PUOLAN-SOTARETKI.
Ero kahdeksannesta armeijasta.
Syyskuun alussa olimme saaneet Itävalta-Unkarin päämajasta kuulla, että venäläisten suuri ylivoima oli saanut Lembergin luona olevat armeijat ylen vaaralliseen asemaan ja että Itävalta-Unkarin 1:sen ja 4:nnen armeijan eteneminen oli pysäytetty.
Siitä pitäen seurasimme jännityksellä sikäläisiä sotatoimia ja saimme yhä uusia ja yhä huonompia uutisia. Näiden tapausten kulku selviää parhaiten alla olevista sähkösanomista:
Meiltä ylimmälle armeijanjohdolle syyskuun 10:ntenä 1914:
"Minusta näyttää epäiltävältä, voidaanko Rennenkampfia ratkaisevasti voittaa, venäläiset kun ovat tänään varhain lähteneet peräytymään. Sotatointen jatkamista varten tulee kysymykseen armeijan kokoaminen Schlesiaan. Voimmeko toivoa saavamme lännestä lisää apujoukkoja? Täältä voidaan luovuttaa kaksi armeijaosastoa."
Sähkösanoma lähetettiin syyskuun 10:ntenä, samana päivänä siis, jona
Rennenkampf odottamatta alkoi peräytyä itään päin.
Ylimmältä armeijanjohdolta meille syyskuun 13:ntena 1914:
"Kaksi armeijaosastoa kiireimmiten vapautettava ja varattava lähetettäväksi Krakovaan!…"
Krakovaan? Sepä ihmeellistä! Näin me kummastelemme ja arvailemme asiaa. Epäröiden lähetämme siis ylimmälle armeijanjohdolle seuraavan sähkösanoman:
"Syyskuun 13:ntena 14.
"Takaa-ajo päättyy huomenna. Voitto näyttää olevan täydellinen. Hyökkäys Narewia kohti ratkaisevaan suuntaan mahdollinen noin 10 päivän kuluttua. Mutta Itävalta pyytää Romanian vuoksi suoranaista avustusta siten, että armeija siirretään Krakovaan ja Ylä-Schlesiaan. Käytettävänä sitä varten neljä armeijaosastoa ja yksi ratsuväkidivisiona. Yksin junallakuljetus kestää noin 20 päivää. Pitkät marssit itävaltalaisten vasemmalle siivelle. Apu saapuisi sinne liian myöhään. Pyydän ratkaisua. Armeijan pitäisi joka tapauksessa säilyttää itsenäisyytensä."
Tämä lähetettiin samana päivänä, jona Rennenkampf alkoi kadota Niemenin rämeihin menetettyään ei vain muutamia höyheniä, vaan kokonaisen siiven ja muutoinkin koko lailla pahoin pideltynä.
Ylin armeijanjohto vastaa meille syyskuun 14:ntenä
"Sotatoimia Narewin poikki ei itävaltalaisten nykyiseen tilaan nähden enää pidetä menestystä lupaavina. Itävaltalaisten suoranainen avustaminen valtiollisista syistä tarpeen.
Sotatoimet Schlesiasta käsin tulevat kysymykseen.
Armeijan itsenäisyys säilytetään yhteistoiminnassakin itävaltalaisten kanssa."
Siis kuitenkin! — —
On olemassa eräs kirja, "Sodasta", joka ei milloinkaan vanhene. Clausewitz on sen kirjoittaja. Hän tunsi sodan ja tunsi ihmiset. Meidän tuli kuulla hänen neuvojaan, ja kun niitä noudatimme, oli se meille siunaukseksi. Päinvastainen tuotti onnettomuutta. Hän varoitti sekoittamasta politiikkaa sodankäyntiin. Kaukana siitä, että nyt näillä sanoilla tahtoisin tuomita silloin saamani käskyn. Vaikka saatoinkin vuonna 1914 ajatuksin ja sanoin arvostella, nyt olen päättänyt oppimääräni karkean todellisuuden koulussa, liittosotaa johtamalla. Kokemus vaikuttaa arvosteluun lieventävästi ja osoittaa sen epäpätevyydenkin! Usein tosin olisimme voineet sodan kuluessa viehättyä ajattelemaan: "Hyvä sen, jonka sotilaallinen omatunto on kevyempi kuin meidän, joka helpommin kuin me voittaa sotilaallisen vakaumuksen ja valtiollisten vaatimusten ristiriidan." Valtiollinen virsi, kehno virsi! Minä ainakin olen sodan aikana harvoin kuullut tässä virressä sopusointuja, sopusointuja, jotka olisivat sotilaan sydämessä herättäneet vastakaikua. Toivottavasti on onni toisille tässä suhteessa suosiollisempi kuin meille, jos isänmaan hätä jälleen kerran vaatisi taisteluun!
Syyskuun 15:ntenä minun täytyi erota kenraali Ludendorffista. Hänet oli nimitetty Ylä-Schlesiassa muodostettavan uuden 9:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi. Jo syyskuun 17:ntenä Hänen Majesteettinsa Keisari määräsi kuitenkin, että minun tuli ottaa vastaan tämän armeijan johto, mutta samalla myös pitää Itä-Preussin suojaksi jätettävän 8:nnen armeijan johto, jota armeijaa heikennettiin siten, että se 9:nnelle luovutti kaartin reserviosaston, XI, XVII ja XX armeijaosaston ynnä 8:nnen ratsuväkidivisionan. Ero tähänastisesta yleisesikunnanpäälliköstäni oli siis vain pieni välikohtaus. Mainitsen tämän vain siksi, että tästäkin seikasta on tehty kaikenlaisia vääristeltyjä juttuja.
