V.
Isäntä katkaisi vihdoin äänettömyyden ja lausui:
— Ehkä nuoret tahtoisivat lähteä ulos kauniiseen ilmaan?
Ja hymyillen hän lisäsi:
— Tarkotan Jannea ja Leenaa. Maisterin kanssa minä mielellään vaihtaisin pari sanaa, jos sopii.
Tämä oli kuin viittaus. Nuori pariskunta lähtikin iloisena ulos, emäntä pistäysi tupaan askaroimaan ja Eero jäi kahden kesken Leenan isän, tuon omituisen ukon, kanssa kamariin. Hän muisti, mitä viimeisen käyntinsä jälkeen oli tuntenut ja paperille pannut, ja sama syvän kunnioituksen tunne rupesi nytkin nousemaan hänen sielussaan.
Ukko tuli istumaan pöydän toiseen päähän, Jannen jättämälle paikalle, ja vedettyään pari savua piipustaan, sanoi nuorelle kumppanilleen:
— Ei maisterin pidä luulla, että olen tungetteleva, vaikka sanoin suoraan, että mielelläni puhelisin kanssanne.
— Älkää kutsuko minua maisteriksi, pyysi Eero keskeyttäen. — En ole mikään maisteri enkä liioin arvonimiä rakasta.
— No sitten vain teitittelen. Asia on se, että minä heti ensi näkemältä huomasin, että teissä onkin kansan miestä eikä tavallista herraa. Te uskotte Jumalaan samalla lailla kuin kansakin ettekä tee eroa ihmisten välillä, vaikka kokemuksenne eivät vielä olekkaan suuret.
Eero ei osannut tähän mitään vastata siinä mielentilassa, missä hän nyt oli, ja ukko jatkoi:
— Valitettavasti on yleensä olemassa niin suuri ero sivistyneen luokan ja kansan välillä, etteivät ne yhtään ymmärrä toisiansa. Minä en sentään saata lukea tätä niin paljon kansan viaksi kuin sivistyneitten, koska jälkimäisille on annettu ymmärryksen avain: tieto… Sivistyneet ikäänkuin pelkäävät lähestyä kansaa, pitävät sitä tyhmänä ja ilkeänä, luulevat, että jos kansalle annettaisiin tiedon päärlyjä, niin se tallaisi niitä jalkojensa alle kuin siat ja vielä kääntyisi repimään antajiaan kuin koirat. Mutta suuresti he erehtyvät… Kyllähän puhutaan paljon kansan sivistyttämisestä, muttei siinä ole kyllin, että sitä opetetaan lukemaan ja laskemaan. Ei kaikilla ole halua eikä aikaa kylliksi, jotta itse kirjallisuuteen syventyisivät, eikä kansa sitä arvaakkaan tehdä, kun luulee jo kaiken tiedon ja viisauden olevan sanottuna kirkonopissa. Kansa pitää lukua useinkin turhana ajanviettona, jopa turmelevanakin. Mutta tämä johtuu kaikki siitä, ettei sivistynyt luokka esiinny aivan vilpittömästi ja tunnusta, että niin ja niin on… Meillä oli äsken puhe kirkosta. Siinä tarvittaisiin perinpohjainen puhdistus ja muutos, ei ainoastaan itse laitoksessa, mutta ennen kaikkea opissa. Ei nykyinen kirkonoppi ole kristinuskoa enemmän kuin tämä tupakkisavu on elävää henkeäkään. Se ihan selvästi raamatusta näkyy, ja kyllähän sen tekin tiedätte… Suomen kansan henkinen elämä on aivan kuin uuvuksissa, se on pinnalta karkotettu pysyttelemään vain sydämessä ja mielessä, ja kansa ihan odottaa vapauttajaansa… Onhan tosin työväenliike vaikuttanut paljon hyvää, paljon, paljon, mutta siltä puuttuu yksi: henkinen suuruus.
