Kalevalan avain

by Pekka Ervast

VÄINÄMÖISEN PALUU.

KANSALLIS-OKKULTINEN AVAIN.

41.

VÄINÄMÖINEN JA SUOMEN KANSA.

Väinämöinen on Kalevalan sankareista ensimäinen ja ylin ja lähinnä runolaulajien sydäntä. Kaikki häntä rakastavat ja ihailevat, kaikki tuntevat, että hänessä on tuotu ilmi syvintä, mitä Suomen kansan hengessä liikkuu. Hänessä on ikäänkuin personoituna heimomme rakkaus tietoon ja viisauteen, lauluun ja runouteen, sen usko sanojen ja sävelten voimaan. Väinämöisen lannistumaton lujuus, horjumattomuus päätöksissä, voittamaton maltillisuus ja tyyneys merkitsee jokaisen suomalaisen silmissä ihanteellista luonnetta.

Eipä ihmekään, sillä Väinämöisen personallisuudessa pilee salaisuus, joka erikoisella tavalla tekee hänet koko kansamme isäksi ja perikuvaksi. Tähän saakka käyttämämme avaimet ovat joko yleistyttäneet hänen personallisuuttaan tai tuoneet sen inhimillisenä olentona näköpiiriimme, toisin sanoen ovat tehneet hänestä joko jumalan tai ihmisen, mutta ei ensi kädessä suomalaista. Se avain, jota nyt vielä aiomme käyttää, jättää Väinämöisen puolitiehen taivaan ja maan välille, mutta tekee hänet niin täysiveriseksi suomalaiseksi, että jokainen Suomen kansan lapsi voi tuntea riippuvaisuutensa hänestä.

Tämä avain on okkultis-kansallinen. Se merkitsee ensinnäkin, että Väinämöisessä on kuvattu Suomen kansan henki ja sielu, meidän n.k. kansallishenkemme. Hänessä on personoituna, kuten sanoimme äsken, kansamme syvin pyrkimys, syvin usko ja syvin rakkaus. Mutta se merkitsee muutakin. Se merkitsee, että Väinämöinen »pakanallisena» jumalolentona ei ole kuollut vaan elää, että hän edustaen Suomen kansallishenkeä ei ole vain runollinen kuvitelma, vaan elävä personallinen todellisuus.

Kuinka se on ymmärrettävissä? Koska tässä koskettelemme muuatta näkymättömän maailman salaisuutta, täytyy meidän vähän selittää asiaa.

Kansojen erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden kielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta y.m. tunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli kaareutuvan henkisen ilmakehän eli auran muodon. Kansan aurassa näkyvät sille ominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen luonteenlaatu, sen ajatustavat, sen tunnekyvyt, sen henkiset pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset, sen vallitsevat mielipiteet j.n.e., jotka yhdessä muodostavat kansan niin sanoaksemme personallisen sielun.

Mutta tämän kollektiivisen kansansielun takana piilee henkinen salaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi minänsä, jonka hetkellinen ilmennys hänen personallisuutensa on, niin on kansan kollektiivisen kokonaisuuden henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen älyolento, jota voimme kutsua kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento, joka ei kuulu meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen, n.k. enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä deeva-kehitykseen. Hän on verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut—ehkä omaa kehitystään varten—elämäntehtäväkseen huolehtia kansakunnan kohtaloista ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa kansa on hänen sydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on jotakin, joka vastaa hänen omaa olemustaan, sillä hänen antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla palvelijaksi on sekä vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta tulee ikäänkuin hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa, ja hän ottaa kansan sieluelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus kansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman tajunnan välillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja vuodattaa sen auraan omia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan. Välittömästi hän ei voi ruumistuneeseen kansaan vaikuttaa, ainoastaan semmoisten yksilöiden kautta, jotka isänmaanrakkauden täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja sitten taiteen, kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat ilmi hänen sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin, vaan mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain ympäröimä, mutta kaiken isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä, että isänmaan ja kansan takana on tämä suuri, rakastava ja jumalallinen olento, joka sekä herättää rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko ihme, että jotkut kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?[77]

Kun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä, paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös, että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu.

Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina, kalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri. Mielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen elämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.

Kaukaisia aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen kuuluivat, paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään lappalaisten y.m. suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa Europpaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin väkivallan. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua. Se oli maata viljelevä, metsästystä, kalastusta y.m. elinkeinoja harjottava ja kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen, uskonnollinen ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkään arvoinen ollut ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää luonnontietoa ja tietäjän taitoa. Sen tietäjät olivat vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja kuuluisat mahtavasta loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se oli Väinämöisen aikoja.

Sitten tapahtui muutoksia ja mullistuksia. Historian näyttämölle astui toisia kansoja.[78] Väinämöinen vetäytyi syrjään, hänen valtakuntansa hajosi. Mutta hänen kansansa alkoi ryhmittäin ja pitkien aikojen kuluessa siirtyä Pohjolaan Suomenniemelle: sinne tulivat hämäläiset, karjalaiset, kainulaiset, pirkkalaiset, permalaiset ja miksi heitä nimitettänee. Ja heidän muistissaan säilyivät vanhat ajat; pitkinä talvipuhteina he niistä laulelivat ja runoilivat. Ja kumma kyllä he vahvasti uskoivat, että vanhat ajat joskus palaavat. Perintätietona kulki muisto Väinämöisen lupauksesta kerran vielä palata takaisin. Myöhemmin, kun Suomeen oli tullut kristinusko ja kansa oppi hylkäämään vanhoja jumaliaan, yhdistettiin runoissa Väinämöisen poistuminen kristinuskon maahantuloon, mutta ennustusta ei unohdettu. Meidän päiviimme saakka se kaikui kansan huulilta vanhan Väinämöisen, iänikuisen tietäjän jäähyvästisanoina:

»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa.»

Kuinka nyt tulee ymmärtää tätä Väinämöisen lupausta? Onko sillä tosi tarkotus? Onko siinä totuus takana? Onko se todellista traditsionia vai onko runonlaulajain mielikuvituksen lisäämä?

Sanoimme jo, ettei se ole pakanalliskristillisen ajan murroskaudelta, vaan paljon vanhemmalta ajalta; se on Kullervo-kauden alussa annettu,[79] ja meidän vakaumuksemme mukaan se on todellinen lupaus, jonka kansallishaltiamme Väinämöinen silloin antoi jonkun inspiroimansa inhimillisen Väinämöisen välityksellä.

Niin ollen saatamme kysyä: jos ei kansallishaltiamme silloin vetäytynyt kokonaan ja ainiaaksi pois, mitä takeita meillä on hänen palaamisestaan ja koska se tulee tapahtumaan?

Tähän vastaamme: se ei tule tapahtumaan aivan samalla tavalla kuin ennen. Kun Väinämöinen viimein johti Suomen heimoja, oli hän tavallaan joukkosielun kannalla: hänen kansansa eli valtakuntansa oli kokoonpantu erilaisista aineksista eli paremmin sanoen erilaisista ainesmahdollisuuksista. Sen perästä on Europan näyttämö muuttunut. Palatessaan täytyy Väinämöisen valita joku erikoinen suomensukuinen heimo. Hänellä täytyy olla valiokansa, »valittu kansa». Mistä hän sen saa ja koskahan Väinämöinen palaa?

Väinämöinen on jo palannut ja kansan hän on jo valinnut. Kansa on Suomen kansa ja Väinämöisen paluu tapahtui siihen aikaan, jolloin keskiajan loputtua uudenajan aamu koitti Europassa yleensä. Voimme Kalevalan sanoista seurata tätä kansallishaltiamme ja suojelusenkelimme asteettaista historiallista kansallisauraamme yhtymistä.

»Taas minua tarvitahan», kun uusi aika koittaa ja Europan kansat kulkevat kohti vapaampaa ja sivistyksellisempää tulevaisuutta. Tämä tapahtui kuten sanottu keskijan lopussa, ja Väinämöisen vaikutus Suomessa näkyi m.m. Mikael Agricolan työssä.

