TAISTELU ITÄ-PREUSSISTA.
Sodan syttyminen ja kutsu aseisiin.
Rauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden levollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille. Huomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä tuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta en voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta. Minut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle valtamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva. Päilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin niemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti epämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle. Viime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn alla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille tunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista, riippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai salaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.
Olen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan ulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui maantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme eikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat kouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä vastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen suurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme varustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän jonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme tarpeita.
Kun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo 1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli huomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva hajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt sen mukaisia johtopäätöksiä.
Saksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina vallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan onkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni mukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian laajassa muodossa hyväkseen.
Puhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan sangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että Itävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä raastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu, vaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin voineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet Venäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin olisi musertanut meidät.
Minua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi Itävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten ja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt suunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan, vahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme asettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja vaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen yksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän kehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi emme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä asiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain vastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis oikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan jäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille siitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun tämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi miehiä valleja puolustamaan?
Alun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että Italialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka Italian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut tilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa. Sen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain johdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia missään tapauksessa ollut.
Tähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo kahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat voimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät sodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin vaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin minulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan kuin mahdollista.
Mutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään toivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan, torjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän pyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan ylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen melkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta painostuksesta.
Saksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas sotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi sydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta ylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän ollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan suunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt itseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin huoli oli epäilemättä luottamus.
Näissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn puhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman voimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri viimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista virallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi. Mukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.
Rintamalle.
Kotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot olivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut, Mühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta etenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin taistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton riemua.
Ei millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan huolta.
Elokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin suuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.
Vastaukseni oli: "Olen valmis."
Vielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan sain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että olisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin, että kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta päämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli viipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.
Klo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa varustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi valaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti kotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt ylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin kenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä.
Kenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen toiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti minulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan esikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa päämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja. Sen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet seuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX armeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita maanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi asemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka. Armeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen ratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä elokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä Gumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla idästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin taisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali Samsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin Soldau—Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme johto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi tämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai ylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan ylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan Veikselin itäpuolella olevaa maata.
Kenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen käsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota Narewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista, tämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että valtiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja armeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että 8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.
Armeijan tilanne näytti paraillaan olevan seuraava: Irtautuminen vihollisesta oli onnistunut. I armeijaosastoa ja 3:tta reservidivisionaa siirrettiin paraillaan rautateitse länteen, kun taas I reserviosasto ja XVII armeijaosasto jalkamarssissa pyrkivät Veikselille. XX armeijaosasto seisoi vielä rajalla paikoillaan.
Olin uuden esikunnanpäällikköni kanssa tilanteen arvosteluun nähden pian yksimielinen. Kenraali Ludendorff oli jo Coblenzista voinut lähettää ensimmäiset kiireellisimmät määräykset, joiden tarkoituksena oli turvata sotatoimien jatkaminen Veikselin itäpuolella. Tähän kuului ensi sijassa, ettei I armeijaosaston lähetyksiä viety liian kauas länteen, vaan että ne suunnattiin Deutsch-Eylauhun, siis XX armeijaosaston oikean siiven taa vihollista kohti.
Kaikki muu täytyi ja voitiin ratkaista vasta meidän saavuttuamme
Marienburgiin armeijan pääkortteeriin.
Keskustelumme oli tuskin kestänyt puolta tuntia kauempaa. Läksimme sitten levolle. Tähän liikenevän ajan käytin perusteellisesti tarkoitukseensa.
Näin matkustimme siis kohti yhteistä tulevaisuutta täydelleen tietoisina tilanteen vakavuudesta, mutta myös täynnä lujaa luottamusta Herraan Jumalaan, urheihin joukkoihimme eikä vähimmin toisiimme. Vuosikausia oli tästä lähtien yhteinen ajatus ja yhteinen toiminta liittävä meidät toisiimme.
Lausun jo heti tässä julki käsitykseni minun ja silloisen yleisesikunnanpäällikköni, sittemmin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarin kenraali Ludendorffin välisestä suhteesta. On luultu voitavan sitä verrata Blücherin ja Gneisenaun väliseen suhteeseen. En tahdo puuttua siihen, missä määrin tämä vertaus lähtee oikeista historiallisista perusteista. Kuten edellä olevasta esityksestä näkyy, olin itse ennen vuosikausia ollut yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Tämän viranomaisen toiminta edesvastuunalaisen päällikön rinnalla ei Saksan armeijassa ole teoreettisesti määritelty, kuten omasta kokemuksestani tiesin. Yhteistyön laatu ja toistensa täydentäminen riippuu päinvastoin henkilöistä. Kummankinpuolisten toimipiirien rajoja ei siis ole jyrkkään määritelty. Jos esimiehen ja yleisesikunnanpäällikön välinen suhde on oikea, järjestyvät nämä rajat helposti sotilaallisen ja henkilöllisen toimitavan ja molempain luonteenominaisuuksien pohjalla.
Itse olen usein verrannut suhdettani kenraali Ludendorffiin onnelliseen avioliittoon. Kuinka luulee sivullinen voivansa sellaisessa määrätä kummankin ansion tarkat rajat? Ajatukset ja toimet käyvät yhteen ja toisen sanat ovat useinkin vain toisen aatteitten ja tunteitten ilmaisua.
Huomattuani piankin mikä suuriarvoinen mies kenraali Ludendorff oli, pidin yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni vapaan vallan antamista tarpeen tullen esikuntapäällikköni nerokkaille ajatuksille, hänen melkein yli-inhimilliselle työkyvylleen ja koskaan lannistumattomalle tarmolleen. Vapaan vallan siihen suuntaan, missä yhteinen kaipauksemme, yhteiset päämäärämme olivat: lippujemme voitto, isänmaamme paras ja rauha, joka olisi kansamme uhrausten arvoinen.
Minun tuli kenraali Ludendorffia kohtaan noudattaa sitä taistelutoverin uskollisuutta, jota kansamme historia nuoresta pitäen meille opettaa, taistelu-uskollisuutta, josta eetillinen ajatustapamme on niin rikas. Ja hänen työnsä ja pyrintönsä, samoin kuin koko henkilöllisyytensä olivat todella tämän uskollisuuden arvoiset. Antakoot muut asiasta minkä arvostelun tahansa! Hänelle, samoin kuin niin useille muillekin suurille ja suurimmille miehillemme on vasta myöhemmin koittava se aika, jolloin kansa kokonaisuudessaan on ihaillen katsova häneen. Mutta minun toivoni on, että isänmaamme yhtä kovan kohtalon alaisena jälleen löytäisi samanlaisen miehen, eheän miehen, voimallisesti itseensä sulkeutuneen, joka tosin on kulmikas ja särmikäskin, mutta samalla niin luotu jättiläismäiseen työhön, että historia tuskin tuntee toista samanlaista. Todella vihasivatkin häntä vastustajat, jotka älysivät hänen merkityksensä!
