ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Joku Sevillan katu, jossa kaikki ikkunat ovat ristikolla varustetut.
Ensimmäinen kohtaus.
(Kreivi, yksin, iso, ruskea viitta yllä ja leveä-lierinen hattu silmille painettuna. Katsoo kelloansa kävellessään.)
KREIVI. Päivä on vähemmin kulunut, kuin luulinkaan. Hetki, jolloin hänen on tapana näyttäitä ristikko-akkunansa takana, on vielä etäällä. Mutta yhtä kaikki; parempi on tulla liika aikaiseen kuin laiminlyödä sitä hetkeä, jolloin saattaa nähdä hänet. Jos joku hovin teikari voisi arvata minun olevan sadan peninkulman päässä Madrid'ista ja joka aamu pysähtyvän jonkun naisen ikkunan alla, vaikk'en ole häntä milloinkaan puhutellut, luulisi hän minua Isabellan aikuiseksi Espanjalaiseksi. — Miks'ei? Jokainen juoksee onnellisuuttansa takaa. Minun onnellisuuteni on Rosinan sydämessä. Mutta kuinka! juosta naista takaa Sevillassa, vaikka Madrid ja hovi joka haaralla tarjoo niin helppoja huvituksia? — Ja juuri niitä minä pakenen. Minä olen kyllästynyt noihin valloituksiin, joita voitonpyyntö, tavanmukaisuus tahi turhamielisyys lakkaamatta tarjoo meille. Sangen suloista on olla rakastettu itsensä vuoksi! Ja jos minä voisin tässä valhepuvussa hankkia varman tiedon… Hiisi vieköön tuon häiritsijän!
Toinen kohtaus.
(Figaro. Kreivi, piilossa.)
FIGARO (selässä gitarri, joka leveästä nauhasta riippuu olkapään yli; hän hyräilee iloisesti, paperi ja lyijykynä kädessään).
Pois nyt surut, pois!
Ne masentaa.
Jos viinaa ei jois
Virvoittelevaa,
Niin elämä vaan
Olis hupsun työ,
Eik' aikaakaan,
Tulis kuolon yö.
Tähän asti tämä käy hyvin laatuun, hei! hei!
Tulis kuolon yö.
Hei, viinan
Ja laiskuuten',
Ne kiistelevi:
Ken sais sydämen.
Eipä! ne ei kiistelekään, ne hallitsevat siinä rauhallisesti yhdessä…
Ne jakaapi
Mun sydämen'.
Sanoinko jakaapi? Entäs sitte! Me komillisten operain tekijät emme katso niin likeltä. Meidän aikoihimme lauletaan, mitä ei maksa vaivaa lausua.
(Hän laulaa:)
Hei, viinani
Ja laiskuuten',
Ne jakaapi
Mun sydämen'.
Minä tahtoisin päättää jollakin kauniilla, loistavalla, säihkyvällä lauseella, joka näyttäisi ajatukselta.
(Hän laskee toisen polvensa maahan ja kirjoittaa laulaessaan.)
Oi viinan,
Mun armaimpan'!
Oi laiskuuteni,
Sua rakastan!
Hyi! se on typerää. Se ei kelpaa… Tarvitaan joku vastakohta:
Oi viinani,
Mua hallitset
Sä laiskuuten'!
Saakeli, kas nyt se onnistuu.
Mua palvelet!
Oivallista, Figaro! (Hän kirjoittaa laulaessaan.)
Oi viinani,
Mua hallitset!
Sä laiskuuteni,
Mua palvelet!
Mua palvelet!
Mua palvelet!
Hei! hei! kun tähän tulee säestys lisäksi, saadaanpa nähdä, herrat juonittelijat, enkö tiedä, mitä sanon. (Hän huomaa kreivin.) Minä olen nähnyt tuon pappismiehen jossakin. (Hän nousee.)
KREIVI (itseksensä). Tuo mies ei ole minulle outo.