Eero ymmärsi. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti ja hän olisi tahtonut langeta polvilleen tuon ukon eteen.
— Kuinka te olette noin viisas! hän huudahti.
— Mikä viisas minä olen, olenpahan oppinut hiukan ajattelemaan. Olen nähnyt yhtä ja toista ja olen lukenutkin.
— Niin, se kysymys juuri on ollut kielelläni: te olette varmaan paljonkin lukenut?
— Onhan tullut luettua yhtä ja toista. On minulla kirjojakin.
Eero heitti pikaisen silmäyksen ympäri huonetta, mutta ei nähnyt yhtään kirjaa. Ukko sen huomasi ja sanoi:
— Ei ole tullut pidettyä niitä näkösällä. Tuolla ne on minulla arkussa.
Hän osotti pään nyökäyksellä samaa vanhanaikuista, rautakiskoilla koristettua arkkua, jonka päällä äsken oli istunut, ja Eero tunsi jonkinmoista kunnioitusta tuota vanhaa kalua kohtaan.
— Teillä taitaa olla niitä oikein paljonkin? hän kysyi.
— Ehkä haluttaa katsella?
Tietysti Eeron teki mieli, ja ukko otti avaimen pöytälaatikosta, lähti aukaisemaan arkun munalukkoa sekä väänsi kannen auki.
— Tässähän ne olisivat.
Eero oli kumarassa aarre-arkun yli, ja vanhus seisoi vieressä suorana ja tyynenä, piippuaan poltellen.
Oli siinä kirjoja paljonkin, kaikki siistinä ja hyvässä järjestyksessä. Eero ahmimalla ahmi nimen toisensa perästä ja huudahti innostuneena:
— Mutta teillähän on miltei koko suomalainen kirjallisuus!
Ukko hymyili ja vastasi:
— Kyllähän minulla se olisi, jos olisivat varat riittäneet. On sitä näidenkin takia saanut suolivyötään kiristellä.
— Ja kaunokirjallisuutta teillä on näin paljon!
— Siitä välehimmin pidänkin. Päivärinta se on ollut minun herättäjäni… niinkuin monen muun, sanoi ukko vakavasti.
— Vai niin, ihmetteli Eero, — mutta mielestäni teillä on toisenlaiset ajatukset kuin Päivärinnalla… Hän — kuinka sanoisin — hän kunnioittaa sivistynyttä luokkaa semmoisena kuin se on…
— Enkö minä sitten? Kunnioitan maar tietoa missä vain sitä on, mutta ehkä tarkotatte, ettei Päivärinta puhu selvää kieltä esim. kirkonopin suhteen?
— Niin, sitähän minä tässä tavottelinkin — — —
— Lukekaa tuo "Volmari", niin näette. Se kertomus on ikäänkuin yksi ainoa kysymys, kuka Jumala on.
— Kas, sitä en ole lukenutkaan.
— Niin. Mutta kyllähän myönnän, sanoi vanhus, — että on Minna Canth puhunut selvempää kieltä. Hän se on terävä nainen ja puhuu totuuden peittelemättä.
"Torppari-ukko Suomen intelligentimmän ja syvämietteisimmän kirjailijan ihailija!" Eeron päähän ei voinut olla pälkähtämättä tuo vertaus, niin vieras kuin sellainen ajatus muuten hänelle olikin. Hän tarttui kirjaan, nosti arkusta ja luki "Minna Canth. Kovan onnen lapsia." Hän käänsi kansilehden ja luki sisäpuolelle reunaan jotakuinkin tottuneella käsialalla kirjotetun nimen: "Väinö Honkamaa. Vuonna 1888."
— Sekö se on nimenne? Oikea vanha viisas Väinämöinenhän sitten olettekin… Mutta torpan nimi on Hölisevä?
— Torpan nimi, niin. Minä olen syntyisin Pohjanmaalta Honkamäen eli
Honkamaan torpasta Kuusamon pitäjän L—n kylästä.