Vakaumustemme sopusointuun sota- ja valtiollisissa asioissa perustui käsitystemme yhdenmukaisuus taistelukeinojemme käytäntöön nähden. Toisistaan poikkeaville käsityksille löytyi luonnollinen yhteensovitus ja tasoitus, ilman että myönnytyksien tuottama tunne puolella tai toisella olisi milloinkaan sekaantunut asiaan häiritsevästi. Esikuntapäällikköni valtava työ siirsi aatteemme ja suunnitelmamme armeijanjohtomme ja myöhemmin koko ylimmän armeijanjohdon koneistoon, kun se oli meille uskottu. Hänen vaikutuksensa huokui kaikkeen, ei kukaan voinut sitä välttää joutumatta vaaraan tulla syöstyksi yhtenäiseltä radalta. Miten olisikaan muutoin suunnaton tehtävä voitu täyttää, käyttävä voima saattaa täyteen vaikutukseensa?
Luonnostaan selvän, sotilaallisen velvollisuudentunnon elähyttämänä, tahdosta ja aatteista rikkaana liittyi meihin molempiin apulaisten laajempi piiri. Uskollisin, kiitollisin sydämin olen heidätkin aina muistava!
Tannenberg.
Elokuun 23:ntena saavuimme varhain iltapäivällä päämajaamme Marienburgiin. Tulimme täten Veikselin itäpuolella olevaan maahan, joka nyt oli oleva toimialamme. Rintamalla oli asema tähän mennessä kehittynyt seuraavasti:
XX armeijaosasto oli Neidenburgin luota raja-asemistaan peräytynyt Gilgenburgiin ja sen itäpuolella olevaan seutuun. Lännessä tähän joukkoon liittyen seisoivat Thornin ja Graudenzin linnoituksista otetut varusväet rajaa pitkin aina Veikselin seuduille saakka. 3:s reservidivisiona oli saapunut Allensteinin luo XX armeijaosaston vahvistukseksi. I armeijaosaston kuljetus Deutsch-Eylauhun oli viivytyksin alkanut. XVII armeijaosasto ja I reserviosasto oli jalan marssien tullut Gerdauenin seuduille saakka. 1:nen ratsuväkidivisiona oli Insterburgin eteläpuolella Rennenkampfin armeijaa vastassa. Königsbergin varusväki oli paluumarssilla länttä kohti kulkenut Insterburgin ohi.
Rennenkampfin Niemenin-armeija ei, omituista kyllä, vielä ollut sanottavin jalkaväkijoukoin tunkeutunut Angerappin yli. Molemmista venäläisistä ratsuväkiosastoista oli toisen ilmoitettu olevan Angerburgin luona, toisen Darkehmenin länsipuolella. Samsonovin Narewin-armeija oli kaikesta päättäen saanut Ortelsburgin seuduille yhden divisionan ja sanottiin vihollisen miehittäneen Johannisburginkin. Muutoin näytti tämän armeijan pääosa vielä olevan rajalla rintamaansa kehittämässä, läntinen siipi Mlawan luona.
Kaatuneen venäläisen upseerin kirjelaukusta oli löydetty asiakirja, josta vastustajan johdon aikeet selvenivät. Sen mukaan tuli Rennenkampfin armeijan edetä Insterburgin—Angerburgin linjaa kohti kiertäen pohjoisen puolelta Masurin-järvet. Sen tuli käydä niiden saksalaisten sotavoimain kimppuun, joiden otaksuttiin olevan Angerappin takana, jota vastoin Narewin-armeijan piti Lötzen—Ortelsburgin linjan kautta päästä saksalaisten siipeen.
Venäläiset siis suunnittelivat konsentrista hyökkäystä 8:nnen armeijan kimppuun, vaikka Samsonovin armeija jo kaartoi koko lailla kauempaa länttä kohti, kuin alkuperäinen tarkoitus oli.
Mitä tulee meidän, niin, mitä voimme tehdä tätä vihollisen vaarallista suunnitelmaa vastaan? Se on vähemmän vaarallinen suunnittelunsa rohkeuden kuin niiden voimain vuoksi, joilla se aiotaan suorittaa, ainakin mitä tulee taistelijain lukuun, joskaan ei tahdonvoima toivottavasti ole yhtä suuri. Suuntasihan venäläinen elokuun ja syyskuun kuluessa kokonaista 800.000 sotilasta ja 1700 tykkiä Itä-Preussiä vastaan, jonka puolustukseksi voitiin käyttää vain 210.000 saksalaista sotilasta ja 600 tykkiä.
Vastasuunnitelmamme on yksinkertainen. Koetan havainnollisesti esittää sen pääpiirteet lukijalle, vaikk'ei hän olisikaan ammattimies.
Samsonovin sankkoja joukkoja vastaan asetamme ensinnäkin ohuen keskustan. Sanon ohuen, en heikon. Sillä ne ovat miehiä, joilla on teräksinen sydän ja teräksinen tahto. Heidän selkänsä takana koti, vaimo ja lapset, vanhemmat ja sisarukset, talo ja tavara! Se on XX armeijaosasto, urheita länsi- ja itäpreussilaisia. Taipukoon vain tämä ohut keskusta vihollisjoukkojen painostuksesta, kunhan ei vain murru. Sillä välin kuin tämä keskusta taistelee, tulee kahden tuiman ryhmän molemmilla sivustoilla edetä ratkaisevaan hyökkäykseen. I armeijaosaston joukot maanpuolustus-väellä vahvistettuina, kaikki nämäkin uhatun maan lapsia, tuodaan taisteluun oikealta kädeltä luoteesta, XVII armeijaosaston joukot ja I reserviosasto yhdessä yhden maanpuolustus-brigadin kanssa vasemmalta pohjoisesta ja koillisesta käsin. XVII armeijaosastonkin ja I reserviosaston sotilailla samoin kuin maanpuolustusväen ja nostoväenkin miehillä on selkänsä takana kaikki, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Yksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa Samsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista vihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja polttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa vanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin toimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen valtavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme Itävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei ensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan kotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat ja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.
Perusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen kaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä suinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden valleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä juoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat nykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle ja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle kelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse Thornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen tuottamista huolista.
Rennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella meitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin pääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene päättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa nähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso, jos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset ratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä. Mutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa heikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme vaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat. Toivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee ansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja ratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi suureiksi.
Mutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien kuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä nopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin avunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka ihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole kuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä vihollisen päämajaan saakka?
Varovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi noudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia taistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin ennestään olemme.
Jos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat maanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme Slesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät ajoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin voimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä vaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun. Lisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja nostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan. Meitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri kaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa ratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä taisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin taistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein tuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja lujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se siis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman painostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin on laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme vähemmyys ei minua arveluttanut.
Se, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin. Ratkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan luottamukseni. Ajattelen näin:
Marssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan polkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä saksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole saksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies oli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa valtiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin vieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus tsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan suurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja upseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia sotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen vuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden vaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen voiman plussilla.
Tämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne tahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme elokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle armeijanjohdolle ja joka kuului:
"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo kiertohyökkäystä varten."
Elokuun 23 päivän iltana jouduin lyhyellä virkistyskävelyllä Nogatin länsirannalle. Sieltä nähden tarjosivat Saksalaisen ritarikunnan ylpeän linnan, baltilaisen tiiligotiikan suurimman muistomerkin punaiset seinät aivan ihmeteltävän kuvan. Ajatuksiin, joita ylevän ritariajan menneisyys synnytti, sekaantui pakostakin huntuun verhotun tulevaisuuden mietteitä. Mielialan vakavuutta lisäsivät pakolaiset, joita kotimaakunnastani kulki ohitse. Se oli surullinen muistutus, ettei sota kohtaa vain aseellista miestä, vaan että se tuhoamalla turvattomain elinehdot käy ihmiskunnalle tuhatkertaiseksi vitsaukseksi.
Elokuun 24:ntenä lähdin suppeamman esikuntani keralla automobiililla XX armeijaosaston kenraalikomennon luo ja jouduin tällöin sille paikalle, josta pian syttyvä taistelu oli saava nimensä.
Tannenberg! Tuskallisten muistojen sana Saksalaisen ritarikunnan mahdille, slaavilaisen voitontunteen riemuhuuto, yhä veres historian muistoissa huolimatta siitä, että tapahtumasta on kulunut yli 500 vuotta. En ollut vielä tähän päivään saakka koskaan ennen käynyt saksalaisuuden itäisten kulttuurisaavutusten kohtalon kentällä. Yksinkertainen muistopatsas siellä kertoo sankarillisesta taistelusta ja sankarikuolemasta. Seisoimme tämän muistopatsaan läheisyydessä eräinä lähipäivinä, joiden kuluessa Samsonovin venäläisen armeijan kohtalo muodostui tuhoisaksi tappioksi.
Matkalla Marienburgista Tannenbergiin lisääntyivät vaikutelmat siitä sotakurjuudesta, joka oli iskullaan kohdannut onnettomia asukkaita. Teillä tunkeili tavaroineen joukoittain onnettomia pakolaisia, häiriten osaksi vihollista vastaan marssivain joukkojemme liikkeitä.
Kenraalikomennon esikunnassa tapasin sen luottamuksen ja tahdon, joka suunnitelmamme onnistumiselle oli välttämätön. Edullisia olivat nekin vaikutukset, jotka sain joukkojen ryhdistä tällä meidän aluksi arveluttavimmalla kohdallamme.
Päivä ei tuonut mukanaan perusteellista selvitystä, ei Rennenkampfin toimiin enempää kuin Samsonovinkaan liikkeihin nähden. Näytti vain käyvän ilmi, että Rennenkampfin marssinopeus oli koko lailla verkallinen. Syytä emme voineet saada selville. Narewin-armeijaan nähden totesimme, että sen päävoimat etenivät XX armeijaosastoa vastaan. Armeijaosasto siirsi sen painostuksesta takaisinpäin vasenta siipeään. Tämä liike ei ollut millään tavalla arveluttava. Päinvastoin. Perässä tunkeva vihollinen on täten vasemmalle hyökkäysryhmällemme, joka tänään suunnataan Bischofsburgia kohti, yhä enemmän tarjoava oikean sivustansa. Huomiota herättivät sitä vastoin meille arveluttavina ne vihollisen liikkeet, jotka näyttivät suuntaantuvan läntistä sivustaamme ja Lautenburgia kohti. Saimme sen vaikutelman, että venäläinen aikoi siellä sivuuttaa meidät ja aikoinaan sivusta ahdistaa meidän oikeanpuolisen ryhmämme valmistelemaa kiertohyökkäystä. Elokuun 25:s toi meille vähän enemmän selvyyttä Rennenkampfin liikkeistä. Hänen kolonnansa marssivat Angerappista länttä kohti, siis Königsbergiä vastaan. Olivatko venäläiset luopuneet alkuperäisestä toimisuunnitelmastaan? Vai oliko venäläisten johto erehtynyt liikkeihimme nähden ja otaksuiko se joukkojemme pääosan olevan linnoituksessa ja sen luona? Joka tapauksessa ei enää näyttänyt olevan syytä pelkoon, kun Rennenkampfin valtavia massoja vastaan jätimme vain harson. Samsonov liikkui melkoisen vitkastelevasti, päävoimat suunnattuina tänäkin päivänä XX armeijaosastoamme vastaan. Venäläisten oikeanpuolinen sivustaosasto marssi epäilemättä Bischofsburgia kohti, siis XVII armeijaosastoamme ja I reserviosastoamme vastaan, jotka tänä päivänä saapuivat tämän pikkukaupungin pohjoispuolella olevaan seutuun. Mlawan luo keräytyi ilmeisestikin yhä lisää venäläisiä joukkoja.
Tänä päivänä päättyy meidän odotuksemme ja valmistelumme aika. Viemme I armeijaosastomme XX armeijaosaston oikealle sivustalle. Yleinen hyökkäys voi alkaa.
Elokuun 26:s on Lautenburgista Bischofsburgiin pohjoisessa ulottuvan murhaavan kamppailun ensimmäinen päivä. Ei aukottomalla taistelurintamalla, vaan ryhmätaisteluin, ei yhdellä yhtenäisellä sotatoimella, vaan iskujaksolla alkaa draaman suoritus, ja näyttämö on yli sata kilometriä leveä.
