VII.
Iloa ja murhetta.
Suuri on sielun valta yli ruumiin. Jussi Koponen, äsken niin alakulonen, oli nyt ihan toinen ihminen. Koko olentonsa osotti jäykkyyttä ja luottamusta. Päivän pahat kohtalot olivat unohdetut ja täynnä kunnianhimoisia toiveita nukkui hän iloisiin uniin.
Seuraavana päivänä matkusti hän Parikkalaan, puhutteli tohtori Kernasta, joka heti kirjoitti pyydetyn todisteen. Sitte ajoi hän Kelan luo, jossa Kettunen ja Kakkuri jo ennen olivat asiaa tuumailemassa. Kela lukee heille valmiin valituskirjan, joka sangen nerokkaasti oli kokoonpantu ja yleisesti hyväksyttiin. Kela vakuutti asian olevan niin selvän, ettei onnellisesta päätöksestä ollut epäilemistäkään, josta riemuitsivat liittolaiset sydämmellisesti iloitsivat.
Valituksen allekirjoittajat olivat nuo kolme valiomiestä. Asiasta syntyi paljo sappea seurakuntaan, mutta Koponen vannoi tässä olevansa osatoin. Hän muka ei voinut siihen mitään että yleisö luotti häneen. Moni oli kyllin yksinkertainen uskomaan hänen teeskenneltyjä vakuutuksiansa, mutta asiain tyysten tuntiat oivalsivat kyllä tämän seikan juuret. Lampaan vaatteet eivät kyllin peittäneet vainoavaa sutta. Vaimo pian ymmärsi asian oikian laidan ja oli alussa sekä äkänen että surunen, mutta Kelan toimesta rupesi vihdoin hänkin Jussin puolustajaksi. Kela muka selvitti hänelle miten kunnioitetuksi tulisi kaikissa herras-seuroissa miehensä ansioin tähden. Vaimoon tarttui miehensä tauti tämän isoksi iloksi, jolla nyt kotonakin oli kenen kanssa voi haastella tästä elämänsä ilon-aineesta.
Tosin eli Koponen iloisessa toivossa, mutta kuitenkin alinomaisessa levottomuudessa niin kauan kun asia oli päättymätön. Alati oli hän liikkeellä, matkustain joka päivä Parikkalaan keskustelemaan ystävä Kelan kanssa, joka itsekseen nauroi miehen kunnianhimoa ja aina piti sitä hereillä sopivilla keinoilla.
Eräänä päivänä, Koposen taas käydessä ystävän luona, sai hän sen sydäntä kaivelevan tiedon, että maaherran virasto oli vaalin vahvistanut. Sepä oli murheen sanoma miehelle. Vapisevana uupui hän sohvalle, syvästi huo'aten. Kela katsahti häneen pilkallisesti ja veti suunsa pahantapaseen nauruun.
"Minä arvelen että teet minusta ihan pilkkaa," sanoi hän.
"Ei, veikkoseni, mutta minua kummastuttaa että asiaa niin julmasti paheksit. Eihän koira uida osaa ennenkun häntänsä kastuu. Nyt olen onnellisesta päätöksestä entistä varmempi."
"Niinkö sanot, veikkoseni," lausui Koponen tytyväisenä, pyhästen leukaansa.
"Sen sanon, ja sen täytänkin, sillä maaherran viraston päätös on niin kehnosti perustettu, että meidän on ylimmäisessä oikeudessa voittaminen."
"Luuletko, veikko, ystäväni tahtovan niin kauas vetää asiaa?"
"He olivat kaikki täällä eilen ja paperit menevät ensi postissa pääkaupunkiin."
"Kultaa ja päärlyjä olet sinä parempi," lausui Koponen ja käski ystävänsä kestikiivariin, jossa syötiin komea päivällinen ja juotiin helmeilevää viiniä päälliseksi.
Nämä olivat iloiset toivossa, mutta yleisö todellisesti. Nyt jo tunnettiin Koposen kujeet ja mielipiteet, jotka pistivät kaikille vihaksi ja maaherran päätös vastaanotettiin yleisellä mielihyvällä.