Syyskuun 18:ntena lähden varhain aamulla Insterburgista, 8:nnen armeijan pääkortteerista, ajaakseni automobiililla kahdessa päivässä Posenin kautta Schlesian pääkaupunkiin Breslauhun. Matka kävi alussa viimeisten viikkojen taistelukenttäin poikki, herättäen joukkojamme kohtaan lämpimiä kiitollisuuden tunteita. Ensinnä autioitten, poltettujen seutujen kautta, sitten saavuttiin vähitellen koskemattomammalle alueelle ja kohdattiin vastaantulevaa maalaisrahvasta, joka jälleen pyrki itää kohti hylkäämilleen kotipaikoille. Kunnon maalaiskansaa, voimamme parasta perustusta. Ajatukseni saattelevat sitä sen matkalla talojen ehkä mustille raunioille, näkyihin, joista se toistasataa vuotta on säilynyt sotavoimamme kunnollisuuden avulla. Edelleen Veikselille koruttomien kylien ja kaupunkien kautta, mistä tuskin löytää jälkiä vanhan länsimaisen kulttuurin loistosta! Tämä on Saksan siirtomaa-asutusta, johon ei rikkirevitty isänmaamme aikoinaan suinkaan antanut huonoimpia voimiaan. Sen arvokkain aarre on sen asukkaiden työ ja mielenlaatu. Yksinkertaista, velvollisuudelleen uskollista kansaa. Minusta tuntuu ikäänkuin ei Kantin oppia kategorisesta imperatiivista täällä vain saarnattaisi, vaan ikäänkuin se erikoisen vakavasti käsitettäisiinkin ja todellisuuden ja toimen maailmaan sovellettaisiin. Melkein kaikki saksalaiset heimot ovat täällä yhtyneet satojen vuosien raskaaseen kulttuurityöhön ja tällöin hankkineet sen kovan tahdon, joka on isänmaalle vaikeina aikoina useinkin tuottanut arvaamatonta hyötyä.
Nämä ja tämäntapaiset vakavat ajatukset liikkuivat minussa matkalla, eivätkä ne ole myöhemminkään koko hirveän taistelumme aikana minusta luopuneet. Saksalaiset, suokaa minun koota ne seuraavaan kehoitukseen:
Vyöttäkää itsenne kaikki ei ainoastaan siveellisen ihmisvelvollisuuden yhdistävällä, kultaisella vyöllä, vaan myös yhtä korkean isänmaallisen velvollisuuden teräsvyöllä! Vahvistakaa tätä teräsvyötä yhä edelleen, kunnes siitä tulee teräsmuuri, jonka suojassa tahdotte asua ja yksinomaan voitte asua Euroopan tyrskyjen keskellä! Uskokaa minua, nämä tyrskyt eivät asetu. Ei ihmisääni voi niitä karkoittaa, eikä ihmisten sopimukset heikontaa! Hukka meidät perii, jos tyrskyt tässä muurissa tapaavat murtuneen kohdan. Siitä tulisi Euroopan kansanaaltojen muurinmurtaja vielä pystyssä seisovaa saksalaista linnaa vastaan. Sen on valitettavasti liiankin usein meille historiamme opettanut!
Kevyellä sydämellä en tälläkään kertaa hyvästellyt kotiseutuani. Mutta vielä raskaammaksi kävi minulle tässä asemassa toinen ero, ero tähänastisesta itsenäisyydestä.
Tosin ylimmän armeijanjohdon sähkösanoman loppulause tässä suhteessa kuului lohdulliselta, mutta kuitenkin aavistan, mitä kohtaloa kohti kuljemme. Tähänastisesta sodankäynnistä en sitä tunne, sillä sodankäynnin kultainen vapaus oli siinä mitä runsaimmassa mitassa meille suotu. Mutta asia on minulle edellisistä liittosodista tunnettu.
Eteneminen.
Olimme pitäneet edullisimpana armeijamme kokoamista Kreuzburgin seuduille Keski-Schlesiaan. Otaksuimme, että meillä siellä olisi suurempi iskuvapaus ryhtyessämme toimiin venäläisen armeijaryhmän pohjoista sivustaa vastaan Puolassa, vaikka tosin sen sijoitus ei siihen aikaan ollutkaan tunnettu. — "Mahdotonta!"
Soisimme, että armeijamme sallittaisiin edetä, oikea siipi Kielcen kautta (Puolan keskitse) kulkien. — "Mahdotonta!"
Soisimme, että melkoisia itävalta-unkarilaisia voimia etenisi kerallamme ylisen Veikselin pohjoispuolelle Sanin suulle saakka. — "Mahdotonta!"
Jos kaikki tämä leimataan mahdottomaksi, niin on ehkä vielä koko sotatoimikin mahdoton tai käy siksi.