FIGARO. Eipä se olekaan mikään pappismies! Tuo kopea ja ylhäinen ulkomuoto…
KREIVI. Tuo törkeä ryhti…
FIGARO. En erehdykään; se on kreivi Almaviva.
KREIVI. Minä luulen, että se on tuo Figaro veijari!
FIGARO. Hän se juuri on, armollinen herra.
KREIVI. Konna! jos lausut yhden sanan…
FIGARO. Niin, minä tunnen teidät; tämmöisillä tuttavallisilla hyvyyden osoituksilla olette aina kunnioittanut minua.
KREIVI. Minä puolestani saatoin tuskin tuntea sinua. Sinä olet niin paksu ja lihava…
FIGARO. Mitäs tehdä, armollinen herra! Se on kurjuus.
KREIVI. Voi raukkaseni! Mutta mitä sinä toimitat Sevillassa? Minä olin ennen aikaan puhunut sinun puolestasi, että saisit jonkun viran.
FIGARO. Minä sain sen, armollinen herra, ja minun kiitollisuuteni…
KREIVI. Puhuttele minua Lindor'iksi. Etkö valhepuvustani näe, että minä tahdon olla tuntematon?
FIGARO. Minä menen tieheni.
KREIVI. Ei suinkaan. Minä odotan täällä jotakin, ja kaksi miestä, jotka lavertelevat, ovat vähemmin epäluulon alaisia kuin yksi, joka kävelee. Olkaamme lavertelevinamme. No! entäs tuo virka?
FIGARO. Teidän Excellensinne puolustus-sanaan katsoen antoi ministeri heti paikalla nimittää minut apteekipalvelijaksi.
KREIVI. Armeijan hospitaleissako?
FIGARO. Ei; Andalusian hevossiitos-laitoksissa.
KREIVI (nauraen). Soma alku!
FIGARO. Virka ei ollut huono, sillä kun minulla oli haavanhoidon ja apteekitavarain osasto, kaupitsin usein ihmisille hyviä hevoslääkkeitä.
KREIVI. Jotka surmasivat kuninkaan alamaisia.
FIGARO. Ah! ah! ei ole mitään yleis-lääkettä; mutta ne ovat välistä kuitenkin parantaneet Galitian, Katalonian ja Auvergnen miehiä.
KREIVI. Minkätähden olet siis jättänyt tuon viran?
FIGARO. Jättänyt? Virka se minut on jättänyt; minua on paneteltu mahtavien herrojen luona.
"Kateus kalvas kynsineen…"
KREIVI. Oi! säästä minua, ystäväni! Vieläkö sinäkin runoja sepität? Minä olen nähnyt sinun tuolla töhertelevän polvellasi ja laulavan aamusta saakka.
FIGARO.. Siinäpä juuri on onnettomuuteni syy, Teidän Excellensinne. Kun ministerille ilmoitettiin, että minä tein, voin sanoa, jotenkin sievästi, — kukkasvihkoja Cloriille, että lähetin arvoituksia sanomalehtiin, että oli liikkeellä minun tekemiäni madrigaleja; sanalla sanoen, kun hän kuuli, että minä olin painettu aivan elävänä, käänsi hän asian tragilliseksi ja eroitti minut virastani, väittäen syyksi, että kirjalliset harrastukset ovat mahdottomat sovittaa yhteen virkatointen hengen kanssa.
KREIVI. Järjellisesti tuumittu! etkä sinä antanut huomauttaa hänelle…
FIGARO. Minä katsoin itseäni varsin onnelliseksi siitä, että hän unhotti minut, sillä minä olin vakuutettu, että grandi tekee meille kylliksi hyvää, kun hän ei tee meille pahaa.
KREIVI. Sinä et sano kaikkia. Minä muistan, että sinä minun palveluksessani olit aika hulivili.
FIGARO. Oi Jumalani, tahdotaanhan, armollinen herra, että köyhän miehen pitää olla ilman vikoja.