Oikealla sivustalla kenraali François johtaa urheita itäpreussiläisiään. Ne tunkeutuvat Usdauta kohti valloittaakseen seuraavana päivänä rynnäköllä eteläisen taistelukentän avaimen tällä kohtaa. Kenraali von Scholtzinkin oiva osasto vapautuu vähitellen puolustuksen kahleista ja alkaa käydä hyökkäykseen. Katkerampi on taistelu jo tänä päivänä Bischofsburgin luona. Iltaan saakka siellä meidän puoleltamme suoritetaan perinpohjaista taistelutyötä. Voimakkailla iskuilla Mackensenin ja Belowin joukot (XVII armeijaosasto ja I reserviosasto) ynnä maanpuolustusväki siellä lyövät hajalle Samsonovin oikean siipiosaston, joka väistyy Ortelsburgiä kohti. Meidän menestyksemme suuruutta ei kuitenkaan ole vielä mahdollinen saada selville. Johtajat odottavat seuraavana päivänä uudistuvaa voimakasta vastarintaa tämän päivän taistelutantereen eteläpuolella. Mutta he ovat täynnään luottamusta.
Silloin näyttää Rennenkampfin puolelta ilmaantuvan uhkaava vaara. Ilmoitetaan erään hänen osastoistaan lähestyvän Angerburgin kautta. Eikö tämä löydä tietä vasemman hyökkäysryhmämme selkään? Lisäksi saapuu huolestuttavia tietoja vasemman siipemme sivustasta ja selkäpuolelta. Siellä liikehtii etelässä voimakkaita venäläisiä ratsujoukkoja. Mahdotonta on saada selville, kulkeeko jalkaväkeä sen perässä. Taistelun jännitys kohoaa korkeimmilleen. Edessämme on pulma: miksi muodostuu asema, jos ratkaisu viipyy vielä päiväkausia, kun alueet ovat niin valtavan laajat ja vihollisen ylivoima niin suuri? Onko ihme, että vakavat mietteet täyttävät monenkin sydämen; että horjuminen uhkaa sielläkin, missä tähän saakka on ollut vain lujinta tahtoa; että epäilykset voittavat alaa sielläkin, missä tähän saakka selvät ajatukset ovat vallinneet kaikkea? Eikö meidän pitäisi uudelleen vahvistaa joukkojamme Rennenkampfia vastaan ja mieluummin jättää toimemme Samsonovia vastaan puolinaisiksi? Eikö ole parempi, ettemme koeta tuhota Narewin-armeijaa, jotta varmasti välttäisimme oman tuhomme? Voitamme sisällisen ristiriitamme, pysymme tekemällemme päätökselle uskollisina ja etsimme edelleenkin hyökkäyksellä kaikin voimin pulan ratkaisua. Oikea siipi siis arvelematta eteenpäin Neidenburgia kohti ja vasen hyökkäysryhmä "matkaan kello 4 aamulla ja toimeen suurimmalla tarmolla", tähän tapaan kuuluu käsky.
Elokuun 27:ntenä käy ilmi, että I reserviosaston ja XVII armeijaosaston menestys Bischofsburgin luona edellisenä päivänä onkin ollut ratkaiseva. Vastustaja ei ole vain väistynyt, vaan pakenee taistelukentältä. Ja vielä huomaamme, että Rennenkampf vain erään lentäjän mielikuvituksessa marssii selkäämme. Todenteolla hän edelleenkin etenee verkalleen Königsbergiä kohti. Eikö hän näe, vai eikö tahdo nähdä, että tuho jo on täydessä käynnissä Samsonovin oikeata siipeä vastaan ja että se hänen vasemmallakin siivellään kaiken aikaa kasvaa? Sillä tänä päivänä François ja Scholtz valloittavat rynnäköllä Usdaun luona ja sen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja voittavat eteläisen vastustajan. Tunkeutukoon vihollisen keskusta nyt vain edelleen Allensteiniä—Hohensteiniä kohti, se ei siellä enää saa voittoa, vaan turmionsa. Meille on asema selvä; saman päivän iltana käskemme kiertää vihollisen ydinjoukot, sen XIII ja XV armeijaosaston. Elokuun 28:ntena verinen kamppailu jatkuu. 29:ntenä on suuri osa venäläisten päävoimista Hohensteinin luona ehdottomasti tuhon oma. Ortelsburg saavutetaan pohjoisesta, Willenberg Neidenburgin kautta lännestä. Venäläisiä jää jos kuinka monia tuhansia renkaan sisälle, joka alkaa sulkeutua. Venäläinen sankarius ei tosin ole vielä lopussa, suuret joukot taistelevat tässäkin epätoivoisessa asemassa tsaarin puolesta, pelastaen asekunnian, mutta ei enää taistelua.
Rennenkampf marssii yhä vain levollisesti Königsbergiä kohti. Samsonov on tuhon oma, vaikka hänen toverinsa vihdoin tekisikin toisen ja viisaamman johtopäätöksen tilanteen nojalla. Sillä me voimme jo taistelurintamasta ottaa pois joukkoja turvataksemme tuhotyömme, joka tapahtuu Neidenburgin—Willenbergin—Passenheimin avarassa syvänteessä ja joka saa Samsonovin epätoivoissaan turvautumaan kuolemaan. Tästä syvänteestä alkaa saapua yhä suurempia ja suurempia venäläisiä vankikolonnia. Niiden määrä ilmaisee yhä selvemmin taistelun tuloksen kypsyyden. Omituinen sattuma oli, että minä Osterodessa, eräässä niistä kylistä, joissa taistelun aikana oleskelimme, otin toisen vangiksi joutuneista komentavista kenraaleista vastaan samassa majatalossa, jossa vuonna 1881 olin eräällä yleisesikuntamatkalla asunut nuorena yleisesikuntaupseerina. Toinen esitti itsensä minulle seuraavana päivänä toimistohuoneiksi ottamassamme koulussa.