Kokoamme siis joukkomme (XI, XVII ja XX armeijaosaston, kaartin reserviosaston, Woyrschin maanpuolustus-osaston, 35:nnen reservidivisionan, Bredowin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen ratsuväkidivisionan) Krakovan pohjoispuolelle, missä ne liittyvät mitä läheisimmin Itävalta-Unkarin armeijan vasempaan siipeen, kuten ylin armeijanjohto on käskenyt. Päämajamme sijoitetaan väliaikaisesti Beutheniin Ylä-Schlesiaan. Syyskuun lopulla lähdemme rintamaansijoitus-alueelta liikkeelle, keskusta, eikä siis armeijamme oikea sivusta, Kielceä kohti suunnattuna. Itävalta-Unkarin armeijanjohto lähettää Krakovan luota pohjoista kohti Veikselin poikki heikon armeijan, johon kuuluu vain 4 jalkaväkidivisionaa ja 1 ratsuväkidivisiona. Enempää se ei luule voivansa luovuttaa joen eteläpuolelta. Se aikoo itse tehdä siellä ratkaisevan hyökkäyksen. Tämäkin liittolaisen suunnitelma on rohkea ja laatijalleen kunniaksi. Kysyä vain täytyy, onko toiveita, että suuresti heikontunut armeija kykenee sen suorittamaan kaikesta saamastaan avusta huolimatta. Epäilyksiäni lieventää se toivo, että venäläinen, huomatessaan saksalaisten joukkojemme ilmestyvän Puolaan, tuota pikaa työntää pääjoukkonsa meidän kimppuumme ja että liittolaisellemme täten käy mahdolliseksi saavuttaa menestystä.
Kuva, jonka liikkeittemme alussa muodostamme asemasta, on epäselvä. Varmaan tiedämme vain sen, että venäläiset ovat viime aikoina epäröiden seuranneet Sanin yli Itävalta-Unkarin peräytyviä armeijoja. Lisäksi viittaavat eräät merkit siihen, että Veikselin pohjoispuolella on 6-7 venäläistä ratsuväkidivisionaa ja tuntematon luku rajansuojelus-brigadeja. Ivangorodin luona näytään paraillaan muodostavan venäläistä armeijaa. Väkeä otetaan siihen ilmeisesti osaksi niistä armeijoista, jotka edellisissä sotatoimissa ovat seisoneet vastassamme Itä-Preussissa, osaksi saapuu uusia voimia Aasian Venäjältä. On myös tietoja siitä, että Varsovan länsipuolella varustetaan suuria asemia, rintama länttä kohti. Etenemme niin ollen melko epävarmassa tilanteessa ja saamme varoa yllätyksiä.
Marssimme Venäjän-Puolaan ja saamme paikalla nähdä täydessä loistossaan sen, minkä eräs ranskalainen kenraali kuvatessaan Napoleonin vuoden 1806 talvisotaretkeä, jolla hän oli mukana, leimaa sikäläisen sodankäynnin erikois-elementiksi, nimittäin — lian! Ja lisäksi lian joka muodossa, ei ainoastaan vapaassa luonnossa, vaan myös niin sanotuissa ihmisasunnoissakin ja asukkaissa itsessäänkin. Kuljettuamme rajamme poikki jouduimme kerrassaan toiseen maailmaan. Ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään: miten on mahdollista, että maanosassamme Euroopassa Posenin ja Puolan rajapylväät asettavat niin jyrkän eron saman kansanaineksen kulttuuriasteitten välille? Mihin ruumiilliseen, siveelliseen ja aineelliseen kurjuuteen onkaan Venäjän valtiohallinto jättänyt nämä maanääret, kuinka vähän sivistäviä voimia onkaan puolalaisten ylimyspiirien ylihienostus päästänyt tihkumaan sorron alaisiin alempiin kerroksiin! Heti ensi vaikutusten jälkeen näytti minusta kysymyksenalaiselta, voitaisiinko näiden syväin rivien ilmeistä valtiollista välinpitämättömyyttä kohottaa esimerkiksi papiston vaikutuksen avulla korkeampaan pyrkimykseen, joka olisi voinut kehittyä niin pitkälle, että ne vapaasti olisivat yhtyneet meidän rinnallamme taistelemaan.
Pohjattomat tiet ehkäisevät suunnattomasti liikkeitämme. Vastustaja pääsee niiden perille ja ryhtyy vastatoimiin. Venäläinen tuo itävaltalaisia vastassa olevalta rintamalta puolen tusinaa armeijaosastoja, ilmeisestikin aikoen työntää ne rintamaamme vastaan Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella.
Lokakuun 6:ntena pääsemme Opatovin ja Radomin kautta Veikselille. Ne vihollisjoukot, joita oli ollut joen länsipuolella, olimme ajaneet takaisin. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että pohjoista siipeämme uhkaa vaara Ivangorodista ja Varsovasta käsin. Näissä oloissa on sotatointemme jatkaminen itää kohti Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella toistaiseksi mahdotonta. Meidän täytyy ensinnä pohjoisessa tehdä vastustajamme kanssa tili. Kaikki muu riippuu siitä, kuinka siellä odotettavat melkoiset taistelut päättyvät. Syntyy omituinen strateeginen tilanne. Vihollisen armeijaosastojen pyrkiessä Veikselin toista puolta Galitsiasta Varsovaa kohti, liikkuvat meikäläisetkin joukot joen tällä puolella pohjoista kohti samaan suuntaan. Vihollinen työntää Ivangorodin kohdalla ja sen eteläpuolella Veikselin poikki suuria voimia estääkseen meitä marssimasta vasemmalle. Katkerilla taisteluilla ne työnnetään takaisin ylimenopaikoilleen; emme kuitenkaan kykene täydelleen karkoittamaan vihollista länsirannalta. Kahden päivämarssin päässä Varsovasta etelään kohtaa kenraali von Mackensenin johtama vasen siipemme ylivoimaisia vihollisjoukkoja ja työntää ne linnoitusta kohti. Mutta noin päivämatkan päässä linnoituslinjasta seisahtuu hyökkäyksemme.