— Ja näin olette joutunut etelään?
— Joutuuhan sitä.
Eero taas katseli kirjoja. Kalevalan kansilehteen oli sisäpuolella omistajan nimen alla kirjotettuna: "sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." Mistä hänelle lie mieleen juolahtanut kysyä:
— Ehkä itsekin kirjottelette?
— Onhan tuota joskus tullut tuhrittua yhtä ja toista ennen maailmassa… Ei minkään arvoista.
— Onko painettukin?
— Jokunen pätkä sanomiin.
— Vai sanomiin? En näe täällä yhtään sanomalehteä nyt?
— Eihän sitä enää näin vanhana… Sanomat ovatkin tulleet ikäviksi.
Eero hymyili ja nousi kyykkysiltään. Arkun kansi suljettiin paukulla ja pantiin lukkoon takaisin. Avain pistettiin pöytälaatikkoon.
— Kyllä on mahtanut teillä olla kirjava elämä? Eero kysyi, kun he aivan kuin sanattomasta sopimuksesta olivat jälleen istuneet paikoilleen.
— Ei tuo niin järin kirjava ole ollut, pääpiirteissään hyvinkin yksinkertainen. Mutta ainahan sitä ihminen joutuu tekemisiin toisten kanssa, ja silloinpa tuota oppii, jos kokeekin.
— Kertokaa minulle elämästänne. Kuinka olette asettunut tänne niin kauvaksi syntymäseudultanne?
— Hm, sehän se juttu olikin, sanoi ukko ja kopisti porot piipustaan. Hän mietti tuokion, pisti piipun taskuunsa ja jatkoi sitten: — meitä oli kolme lasta, kaksi sisarusta ja minä, vanhin. Isä oli rikkaan talonpojan torpparina, ja elämä sujui joltisenkin niin kauvan kuin hän ja äiti elivät, molemmat vanhemmat kun olivat työteliäitä ja siivoja ihmisiä. Ei juuri voita suuhun vuotanut, muttei puuttunut puhdas leipäkään, jollei kova halla sattunut. Maata muokkailtiin, peltoa pengottiin, ja vähitellen syntyi viljavia vainioita Honkamäen ympäri. Kaikki olisi saattanut hyvinkin luonnistua, ellei isä äkkiä olisi sairastunut. Mikä lie häneen tullut, kylmettyi kevätpuolella — sinä vuonna olikin harvinaisen raaka talvenloppu — ja paneutui vuoteelle. Eikä se ollut ainoa isku, joka onnellista perhettämme kohtasi. Eräänä päivänä tuli talon isäntä ja ilmotti, että hän tarvitseekin torpan maat itseään varten ja aikoo ne ottaa isältä. Siinä ei auttaneet mitkään rukoilemiset, kun ei ollut kirjotettua kontrahtiakaan… Kai oli isäntä iskenyt silmänsä kauneihin peltoihimme… Niin no, isän sairaus tuosta vain yltyi, ja helluntaina hän laskettiin ruumiina maahan. Mutta sitä ei kestänyt äitimme, joka muutenkin oli heikonlaiseksi käynyt valvomisesta ja rasituksesta. Tuskin viikkoa kului, niin jo hänkin makasi kuolleena. Siinä sitten oltiin kolmisin sisareni ja minä, turvattomina suremassa…
Ukko oli vähän aikaa vaiti, sitten uudisti kertomuksensa:
— Niin no, mitä niistä vanhoista muistoista… Minä olin silloin kuusitoistavuotias ja olisin hyvinkin jaksanut torppaa hoitaa ja siskojani elättää. Leena, joka oli viidennellätoista, olisi sisäaskareet toimittanut. Mutta mikä auttoi, kun piti lähteä tiehensä ja jättää oma rakas kotinsa… Seuraava talvi se olikin vaikea. Leena oli päässyt piikatytöksi muutamaan taloon ja minä toiseen renkipojaksi, mutta Mari, joka oli vain yhdeksänvuotias, ei vielä työhön kelvannut, vaan joutui huutolaisena entisen isäntämme luo, jossa häntä huonosti ja raa'asti kohdeltiin. Tuo oli minun, muun surun ohessa, niin vaikea nähdä ja kuulla, kun en auttaakaan voinut, että rupesin vihaamaan paikkakuntaa ja sen asujaimia ja kaihosin pois koko seudulta…