Jo taistelujen aikana saatoimme tutustua siihen osaksi oivaan sotilasaineistoon, joka tsaarilla oli. Minun vaikutelmaini mukaan oli joukossa epäilemättä sivistyskykyisiä aineksia. Huomasin tässä tilaisuudessa, samoin kuin jo 1866 ja 1870, kuinka nopeasti saksalainen upseeri ja sotamies sielullisissa tunteissaan ja asiallisessa arvostelussaan unohtaa, että vangiksi joutunut vastustaja oli hänen vihollisensa. Miestemme taisteluvimma lauhtuu hämmästyttävän nopeaan ymmärtäväiseksi sääliksi ja inhimilliseksi hyvyydeksi. Kasakoita vastaan vain nousi silloin yleinen viha. Heitä pidettiin kaikkien niiden eläimellisten raakuuksien tekijöinä, joiden alaisena Itä-Preussin kansan ja maan täytyi niin julmasti kärsiä. Kasakan huono omatunto sai kaikesta päättäen hänet, missä ja milloin suinkin voi, vangiksi joutumisen uhatessa poistamaan ne merkit, jotka osoittivat, mihin aselajiin hän kuului, — housujensa leveät nauhat.
Elokuun 30:ntenä yrittää vastustaja idässä ja etelässä vereksin ja jälleen kootuin joukoin ulkoa päin murtaa saartorenkaamme. Myszyniecistä, Ostrolenkan suunnalta siis, se siirtää uusia suuria voimia Neidenburgia ja Ortelsburgia kohti joukkojamme vastaan, jotka jo ovat kokonaan ympäröineet venäläisten keskustan ja sen vuoksi lähestyvää vastustajaa kohti kääntävät selkänsä. Vitkastelu on vaarallista, etenkin, kun Mlawasta lähestyvä viholliskolonna lentäjäin tuoman tiedon mukaan on 35 kilometrin mittainen, siis sangen voimallinen. Mutta me pidämme siitä huolimatta kiinni suuresta päämäärästämme. Samsonovin päävoima on kierrettävä ja tuhottava. François ja Mackensen työntävät uutta vihollista vastaan reservinsä, jotka valitettavasti ovat jo heikot. Niiden toimesta raukeaa venäläisten yritys lieventää Samsonovin tuhoa. Epätoivo on vallannut saarretut, kun taas mielen laimeus haittaa niiden toimitarmoa, jotka olisivat voineet tuoda vapautuksen. Tässäkin suhteessa Tannenbergin taistelukentän tapaukset antavat vahvistuksen vanhoille inhimillisille ja sotilaallisille kokemuksille.
Tulikehämme taajaan sullottujen, milloin yhtäänne, milloin toisaanne ryntäileväin venäläisten laumain ympärillä käy hetki hetkeltä lujemmaksi ja suppeammaksi. Rennenkampf näyttää tänä päivänä aikovan käydä Königsbergin itäpuolella Deime-linjan kimppuun Labiaun ja Tapiaun välillä. Hänen sankat ratsujoukkonsa lähestyvät Landsbergin—Bartensteinin suunnalta Tannenbergin taistelukenttää. Mutta me olemme jo Allensteinin luo koonneet vahvoja, voitonriemuisia, vaikka väsyneitä voimia niitä vastaanottamaan.
Elokuun 31:nen on meidän vielä taisteleville joukoillemme viimeinen sadon päivä, ylikomennollemme harkinnan päivä, miten sotatoimia on jatkettava, Rennenkampfille peräytymisen päivä Deimen—Allenburgin—Angerburgin linjalle.
Jo elokuun 29:ntenä oli tapausten kulku sallinut minun ilmoittaa Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni venäläisen Narewin-armeijan täydellisen tuhon. Vielä samana päivänä sain taistelutantereelle Hänen Majesteettinsa kiitoksen, isänmaankin nimessä. Siirsin tämän kiitoksen sydämessäni ja sanoissani esikunnanpäällikölleni ja uljaille joukoilleni.
Elokuun 31:senä saatoin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ilmoittaa seuraavaa.
"Ilmoitan alamaisimmin Teidän Majesteetillenne, että eilen rengas venäläisen armeijan suurimman osan ympärillä sulkeutui umpeen. XIII, XV ja XVIII armeijaosasto on tuhottu. Vankeja on tähän saakka yli 60.000, joukossa XIII ja XV armeijaosaston komentavat kenraalit. Tykit ovat vielä metsäin kätkössä, niitä kootaan. Sotasaalis on erinomaisen suuri, sitä ei voida vielä tarkkaan määrätä. Renkaan ulkopuolellekin jääneet armeijaosastot, I ja VI ovat saaneet suuria vaurioita, ne jatkavat paontapaista peräytymistään Mlawan ja Myszyniecin kautta."
Joukkojen ja niiden johtajain aikaansaannokset olivat valtavat. Divisionat olivat nyt majoittuneet ja Leuthenin taistelun kiitosvirsi kohosi niiden leiritulilta. Allensteinissa, uudessa armeijanpäämajassamme, astuin ritarikunnan vanhan linnan läheisyydessä olevaan kirkkoon jumalanpalveluksen aikana. Papin lukiessa loppurukousta lankesivat kaikki läsnäolevat, nuoret sotamiehet ja vanhat nostoväen miehet, äsken koetun valtavan elämyksen alaisina polvilleen. Heidän sankaritekonsa saivat näin arvokkaan päätöksen.
Masurin-järvien taistelu.
Vielä ei taistelun pauhu Tannenbergin taistelutantereella ollut vaiennut, kun ryhdyimme valmistelemaan hyökkäystä Rennenkampfin venäläisen armeijan kimppuun. Elokuun 31:senä saapui ylimmältä armeijanjohdolta seuraava sähköohje:
"XI armeijaosasto, kaartin reserviosasto, 8:s ratsuväkidivisiona annetaan käytettäväksenne. Kuljetus on alkanut. 8:nnen armeijan lähin tehtävä on itärajan puhdistaminen Rennenkampfin armeijasta.
Äsken lyödyn vastustajan takaa-ajo Varsovaa kohti liikenevillä joukoilla on suotava sen johdosta, että venäläiset Varsovasta etenevät Schlesiaa kohti.
Ajateltava 8:nnen armeijan käyttämistä edelleen Varsovan suunnalla, kun Itä-Preussin tila sallii."