Olli Toiminen ei milloinkaan ollut herrainpäivämieheksi pyrkinyt ja olisi mieluisasti heittänyt sen toimen Koposelle, jos se vaan olisi rehellisyyttä käyttänyt, mutta Olli vihasi pimeyden töitä, jonka vuoksi häntäkin huvitti että kavaluus sai ansaitun lopun. Hän kyllä tiesi valittajain vetävän edemmäksi, mutta toivoi päätöksen tulevan saman. Hän siis matkusti pääkaupunkiin, jossa jo pari viikkoa oli herrainpäiviä istuttu. Niinkauan oli asia maannut ensimäisessä oikeudessa monein välipäätösten ja selitysten tähden ja vielä kauemmin se kaiketikin oli viipyvä siellä, jonne se nyt oli vedetty. Siis, miten sanottu on, matkusti hän paikalle, käyden edusmiestoimiinsa.
Se tosin kivisteli vastalahkoa yhdeltä puolelta mutta iloitti toiselta, sillä he elivät siinä luulossa, saavansa nähdä hänen täytyvän tulla takasin. Ja sepä vasta häpiä olisi! Tätä ajatellessa riemuitsi Koponen itsekseen.
Mutta aika kului. Oli jo kevät, pääkaupungista mitään kuulumatta. Ystävät kääntyivät epäilyksiin sillä he arvelivat Ollin viivyttelevän asiaa.
Koposen kunnianhimo oli muuttunut sappitaudiksi. Kaikkia ihmisiä kohtaan oli hän äkänen ja vaimonsa vakuutti hänen tuskin öilläkään voivan nukkua. Tapaus suden kuopassa oli päässyt liikkeelle ja sepä oli kova asia miehelle, jonka kunnia oli niin arka. Mutta kävipä miten mailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä aamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka sisällys oli seuraava:
"Hurraa veikko!
Me olemme ylioikeudessa voittaneet… Illalla tulemme minä ja muut ystäväsi Koivulaan.
Pikaisesti ystäväsi Kela."
"Kas sehän on selvä lause." Koponen suuteli paperia, sitkahutti vuoteelta, ilosta karjuen, joka vaimolle antoi syyn kutsua rengit, sillä hän luuli miehän tulleen hurjaksi.
Nämä jotka juuri olivat suuruksella lähimmäisessä huoneessa, kiiruhtivat kamariin, jossa löysivät isäntänsä polkkaa tanssimassa paljaassa paidassansa puolisonsa kera, myötänsä huutaen: "Hurraa, me voitimme."
Kaikki luulivat hänen tulleen hulluksi. Yksi renkilöistä otti rajusti häneen kiini, nostaen hänen lattialta korkealle, niin että hän jaloin potki kun väkisin kannettava karju.
Tämän vuottamattoman syleilevän kautta tuli Koponen taas entiselleen ja asia tuli selvitetyksi. Mutta kuitenkin oli Jussi renkien mielestä täysi narri.
Heikko-luontoisten on vaikeampi kestää iloa kuin murhetta ja niin Koposenkin. Hän lauleskeli koko päivän vuotellen ystäväinsä tuloa, joita oli päättänyt oivallisesti kestiä.
Vihdoin tulivatkin ystävät, ja nytpä alkoi iloa, syömistä ja juomista, jota kesti seuraavaan päivään.
Todellisesti iloinen oli Kela, joka pisti julkista pilkkaa suojeltaviensa, varsinkin Pekka Kettusen ja Jurrin kanssa, jotka kumpikin olivatkin pilamaiset. Viimeksi mainittu sai monta pistos-lausetta virsistänsä suden kuopassa ja itse Koponenkin sai kiusa-puheita, sillä Kela sanoi hänen ennen kaikkia täytyvän esitellä sellaisten laitosten kieltämistä. Mutta pian muuttui leikki yleiseksi iloksi saadusta voitosta. Jokainen iloitsi vasta-lahon häviöstä. He olivat vakuutetut vasta tulevan huudon onnellisesta päätöksestä, sillä olipa enemmistö heidän puolellansa ja he aikoivat kyllä varoa enää joutuvansa susien kynsiin. He sydämmellisesti nauroivat Ollia, joka muka täytyisi tulla takaisin, ja sepä olisi häpiä, jota ei ollut helppo pestä. Kela tarttui lasiin ehdotellen maljan uudelle edusmiehelle, johon hän vastasi kerskaavalla puheella, joka oli sekä ma'uton että mieletön. Viimeiksi juotiin kuolemaan asti kestävän ystävyyden malja, jonka tehtyä ilomielissä erittiin taas kohdataksensa toisiaan muutaman päivän kuluttua käräjätalossa, jolloin asia voiton kruunulla kaunistettaisiin.