Varsovan eteläpuolisella taistelukentällä saamme tärkeimpänä saaliinamme käsiimme venäläisen käskyn, josta saamme selvän käsityksen vastustajan voimista ja aikeista. Sanin suulta Varsovaan saakka on meillä sen mukaan vastassamme 4 venäläistä armeijaa; siis noin 60 divisionaa meidän 18 divisionaamme vastaan. Yksin Varsovasta on lähetetty 14 vihollisdivisionaa meidän 5 divisionaamme vastaan. Siis noin 224 venäläistä pataljoonaa 60 saksalaista vastaan. Vihollisen ylivoima on vielä suurempi sen johdosta, että jalkaväkemme edellisissä taisteluissa Itä-Preussissa ja Ranskassa ynnä äskeisillä pitkillä ja rasittavilla marsseilla — se on kulkenut yli 300 kilom. 14 päivässä pohjattomilla teillä — on huvennut vähempään kuin puoleen, jopa osittain vähempään kuin neljäsosaan alkuperäisestä lukumäärästään. Meidän taisteluvoimamme on näin heikennyt, kun taas vastassamme ovat äsken saapuneet täysilukuiset siperialaiset armeijaosastot, tsaarivaltakunnan valiojoukot!
Vastustajan aikomus on kiinnittää meidät Veikselin varrelle ja tuhota meidät Varsovasta suunnatulla ratkaisevalla iskulla. Tämä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin suunnitelma oli ehdottomasti suuri, vieläpä suurin kaikista hänen suunnitelmistaan, joihin olen tutustunut. Ja minun käsitykseni mukaan se pysyikin hänen suurimpanaan siihen asti, kunnes hänen täytyi lähteä Kaukasiaan.
Syksyllä 1897 suuriruhtinas puhutteli minua Homburgin asemalla keisarimanööverin jälkeen, ja keskustelu koski varsinkin tykistön käytäntöä. Nyt Puolassa sitä vastoin kohtasin venäläisten ylipäällikön ensi kerran välittömästi in praxi, sillä Itä-Preussissa hän näytti oleskelleen vain ohimennen katsojana. Jos hänen sotatoimensa onnistuu, niin ei tuho uhkaa ainoastaan 9:ttä armeijaa, vaan koko itärintamaa, Schlesiaa, vieläpä koko kotimaata. Mutta me emme nyt saa antaa valtaa niin synkille ajatuksille, meidän tulee keksiä keinoja ja teitä uhkaavan vaaran torjumiseksi. Päätämme sen vuoksi pitää kiinni Veikselin linjasta Ivangorodista etelään ja viedä kaikki voimat, mitä sieltä suinkin irti saamme, vasemmalle suvellemme ja niillä hyökätä Varsovan eteläpuolella vastustajamme kimppuun siinä toivossa, että saamme sen lyödyksi, ennenkuin sinne ilmestyy uusia vihollisjoukkoja.
Kiire on nyt tarpeen! Pyydämme sen vuoksi Itävalta-Unkaria lähettämään paikalla kaikki joukot, mitä sillä suinkin on vapaina, Veikselin vasempaa puolta myöten Varsovaa vastaan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento osoittaa täydelleen käsittävänsä tilanteen, mutta esittää kuitenkin epäilyksiä, jotka eivät ole varsinkaan tähän tilanteeseen sopivia. Itävalta-Unkari, jonka avuksi olemme rientäneet, on valmis auttamaan meitä, mutta se lupaa vain vapauttaa joukot, jotka olemme jättäneet Veikselin linjalle, mikä keino on hidas ja aikaa kysyvä. Näin tosin vältetään saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen sekaantuminen, mutta koko sotatoimi joutuu epäonnistumisen vaaralle alttiiksi. Vastaehdotuksemme eivät saa mitään aikaan. Näin on meidän siis mukautuminen liittolaistemme toivomuksiin.
Peräytyminen.
