VI.
Kului kesä, tuli syksy. Satoi ja tuuli. Harmaa oli taivas, ruskeanharmaa. Elämä monenkin mielestä alkoi kelmetä, kylmetä…
Mutta Eeron mieli nousi.
Korehturiluvut ja muut valmistavat puuhat olivat onnellisesti ohi, pari viikkoa sitten kirja oli ilmestynyt painosta ja nyt se valkokantisena hohti kirjakauppojen ikkunoissa. "Nuorukaisen mietelmiä" siinä seisoi isoilla kirjaimilla ja sitten pienemmillä "kirjottanut Z." Eero oli vanhaa salanimeään käyttänyt osaksi omasta halusta, osaksi kustantajan neuvosta.
Vapaakappaleita hänellä oli vieressään pöydällä, ja enolleen, ystävilleen ja Väinö-vanhukselle hän niitä jo oli lähetellyt. Pääkaupungin lehdissä ei vielä ollut kirjaa arvosteltu ja maaseutulehtiä Eero ei ollut nähnyt. Mutta yksityisiltä tahoilta hän oli kuullut, että kirja herätti huomiota ja että sitä innolla luettiin. Olipa tullut kirje Tuomoltakin, joka kiitteli ja sanoi, että oli "toisesta osasta" paljon pitänyt.
Eero odotteli nyt jännityksellä, mitä suuret lehdet sanoisivat. Ei hän uskaltanut kiitosta toivoa, mutta kunpa edes olisivat hyökänneet vastaan. Se jo vaikuttaisi, että kirja leviäisi ja sen aatteet…
Kummallisen reippaaksi hän tunsi itsensä, mutta välistä tuppasi epätoivokin tulemaan. Kuitenkin hän sen karkotti luotaan, ja mielensä oli nousemassa.
Koputettiin ovelle.
— Sisään!
Samalla Eero hyppäsi saliin katsomaan, kuka tuli: oli iltapäivä eikä hän ketään odottanut.
— Täti! Sinäkö, täti! hän huudahti ilosta hämmästyen. — Sinäkö tänne vaivautunut tämmöisellä tuulisella säällä!
Hän auttoi kappaa päältä ja suuteli tervehdykseksi.
— Tänne minä tulin, selitti täti, — et sinä kumminkaan meillä tänään olisi käynyt. Kuka sen tietää, kuinka kauvan olisimme saaneet sinua odottaa. Kaarlo-enosikin valitti, ettet nyt ollut kotona.
Eero vei tätinsä sohvaan istumaan ja kysyi:
— Miksikä sitten juuri tänään?
— Arvasinhan sen. Etkö ole tämänpäiväistä lehteä lukenut?
— En, eihän tänne sanomalehtiä tulekkaan minulle enkä ole käynyt isäntäväen puolella.
— Voi, voi, lapseni, arvasinhan sen. Kas tässä. Täti oli hommissaan, se näkyi. Hän otti taskustaan kokoonkäärityn sanomalehden ja ojensi Eerolle.
Eero jo tiesi, mistä oli kysymys. Hänen kätensä vapisi.
— Toisella sivulla. Lue.
Eero aukaisi lehden. Magneettisella voimalla hänen silmänsä heti takertuivat tuohon tavalliseen otsakirjotukseen: "Kirjallisuutta", mutta sen alla loisti nyt: "Nuorukaisen mietelmiä, kirjottanut Z." j.n.e.
Eero luki ensimäiset rivit: "Nimimerkki Z. ei liene lukijoillemme aivan outo. Viime kevään kuluessa se silloin tällöin nähtiin jonkun artikkelin alla eikä jäänyt aivan huomiota herättämättä. Kukahan mahtanee olla kirjottaja, joka puhuu niin rohkeata kieltä? arveli kyllä yksi ja toinen, ja sama kysymys se uudistuu nytkin ja vielä suuremmalla ponnella.
"'Nuorukaisen mietelmiä' on merkillinen teos…"
Ennätettyään näin pitkälle Eero mielenliikutuksesta kalpeni. Veri kyllä kohta taas nousi kasvoihin, mutta sydän jyskytti niin, että maailma musteni silmissä. Vaikka Eero luki arvostelun loppuun saakka, ei hän tullut hullua viisaammaksi jatkon suhteen.
Niin paljon malttia hänellä riitti, että korviin saakka punaisena alotti luvun uudelleen. Ja nyt se hänelle selveni. Se oli kiitosta, se oli todellakin kiitosta. Ihan niin painettua kiitosta, että tuhannet ihmiset sitä lukivat.
Siitä ei ollut epäilystäkään.
— Joko olet lukenut? kysyi täti, odottavasti.
Lehti putosi Eeron kädestä.
Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän huudahti:
— Mutta nythän minun kirjani tulee leviämään tuhansiin koteihin ja sen ajatukset kylvävät siemeniään tuhansien ihmisten sieluihin!
Sitten hän ei osannut itseään hillitä, vaan syöksyi polvilleen tätinsä eteen, painoi päänsä hänen helmaansa ja nyyhkytti kuin lapsi.
Eikä täti osannut muuta kuin silitellä lemmikkinsä tukkaa ja kuiskailla:
— Voi lapseni, voi lapseni.
Ja kun nyyhkytykset taukosivat, Eero alkoi puhua, ensin hiljaa, soinnukkaasti, sitten kovemmin ja päätään nostaen:
— Voi kuinka Jumala rakastaa ihmisiä. Et sinä aavista, täti, kuinka Hän rakastaa. Hänen rakkautensa on kuin suuri valtameri, kuin ääretön ulappa, eikä ihmisajatus sitä käsittää voi. Ei anteeksiantamisesta ole kysymystäkään, sillä ei ole mitään anteeksiannettavaa. Kuta viheliäämpi ja heikompi ihminen on, sitä suurempi on Jumalan rakkaus. Jumala pyytää meiltä anteeksi, niin, Jumala pyytää meiltä anteeksi. Sillä Hän kantaa meitä käsillään kuin äiti lastaan ja Hän tahtoisi kärsiä kaikki meidän puolestamme…
Ja täti itki.
Hän painoi rintaansa tuota kultaista päätä, tuon suloisen nuorukaisen päätä.
Ja Eero sanoi:
— Mikä soitto sun sydämessäsi, täti. Se on kuin rakkauden kannel.
Ja hetken perästä hiljaa, hiljaa, päätään nostaen:
— Sinä olet minulle kuin äiti, olet aina ollut. Ja täti itki vielä enemmän.
Mutta Eero ummisti silmänsä ja näki unta.
Se oli kultaista unta.
Se uni oli kuin lintujen laulu kesäisenä aamuna, kuin päivän hohtava valkeneminen, kuin rakkauden väike anteeksiantavan ihmisen silmässä.
Se uni oli tulevaisuudesta. Mutta ennustiko se totta? Ken sen tietää? Ken tietää, mitä suruja ja mitä heräymyksiä oli kätkettynä tulevaisuuden poveen?