Taas oli ukko hetken ääneti, ennenkuin jatkoi:
— Syksyllä otin papinkirjan, jätin syntymäseutuni ja rupesin kulkemaan merta kohden. En ollut oikein varma aikomuksistani ja niin tulinkin jääneeksi muutamaan pitäjääseen Oulun läheisyyteen, jossa sain pestin eräässä hyvinvoivassa talossa. Sattui sitten niin pahasti, että rakastuin tyttöheitukkaan, joka minut kumminkin petti ja meni mieluummin Oulun herralle jalkavaimoksi. Ei maittanut olo enää silläkään paikkakunnalla. Kuului siihen aikaan olevan valtiontyötä kaakkoisosassa maata, ja niin tulin kuin tulinkin Viipurin tienoille Saimaan kanavan kaivaustöihin. Pari vuotta siellä oltuani syttyi Itämainen sota, ja Englannin laivat tulivat Suomen rannikkoa hätyyttelemään. Tarttuipa yleinen sotainto minuunkin, menin vapaaehtoisena ruotuväkeen ja olin mukana kahakoissa, vähäisissä rantataisteluissa. Minulla oli kumppanina eräs hyvä ystävä, hän sai kerran muutamassa kahakassa kuolinhaavan ja heitti henkensä. Olin hänen vuoteensa vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän puhui paljon kaunista ja antoi minulle sormuksen käteen. "Pidä sinä tämä", hän sanoi, "sen olen tyttöseltäni saanut. Hän on nyt yksin maailmassa, piikana Helsingissä. Ota hänet ja minä siunaan sinua vielä haudan takana." Niin hän sanoi sanasta sanaan ja kuoli. Minä lähdin sodan loputtua Helsinkiin, tapasin tytön ja kerroin hänelle kuolleen sulhonsa viimeiset sanat. Hän vain itki eikä puhunut mitään. Mutta minä olin häneen jo mieltynyt. Päätin odottaa, kunnes surunsa lauhtuisi, ja menin takaisin valtiontöihin Viipuriin. Kun kanava valmistui, palasin Annan luo ja kosin. Hän suostui. Meillä oli molemmilla vähän säästöä, vietimme häämme, sain vielä valtiontyötä — rautatietä kun silloin alettiin rakentaa —, ja niin sitä elää huilailtiin vuosi toisensa perästä. Tuli lapsiakin ja jo rupesi oma koti pyörimään mielessä. Ja rautatiellä ansaituilla rahoilla hankittiin tämä Hölisevän torppa… Siinähän se on mun elämäni.
— Ja sama Anna-tyttö se nyt on tämä teidän emäntänne?
— Sama.
Vanha torppari oli puhunut tyynesti, teeskentelemättömästi, miltei kuivasti. Hän kertoi tapahtumat sinään, ja Eeron mielikuvitus sai lisätä niihin kuuluvat tunteet. Eero oli kiintynyt tuon elämäntarinan yksinkertaiseen kauneuteen, mutta hän kaipasi yhtä seikkaa; että vanhus olisi kertonut vähän sisällisistä taisteluistaan. Ja tämän ajatuksen valtaamana hän alotti:
— On teidän elämässänne ollut paljon merkillisiä tapahtumia…
Ukko käsitti ja vastasi heti toisen ajatukseen:
— Ainahan joku, mutta ei ne tapahtumat kasvata ihmistä, vaan se opetus, jonka hän kokemuksistaan ottaa. Ihminen kasvaa vasta silloin, kun hän itse ajattelee.
