinäkuun lopulla, tehdään siellä päätös johdon järjestämisestä uudelleen itärintamalla. Saksan ylin armeijanjohto on korvaukseksi siitä, että se Verdunistä ja Sommesta huolimatta tarjoaa pelastavan kätensä, vaatinut Itävalta-Unkarilta takeita siitä, että itärintaman johtovalta järjestetään lujemmaksi. Täysin oikeutettua! Käskyvaltani näin laajennettiin ulottuvaksi aina Brodyn seudulle saakka Lembergin itäpuolelle; voimallisia Itävalta-Unkarin joukko-osastoja annettiin minun johtooni.
Kävimme niin pian kuin suinkin alaisiksemme määrättyjen uusien ylikomentojen luona ja itävalta-unkarilaiset viranomaiset osoittivat meille täydellistä auliutta ja arvostelivat arkailematta omia heikkouksiaan. Tosin ei näihin tunnustuksiin kuitenkaan kaikkialla yhtynyt semmoista toimitarmoa, joka parantaen käy käsiksi esiintyviin puutteisiin. Ja kuitenkin oli asia niin, että jos milloinkaan mikään armeija on kaivannut kaikkea hallitsevaa läpikotaista käskyvaltaa ja yhtenäistä suuntaa, niin ainakin tämä kansojen sekoitus, muutoin täytyi tämän ruumiin parhaankin veren sykkiä voimatonna ja vuotaa hukkaan.
Sotilaallisen johtovallan laajentuminen sai minut siirtämään päämajani etelämmäksi Brest-Litovskiin. Sinne saan elokuun 28:ntena puolenpäivän aikaan Hänen Majesteettinsa käskyn lähteä mitä pikimmin hänen suureen päämajaansa. Syyksi ilmoittaa sotilaskabinetin päällikkö minulle vain: "Asema on vakava!"
Lasken kuulotorven kädestäni ja ajattelen Verduniä ja Italiaa, Brusilovia ja itävaltalaista itärintamaa ja lisäksi uutista: "Romania on julistanut meille sodan." Nyt kysytään lujia hermoja!