Se, mitä olemme pelänneet, toteutuu. Varsovasta kumpuaa esiin yhä uusia joukkoja ja kauempana sen alapuolellakin kulkee niitä Veikselin poikki. Pitkälle venytetyt taistelulinjamme pidättävät vihollista otsapuolella, mutta se uhkaa yhä kauemmaksi länttä kohti ylivoimaiseksi kehittyen tunkeutua vasemman sivustamme ympäri. Asema ei voi eikä saa pysyä kauan semmoisena. Koko yhteistä sotatointamme ei uhkaa ainoastaan pysähtymisen vaara, se voi kärsiä haaksirikonkin. Niin, voi milt'ei sanoa, että se jo on kärsinyt haaksirikon, toivottua menestystä kun ei ole saavutettu ylisen Veikselin eteläpuolella, Galitsiassa, vaikka vastustaja tuo sieltä 9:ttä armeijaamme vastaan valtavia määriä ja siis on liittolaistemme kohdalla heikontanut voimiaan. Joka tapauksessa meidän täytyy tehdä se raskas, joukkojemme kesken alussa pettymystä herättävä päätös, että irtaannumme uhkaavasta kierroksesta ja koetamme toisella tavalla päästä vaarasta. Varsovan taistelutanner jätetään yöllä lokakuun 19:ttä vasten vastustajan haltuun. Jottei meidän tarvitsisi jo nyt luopua yrityksestämme, peräytämme Varsovan edustalla Mackensenin johdolla taistelevat joukkomme Rawan-Loviczin luo asemiin, noin 70 kilometrin päähän linnoituksesta länteen. Toivomme venäläisen törmäävän tätä itää kohti suunnattua rintamaa vastaan. Sitten tahdomme niillä joukoillamme, jotka itävaltalaiset ovat vapauttaneet Ivangorodin luota, etelästä käsin iskeä ratkaisevan iskun Veikselin suuressa kaarteessa olevan venäläisen armeijaryhmän voimallisinta osaa vastaan. Tämän suunnitelman toteuttamisen edellytyksenä on, että Mackensenin joukot kestävät venäläisten armeijamäärien törmäyksen, ja että itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustus Veikselin luona on niin vankka, että aiottu hyökkäyksemme venäläisten sivustavaikutusta vastaan on idän puolelta varmasti suojattu. Tämän viimemainitun tehtävän suoritusta liittolaisemme pitää Veikselin-asemain lujuuden vuoksi yksinkertaisena. Itävaltalaisten armeijanjohto teki kuitenkin tämän tehtävän itselleen vaikeammaksi sen kautta, että se, tosin sillä hyvää tahtoaan osoittaen, koetti omastakin puolestaan antaa valtavan iskun. Se päätti jättää Veikselin ylimenopaikat Ivangorodin luona ja sen pohjoispuolella vastustajalleen vapaiksi ja sitten hyökätä vastustajan kolonnain kimppuun niiden siirtyessä rannalta toiselle. Rohkea suunnitelma, joka rauhan aikana leikkisodissa ja manöövereissä suorituksessa ja arvostelussa käy usein täydestä ja jonka sotamarsalkka Blücher ja hänen Gneisenaunsa sodassakin loistavasti toteuttivat Katzbachin luona. Mutta vaarallinen on moinen yritys aina, etenkin ellei joukkoihin ole ehdottomasti luottamista. Varoitamme sen vuoksi siitä. Mutta suotta! Venäläisten ylivoima pääsee siis Ivangorodin luona Veikselin yli; itävalta-unkarilaisten joukkojen vastahyökkäyksellä on alussa menestystä, mutta pian se raukeaa ja muuttuu lopulta peräytymiseksi.
Mitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt Mackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun hyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta jäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken. Minusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme kätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös kypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta kuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi. Yleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on sen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.
Tosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa, kun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia vapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa, ryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas Schlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä muu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme tarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain viitata kädellä karttaan ja sanota: "Minä luovutan tämän maan!" Ei saa ajatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja puhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä ovatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.
Lokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin suuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme pidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme täydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden sotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi Sieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa alussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä jännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi ratkaisunsa.
En tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain vaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän varomattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota venäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla vihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen joukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä olojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin kun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän johdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että alempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että joukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen kaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä vaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen tuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä uskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä sen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen kipinäsanoma: "Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika jättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden kuljetus vaikea." Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.
Tänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut kaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä paitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali Ludendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin kenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä hoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.
Päämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne muutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien sotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat lopullisen muotonsa.
Vastahyökkäyksemme.
Uusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä sijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme olevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa ylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla. Schlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan hyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta hyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin murskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa tai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni heilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä ajatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä, niin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka. Tämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi rintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin vasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää vain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin runnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan on että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista kohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4 jalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole uhattuna.
Uusi sijoittumisemme rintamaan Thornin—Gnesenin seuduille jakaa kaikki liittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen muodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen, molemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä olevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla. Meidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme väliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja joukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi täytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan levittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain ohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten tarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä vastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin itäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain rajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin pääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella Veikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon kuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi, jos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman tilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua. 8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä arveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa tulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti suojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää on, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä vastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun meillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään joukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman puolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat venäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat Veikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa pettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme kaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi kuitenkin toivoa siitä liian suuria.
Kaikki hyökkäyskykyiset joukot, mitä suinkin voidaan vapauttaa miltä suunnalta tahansa, on tuotava 9:nnen armeijan vahvistukseksi. Se suorittaa ratkaisevan iskun. Miten uhattu 8:nnen armeijan asema lieneekin, sen täytyy 9:nteen armeijaan luovuttaa 2 armeijaosastoa. Äsken vapautetun maakunnan puolustusta ei näissä oloissa tosin enää voida suorittaa Venäjän valtakunnan rajalla, vaan se on siirrettävä taemmaksi järvialueelle ja Angerapille; se oli raskas päätös, 9:nnen armeijan koko miesluku saadaan näillä mainituilla toimenpiteillä kohoamaan 5 1/2:ksi armeijaosastoksi ja 5:ksi ratsuväkidivisionaksi. Viimeksi mainituista tuodaan kaksi länsirintamalta. Suurempia voimia ei ylin armeijanjohto meidän vakavista esityksestämme huolimatta luule voivansa sieltä vapauttaa. Se toivoo tähän aikaan yhä, että Ypernin taistelu on päättyvä suotuisasti. Uudelleen ja koko laajuudessaan ja merkityksessään tulevat jälleen esiin ne vaikeudet, joita sodankäynti kahdella rintamalla tuottaa.