— Kertokaa vähän minulle henkisistä kokemuksistanne, pyysi Eero innokkaasti.
Vanhus hymyili ja sanoi:
— Me kansan lapset kehitymme paljon hitaammin kuin sivistyneet ymmärryksemme puolesta: vallan nuorena en vielä mitään ajatellut. Mutta sitten kun rupesin ajattelemaan, ajattelin ehtimiseen. Ja paljon oli miettimistä. Olin nähnyt ihmisiä, hyviä, jos huonoja, mutta Jumalaa en nähnyt. En ymmärtänyt elämää, en olevia oloja. Näin ympärilläni pahan rehottavan, pahan usein voittavan. Näin sotaa, murhaa, petosta. Näin sielun tuskaa, koin sitä itse. Kysyin: minkä tähden? mitä varten? En löytänyt vastausta…
— Mutta lopulta löysitte?
— Tulihan vastaus, kun tuli Jumala.
— Ja se oli?
Ukko katsoi Eeroon tutkivasti, mutta samalla lempeästi.
— Sen te itsekin tiedätte, hän sanoi. — Eikä se olekkaan mikään uusi totuus. Ihmisessä on pahan juuri, mutta ihmisessä on hyvänkin. Jumala on se hyvä, ja hyvässä on elämä.
— Niin juuri, niin juuri, todisti Eero kuiskaten, ja hänen sielunsa värisi riemusta.
Ihmissielu on kuin taivas, joka kätkeytyy pilvien peittoon. Se pilkistää näkyviin, jos intohimojen tuulispäät tai murheitten vihurit repivät pilviä palasiksi, mutta se loistaa kirkkaudessaan ainoastaan silloin, kun rakkauden aurinko on muuttanut pilvet kyyneliksi, ja sen syvyydet siintävät silmiin, kun tiedon tähdet tuikkivat mielenrauhan talviyössä.
Tässä keskustelussa torpparivanhuksen ja nuorukaisen välillä poistuivat vähitellen kaikki sieluja erottavat pilvet, ja he saivat tuntea täydellisen keskinäisen ymmärryksen harvinaista onnea.
Puoleksi itsekseen vanhus jatkoi:
— Ihmisen haltuun on annettu tämä maapallo, hänen tulee sitä kaunistaa ja onnellistuttaa. Kun sen ymmärsin, olisin minäkin tahtonut jotakin tehdä. Olisin tahtonut, ja kaikesta sydämestäni. Mutta se ei ollut sallittu. Ei ollut minulla siihen kykyä…
— Mitä olisitte tahtonut tehdä? kysyi Eero kummeksien.
— Olisin tahtonut sitä, mitä tekin tahdotte: ilmottaa totuus muillekin.
— Mutta…
Ukko teki keskeyttävän liikkeen.
— Sain kyllä elämälläni todistaa totuudesta, mutta sieluni paloi suuremmasta halusta. Ja silloin, te nuori sivistynyt mies, silloin tein havainnon, joka mieltäni katkeroitti. Näin ympärilläni ihmisiä, joilla oli tietoa ja kykyä. Mikseivät he ryhtyneet työhön? Mikseivät etsineet ensin Jumalan valtakuntaa? Miksi toinen vuovasi itselleen rikkautta, miksi toisen piti hoitaa korkeata virkaansa, toisen olla valmiina ihmisiä tappamaan? Miksi oli elämässä niin paljon puuhaa? Miksi rakennettiin rautateitä, kaivettiin kanavia, pystytettiin komeita kirkkoja? Eikö se yksi olisi ollut paljon tärkeämpi?… Sitä en minä silloin yksinkertaisena kansan miehenä ymmärtänyt… Oliko se sivistys? Sivistyskö se ihmisiä sokaisi, sekö se heiltä vei siveellisen tarmon? Ja hetken päästä:
— Syvällä ovat pahan juuret.