»Katsotahan, kaivatahan», kun kansa itse rupeaa heräämään ja tuntemaan itsensä omaksi erikoiseksi kansaksi, samalla toivoen vapaampia ulkonaisia olosuhteita ja elämänehtoja. Tämän pyrkimyksen ensimäiset oireet alkoivat näkyä noin pari sataa vuotta sitten, ja sen seurauksena sisäisesti katsoen—osaksi ulkonaisestikin—oli suuri muutos Suomen kansan historiassa: irtautuminen Ruotsin vallasta ja liittyminen Venäjän valtakuntaan.

»Uuen sammon saattajaksi», kun Suomen kansa oli henkisesti siksi valmistunut, että se saattoi ottaa vastaan muistot menneestä suomalaisesta kulttuurista. Tämä tapahtui viime vuosisadalla, ennen kaikkea Elias Lönnrotin, mutta myös Snellmanin ja toisten suurmiestemme työn kautta. Elias Lönnrot oli valittu Väinämöisen työaseeksi ja hänen Kalevalansa ynnä kaikki muut runot, loitsut, sananlaskut j.n.e., joita on keräilty ja yhä keräillään, muodostavat sen uuden Sammon,[80] jonka Väinämöinen on meille saattanut.

»Uuen soiton suoriaksi», kun uuden Sammon (Kalevalan) saatuamme ja vanhojen muistojen herättyä kansan sielussa voimme alkaa itsenäistä kulttuurityötä tieteen, taiteen, uskonnon, filosofian y.m. aloilla. Tämä aika alkoi viime vuosisadalla Kalevalan ilmestyttyä, ja sen perästä on Suomen kansa todella luonut omintakeista useilla sivistysaloilla. Suurissa sivistysmaissa puhutaan jo yleisesti suomalaisesta soittotaiteesta, suomalaisesta kirjallisuudesta, suomalaisesta rakennustaiteesta y.m. suomalaisista ennätyksistä. Väinämöinen ei ole pettänyt; hänen sanansa ovat kirjaimellisesti käyneet toteen.

»Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa»—kun kovia kokenut kansamme yhdessä muun maailman kanssa kärsii ahdistusta ja tuskaa. Nykyään Europpa todella kärsii hirveitä synnytystuskia, ja yleensä uskotaankin, että uusi, parempi aika koittaa kansoille, kun ovat nykyisen kiirastulen läpi kulkeneet. Väinämöisen lupaus tässä suhteessa ei siis vielä ole toteutunut, mutta luotamme siihen, ettei hän tässäkään ole väärin nähnyt. Nousee Suomellekin vielä päivä, joka on kansojen veljespäivä, jolloin jokainen kansa esteettä saa toteuttaa pyhintänsä ja sisintänsä ja jolloin meidän Suomen kansammekin saa tilaisuuden ja ymmärtää velvollisuudekseen noudattaa oman haltiansa ääntä ja luoda omintakeinen, aitosuomalainen sivistys ei ainoastaan muutamilla, vaan kaikilla elämän aloilla.[81]

Nyt ei lukijan pidä huudahtaa: »vanha pakanallinen Väinämöinenkö se on meidän suojelusenkelimme; hänkö muka on takaisin tullut, hänkö siis Kristuksen sijaan astuisi!» Ken niin huudahtaa, hän ei ole meitä ymmärtänyt. Väinämöinen ei ole »pakanallinen» eikä »kristillinen» enemmän kuin Kristuskaan. Väinämöinen meidän kansallishaltiana on elävä salainen todellisuus, ja jos Kristuksella tarkotamme esim. Logosta, on Väinämöinen tietysti hänen palvelijansa. Jos Kristuksella taas tarkotamme sitä suurta vihittyä tietäjää, joka Jeesuksen personassa vaelsi maan päällä pari tuhatta vuotta sitten, on hän—Kristus—aivan toisenlainen olento kuin Väinämöinen kansallishaltiana, joka ei kuulu ihmiskuntaamme laisinkaan, eikä hänen työnsä millään tavalla ole ristiriidassa Suomen kansan omintakeisessa kehityksessä ilmenevän Väinämöisvaikutuksen kanssa. Elämän todellisuudessa, kansojen ja yksilöiden kehityksessä, ei kysytä toista tai toista »uskoa». Siinä kaikki uskonnot ja elämänkatsomukset ovat sisaruksia, oksia ja lehtiä saman elämän viisauden puusta; siinä kysytään ainoastaan, minkälainen kukin yksilö ja kansa on ja mitä kukin tekee.