Käsky oli täydelleen tilanteen vaatimusten mukainen. Se asetti meille selvän päämäärän ja toimitti meille keinot ja neuvot sen saavuttamiseksi. Me luulimme voivamme otaksua, ettei Samsonovin entisestä armeijasta enää ollut jäljellä muuta kuin pirstaleita, jotka joko jo olivat päässeet Narewin taa turviin taikka olivat sinne matkalla. Niiden verestys oli huomioon otettava mahdollisuus. Mutta varmaan siihen kuluisi melko paljon aikaa. Toistaiseksi näytti riittävältä antaa heikkojen joukkojen pitkin eteläistä rajakaistalettamme pitää näitä tähteitä silmällä. Loput kaikki oli vietävä uuteen taisteluun. Ei lisäjoukkojenkaan saanti lännestä sallinut meidän mielestämme nyt vielä lähettää voimia Narew-linjan yli etelään.
Mitä sana "Varsova" sähkösanoman jälkiosassa merkitsee, on meille selvää. Sovitun sotasuunnitelman mukaan piti Itävalta-Unkarin sotavoimain hyökätä Galitsiasta Venäjän-Puolan itäosaan, painopisteenä Lublinin suunta, kun taas saksalaisten voimain tuli Itä-Preussista Narewin poikki ojentaa liittolaiselle kättä. Se oli suuri ja kaunis ajatus, vaikka siinä asiain nykyisellä kannalla oli arveluttavia heikkouksia. Se ei ottanut huomioon, että Itävalta-Unkari Serbian rajalle lähetti voimallisen sotajoukon, eikä sitä, että Venäjä jo pari viikkoa sodan syttymisen jälkeen saattoi olla rajalla, että Itä-Preussiä vastaan oli lähetetty 800.000 moskovalaista ja kaikkein vähimmin sitä, että tuuma jo rauhan aikana kaikkine yksityisseikkoineen kavallettaisiin Venäjän yleisesikunnalle.
Nyt on Itävalta-Unkarin armeija liian rohkean hyökkäyksen jälkeen venäläistä ylivoimaa vastaan joutunut mitä vaikeimpiin rintamataisteluihin, meidän kykenemättä tällä hetkellä suoranaisesti auttamaan, vaikka sidommekin suuria vihollisvoimia. Liittolaisen tulee koettaa kestää, kunnes olemme vielä Rennenkampfinkin lyöneet. Vasta silloin voimme ryhtyä auttamaan, vaikkakaan emme koko voimallamme, niin kuitenkin sen suurimmalla osalla.
Rennenkampf on, kuten olemme maininneet, linjalla Deime—Allenburg—Gerdauen—Angerburg. Mitä vihollissalaisuuksia Masurin-järvien kaakkoispuolisessa seudussa piilee, sitä emme tiedä. Ainakin Grajewon seutu näyttää epäilyttävältä. Siellä on paljon levottomuutta. Vielä epäiltävämpi on Niemenin-armeijan selkäpuolella oleva seutu. Siellä marssitaan herkeämättä ja liikutaan ja kaikesta päättäen edetään lounatta ja länttä kohti. Rennenkampf saa epäilemättä lisävoimia. Venäläiset reservidivisionathan on kotimaassaan saatu taistelukuntoon. Ehkä on niinikään saatu vapaaksi vielä muutamia armeijaosastoja, joita Venäjän ylin armeijanjohto ei enää luule tarvitsevansa Puolassa olevia itävaltalaisia vastaan. Lähetetäänkö nämä joukot Rennenkampfille tai hänen läheisyyteensä joko suoranaiseksi avuksi tai antamaan meille isku odottamattomalta suunnalta?
Rennenkampfilla on, mikäli voimme arvostella, yli 20 jalkaväkidivisionaa. Hän on alallaan ja jää yhä alalleen meidän joukkojemme saapuessa lännestä junilla ja marssiessa taisteluun häntä vastaan. Miksi ei hän käytä suurimman heikkoutemme aikaa, joukkojemme väsymyksen aikaa, niiden taajaa keskitystä Tannenbergin taistelukentälle hyökätäkseen kimppuumme? Miksi hän jättää meille aikaa joukkojemme selvittelyyn, uuteen sijoittumiseen, lepoon, apujoukkojen tuontiin? Onhan venäläinen päällikkö tunnettu oivaksi sotilaaksi ja kenraaliksi. Venäjän sotiessa Itä-Aasiassa kaikui Rennenkampfin nimi kirkkaammin kuin minkään muun venäläisen johtajan. Oliko hänen silloinen maineensa liioiteltu? Vai onko kenraali väliajalla menettänyt sotilaalliset ominaisuutensa?
Sotilaan ammatti on usein hämmästyttävän nopeaan uuvuttanut voimallisiakin luonteita. Siellä, missä vuosi takaperin vielä oli toimitarmoista älyä, eteenpäin tunkevaa tahtoa, on ehkä nyt vain hedelmätön pää ja raukea sydän. Tämä on jo usein ollut sotilaallisen suuruuden traagillinen kohtalo.
Olemme avanneet ja taas sulkeneet Rennenkampfin syntikirjan Tannenbergiin nähden. Lähtekäämme nyt ajatuksissamme hänen pääkortteeriinsa Insterburgiin, emme häntä syyttääksemme, vaan käsittääksemme.
Samsonovin tappio osoitti kenraali Rennenkampfille, ettei saksalaisten 8:nnen armeijan pääosa ollutkaan Königsbergissä, kuten hän oli otaksunut. Suuria voimia hän kuitenkin edelleenkin otaksuu olevan tässä valtavassa varuspaikassa. Uskalletulta, liian uskalletulta tuntuu sen vuoksi marssia sen sivu ja Allensteinin seuduilla hyökätä voitollisen saksalaisen armeijan kimppuun. Vähintään se olisi epävarma yritys. Turvallisempaa on jäädä Kurisches Haffin ja Masurin-järvien välisiin lujiin puolustusasemiin. Näitä asemia vastaan eivät saksalaiset ensinkään voi pohjoisen puolelta käyttää kierto- ja saartotemppujaan, etelän puolelta se on sangen vaikeata. Jos he taas hyökkäävät rintamaa vastaan, syöksytään varalla olevin valtavin reservein heidän tykkitulen runtelemain joukkojensa kimppuun. Jos he uskaltavat tunkeutua järvialueen kannasten kautta, mikä näyttää epätodenmukaiselta, niin hyökätään pohjoisesta heidän kiertokolonnainsa vasempaan sivustaan, samalla kuin Grajevon suunnalta heidän oikeata siipeään ja selkäänsä vastaan työnnetään uudestaan muodostettu taisteluryhmä. Ellei mikään tästä kaikesta onnistu, niin hyvä — palataan sitten Venäjälle. Venäjä on suuri, linnoitettu Niemenin linja lähellä. Ei mikään pakollinen sotatoimi kiinnitä Rennenkampfia sen koommin Itä-Preussiin. Suunniteltu yhteistoiminta Samsonovin kanssa on mennyt myttyyn ja koska hänen armeijansa toivorikkaassa etenemisriennossaan tuhoutui, niin on parasta nyt olla varovainen.
