HENGEN LÄHTÖ
Murheellisesti ulvahteli nurkan takana tuuli ja pimeyden synkeä vaippa oli kääritty yli maisemain. Avaran, hämärän pirtin oviloukossa olkikasalla makasi Hämä-Jöri maha auki viillettynä, suoliläjä vieressä ja teki kuolemaa. Öljytuikun kähisevä, savuinen liekki vuoroin häilyi ja väipähteli, vuoroin tuijotti värähtämättä kohti nokista lakea. Rahilla istui ukko, kainalosauvat vierellään, kirja polvillaan, päälaki kaljuna kuin munankuori, vetisenharmaat silmät rengaspyöreinä ja suupielissä ainainen, irvistävä myhäily.
»Ruumis», sanoo hän oudolla, inisevällä äänellä, »ruumis on toukan ruoka, maan multa. Sen tuskan aika on hetkellinen, kun se ravistaa tutisevaa sieluasi irti tomumajastaan. Mutta se sielu, sielu on kallis kapine — kaksi valtaa, kuin kaksi kissankäpälää on varuillaan ottaakseen sen hoteisiinsa… Katso, Pyhä Jumala veisi sen taivaan ikuisiin iloihin ja vanha Rienaaja häkäisiin saleihinsa. Ja katso, sinun sielusi on äkisti temmattu vaakalaudalle vaappumaan, hetkesi ovat lyhyet. Ponnistele parannukseen aikasi, sillä sitten kun ruumiisi on kylmä, on se myöhäistä; rukoile, että sielusi osaksi tulisi taivaan ilo eikä helvetin tuli.»
Kuoleva ei kuule ukon puhetta. Hän houraa, ääntelee, oihkaa ja täristelee jäseniään.
Seinäkellon järkkymättömällä naamalla viisarit lipuvat vain eteenpäin, heiluri lerkkuu, ruskeasiipiset russakat lymyävät rattaitten rakoloissa.
Kuolemaa tekevä kierähtelee, että veri pursuilee ammottavasta haavasta suolien seasta.
»Voi, helvetin tulet! Vettä, vettä!»
Ukko kopeloi suonikkain, vapisevin sormin vesikupin ja antaa sairaan siemaista sitä kuivaan suuhunsa. On kuin se virvoittavana suihkuna nousisi kuolevan huuruiseen päähän ja selvittäisi tajun sotkeutuneet langat.
»Voi, paholainen, että sen piti täten käydä, että piti joutua mahalta halkaistavaksi. Miksi minun nyt pitää kuolla! Ei ollut vielä minun vuoroni, ei ainakaan tällä lailla. Minulla piti vielä olla elonaikoja! Kirottu…»
Sanatulva tyrehtyi niiskutukseen ukon kaataessa taasen vettä kuolevan kurkkuun.
»Kuoltava se on kerran kuitenkin.» Ääni tulee sähähtäen ukon hampaattomien, nysäksi kuluneitten ikenien lomitse. »Sama sille, tapahtuipa tuo jotakuta vuotta ennemmin tai myöhemmin. Äläkä kiiku kiinni maallisissa! Hetkesi ovat luetut. Humsis vain, niin ei ole enää Hämä-Jöriä, sielu vain iankaikkisuudessa. Pyri siis vain parempiin, valkaise sieluasi, että se Herralle kelpaisi, eikä joutuisi piinan paikkaan!»
Hämä-Jöri huokuu raskaasti henkeä. Hänen kuumeen sumentamat aivonsa ovat hetkisen kylmät ja selvät. »Vaan ei ole oikein kuolla näin rutosti», sanoo hän käheällä, hinkuvalla, särähtelevällä äänellä. »Olisi pitänyt lähettää hivuttava tauti nuolemaan, että olisi aikaa uskoa ja elää jumalisesti. Ja mitä minä olin tehnyt, että piti kyyditä iankaikkisuuteen maha halkaisemalla.? Juuri kun tein hyvää työtä, otin kiinni murhamiestä.» Veri syöksähtää taas kuumana ryöppynä kuolevan päähän, takoo ohimosuonissa, pullistaa silmiä ja saa hänet narskuvasti puremaan leukaluunsa yhteen. »Voi, helvetin otsakivi», kiroaa hän oudon räsähtävin äänin, kuin taitettaisiin poikki pärekimppua. »Miksi pitää ihmisten mennä muuttelemaan Jumalan ja Mooseksen lakia! Jos se olisi voimassa, niin siltä murhamieheltä halkaistaisiin maha, hypittäisiin suolten päällä, että veri kattoon roiskuaisi. Ja hornan lieska, niin pitää tehdäkin, että oikeus täyttyisi, vaikka menisi sielunikin pirun pihtien rakoon.»
Hämä-Jöri houraa, heittelee käsivarsiaan ja kiroilee. Ukko istuu lepoen kirjansa lehtiä, lukien lauseita hymisevin äänin ja kaataen taasen ryypyn vettä loppua tekevän kuumeiseen suuhun.