KREIVI. Laiska, rappeutunut…
FIGARO. Kun niin paljon hyviä avuja palvelijalta vaaditaan, tunteeko
Teidän Excellensinne monta isäntää, jotka rengiksi kelpaisivat?
KREIVI (nauraen). Se ei ole hullumpaa. Ja sinä vetäysit syrjään tähän kaupunkiin?
FIGARO. En heti.
KREIVI (keskeyttäen häntä). Maltappas… Minä luulin, että se oli hän… Jatka vaan, minä kuulen kyllä.
FIGARO. Madridiin palattuani tahdoin uudestaan koettaa kirjallista kykyäni, ja teateri näytti minusta kunnian kentältä…
KREIVI. Jumala varjelkoon!
FIGARO. (Hänen vastatessaan katsoo kreivi tarkasti ristikkoakkunaan päin.) Todellakaan en tiedä, kuinka minulla ei ollut mitä suurinta menestystä; sillä minä olin täyttänyt parterrin oivallisimmilla työmiehillä; kämmenet … kartunkaltaiset; minä olin kieltänyt käyttämästä hansikoita, ruokokeppejä ja kaikkia, mikä vaan synnyttää heikkoja taputuksia; ja, kunniani kautta, ennen näytelmän alkua oli koko kahvila näyttänyt olevan mitä edullisimmassa mielen laadussa minua kohtaan. Mutta salajuonittelijain ponnistukset…
KREIVI. Aha! salajuonittelijat! herra tekijän kävi huonosti
FIGARO. Aivan samoin kuin muittenkin: miks'ei? He vihelsivät minulle; mutta jos minä milloinkaan voin koota ne jälleen…
KREIVI. Ikävyys kyllä kostaa heille sinun puolestasi.
FIGARO. Oi! kuinka minä vihaan heitä! saakeli!
KREIVI. Kiroothan sinä! Tiedätkö, että oikeustossa saadaan kirota tuomareita ainoasti neljäkolmatta tuntia.
FIGARO. Mutta teaterissa neljäkolmatta vuotta. Elämä on niin lyhyt, ett'ei se voi hävittää sellaista tunnetta.
KREIVI. Sinun iloinen vihasi ilahuttaa minua. Mutta sinä et sanonut minulle, mikä saattoi sinut Madridista lähtemään.
FIGARO. Sen teki minun hyvä enkelini, Teidän Excellensinne, koska olen niin onnellinen, että jälleen tapaan entisen isäntäni. Madrid'issa huomasin, että kirjailijain tasavalta oli susien tasavalta, jotka aina ovat aseissa toisiansa vastaan, ja että, tämän naurettavan vimman kautta jouduttuansa ylenkatseen esineiksi, kaikki hyönteiset, muskitot, hyttyset, arvostelijat, maringuinit, kadehtijat, kynäilijät, kirjakauppiaat, censorit ja kaikki, mitä tarttuu onnettomien kirjailijain nahkaan, yhä pistivät heitä ja imivät sitä vähäistä mehua, mikä heillä oli jälellä. Kirjoittamasta väsyneenä, itseeni kyllästyneenä, muita ihmisiä inhoten, velkoihin uponneena ja rahoista tyhjänä vihdoin vakuutettuna, että partaveitsen tuottamat edulliset tulot ovat paremmat kuin kynän mitätön kunnia, läksin minä Madrid'ista. Matkakapineeni kaulapussissa, samosin filosofin tavalla molempain Kastiliain, la Manchan, Estremaduran, Sierra Morenan ja Andalusian halki; yhdessä kaupungissa minua otettiin ystävällisesti vastaan, toisessa minä pantiin vankeuteen, mutta aina olin tapausten haltijana; moniailta kiitettynä, toisilta moitittuna, hyvinä aikoina toimeen tullen, huonoa aikaa kärsien, hupsuja pilkaten, ilkiöitä pelkäämättä, kurjuuttani nauraen ja kaikkien ihmisten partaa ajaen olen saapunut tänne Sevillaan ja olen valmis Teidän Excellensiänne uudestaan palvelemaan kaikissa, mitä suvaitsette käskeä.