Näin Rennenkampf saattoi ajatella. Ja arvostelijat väittävät, että hän todella näin ajattelikin. Suurta päätöstä ei tosin kuvastu missään kohden tätä ajatuksenjuoksua. Se ei liiku mitään rohkeita ratoja. Siitä huolimatta voi sen toteuttaminen tuottaa meille melkoisia suoranaisia vaikeuksia ja vaikuttaa arveluttavalla tavalla idän yleiseen tilanteeseen. Niemenin-armeijan suuri ylivoima mieslukuun nähden olisi riittänyt hajoittamaan meidän nyt vahvistetunkin 8:nnen armeijan. Rennenkampfin ennenaikainen peräytyminen taas riistäisi meiltä uusien sotatoimiemme hedelmät ja tekisi meille Varsovan suunnan ja samalla Itävallan avustamisen toistaiseksi mahdottomaksi.
Meidän täytyy siis olla samalla sekä varovaisia että toimeliaita. Tämä kaksinainen vaatimus antaa nyt alkaville liikkeillemme omituisen luonteen. Rakennamme leveän rintaman, joka ulottuu Willenbergistä Königsbergin seuduille saakka. Ennen syyskuun 5:ttä tämä on suurin piirtein tehty, sitten alkaa eteneminen. Neljä armeijaosastoa (XX ja XI ynnä I reserviosasto ja kaartin reservi) ynnä Königsbergin joukot, siis verraten suuret voimat, ryhtyvät toimiin Angerburgin—Deimen linjaa, siis vihollisen rintamaa vastaan. Kaksi armeijaosastoa (I ja XVII) lähetetään tunkeutumaan järvialueen kautta; 3:s reservidivisiona seuraa Masurin-järvien eteläpuolitse kiertävän siipemme oikeanpuolisena päätteenä, kun taas 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisiona pysyttelee osastojen takana valmiina ratsastamaan eteenpäin, heti kun järvikannakset on avattu. Tässä voimamme Rennenkampfin sivustaa vastaan. Toiset suhteet siis kuin niissä liikkeissä, jotka johtivat Tannenbergin voittoon. Pakko turvata joukkomme Rennenkampfin suuria reservejä vastaan saa meidät täten ryhmittämään voimamme. Näinkin leviää hyökkäysrintamamme, jossa seisoo 14 jalkaväkidivisionaa, 150 kilometrin pituiseksi. Onko vastustaja sen puhkaiseva?
Lähestymme syyskuun 6:ntena ja 7:ntenä venäläisten puolustuslinjoja ja tilanne alkaa käydä selvemmäksi. Suuria venäläisjoukkoja Insterburgin ja Wehlaun luona, ehkä vielä suurempia Nordenburgin pohjoispuolella. Ne pysyvät toistaiseksi alallaan eivätkä häiritse järjestäytymistämme taisteluun rintamansa edustalla.
Molemmat oikeanpuoliset armeijaosastomme, I ja XVII, alkavat syyskuun 7:ntenä murtautua järvijonon läpi, 3:s reservidivisiona lyö Biallan luona loistavassa taistelussa XXII venäläisen armeijaosaston toisen puoliskon hajalle. Uuden sotatoimemme ratkaiseva vaihe on edessä. Seuraavina päivinä saamme nähdä, onko Rennenkampf päättänyt ryhtyä vastahyökkäykseen, onko hänen tahtonsa siihen yhtä voimallinen kuin keinot. Sen melkoisen ylivoiman lisäksi, joka hänellä jo ennestään on, näyttää taistelukentälle saapuneen vielä lisää kolme reservidivisionaa. Odottaako venäläisten johtaja vielä enempää? Venäjällä on länsirintamallaan yli 3 miljoonaa taistelevaa sotamiestä; Itävalta-Unkarin sotavoimat ja meidän ovat tästä tuskin kolmasosa.
Syyskuun 8:ntena syttyy taistelu koko rintamalla. Rintamahyökkäyksemme ei edisty, parempi on menestys oikealla suvellamme. Siellä ovat molemmat armeijaosastot murtaneet järvisulun ja etenevät nyt pohjoista ja koillista kohti. Päämääränämme ovat nyt vastustajan selkäyhteydet. Ratsujoukoillamme näyttää olevan sinne vapaa tie.
Syyskuun 9:ntenä taistelu riehuu edelleen, Angerburgista Kurisches Haffiin saakka ei rintamalla ole sanottavaa menestystä, järvien itäpuolella sitä vastoin meikäläiset rohkeasti etenevät, vaikk'eivät molemmat ratsuväkidivisionamme kykenekään murtamaan odottamatonta vastarintaa niin nopeaan kuin olisi suotavaa ollut. 3:s reservidivisiona lyö monta vertaa lukuisamman vastustajan Lyckin luona ja vapauttaa meidät siis kaikesta huolesta etelän puolelta.
Mutta miten ovat sitä vastoin pohjoisessa asiat? Lentäjämme luulevat nyt selvään erottavansa kaksi vihollisen armeijaosastoa Insterburgin luona ja sen länsipuolella ja vielä yhden armeijaosaston on huomattu marssien lähenevän Tilsitistä päin. Mikä on oleva ohuiksi venytettyjen, rintamataistelua käyväin armeijaosastojemme kohtalo, jos niitä vastaan syöksyy 100-pataljoonainen venäläinen ihmisvyöry lujan yhtenäisen tahdon johtamana? Onko näin ollen järkeä siinä, että me tämän syyskuun 9:nnen iltana sanomme ja toivottelemme: "Rennenkampf, älä väisty rintamastasi, jota emme voi valloittaa, poimi laakereita hyökkäämällä keskustastasi!" Luotimme nyt täydelleen siihen, että me voimallisesti jatkamalla sivustahyökkäystämme voisimme jälleen riistää nämä laakerit vihollisten johtajalta. Valitettavasti venäläinen johtaja älyää nämä ajatuksemme; hän ei uskalla ryhtyä niitä voimakeinoilla vastustamaan, ja laskee siksi aseensa.
Syyskuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä tunkeutuvat tiedustelijamme Gerdauenin luona vihollisen juoksuhautoihin ja huomaavat ne tyhjiksi. "Vastustaja peräytyy." Tämä sanoma tuntuu meistä uskomattomalta. I reserviosasto tahtoo paikalla edetä Gerdauenista Insterburgia kohti. Kehoitamme varovaisuuteen. Vasta syyskuun 10:ntenä puolenpäivän aikaan täytyy meidän uskoa, että tuo epätodenmukainen ja toivomaton tieto on oikea. Vastustaja on todella aloittanut yleisen peräytymisen, vaikka siellä täällä vielä tekeekin tiukkaa vastarintaa, jopa hajanaiseen hyökkäykseen työntää meitä vastaan suuria joukkoja. Koko rintamamme etenee, minkä ehtii. Nyt meidän tulee saada oikean siipemme osastot ja ratsudivisionamme suunnatuiksi jyrkkään koillista kohti Insterburgista Kownoon johtaville vihollisen yhteyslinjoille.
Riennämme eteenpäin! Jos milloinkaan ja missään, on kärsimättömyys nyt ymmärrettävissä. Rennenkampf väistyy arvelematta. Hänkin näyttää olevan kärsimätön. Meidän kärsimättömyytemme tähtää menestykseen, hänen tuottaa sekaannusta ja hajaannusta.
Niemenin-armeijan osastot marssivat osaksi kolminkertaisissa taajaan lähekkäin sulloutuneissa kolonnissa Venäjälle päin. Liikkeen suoritus on verkallinen, sitä on suojattava työntämällä vahvoja voimia perässä tunkevia saksalaisia vastaan. Siitä syystä varsinkin käydään syyskuun 11:ntenä veristä taistelua Goldapista Pregeliin saakka.
Tämän päivän iltana selviää meille, ettei takaa-ajon suorittamiseen enää ole käytettävänä kuin muutama päivä. Yleisen aseman kehitys itäisellä sotanäyttämöllä alkaa vaikuttaa koko painollaan. Tiedämme enemmän aavistamalla kuin varmoista lähteistä, että liittolaisemme sotatoimet Puolassa ja Galitsiassa ovat kärsineet haaksirikon. Missään tapauksessa ei ole ajattelemistakaan, että voisimme hyökätä Rennenkampfin perässä Niemenin taa. Mutta jottei sotatoimemme suurissa piirtein vielä viime hetkessä epäonnistuisi, tulee vihollisarmeija saada niin heikonnetuksi ja runnelluksi, ennenkuin se saapuu Niemenin linjan suojaan, että joukkojemme pääosa voidaan vapauttaa yhteistyöhön Itävalta-Unkarin armeijan kanssa; tämä on käynyt kiireelliseksi pakoksi.
Syyskuun 12:ntena 3:s reservidivisiona saavuttaa Suvalkin, on siis Venäjän puolella rajaa. Stallupönenin eteläpuolella I armeijaosastomme on vähällä saada Rennenkampfin eteläisen siiven saarrokseen. Eräiden takaa-ajavain joukkojen suoritukset ovat loistavat. Ne marssivat ja taistelevat ja marssivat taas, kunnes sotamiehet uupumuksesta sortuvat. Toiselta puolen poistamme jo tänään kaartin reserviosaston taistelurintamasta, varataksemme sen uusiin tehtäviin.
Tänä päivänä saapuu ylikomentomme Insterburgiin, joka syyskuun 11:nnestä alkaen on jälleen saksalaisten käsissä. En siis vain ajatuksissani, vaan todellisuudessakin olen leveää itäpreussilaista valtatietä pitkin tullut ohi voitokkaiden itää kohti rientävien joukkojemme ja länteen päin kulkevain venäläisten vankikolonnain Rennenkampfin tähänastiseen päämajaan. Vast'ikään tyhjentyneissä huoneissa merkillisiä venäläisen puolikulttuurin jälkiä. Hajuvesien, juhtinahan ja savukkeiden tunkeileva haju ei voi hälventää muita löyhkiä.
Tarkalleen vuotta myöhemmin ajoin eräänä sunnuntaina päivän kestäneeltä metsästysretkeltä palatessani Insterburgin kautta. Automobiiliani ei laskettu ajamaan torin poikki, täällä kun piti vietettämän kiitosjuhlaa sen johdosta, että kaupunki oli vapautettu venäläisvaarasta. Minun täytyi kiertää toista tietä. Sic transit gloria mundi! Minua ei tunnettu.
Syyskuun 13:ntena joukkomme saapuvat Eydtkuhneniin ja ampuvat takaisinpäin tulvivien venäläisten laumoihin. Tykinammuksemme repivät hajalleen taajaan sulloutuneet joukot, laumavaisto ajaa ne jälleen kokoon. Valitettavasti emme tänäänkään pääse Wirballenin—Wylkowyszkin suurelle valtatielle. Vihollinen tietää, että tämä tuottaisi tuhon suurelle osalle sen ryhdittömiksi tulleista joukoista. Tien eteläpuolella se syytää sen vuoksi uupuneita joukkojamme vastaan kaikki, mitä sillä vielä on käytettävänään taistelunhaluista väkeä. Yksi ainoa päivä on meillä enää käytettävänämme takaa-ajoon. Sen kuluttua ovat Rennenkampfin joukot paossaan päässeet Olitan—Kovnon—Vilenyn välisen Niemenin osan länsipuolella oleviin metsä- ja suoseutuihin. Sinne emme voi tunkeutua niiden perässä.
Syyskuun 15:ntenä taistelut päättyivät. Masurin-järvien taistelu päättyi Venäjän puolella 4 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, jolla meikäläiset etenivät yli 100 kilometriä. Joukkojemme pääosa oli taistelujen päättyessä valmiina käytettäväksi toisaalla.
En voi tässä tehdä selkoa enää niistä loistavista töistä, joita von der Goltzin maanpuolustusdivisiona ja muut maanpuolustusjoukot näinä päivinä suorittivat eteläisellä raja-alueella ja oikeaa sivustaamme suojellessaan melkein aina Veikseliä myöten; ne kävivät siellä hyökkäykseen monta vertaa lukuisampaa vihollista vastaan. Lopputaisteluja näissä kamppailuissa kesti vielä senkin jälkeen, kuin olin eronnut 8:nnen armeijan komennosta. Joukkomme olivat silloin tunkeutuneet Ciechanowoon, Przasnysziin ja Augustowoon saakka.