KUUDES KOHTAUS.
Klara. Johan.
Johan (hymyillee.)
Klara (istuutuu tuolille edessä.) Mille sinä hymyilet?
Johan (hymyilee.) Hän on kerrassaan huvittava olento.
Klara. Minua hän aivan inhoittaa.
Johan. Eikös tämä sinustakin ole naurettavaa?
Klara. Minusta tämä, suoraan sanoen, on kerrassaan hermostuttavaa.
Johan. Sen voi sinusta kyllä huomata… Hyvänen aika, Klara, (istuutuu hänen viereensä) koetetaanpas nyt, koska on hääiltamme, katsoa asioita hiukan naurettavaltakin puolelta. Ennen olin minä kärttyinen… pikku Klara ole sinä parempi kuin minä… (Klara yhä vaikenee, katsoo toisaalle.) Tule, mennään katsomaan kaikkein pyhimpäämme… Ethän äsken ennättänyt sitä nähdäkään.
Klara (katsoen yhä toisaalle.) Ei, minä en tahto tulla.
Johan. Tahdotko sitte jäädä tähän istumaan koko ajaksi!
Klara (kuten ennen.) En minä tiedä itsekään mitä tahdon. (Peittää kasvonsa käsiinsä.) Olen niin onneton.
Johan (hellästi.) Sinähän vallan itket, Klara. (Klara nyyhkyttää.) Ei, et sinä saa itkeä, kuuletko.
Klara (itku kurkussa.) Ah, varmaan olen kovin vastenmielinen olento! Tiedän sen kyllä itsekin! Mutta (hymyilee miehelleen) en minä sille mitään voi.
Johan (kuten ennenkin.) Sinä et ole ensinkään epämiellyttävä —
Klara. Olenhan! — Sinä olet väsynyt minuun ja sen voin vallan hyvin käsittää.
Johan. No mutta, pikku Klarani!
Klara. Eikä suinkaan hauska lienekään saada näin kärsimätöntä vaimoa… Mutta olin niin hermostunut… ja sitte tuli tuo piian pöllö ja vei luonnon multa kokonaan… Ah, koko päivän olen ollut sellainen, että yhdellä sanalla minut olisi itkemään saanut… En ole ollut oma itseni… Oletko vihainen minulle, Johan?
Johan. Enhän toki. Kuinka voit sellaista uskoa! Ymmärränhän tuon kaiken niin hyvin!
Klara (hymyillen, hiukan nolona.) Ja sitte tulen minä vielä niin rumaksi kun itken — —
Johan. Sinä olet aina soma, aina kaunis. Et ole koskaan ollut kauniimpi.
Klara (nousee seisomaan, Johan pitää häntä kädestä.) Ei, tiedätkös mitä, Johan! Tämä on jo liian hullusti. Niin tyhmä en sentään ole, että voisit minulle sellaista uskotella… Onko sinulla peiliä?
Johan (noutaa pöydältä pienen käsipeliin.) Ole hyvä.
Klara (katsoo peiliin; osoittaa kuvaansa sormellaan; Johan seisoo hänen takanaan.) Suvaitsetko olla hyvä ja katsoa! Moista pöllön kuvaa! (Hieroo silmiään; hymyilee.) No!
Johan. Tapahtuihan siinä nyt koko muutos parempaan päin. Miten herttaista on taas nähdä sinua oikeen hyvällä tuulella.
Klara. Pidätkö minusta tällaisena? Mutta oikein paljon, ei vaan noin hyvin, hyvin pikkuisen?
Johan. Minä rakastan sinua!
Klara (rakkaasti.) Silloinkin kun olen kärttyinen… silloinkin kuin olen vallan mahdoton?
Johan. Aina ja aina yhtä paljon!
Klara (reippaasti.) Ja nyt emme enää ajattele Maria… vai Stiinako eli mikä hänen nimensä olikaan?
Johan. Maria se oli. Luuletko sinä hänen nyt menneen nukkumaa?
Klara (istuutuu.) Kuules! On se ihminen kuitenkin ihan sietämätön! Tulee rynnäten kuin mikäkin pahahenki.
Johan (istuutuu hänen luokseen.) Hän on koko kummitus.
Klara. Sanon sinulle — minua aivan peloittaa!
Johan. Ettäkö hän saa aikaan tulen taikka veden vaaran?
Klara. Ei, mutta että hän varmasti jossain oven takana kurkistelee!
Johan. Luuletko?
Klara (kuuntelee ovella.) Hs! Kuuletko? Eikös joku kävellyt siellä?
Johan. Usko pois, hän juo siellä itse teensä.
Klara (nousee.) Odota hiukan. Katson ovelta. Tuollaiseen vieraasen ihmiseen ei koskaan voi luottaa!
(Menee ovelle.)
Johan (istuen.) Pidä varasi, ett'ei hän syö sinua!
Klara (kääntyy häneen.) Tule sinäkin. En minä uskalla yksin! (Hiipivät yhdessä varpaillaan ovelle. Rouva edellä. Ovella seisattuvat he hetkeksi kuuntelemaan.)
Klara. Onko siellä ketä?
Johan. Minusta tuntuu kuin siellä joku liikkuisi.
Klara. Huu, haa!… Rohkeutta vaan, Johan!… Yks' kaks' kolm' ja sitte me sanomme: bom!
Johan (hiljaa, vitkalleen.) Yy-ks!
Klara (niinkuin Johankin.) Ka-ks!
Johan (reippaasti.) Kolm!
Molemmat (rouvan työntäessä ovea auki.) Bom!!