NELJÄS KOHTAUS.
Klara. Johan.
Johan (kulkee edes takaisin lattialla.) Sepä vasta mallikelpoinen palvelija on.
Klara (sohvalla.) Niin, minustakin tuntuu kuin olisi hän oikeen kelpo palvelija.
Johan (kääntyy Klaaraan.) Hänestä saamme varmaan paljon iloa.
Klara. Eihän palvelijoita huvin vuoksi pidetäkään vaan hyödyn.
Johan. Hän on ainakin alkanut oivallisella tavalla.
Klara (ivallisesti.) Mitä sinä tarkoitat?
Johan. Tarkoitan, että hän käyttäytyy hiivatin sopimattomasti.
Klara (kuten ennenkin.) Minua hän ei häiritse.
Johan. Tahdotko sillä sanoa, ett'et välitä olla minun kanssani kahden?
Klara. En suinkaan. Mutta minulla ei ole mitään erityistä syytä tahtoa olla sinun kanssasi kahden juuri nyt.
Johan. Minun mielestäni siinä on syytä kyllä että nyt on hääiltamme.
Klara, (viattomasti.) Onko silloin tapana olla kahden?
Johan (kärsimättömästi, pilkallisesti.) Luulisipa melkein että olet eilispäivän lapsi!
Klara (hymyillen leikillisesti.) Ei, mutta tänään olen mennyt naimisiin. Ja se tapahtuu ensikerran, joten minulla ei ole kokemusta asiassa.
Johan (seisattuu hänen eteensä.) Klara, miksi sinä kiusaat minua?
Klara (hymyillen.) Enhän minä sinua kiusaa.
Johan. Kyllä. Sinä kiusaat minua… Ennen olit niin hyvä ja herttainen, ja nyt… nyt olet kylmä ja välinpitämätön.
Klara. Olet niin kiihoittunut, Johan. Olet todellakin mahdoton. Hyppäät paikoiltasi ja käyt sietämättömäksi vaan sen vuoksi että tuo syytön piika parka sattui tulemaan sisään jotakin tiedustelemaan… Unohdat itsesi niin kokonaan että et ainoastaan (vakavasti) puhele hänelle äidistäni (arvokkaisuudella) lievemmin sanottuna sopimattomalla tavalla vaan melkein olet häväistä minutkin hänen silmissään.
Johan. Häväistäkö sinut? Mitä tarkoitat?
Klara. Tarkoitan että suuttumuksesi siitä, että palvelija tänne tuli, mahtoi antaa hänelle varsin sopimattoman käsityksen siitä, mitä täällä tapahtuu.
Johan. Ah — ei hän kai liene sellainen pöllö, ett'ei käsittäisi että vasta naineet mieluimmin ovat kahdenkesken.
Klara (ylhäisesti.) Niin, mutta minä en tahdo, että hän luulee minun mieluimmin tahtovan olla sinun kanssasi kahden. Minusta se on sangen sopimatonta.
Johan. Vai niin, nyt kun olet mennyt kanssani naimisiin —
Klara. Kuka sinulle on sanonut, että olen mennyt naimisiin kanssasi saadakseni olla kahdenkesken? Kuka takaa ett'en ole mennyt naimisiin juuri sadakseni olla niin monen seurassa kuin mahdollista!
Johan. Sitte sinun ei olisi pitänyt naimisiin mennäkään.
Klara. Miks'ei? Kun minua kerran halutti.
Johan. Sehän oli suosiollisesti menetelty minua kohtaan.
(Vaitioloa. Rouva sohvassa. Herra tuolilla hyvän matkan päässä.)
Johan. Klara.
Klara. No?
Johan (siirtyy yhtä tuolia lähemmäksi.) Onko tämä tämmöinen sinusta hauskaa?
Klara. Ei.
(Vaitioloa.)
Johan (siirtyy taaskin lähemmälle tuolille.) Klara?
Klara. No?
Johan (istuutuu sohvaan.) Ei tässä kannata ruveta puhumaan siitä kenen syy on.
Klara (vakuutettuna.) Kyllä. Syy on sinussa.
Johan (hymyillen.) Sinusta ei tunnu ollenkaan siltä kuin olisi sinussakin syytä.
Klara (päättävästi mutta miellyttävästi.) Ei.
Johan. No, niin niin. Sanotaan sitte että syy on minun.
Klara. Ei, emme me sitä vaan sano me ajattelemme niin myöskin.
Johan (hellästi ottaa häntä vyötäisistä.) No, me ajattelemme siis että syy on kokonaan, aivan kokonaan (hymyilee) minun.
Klara (varovaisesti.) Ei. Annas kun katson sinua… En saata kärsiä että sinä hymyilet.
Johan. Nyt olen vakava kuin raamattu.
Klara. Ei, näen että hymyilet sittenkin salavihkaa. On sangen epähienoa tehdä pilkkaa omasta vaimostaan.