Meidän puolellamme vallitseva voimien vähemmyys on taaskin korvattava nopeudella ja toimitarmolla. Olen varma siitä, että armeijanjohdot ja väki tässä suhteessa täyttävät kaiken, mikä yleensä on inhimillisesti mahdollista. Jo marraskuun 10:ntenä on 9:s armeija valmiina hyökkäämään, 11:ntenä se lähtee liikkeelle, vasen siipi pitkin Veikseliä, oikea Warthen pohjoispuolella. Aika onkin jo täperällä, sillä käy jo ilmeiseksi, että vastustajakin aikoo edetä. Vihollisen kipinäsanomasta saamme tietää, että luoteisrintaman armeijain, toisin sanoen kaikkien venäläisten voimien Itämerestä läpi koko Puolan on marraskuun 14:ntenä lähdettävä liikkeelle tunkeutuakseen syvälle Saksaan. Riistämme aloitteen Venäjän ylipäälliköltä, ja kun hän 13 päivänä älyää suunnitelmamme, ei hän uskallakaan iskeä Schlesiaa vastaan suurta iskuaan, vaan työntää kaikki irti saatavat voimansa meidän hyökkäystämme vastaan. Schlesia on sen kautta toistaiseksi pelastettu, sotatoimiemme ensimmäinen tarkoitus on saavutettu. Kykenemmekö sen lisäksi saamaan aikaan suuren ratkaisun? Vihollisen ylivoima on kaikkialla valtava. Siitä huolimatta toivon suuria!
Menisin tämän kirjan kehysten ulkopuolelle, jos yrittäisin luoda vaikkapa vain jonkinmoista yleissilmäystä niihin sotatapauksiin, jotka yhdessä tunnetaan "Lodzin taistelun" nimellä.
Hyökkäykseen ja puolustukseen, kiertämiseen ja kierrokseen joutumiseen, läpimurtautumiseen ja murron alaiseksi joutumiseen nähden tämä kamppailu molemmin puolin tarjoaa kerrassaan sekamelskaisen kuvan. Kuvan, joka järkyttävässä hurjuudessaan voittaa kaikki taistelut, mitä itärintamalla on tähän saakka raivonnut!
Yhdessä Itävalta-Unkarin kanssa meidän onnistui panna sulku puolen
Aasian tulvaa vastaan.
Tämän Puolan sotaretken taistelut eivät kuitenkaan päättyneet Lodzin luona, vaan niitä pidettiin molemmin puolin edelleenkin vireillä. Meille tuli lännestä uusia voimia, mutta vain vähän vereksiä, enimmäkseen semmoisia, joiden tahto oli hyvä, mutta voimat puoleksi kuluneet. Osaksi ne oli otettu yhtä raskaasta, ehkä vielä raskaammastakin kamppailusta, kuin minkä me olimme suorittaneet, nimittäin Ypernin taistelusta. Siitä huolimatta koetimme niillä saada pysähdytetyn venäläistulvan peräytymään. Ja todella näytti jonkun aikaa siltä kuin se meille onnistuisi. Lopulta osoittautuivat voimamme kuitenkin tälläkin kertaa, samoin kuin Lodzinkin taisteluissa, riittämättömiksi moiseen kamppailuun suunnattominta ylivoimaa vastaan, mikä sotatantereella on milloinkaan vastassamme ollut. Olisimme voineet saada aikaan enemmän, elleivät apuvoimat olisi saapuneet niin pisara pisaralta, jos siis olisimme voineet yhtaikaa käyttää niitä. Mutta näin ollen suunnaton slaavilainen jyrä, jonka tahdoimme vierittää itään takaisin, liikkuikin enää vain kappaleen matkaa ja sitten jälleen pysyi alallaan liikkumattomana. Voimamme lannistui, mutta se ei lannistunut vain taistelussa, vaan myös — liejussa.
Vasta alkava talvi kytki lannistaviin kahleihinsa sekä ystävän että vihamiehen toiminnan. Lumi ja jää hautasi alleen linjat, jotka olivat jo taistelussa vakiintuneet. Kysymys oli nyt: kumpi on tulevina kuukausina ensin saava nämä vakiintuneet linjat järkkymään?
1915.
Sodan ratkaisun kysymys.
Saksan ja sen armeijan toimet vuonna 1914 saavat koko sankarillisessa suuruudessaan täyden oikeutetun tunnustuksen vasta sitten, kun totuus ja oikeus jälleen pääsee vapaasti määräämään, kun vastustajaimme propaganda ja sen maailman mielipidettä harhaan johtava menettelytapa ovat paljastetut ja kun kriitillinen saksalainen itseraatelu väistyy levollisen ja maltillisen arvostelun tieltä. En epäile, että tämä kaikki vielä tapahtuu.
Huolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta työltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän saakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä vastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen vaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi päästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta saarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät tukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu, olivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin armeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä, oli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria voimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että lännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri merkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena puolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut saavutettu.
Lukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet tapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa 1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista, jotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin turmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri, epäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko epäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen periaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas rintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen alemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin lujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran tuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen armeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun ratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta, joka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja arvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.
Mutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen toimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt sodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin arveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo syksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni, vieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin loistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton, että minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin toisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se oli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden kasvamistaan kasvoi.
Lännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka ratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei minulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää ratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen hartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla velvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja avoimesti.
Vallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että ratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli kansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset yllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä seisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen mukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla pidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin nähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei pidetty vakavina.
Saksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että isänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen puolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka ansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut vaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että länsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti esitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto uskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat suorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla, että meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus rauhallisilla keinoilla.
Ratkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin käsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan, mutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun venäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan? Kohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli kulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten sitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme perusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli väliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui Venäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine taloudellisine apulähteineen.
Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla. Tosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla suurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella semmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten jo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri venäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja johdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen osoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei meidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian suurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain puutteesta kesken voittoa.
En ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni mukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta, saamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä siveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain erinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja laajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten olisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät laumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin ihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää ollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata itsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se inhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli kansan ja armeijan yhteisomaisuutta.
Tähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme ja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän viholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme samoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä saatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain poikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla. Se oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin paljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen käyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita joukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän alueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin olla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin suureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä minun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin täytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.
Nämä mielipiteet eivät ole tuloksia myöhemmistä aatesommitelmista tai taapäin katsovasta arvostelusta. Niitä vastaan muistutettiin, että venäläinen voisi hädän tullen peräytyä valtakuntansa niin sanottuun loppumattomuuteen, siksi etäälle, että sotaliikkeittemme voima perässä seurattaessa pakostakin lamaantuisi. Minä luulen, että nämä mielipiteet liian suuressa määrin olivat vuoden 1812 muistojen lumoissa syntyneitä ja etteivät ne riittävästi ottaneet huomioon sen jälkeen tapahtunutta edistystä eivätkä tsaarin valtakunnan sisäpoliittisten ja taloudellisten olojen kehitystä. Napoleonin sotaretki aikoinaan tunkeutui vain verraten kapeana kiilana laajaan, harvaan asuttuun, taloudellisten olojen suhteen alkuperäiseen, sisäpoliittisiin oloihin nähden vielä täydelleen valveutumattomaan maahan. Kuinka toisin olisi leveän, uudenaikaisen hyökkäyksen laita ollut! Kuinka aivan toisenlaisia sisäpoliittisia oloja sen olisi nyt täytynyt Venäjälläkin tavata?
Nämä mielipiteet olivat syvimpänä syynä Saksan silloisen sodanjohdon ja ylikomentoni väliseen ristiriitaan. Julkisuus on tähän ristiriitaan sekoittanut paljon juttuja. Dramaattisista tapauksista ei voinut olla puhettakaan, vaikka asia koskikin minuun persoonallisesti syvästi. Jätän myöhemmän asiallisen ratkaisun jälkimaailman oppineen arvostelun asiaksi, mutta olen kuitenkin vakuutettu siitä, ettei sekään ole pääsevä yleispätöiseen lopputulokseen. Minä ainakaan en enää eläissäni saa tätä lopputulosta nähdä.
Taistelut ja sotatoimet idässä.
Vuoden 1915 tapauksista idässä tahdon puhua vain suurin piirtein
Taistelun omalla osallamme itärintamaa puhalsimme eloon itse uudelleen koko voimassaan. Täydelleen se ei ollut tauonnut koskaan. Meidän rintamallamme se ei kuitenkaan ollutkaan riehunut samalla raivolla kuin Karpaateilla, missä Itävalta-Unkarin armeijain täytyi mitä raskaimmin ponnistuksin suojella Unkarin vainioita venäläistulvalta. Sinne oli esikunnanpäällikkönikin hätäpäivinä väliaikaisesti kutsuttu. Sisäiset syyt, jotka aiheuttivat silloisen eromme, eivät ole tulleet tietooni. Etsin niitä asialliselta alalta ja pyysin Keisariani peruuttamaan tämän määräyksen ja Hänen Majesteettinsa armollisimmin suostuikin siihen. Kenraali Ludendorff palasi lyhyen ajan kuluttua takaisin vakavin kokemuksin ja vielä vakavammin mielipitein Itävallan slaavilaisiin joukkoihin nähden.
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennolle täytyi ajatuksen ratkaisevaan sotatoimeen ryhtymisestä idässä olla erikoisen läheinen. Eivät ainoastaan sotilaalliset, vaan valtiollisetkin syyt osoittivat sille, miten välttämätöntä tämä oli. Itävalta-Unkarin taisteluvoimain jatkuva ehtyminen ei voinut jäädä sille salaisuudeksi. Sodan pitkittyminen ilmeisestikin pahensi näitä oloja Tonavan monarkian armeijassa enemmän kuin sitä vastassa olevan vihollisen keskuudessa. Tämän lisäksi tuli itävaltalaisten huoli, että Przemyslin uhkaava menetys melkoisesti lisäisi sotatilanteen jännitystä omalla rintamalla ja että valtiorakennuksessa nyt jo ilmenevät arveluttavat höltymisen oireet ja luottamuksen katoaminen sodan onnelliseen päättymiseen saisivat yhä uutta virikettä siitä vaikutuksesta, joka tämän linnoituksen menetyksen täytyisi omassa maassa tehdä. Lisäksi Itävalta-Unkari tunsi jo nyt, että Italian valtiollinen kanta uhkasi sen selkää. Suuri, voitollinen taistelu idässä saattoi perinpohjin korjata valtakunnan vaikean aseman.
Tämä käsitys oloista sai minut asettumaan kenraali Conradin puolelle, kun hän Saksan ylimmälle armeijanjohdolle ehdotti ratkaisevia sotatoimia itärintamalla. Ylin armeijanjohtomme ei luullut voivansa antaa käytettäväksemme niitä joukkomääriä, joita arvelin tällaiseen ratkaisuun tarvittavan. Ehdotetusta suunnitelmasta tuli sen vuoksi minun komentopiirissäni yksi ainoa suuri isku, jonka iskimme Itä-Preussissa.