KREIVI. Kuka on antanut sinulle noin iloisen filosofian?
FIGARO. Tottumus onnettomuuteen. Minä kiiruhdan nauramaan kaikkia, peläten, että täytyisi itkeä sitä. Mutta miksi aina katsotte tälle puolelle?
KREIVI. Paetkaamme!
FIGARO. Minkätähden?
KREIVI. No, tulehan, konna!
(He menevät piiloon.)
Kolmas kohtaus.
(Bartholo, Rosina. Alakerran ristikko-akkuna aukenee,
ja Bartholo ja Rosina käyvät ikkunaan.)
ROSINA. Kuinka minun tekee hyvää hengittää raitista ilmaa! Tämä ristikko-akkuna aukenee niin harvoin…
BARTHOLO. Mikä paperi teillä on kädessänne?
ROSINA. Se on Turhan varovaisuuden runoja, jotka laulu-opettajani on antanut minulle eilen.
BARTHOLO. Mitäs se on, tuo Turha varovaisuus?
ROSINA. Se on uusi huvinäytelmä.
BARTHOLO. Vieläkin joku drama! Joku uuden-laatuinen hullutus!
[Bartholo ei pitänyt dramoista. Hän oli ehkä nuoruudessaan tehnyt jonkun murhenäytelmän.]
ROSINA. Minä en tiedä siitä mitään.
BARTHOLO. Öh, öh, sanomalehdet ja esivalta kyllä varjelevat meitä niistä. Barbarinen vuosisata!…
ROSINA. Te soimaatte aina meidän poloista vuosisataamme.
BARTHOLO. Suokaa se rohkeus anteeksi; mitä tämä vuosisata on tuottanut, josta sitä sopisi kiittää! Kaikenlaisia hullutuksia: ajatusvapauden, vetovoiman, sähkövoiman, uskonnonvapauden, rokon-istuttamisen, kiinankuoren, encyklopedian ja näytelmät…
ROSINA. (Paperi putoo hänen kädestänsä kadulle.) Ai! lauluni! lauluni putosi, kun teitä kuuntelin; juoskaa, juoskaa, hyvä herra! Lauluni, se häviää.
BARTHOLO. No, Lempo vieköön! pidettäköön kiinni, mitä on käsissä.
(Hän menee pois balkongilta.)
ROSINA (katsoo sisäpuoleen ja tekee viittauksen kadulle päin).
St, st! (Kreivi ilmaantuu.) Ottakaa se pian ja lähtekää.
(Kreivi hypähtää paikalle, ottaa paperin ylös ja palaa.)
BARTHOLO (tulee ulos rakennuksesta ja hakee). Missä se onkaan? Minä en näe mitään.
ROSINA. Balkongin alla, muurin ääressä.
BARTHOLO. Annattehan minulle soman tehtävän! Joku on siis mennyt ohitse?
ROSINA. Minä en ole nähnyt ketään.
BARTHOLO. (itsekseen). Ja minä olen niin hyvä, että haen… Bartholo, sinä olet hupsu, ystäväni: tämän tapauksen tulee opettaa sinulle, ett'ei ole koskaan avaamista ristikko-akkunaa kadulle päin.
(Hän menee sisään.)
ROSINA (yhä balkongilla). Minun onneton tilani antaa minulle tämän anteeksi: yksin, sisäänsuljettuna, alttiina inhoittavan miehen vainolle; onko silloin rikollista yrittää päästä orjuudesta?
BARTHOLO (ilmaantuen balkongille). Tulkaa sisään, Sennora; se on minun vikani, että teiltä on hukkunut laulunne; mutta tämä tapaturma ei ole enää tapahtuva teille, sen vannon minä.
(Hän sulkee ristikko-akkunan avaimella.)
Neljäs kohtaus.
(Kreivi, Figaro. He tulevat varovaisesti sisään.)
KREIVI. Nyt, kun he ovat poistuneet, tutkikaamme tätä laulua, joka varmaankin sisältää jonkun salaisuuden. Se on kirje-piletti!