Nytpä tuli kiire Koposen talossa. Laitettiin, näet, ompelioita, suutaria ja räätäriä kaupunkista kuntoon panemaan Koposen vaateasua. Siistinä ollaan, sanoi mies, joka tanssi sukissaan.
Koponen tarkasteli papereitaan ja kirjoitteli sääntöjä pehtuorille, jonka hoidettava talous oli hänen poissa ollessaan.
Kaikki oli valmis ja huutopäivä tullut.
Matkailiamme kulkivat tällä erää valtatietä päästäksensä väijyvät kuopat, mutta Koponen pysähtyi rouviin, sillä ei hän vieläkään tahtonut omistaa edusmieheksi pyrkivänsä. Hän tahtoi muka luultavaksi yleisön luottamuksen hänet kutsuneen, joten hänen siis oli siihen myöntyminen vaikka vastahakoisesti. Oli nytkin suuri rahvaan kokous Raivolan kestikiivari-talossa.
Monta morkka-sanaa saivat Pekka Kettunen ja Jurri niellä, sillä yleisöä kiukutti häpeälliset kujeet, jotka julkisesti tarkoittivat rehellisen miehen halventamista ja itsensä ylentämistä. Moni kävi vieläkin Koposen puolelle, sillä onhan se viehättävää olla voittavien joukossa. Moni sen teki päästäksensä toivottuun pitoon, jonka piti tulla oikein kunnollisen.
Mutta Koposen lahko oli hyvissä mielin huolimatta kaikilta puolin satelevista pilkoista. Jurri veikkoinensa oli vaiti, pannen sanat mieleensä ja päätti vast'edes kostaa. Nyt riemuitsivat salassa odottamasta voitostaan.
Mutta ilonsa ei ollut pitkä eikä kestävä.
Ystävänsä Kakkuri oli vielä poissa, eikä aikaa enää ollut kuin puolen tuntia. He tulivat julman levottomiksi. Kela lähetti molemmat ystävät joka paikkaan veikkoa hakemaan. Ne juoksivatkin ympäri kun vainoovat koirat, mutta menestymättä. Samassa helisi kello ja huuto alkoi, mutta Kakkuria ei kuulunut, ei kirjallisestikaan.
Toisen kerran tulivat he häviöön. Sepä vasta onnettomuus; kiukkunsa oli määrätön. Itse Kela oli todellisesti äkänen ja kiroili äänin senvietäviä holloja, joihin ei milloinkaan voinut luottaa. Kakkuri lienee joutunut lohiverkkoon; "nyt vaan puuttuu että sinä puutut ketun rautoihin," sanoi hän Pekka Kettuselle, joka kiukussa tömisteli maata suurilla saappaillansa.
Kiukun myrskyin vähän tyynnyttyä ajoivat ystävykset hakemaan Kakkuria.
Tultuaan muutaman kivenheiton kestikiivarista, näkivät Kakkurin, joka juosta hönkötti kuin puhaltava, paarmoin kiusaama sonni.
Kakkuri pysähtyi, molemmin käsin tarttuen rattaan aisaan saadaksensa puhaltaa. Kela nauroi hänen raivoa muotoansa, josta näkyi jotain merkillistä tapahtuneen. Hän oli niin hengästynyt että ei sanaakaan voinut lausua, jonka vuoksi häntä kehoitettiin istumaan rattaille, ja niin ajettiin rouviin, jossa Koposelle saisi tehdä tilin pois'olemisestaan.