Johan. Sitä en teekään. Ajattelen vaan pahantekijää — tuota ainoaa syyllistä, meidän sukkelaa kotitonttuamme.
Klara. Joka nyt uinuu viattoman unta.
Johan (aivan lähellä Klaaraa, kuiskaten.) Niin, kello on jo paljon.
Klara (hämillään.) Sinä varmaan olet uninen?
Johan. Näytänkö sinusta siltä?
Klara (entiseen tapaansa.) Nostapas minua, sinä (ojentaa kätensä Johania vastaan.) Tahdon nähdä asuntoamme.
Johan (Nousee, nostaa vaimoaan.) Taidat itse olla väsynyt… sinussa on koko nostaminen.
Klara (ojentuen suoraksi.) Olen vaan hiukan uuvuksissa.
(Ottaa miestään käsivarresta.)
Johan. Avaammeko matkalaukkumme tänä iltana?
Klara. Emme, jätetään se huomiseen. Tänään katselemme vaan asuntoamme, — katselemme millaisessa ympäristössä tulemme elelemään (kävelevät ympäri.) Tämä on arkihuoneemme siis?
Johan. Niin, ja samalla vastaanottohuone. Avoinna kaikille tuulille ja talon ystäville.
Klara. Hyvin hieno, oikein sievä. Hiukan jäykkä. Minä pidän siitä että huonekalut ovat hiukan vinossa — pannaanpas tuolia hiukan sikin sokin.
Johan. Ei — arkihuoneessa pitää olla arvokkaan näköistä. Siellä on oleva vierasten lintujen lepopuu.
Klara (selkä yleisöön päin.) Mennään sitte tänne vasemmalle.
Johan (vetää häntä mukaansa.) Ei ensin oikealle.
(Ottaa kynttilän soittokoneelta ja avaa oven oikealle.)
Klara (puristautuu likemmä miehensä käsivartta.) Ruokasaliko? Huu, huu. Onpa täällä kylmä.
Johan. Oletko koskaan kuullut, että ruokasali pidetään lämpimänä? — Kuten näet, on kaikki sopivassa moitteettomassa järjestyksessä. Istuimia 12 ja kun on perhe-ilta ja hyviä ystäviä vieraina, joten ei tarvitse pelätä, vaikka vähän toistensa polviakin hankaisivat niin on paikkoja viidelletoistakin.
Klara. Me emme koskaan muita vieraita tahdokaan kuin hyviä ystäviä.
Johan (suutelee häntä.) Mieluimmin emme huoli ketään.
Klara. Mennään eteenpäin.
Johan (avaa oven oikealla perällä.) Tässä on minun huoneeni — kaikessa yksinkertaisuudessa. Ovi ruokasaliin ja oma uloskäytävä.
Klara (päättävästi.) Siitä minä en pidä.
Johan. Huoneestako?
Klara. Ei, vaan omasta sisäänkäytävästä. Se ei sovi aviomiehelle.
Johan. Eikö näinkään mallikelpoiselle aviomiehelle.
Klara. Mitä vielä!… Ei, sen oven minä suljen. Sinä voit kyllä kulkea yhteisestä käytävästä.
Johan. Minusta ei se ole yhtä mukavaa — vierastenkaan vuoksi.
Klara. Ah — selitämme heille, että ovi on sulettu kylmän tähden. Aviomiehethän aina sairastavat jäsenkolotusta. Niin — mennään sitte tänne vasemmalle, ystäväni.
Johan (vie hänet peräovelle vasemmalla.) Ensin pikku suukkonen! (Suutelee.) Ja nyt aukasemme oven rouvan huoneesen.
Klara. Voi, miten ihastuttavan herttaista.
Johan. Kaikki sinistä, sellaista iloista, kuin toivon sinun hallituksesikin tulevan olemaan. Sinistä, kuin pienet kätösesi (silittää Klaaran kättä joka on hänen käsivarrellaan.) — kun kynnet ovat piilossa.
Klara. Mutta ne eivät tule koskaan todenteolla näkyviin, joll'et sinä siihen pakoita… (Osoittaa viimeistä ovea hiukan hämillään.) Entä tuo ovi tuolla, Johan?
Johan (vie hänet sinne.) Kaikkein pyhimpään (avaa oven.) johon vaan sinä ja minä saamme astua.
Klara (kurkistaa uteliaana.) Siellä on niin pimeä — sinä pidät kynttilää pahasti kädessäsi.
Johan (ottaa häntä vyötäisistä.) Tule, mennään sisälle ja sytytetään siellä kynttilät… (Kuiskaa.) Oma, pikku vaimoni!
Klara (katsoo häneen; kuiskaten.) Johan! Minä rakastan sinua.
(Johan tahtoo viedä hänet sisään huoneesen.)