FIGARO. Hän kysyi, mitä se on tuo "tarpeeton varovaisuus"!
KREIVI (lukee vilkkaasti). "Teidän hartautenne herättää minun uteliaisuuttani; niin pian kuin minun holhojani on mennyt ulos, laulakaa huolimattomasti näitten runojen tunnetulla nuotilla jotakin, joka vihdoin ilmoittaisi minulle sen miehen nimen, säädyn ja aikomukset, joka näyttää niin itsepäisesti mieltyneen kova-onniseen Rosinaan."
FIGARO (jäljitellen Rosinan ääntä). Lauluni, lauluni putosi; juoskaa, juoskaa! (Hän nauraa.) Ah! ah! ah! ah! Oi noita naisia! jos tahdotte antaa viisautta mitä vilpittömimmälle, sulkekaa hänet sisään.
KREIVI. Armas Rosinaseni!
FIGARO. Armollinen herra, minä huomaan jo selvästi teidän maskeradinne syyt; te toimitatte täällä lemmenkauppaa aaveissanne.
KREIVI. Sinä olet siis asian jäljillä, mutta jos sinä lavertelet…
FIGARO. Minäkö lavertelisin! Minä en ensinkään käytä teidän rauhoittamiseksenne noita kauniita kunnioituksen ja uskollisuuden korulauseita, joita joka päivä väärin-käytetään; minä sanon ainoasti yhden sanan: minun oma etuni on teille takauksena minun puolestani; punnitkaa kaikkia tuolla vaa'alla, j.n.e….
KREIVI. Varsin hyvä. Kuule siis. Kuusi kuukautta sitte kohtasin sattumalta Prado'ssa [julkinen kävelypaikka Madridissa. Suom. muist.] nuoren naisen, jonka kauneus!… Sinä näit hänet äsken. Minä olen turhaan antanut hakea häntä koko Madrid'issa. Vasta muutamia päiviä sitte olen saanut tiedon, että hänen nimensä on Rosina, että hän on jalosukuinen ja naitu eräälle vanhalle tämän kaupungin lääkärille, nimeltä Bartholo.
FIGARO. Kaunis lintunen, todellakin! vaikea karkoittaa pesästänsä!
Mutta kuka on sanonut teille, että hän on tohtorin vaimo?
KREIVI. Kaikki ihmiset.
FIGARO. Se on valhe, jonka hän on sepittänyt Madrid'ista tullessaan, pettääksensä kosijoita ja karkoittaaksensa heitä; Rosina on vielä vaan hänen holhottinsa, mutta ennen pitkää…
KREIVI (vilkkaasti). Ei ikinä. Oi! mikä uutinen! Minä olin päättänyt ruveta vaikka mihin, tuodakseni hänelle esiin surkuttelemistani, ja minä tapaan hänet naimatonna! Ei ole hetkeäkään hukkaamista; minun täytyy saavuttaa hänen rakkautensa ja temmata hänet pois siitä halvasta liitosta, joka hänelle määrätään. Sinä tunnet siis tuon holhojan?
FIGARO. Niinkuin äitini.
KREIVI. Minkälainen mies hän on?
FIGARO (vilkkaasti). Hän on kaunis, paksu, lyhytläntä, nuori äijä, harmaan-täplikäs, kunnoton, parraton, innoton, joka väijyy ja nuuskii, toruu ja ähkää, kaikki yht'aikaa.
KREIVI (tuskastuneena). Ho! minä näin hänet. Hänen luonteensa?
FIGARO. Raaka, ahnas, ylenmäärin mustasukkainen ja rakastunut holhottiinsa, joka vihaa häntä kuolemaan asti.
KREIVI. Hänen miellyttämis-keinonsa siis ovat…
FIGARO. Olemattomia.
KREIVI. Sitä parempi. Hänen rehellisyytensä?
FIGARO. Aivan niin suuri kuin tarvitaan hirsipuun välttämiseksi.