Hänen kasvonsa synkistyivät. Hän painoi päänsä alas ja huokasi.
Eero oli kuin huumeessa. Hän ei tiennyt, mitä olisi tahtonut tehdä. Koko hänen sielunsa huusi: sinä olet minun ystäväni ja opettajani, sinä harmaapää vanhus minua ymmärrät, sinä olet se, jota ikäni olen etsinyt. Minä tahtoisin syleillä sinua, kunnioittaa sinua, saada sinua ymmärtämään, että minä tahdon tehdä, mitä et sinä ole voinut…
Ukko katsoi taas ylös ja sanoi:
— Vaan toivon, toivon yhä. Ei Jumala sittenkään petä. On ihmiskunta kerran lunastettava.
Eero ei saattanut istua paikoillaan. Hän nousi kävelemään. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Yhtäkkiä hän kääntyi ukon puoleen ja sanoi:
— Minä tahtoisin kertoa teille jotakin itsestäni! Vanhus ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Leikillisen tyynesti hän virkkoi:
— Sitähän minä tässä olen odotellut. Jo viime kerralla teidän täällä käydessänne näin, että teitä painaa jokin suru. Oletteko kahden vaiheella jonkun tulevan askelenne suhteen vai onko jotakin tapahtunut, jonka syytä ette ymmärrä? Kertokaa minulle surunne. Ensi hetkestä olen teitä rakastanut.
Hänen sanansa olivat niin herttaiset, että Eeron sielusta katosi kaikki liiallinen tunteellisuus. Hän rauhottui nopeasti ja istui entiselle sijalleen.
— En minä oikeastaan enää sure, hän sanoi, — ja kumminkin olette arvannut oikein. Sillä minä olen surrut, ja suru jättää jälkiä.
Ja sitten hän rupesi kertomaan. Hän kertoi omasta lapsuudestaan, kertoi pettymyksistään yliopistossa ja sanakiistoistaan enonsa kanssa köyhyydestä ja rikkaudesta. Mutta kun hän joutui ystäviinsä, silloin vasta hänen kielensä kahleet katkesivat. Hän innostui omista muistoistaan, kertoi Resurgetin liitosta ja heidän päätöksestään "ruveta hyviksi", ja kuinka hän olisi tahtonut antaa henkensä, jotteivät Aarno, Tuomo ja Harry koskaan olisi päätöksessään horjuneet. Kun hän sitten tuli tuohon tapahtumaan, joka heitti Aarnon, Tuomon ja hänet uuteen elämään, mutta erotti Harryn heidän piiristään, niin hänen äänensä hiljeni ja kasvonsa saivat murheellisen ilmeen. Ja sitten oli kaikki vain surua ja ikävyyttä. Pojat eivät viihtyneet uudessa elämässä. He hylkäsivät hänet, he hylkäsivät heidän yhteiset pyrintönsä, he pakenivat takaisin maailman turviin… Ja sen lisäksi hänellä vielä oli suru kirjastaan, mutta se oli nyt onnellisesti ohi…
— Mutta ystäviäni en sittenkään oikein ymmärrä. Miksi he luopuivat minusta? Enkö minä osannut näyttää heille totuutta? Enkö rakastanut heitä kylliksi, enkö kaikessa näyttänyt esimerkkiä?… Mutta voi, ettekö luule, että jos meillä olisi ollut pieni yhteinen maatila, jossa olisimme saaneet tehdä ruumiillista työtä, ettekö luule, että he silloin olisivat päässeet totuuden oikeaan tuntemiseen?