Tuuli tohahti uunin sieraimessa, tuikun savuinen liekki häälähti, varjojen mustat siivet väipähtelivät seinustoilla. Sairas puuskuttaa, haavasta pursuilevat suolet värähtelevät; ja kuoleva mies tuijottaa lasinkiiluvin silmin hymisevää, nyökkyvää, valkokalloista, kainalosauvojaan kalisuttavaa ukkoa.
»Älä», sanoo hän, »älä kiroa mies, kun kuolet, älä vaikka houraisitkin — sillä houriossa tulevat ilmi sinun sydämesi aivoitukset. Varo, ettet seuraavassa tuokiossa ole helvetin lieskojen nuoleskeltavana, missä kukaan ei virvoita kuivaa kitaasi vesitipalla! Huomaa, että tämän yön varjot eivät ehdi kadota ennenkuin sielu, joka sinussa asuu, on jättänyt tuon kurjan majan, jonka kärsimyksiä et kärsivällisesti kanna. Onko tajusi selkeä, ymmärrätkö?»
»Lähtöhän tässä tulla taitaa», urahti Hämä-Jöri, — »hengen lähtö.»
»Niin, lähtösi on lähellä. Älä siis enää haudo turhia ajukopassasi ja sydänkarsinassasi. Älä mieti kostoa. Kosto on Jumalan. Ja kohta kiikutte sekä sinä että murhamies puntarissa, joka on prikulleen osoittava teidän sydämenne köykäisyyden.»
»Vaan minkäs ajatuksille mahtaa», läähätti kuoleva mies katkonaisella käheällä, sihahtelevalla äänellä. »Ajatus leimahtaa vain näkyviin tajun seinämälle — kuin taivaalle monimuotoiset pilvikuvajaiset. Voitko niitä haravoida pois? Kuva menee ja toinen tulee.»
»Kukas käskee älyn kuvajaisia katsella», sanoo ukko pää täristen ja leuka jätisten. »Rukoile, rukoile, että Herra sinua armahtaisi!»
»Eikös hänellä ollut aikaa aamulla armahtaa, eikä antaa sen murhamiehen puukon sattua minuun? Mihin hän oli silloin hukannut oikeuspuntarinsa, kun päästi monimurhaajan karkuun ja pani minut kitumalla kuolemaan? Taivaan valtias, siksi sinulta poikakin ristiinnaulittiin, kun et pidä lukua oikeudesta! En minä tarvitse sinun armoasi.»
»Helvetissä olet, jos…»
Hämä-Jöri voihkaa ja kiroilee, ukko rukoilee ja huokailee.
Tuuli hengittää murheellisesti asumuksen ympärillä, seinäkello tikuttaa tasaisesti, tuiju sihahtaa ja kähähtää; sen heikko, horjuva valo lankeaa ukon liidunvalkoiseen päälakeen, jossa sinipunaiset suonet vongertelevat kuin onkilierot, kirjan likaisenharmaille lehdille, ja punaiseen luteeseen, joka on rähminyt esiin sen saranoista.
Ukko rukoilee. Hänen äänensä väreilee heikkona ja hymisevänä mustan laipion ja leveitten lattiapalkkien välillä. Sitten se lakkaa; ukko unohtuu miettimään. Aju punoo ja kehrää rihmojaan hänen laajan, kaljun päälakensa takana.
»Kummallista! Taivaassa istuu isä Jumala, ja on kaiken valtias, ja ympäri luurailee rienaaja ja virittää syöttejä ja kaivaa kuoppia. Siitä sitä syntyy tolkuttomia, tutkimattomia elämän juoksuja. Kuten tämäkin vainaja — tai, joka on melkein kuin vainaja. Mitä varten eli hän elämänsä? Hakkasi joitakin sylimääriä halkoja ja avarsi peltosarkaa joillakuilla ristikyynärillä. Ja sitten eräänä päivänä saa mahansa halki yrittäessään — kun oli pelkäämätön mies — siepata kiinni murhamiestä ja metsäroistoa. Siinä nyt makaa olkikasalla ja siihen on loppuva. Liekö se säätty siellä ylhäällä, vai piruko siinä pisti sormensa sekaan?»
Hämä-Jöri on sangen heikko, hän kai kohta kuolee. Tajun selkeyttä ei ole enää hänen aivoissaan, mutta silti ukko saarnaa, kuin vaimentaakseen jotakin vaanivaa, pilkallista silmää, joka odottaa pimeydessä. Kuoleva mies nytkähtelee, voihkaa, räväyttää harhailevat silmänsä selkoselälleen. Sitten hän korahtaa raskaasti, punertava vaahto pursuu rakkuloina hänen suupielistään ja viimeinen huokuva puhallus värähdyttää hänen rintaansa.
Tuuli huokailee uunin sieraimessa, kellon heiluri lerkkuu ja tuijun kituva liekki repäisee yön synkeätä vaippaa. Ruumiin ääressä istuu ukko, kädet ristissä, pää nyököllään, suupielissä ainainen irvistävä myhäily, tuijottaen leveisiin lattiapalkkeihin.