KREIVI. Sitä parempi. Rangaista petturia samalla kuin tekee itsensä onnelliseksi…
FIGARO. Se on yht'aikaa yleisen ja yksityisen hyödyn edistämistä: todellakin siveellinen urhotyö, armollinen herra!
KREIVI. Sinä sanot, että pelko kosijoista saattaa hänet oveansa sulkemaan?
FIGARO. Kaikilta ihmisiltä: jos hän voisi tilkittää sen umpeen…
KREIVI. Ah! hiisi, sitä pahempi! Voisitko sinä päästä sisään hänen luoksensa?
FIGARO. Josko minä pääsisin! Primo, se rakennus, jossa minä asun, on tohtorin oma, hän vouraa sitä minulle ilmaiseksi.
KREIVI. Vai niin!
FIGARO. Ja minä lupaan hänelle kiitollisuudesta kymmenen kultarahaa vuodessa, ilmaiseksi senkin.
KREIVI (tuskastuneena). Sinä olet hänen hyyryläisensä?
FIGARO. Vielä enemmän, hänen parturinsa, hänen haavalääkärinsä, hänen apteekarinsa; hänen talossaan ei kukaan muu pitele partaveistä, lansettia tahi ruiskun-mäntää kuin teidän palvelijanne.
KREIVI (syleilee häntä). Oi! Figaro, ystäväni, sinä olet oleva minun enkelini, minun vapauttajani, minun suojelushenkeni.
FIGARO. Pahus vieköön! kuinka hyöty nopeasti on lyhentänyt teille eri säätyjen välin! kelpaa kuulla kiihtyneitä ihmisiä!
KREIVI. Onnellinen Figaro! Sinä saat nähdä Rosinaani! sinä saat nähdä häntä! Käsitätkö onneasi?
FIGARO. Tuo on vasta-rakastuneen puhetta! Minäkö häntä ihailen? Jospa te voisitte ottaa minun asemani!
KREIVI. Ah! jospa saattaisi eksyttää kaikki valvojat!
FIGARO. Sitäpä minä juuri mietin.
KREIVI. Ainoastaan kahdeksitoista tunniksi.
FIGARO. Jos pitää ihmisiä puuhassa heidän omia etujansa varten, estää heitä toisen miehen etuja vahingoittamasta.
KREIVI. Epäilemättä. Entäs sitte?
FIGARO (syvästi miettien.) Minä tuumailen, eikö apteeki voisi tarjota vähäisiä viattomia keinoja…
KREIVI. Lurjus!
FIGARO. Tahdonko minä vahingoittaa heitä? He tarvitsevat kaikki minun apuani, täytyy vaan hoitaa heitä kaikkia yht'aikaa.
KREIVI. Mutta tuossa lääkärissä saattaa syntyä joku epäluulo.
FIGARO. Täytyy toimia niin nopeasti, ett'ei epäluulo ehdi syntymään. Yksi ajatus johtuu mieleeni: Kuninkaallisen Infantin rykmentti saapuu tähän kaupunkiin.
KREIVI. Eversti on minun ystäviäni.
FIGARO. Hyvä! Menkää tohtorin luoksi ratsumiehen puvussa, majoituskirjeellä varustettuna; täytyyhän hänen ottaa teidät majaansa; mitä vielä on tehtävää, sen minä otan toimekseni.
KREIVI. Oivallista
FIGARO. Se ei myöskään olisi hullumpaa, jos näyttäisitte olevan noin vähän humalassa…
KREIVI. Miksi niin?
FIGARO. Ja vähän sopimattomasti kohtelevan häntä tuon järjettömän ulkomuodon peitossa.
KREIVI. Miksi niin?
FIGARO. Siksi, ett'ei hän ryhtyisi mihinkään varomiseen, vaan luulisi, että teitä pikemmin haluttaisi nukkua kuin rakentaa salavehkeitä hänen luonansa.
KREIVI. Erinomainen ajatus! Mutta minkätähden sinä et mene sinne?