Vanhus oli kuunnellut mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja osanotolla. Eero tunsi koko ajan, että häntä ymmärrettiin. Kun hän oli lopettanut, istuivat molemmat ääneti. Ukko näkyi miettivän. Vihdoin hän alkoi puhua ja sanoi:
— Tuo kertomuksenne on sangen omituinen… Hm… Aina käy niinkuin on sallittu… En usko teidän mökki- eli maatila-tuumaanne. Eivät ystävänne siitä olisi oppineet totuutta näkemään. Jokaisen ihmisen täytyy käydä omia teitään… Jos olisivat uskaltaneet Jumalaan, olisivat itse vapaaehtoisesti ryhtyneet ruumiilliseen työhön… menneet rengeiksi johonkin taloon…
— Niin, niin, minä en näyttänyt kaikessa esimerkkiä, sanoi Eero, mieli ahdistettuna, — en näyttänyt. Olisi minun sittenkin pitänyt itse ensimäisenä ruveta ruumiillista työtä tekemään.
— Miksi? Ei ihminen ole kenenkään opettajaksi asetettu.
— Ei opettajaksi, mutta tien viittaajaksi, itse edellä astuen.
— Totta, mutta ei esimerkin näyttäminen saa tapahtua toisten tähden, vaan totuuden. Ei ihminen saa ajatella: "minä käyn edellä, että toiset tulevat perässä." Ei ihminen ole kenenkään pelastaja eli vapahtaja. Totuus yksin vapauttaa. Ihmisen pitää ajatella: "minä käyn, sillä totuus kutsuu." Hänen ei tarvitse ajatella toisia, sillä ainoastaan jos totuus häntä kutsuu ja hän sen ääntä kuuntelee, kutsuu totuus muitakin hänen kauttansa… Ymmärrättekö?
— Tarkotatteko siis, että totuus ei kutsunut minua ruumiilliseen työhön?
— Ei kutsunut silloin… Se kutsui teitä toiseen työhön. Ette silloin voinut uskoakaan, että teidän piti ruveta rengiksi. Te uskoitte koko sielullanne, että teidän tehtävänne silloin oli kirjottaa…
Eero hämmästyi. Ukon sanat loivat uutta valoa koko hänen elämäänsä.
— Entä ystäväni? hän kysyi hiljaa. — Miksi he luopuivat hyvään pyrkimisestämme?
— Älkää niin kysykö, vastasi vanhus. — Teidän sielunne nyt kysyykin: miksi he luopuivat minusta?
Eero tunsi punastuvansa. Torppari jatkoi:
— Kun ette heitä enää pyydä itsellenne, silloin he palaavat luoksenne.
— Mitä?… Luuletteko?…
— Ei ennen.
— Uskotteko siis, että he palaavat totuuden luo?
— Sen uskon varmaan.
— Sen uskon minäkin, sillä ovathan he hyvän ymmärtäneet?
— Kertomuksestanne päättäen he ovat sen ymmärtäneet, sillä muuten eivät olisi langenneet.
— Te annatte minulle toivoa!
— Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran on ymmärtänyt. Hän lankee hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta se on kaikki vain hyvän voitoksi… Luottakaa te sallimukseen ja palvelkaa Jumalaanne, tehkää mitä totuuden henki omassatunnossanne teille käskee… tehkää tälle kansalle hyvää… Teidän ystävänne valmistuvat omiin tehtäviinsä…
Mutta Eero tunsi oudon riemun syttyvän sydämessään, ja valo täytti hänen sielunsa.
… Ja nyt hän oli matkalla kotiin. Oli heittänyt hyvästit noille ihmisille ja kulki yksin metsässä.
Mutta metsä oli kuin temppeli. Kuin pylväitä pyhäkön olivat korkeat hongat, kuin holvikaaria tuuheat oksat ja lehdiköt. Ja tuulen humina oli pyhää soittoa.
"Jospa voisin temmaista sydämeni rinnastani ja panna alttarille uhriksi kansalle. Jospa voisin itkeä itseni viisaaksi ja hyväksi ja sitten hymyillä kaiken voittanutta lempeä kansani sydämeen!"