Jurri huimasi hevoista ja aika vauhtia ajettiin rouviin.
Heidän ajaessa katsokaamme mikä oli syy Kakkurin poissa olemiseen käräjäpaikasta.
Timo Kakkuri oli, miten jo tiedämme, osallinen suuremmassa kalastus-yhtiössä, jonka tähden hän myöskin voi harjoittaa toistakin ammattia, joka oli sangen voittoisa. Hän, näet, kaupitsi tullaamatonta tavaraa ja oli monta kertaa pettänyt tullimiehiä, jotka eivät onnistuneet saada häntä pinteesen, sillä hän sekä maalla että vedellä aina luikerti pois heidän käsistänsä, josta syystä häntä sydämmellisesti vihasivat.
Kuluneena yönä oli hän onnellisesti saanut lastin tullaamattomia tavaroita. Kun hänen nyt oli mentävä valtiopäivämiestä huutamaan, oli hänestä hyvin sopiva ottaa mukaansa hyvän joukon ryytiä samassa saadaksensa ne kaupunkiin, sillä eihän nyt kenkään saattanut hänestä sellaisia epäillä. Ennen päivää oli hän siis laittanut hyvän joukon vaunulaatikkoihin. Epäluuloa poistaaksensa viivytti hän lähtöänsä. Vihdoin matkalle lähdettyä vihelsi hän polskan nuottia iloisimmassa mielialassa.
Makeissa ajatuksissa pitkitti hän matkaansa, sillä hänpä muka oli asettava uuden edusmiehen ja myöskin ansaitseva hyvän summan muassaan viemistä tavaroista. Mutta tulipa tapaus, joka hajoitti kaikki mielen viehätykset; sillä yhtäkkiä ilmestyi pensastosta kaksi miestä, jotka pysäyttivät hevosen, kolmannen näyttäessä pistolin suutta, käreällä äänellä lausuen:
"Ei askeltakaan etemmäksi; tavarat meidän käsiin. Nyt heti takaisin tullikamariin!"
Tämäpä vaikutti kun ukon lyömä. Kakkurin kaikki jäsenet värisivät ja naamansa oli keltatautisen näköinen.
"Nytpä Kakkuri, kaunis lintu, et pääsekkään käsistämme," lausui äkästynyt tullikersantti.
"Ottakaa hevonen ja kaikki," sanoi vihdoin Kakkuri, "mutta laskekaa minun herran nimessä. Tunnin kuluttua pitää minun olla Raivolassa herrainpäivämiestä huutamassa."
"Niinkö luulet?" väitti kersantti, "kas nytpä et petäkkään meitä, vaan olet itse petteessä; nytpä et pääsekkään kynsistämme. Saatuani pirun veneesen, niin olenkin mies soutamaan sen maalle. Tervetultua ruohostoon! sanoi ukko, viskasi eukkonsa nokkosiin, ja saman sanon sulle kunnon poika. Pidetäänpä tullikamarissa yhdessä lystiä, sillä minä arvelen sinun tavarasi ei olevan ihan arvotonta — hä-hä-hä!"
Nytpä syntyi keskustelu ja Kakkuri käytti kaikkia keinoja päästäksensä, mutta mies oli järkähtämätön ja sanoi hänen täytyvän tulla mukaan vaikka hän vaunuihin siottaisiin.
Paljon tuumailtua, jolahti Kakkurin mieleen tarjota seitsemänkymmentä markkaa jos hän heti pääsisi matkaansa, joka auttikin, sillä asia oli yhtä avoin lain hakemukselle.
Mutta aika oli kulunut ja Kakkurilla vaan oli puolen tuntia aikaa joutua määrä ajaksi paikalle, mutta matkaa oli koko penikuorma. Siis oli kiiruhtaminen, jonka vuoksi hän juosta hönkötti niin että santa ryöppysi ympärillänsä kuin lumipyry.
Ei siis kumma että hän oli sekä lämmin että hengästynyt kohdatessaan ystävänsä.
Tästä tapauksesta voimme oppia, että ahneus pettää viisauden ja että aina on paras ansaita leipänsä kunnian tiellä.