FIGARO. Ah! niin, minä! Me olemme varsin onnelliset, joll'ei hän tunne teitä, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt. Ja millä tavoin sitten hankkia teille pääsy sinne?
KREIVI. Sinä olet oikeassa.
FIGARO. Sillä te ette ehkä osaa kannattaa tuota vaikeata rôlia.
Ratsumies … humalassa…
KREIVI. Sinä pilkkaat minua (juopuneena olevinansa). Eiköhän tämä ole tohtori Bartholon talo, ystäväni?
FIGARO. Todellakin, jotenkin hyvin; jalat vaan vähän enemmin hoipertelevina. (Juopuneemman näköisenä.) Eiköhän tämä ole…
KREIVI. Hyi! Tuo on rahvaan jupumusta.
FIGARO. Sepä onkin hyvä. Se on ilon hutikka.
KREIVI. Ovi aukenee.
FIGARO. Se on miehemme: poistukaamme siksi, kuin hän on mennyt.
Viides kohtaus.
(Kreivi ja Figaro piilossa; Bartholo.)
BARTHOLO (tulee ulos, puhuen oven suussa rakennukseen päin). Minä tulen heti takaisin; ei saa päästää ketään sisään. Mikä hulluus, että minä menin alas! Niin pian kuin hän pyysi minua siihen, olisi minun pitänyt aavistaa… Ja Bazil, joka ei tule! Hänen piti valmistaman kaikki, jotta hääni vietettäisiin huomenna salaisesti! Mennäänpä katsomaan, mikä saattaa viivyttää häntä.
Kuudes kohtaus.
(Kreivi, Figaro.)
KREIVI. Mitä minä kuulin? Huomenna hän nai Rosinan salaisuudessa!
FIGARO. Armollinen herra, onnistumisen vaikeus lisää vaan yrittämisen tarpeellisuutta.
KREIVI. Kukahan tuo Bazil on, joka puuttuu hänen naimiseensa?
FIGARO. Muuan raukka, joka opettaa soitantoa hänen holhotillensa. taiteensa ihastelija, veitikka, puutteenalainen, ropoa kumarteleva, ja hänen suhteensa tullaan helposti toimeen, armollinen herra… (Katsoen ristikko-akkunaan päin.) Tuossa hän on, tuossa hän on.
KREIVI. Kuka?
FIGARO. Tuossa hän on ristikko-akkunansa takana. Älkää katsoko, älkäähän katsoko!
KREIVI. Minkätähden?
FIGARO. Kirjoittihan hän: Laulakaa huolimattomasti, se on, laulakaa niinkuin laulaisitte … vaan laulaaksenne. Oi! kas tuossa hän on.
KREIVI. Koska minä olen alkanut miellyttää häntä, vaikk'ei hän minua tunne, niin älkäämme heittäkö tuota Lindor nimeä, jonka olen ottanut; voittoni on oleva sitä suloisempi. (Hän levittää paperin, jonka Rosina on heittänyt.) Mutta kuinka laulaa tällä nuotilla? Minä puolestani en osaa sepittää runoja.
FIGARO. Kaikki, mitä mieleenne johtuu, armollinen herra, on oivallista: rakastunut sydän ei vaadi liikoja neron tuotteitten suhteen… Ottakaa minun gitarrini.
KREIVI. Mitäs tahdot, että sillä tekisin? minä soitan sitä sangen huonosti!
FIGARO. Onko teidän kaltainen mies mitään osaamatta? Käden selällä; from, from, from… Jos laulaisitte Sevillassa ilman gitarria, tunnettaisiin te pian, toden totta pian päästäisiin teidän jäljillenne.
(Figaro nojaa seinää vastaan balkongin alla.)
KREIVI (laulaa kävellen ja säestäen gitarrilla:)
Ensimmäinen värssy.
Käskystäs ilmoitan mä nimeäni.
Sua nimetönnä tohdein rakastaa;
Nyt tehdäkö myös tuttuna sen saa?
