III.
Julman paha kohtalo.
Valtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun 15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.
Jussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät, ollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se olisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:
"Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin … ikävä olisi ollut matkustaa pääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana sellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en kuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen vaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi… Helvetin harmi olla yleisön mielisenä… Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää, jotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat lupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi. Onhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja aikeita."
Vaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle antoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.
Jussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:
Vaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo, jolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla saapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt viettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä voisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea julkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä olivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin, varsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.
Jo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania, joka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä, mutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli kiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille. Kiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät matkalle.
Ilma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei kuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti astelivat eteenpäin.
Polku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi kolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä. Ystävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua, mutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta tultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin sanoen:
"Me olemme eksyneet… Se on Arp-joen kohina."
Niin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.
"Mitenkä nyt tehdään," jupisi Koponen.
"Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla," vastasi
Jurri.
"Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun välttämättömäsi on oleminen saapuvilla."
Nytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti että oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi perässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin tehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja tasasella.
"Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä," lausui Koponen iloisesti.
Mutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli lauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa alla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.
Vanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä: joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan kaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle, mutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa oli suden kuoppa.
Eräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa jo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.
Tällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen risujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan pylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi tulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.
Jos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat kaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta osittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.
Onnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena tervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi peto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen sopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi tulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen avarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta tulisessa uunissa.
Tämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä ja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin että ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.
Ensimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä, jotka onneksi olivat pudonneet muassa.
Näin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet, tarkasti silmäillen irvistelevää sutta.
"Missä Jumalan nimessä me olemme," kuiskasi vihdoin Jurri.
"Suden kuopassa! ymmärrätkö?"
"Voi hirvittävää!"
"Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!"
"Älä kiroo ystäväni… Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa, rukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse perkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa… Näetkö, miten hirveä. Minä näen sekä sarvet että sorkat."
"Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä, voi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen, mutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän pitäminen."
"Emmekö voisi päästä ylös?"
"Kaiketikin mahdotointa… Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat nerokkaasti rakennetut."
Niin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon avarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta keskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania olisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä samassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.
"Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme," huokasi Jurri, ruveten lukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.
"Älä nyt niin pilan pelkuri ole," lohdutti Koponen. "Susien seurassa on ulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan tuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee… Huuto tosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne herrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!"
Mutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä kului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui sateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän puhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä, sillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.
Aika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että kaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.
Tällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä huolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa. Toivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut, armosta oikialla ajalla auttaa heitä.