4 armeijaosastoa saapuu junilla vuoden alussa kotimaasta ja lännestä käytettäväksemme. Ne puretaan Itä-Preussissa, jossa ne osaksi vahvistavat 8:tta armeijaa, osaksi muodostavat 10:nnen kenraalieversti von Eichhornin johdolla, ne sijoittuvat rintamaan ja lähtevät liikkeelle hyökätäkseen Lötzenin—Gumbinnenin linjalla olevan ohuen puolustusasemamme molempien siipien ohi eteenpäin. Kenraali Sieversin 10:s venäläinen armeija aiotaan laajassa kaaressa kiertää kahdella vahvalla siipiryhmällä, jotta vihdoin näiden yhdyttyä idässä Venäjän puolella voitaisiin suuressa mittakaavassa musertaa kaikki mitä vihollisesta ehkä on vielä jäljellä.
Sotatoimen ensimmäinen perustava ajatus esitetään tammikuun 28:ntena päämajassamme Posenissa armeijanjohtajillemme seuraavin sanoin:
"Aikomukseni on panna 10:s armeija, vasen siipi pitkin Tilsit—Wylkowyszkin suuntaa, kiertämään vastustajan pohjoista siipeä; kiinnittää vihollinen Königsbergin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen armeijan vasemman siiven suorittamalla rintamataistelulla ja antaa 8:nnen armeijan oikean siiven hyökätä Arys—Johannisburgin suuntaan ja siitä etelään."
Helmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme taistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa molemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun verran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon luona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui helmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan vangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä oli joutunut toisen kohtalon omaksi.
Koko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta käskystä nimeksi "Masurinmaan talvitaistelu". Vapautettakoon minut sen tarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi huokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun vaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä: Ovatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko kaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit kautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin noiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös vain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?
Huolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei meidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli saavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten armeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia; niitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut. Näissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä käytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten ylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä vastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten raja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä vieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria jyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme yhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon. Virtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin pohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka; Jumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon sotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee. Venäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin puuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys saa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.
Ei ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan tähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen talvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin rajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että venäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista sodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta iskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus Unkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja Transsylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin, mitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla taistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.
Sotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen vaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan ylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se Pohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin rajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.
Minun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä suuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme tässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien vihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että tehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella ja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja Kuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun 27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen jalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän sota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että tärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen päämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua arveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme vastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme olevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet hallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin alueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne vähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai nimekseen "Niemenin-armeija".
Tilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun 2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten syyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa alkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä retki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa laajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme mekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin saksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen ylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman kuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se uhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan suurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän sotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.
Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun ryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku iskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin—Grodnon suunta on lyhin ja vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi mieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon itäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut, mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun poikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua vastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja sotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä sitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin suunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla heinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan ylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden puolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse taistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan ylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan siitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen merkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla voidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi enempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean tehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun Przasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu, valloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin. Jo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla läpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen vähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron tieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi korjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä taistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan ajatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua Kovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan laumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden maan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin suoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin takaa-ajettu.
Tähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin vielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta nyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta Varsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin elokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin hänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten joukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin joukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava, että venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa rivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli erinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä. Vastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään kaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla vihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.
Hankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi edettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun puolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä kukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on avattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme toteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa takaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta venäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki, jopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.
Vasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti. Mahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria aikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme. Nyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta eteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme pääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme tukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan tuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis, jos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti tulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden peräytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa jälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian myöhään ja uuvuimme!
En erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan ylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on oleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan johdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko sota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko valtiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet toisin ja toisin toimineet.
Lötzen.
Tästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen idylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani Lötzeniin.
Tästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä pikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi vaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat ottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin muistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä ilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se minulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo erämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta oli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin kuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä saan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.
Kun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei meillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän kuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä, taloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja hallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt tämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin vähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla ikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me, asianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä huolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi kieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä tutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun Aasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän suuressa arvossa.
Valtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen erikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja suuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut Posenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen käyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta eivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten kysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin keskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen sain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa. Mielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen aikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen. Syvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista. Tästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni mukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa arvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman liian vähän luottamusta.
Posenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.
Suuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin Bethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä pitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita hän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin merimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä, miten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli takonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli ylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle, pitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se seikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin tavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään laajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt mahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan suuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme taakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta, että se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen eheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi arvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää, on rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.
Keväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus.
Skagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.
Sukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen kantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen tarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta säikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme jälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot eivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä kysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin minun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta puolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi ja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.
Kovno.
Lokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun vihollismaahan.
Yleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä huolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja käyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi. Tästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen työvoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa rinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla työnhalulla.
Kovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus käydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten johdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja sala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet. Siitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja rekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä saksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen metsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän osasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta silti ryöstöottoa.
Augustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu suden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana pötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915 helmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja. Muutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä kävin, täydelleen puhdistettu.
Kovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen johdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan, joka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin silmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa ja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.
Kovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja Niemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean retken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon, että meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja suoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren korsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä enemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin sisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella 1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka verraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan kaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa meidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.