Vaan mikäs auttaa? Olet käskijäni.
FIGARO (matalalla äänellä). Varsin hyvin, hitto vieköön! Rohkeutta, armollinen herra!
KREIVI.
Toinen värssy.
Lindor mä olen, halpa suvultani,
Vaikk' korkealle kohoo haluni.
Ah, miks en ole jalo ritari!
Palatsiss' oisi sijas rinnallani.
FIGARO. Kuinka saakeli! Minultakaan se ei kävisi paremmin, vaikka minä olen olevinani runoilija.
KREIVI.
Kolmas värssy.
Jok' aamu tänne nöyräst' aion tulla
Rakkauttan' toivotonta laulamaan,
Iloisna kun vaan nähdäkin sun saan,
Josp' ois siit' iloa myös hiukka sulla!
FIGARO. Oo! todellakin, tämä vasta!…
(Hän lähestyy ja suutelee herransa takin alapuolta.)
KREIVI. Figaro?
FIGARO. Teidän Excellensinne?
KREIVI. Luuletko hänen kuulleen minua?
ROSINA (sisäpuolella, laulaa).
Lindor voi kuinka on suloinen!
Mä hällen suon koko sydämen'.
(Joku ikkuna kuuluu kolinalla sulkeuvan.)
FIGARO. Uskotteko nyt, että hän on teidät kuullut?
KREIVI. Hän pani ikkunansa kiinni; joku on luultavasti tullut sisään hänen luoksensa.
FIGARO. Ah! pikku raukka! kuinka hän vapisee laulaessaan! Hän on valloitettu, armollinen herra.
KREIVI. Hän käyttää sitä keinoa, jonka itse osoitti. Mikä hempeys! mikä äly!
FIGARO. Mikä kuje! mikä lempi!
KREIVI. Luuletko, että hän tulee minulle, Figaro?
FIGARO. Hän astuu pikemmin ulos tuon ristikko-akkunan kautta, kuin jättää sen tekemättä.
KREIVI. Se on ratkaistu, minä olen Rosinani oma … elin-ajaksi.
FIGARO. Te unhotatte, armollinen herra, ett'ei hän enää kuule teitä.
KREIVI. Herra Figaro! minulla on vaan yksi sana teille sanottava: hän tulee minun vaimokseni; ja jos sinä hyvin edistät hankettani siten, että salaat häneltä minun nimeni… Sinä ymmärrät, sinä tunnet minut…
FIGARO. Minä myönnyn. Hei! Figaro, lennä rikkauden heimoihin, poikaseni.
KREIVI. Lähtekäämme, epäluuloja karttaaksemme.
FIGARO (vilkkaasti). Minä puolestani menen tänne sisään, jossa taiteeni nojassa yhdellä noita-sauvan iskulla nukutan valppauden, herätän rakkauden, eksytän mustasukkaisuuden, hairautan vehkeet ja kaadan kaikki esteet. Te, armollinen herra, minun luonani soturin-puku ja majoituskirje, ja kultaa teidän taskuissanne.
KREIVI. Kenelle, kultaa?
FIGARO (vilkkaasti). Kultaa, Jumalani, kultaa: se on juonen ponsi.
KREIVI. Älä suutu, Figaro, minä tuon paljon kultaa muassani.
FIGARO (mennessään). Minä tapaan teidät jälleen ennen pitkää.
KREIVI. Figaro!
FIGARO. Mitäs nyt?
KREIVI. Entäs gitarrisi?
FIGARO. Minä unhotan gitarrini! olenhan hullu!
(Hän menee pois.)
KREIVI. Ja sun asuntosi, ajattelematon?
FIGARO (tulee takaisin). Ah! todellakin minä hämmästyn! — Minun kauppani on neljän askelen päässä tästä, siniseksi maalattu, ikkunanpuitteet lyijyiset, kolme suonenisku-astiaa ilmassa, silmä käteen kuvattuna, Consilio manuque, Figaro.
(Hän rientää pois.)