Mutta välttämätöntä on, jos kansa tahtoo luoda sivistyksen, henkevän, onnellistuttavan, pysyväisen, että kansa sisimmässään ylläpitää yhteyttä viisauden salaisen maailman kanssa. Niinkauan kuin muinaisajan kansat mysterioittensa kautta todella olivat tekemisissä salaisen veljeskunnan ja viisauden pyhän Sampo-temppelin kanssa, niinkauan heidän sivistyksensä kukoisti ja kantoi hedelmää. Mutta kun yhteys katkesi, joutuivat kansat kulkemaan omia harhateitään ja heidän kulttuurinsa rappeutui. Kristillisellä ajalla on kirkko astunut muinaisten mysterioitten sijalle, osaksi kirkko, osaksi yliopisto. Alussa kirkko ylläpiti sisäistä yhteyttä Jeesuksen ja yleensä salaisen maailman kanssa, mutta vuosisatojen vieriessä yhteys on tullut yhä höllemmäksi, joten tänä päivänä luultavasti vain harvat yksilöt kristikunnassa ovat Jeesuksen omia personallisia opetuslapsia[82] ja tuskinpa nekään kirkonpiirin sisäpuolella. Välttämätöntä on sentähden, että joko kirkossa tai sen ulkopuolella herätetään mysteriot kuolleista ja saatetaan entiselleen alkuperäinen yhteys Jeesuksen ja salaisen veljeskunnan kanssa, jos tahdotaan ja toivotaan, että nykyinen kristillinen kulttuuri jatkuisi, kehittyisi ja henkevöityisi.

Eikä tämä mysterioiden renässansi saata tapahtua muulla tavalla kuin siten, että kukin kansa ensin löytää oman korkeamman itsensä. Viime vuosisata valmisti kristikuntaa tähän, sen me suomalaiset tiedämme omasta historiastamme. Korkeamman itsensä löytäminen merkitsee kansalle, jolla on menneisyyttä takanaan, että se unhotuksen yöstä nostaa päivänvaloon kaikki mitä sen muinaisessa entisyydessä oli henkevää, jaloa ja kaunista. Eikä tähän riitä paljas muodollinen muisteleminen, vaan muinainen henki on uudestaan ja kirkastettuna herätettävä eloon kansan tajunnassa. Sentähden Väinämöisen takaisintuloa Suomen kansan luo on merkinnyt vanhojen muistojen elvyttäminen, uuden sammon takominen j.n.e. Muodollinen työ on osaksi jo tehty. Suomen kansan tehtävänä on nyt muinaisen Väinämöishengen ja viisauden uudestaan elvyttäminen ja sulattaminen nykyisen kristinuskon kasvattamaan ja valistamaan tajuntaan. Ja kahdeskymmenes vuosisata on näkevä, missä määrin Suomen kansa—samoinkuin muut kansat—onnistuu tässä suurenmoisessa työssään. Väinämöisen lupaus meillä on, ja että hän, kallis kansallishaltiamme, tekee puolestaan, mitä hänelle kuuluu, siitä olemme varmat…

Suuni jo sulkea pitäisi,
Kiinni kieleni sitoa,
Laata virren laulannasta,
Herätä heläjännästä:
»Eipä koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyyni taitoansa;
Mieli on jäämähän parempi
Kuin on kesken katkemahan.»
Niin luonen, lopettanenki,
Herennenki, heittänenki…
Elkätte hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos ma lapsi liioin lauloin,
Pieni pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut,
Käynyt mailla mahtimiesten,
Saanut ulkoa sanoja,
Loitompata lausehia…
Vaan kuitenki, kaikitenki
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiihin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin;
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi
Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.