TOINEN NÄYTÖS.
Rosinan huone. Ikkuna näyttämön perällä on ristikolla suljettu.
Ensimmäinen kohtaus.
(Rosina, Yksin, matala kynttilänjalka kädessä. Hän ottaa paperia pöydältä ja rupee kirjoittamaan.)
ROSINA. Marceline on sairaana; kaikki palvelijat ovat askareissaan: eikä kukaan näe minun kirjoittavan. En tiedä, onko näillä seinillä silmät ja korvat, vai onko minun vakojallani joku paha henki, joka antaa hänelle tietoja ihan paikalla; mutta minä en voi lausua sanaakaan enkä astua askeltakaan, jonka tarkoitusta hän ei heti arvaisi… Ah! Lindor! (Hän sulkee kirjeen sinetillä.) Suljetaanpa kuitenkin tämä kirje, vaikk'en tiedä, koska ja millä tavoin voin toimittaa sen hänelle. Minä olen ikkunastani nähnyt hänen kauan puhuvan Figaro parturin kanssa. Hän on kelpo ukko, joka joskus on osoittanut sääliväisyyttä minua kohtaan. Jos voisin hetken keskustella hänen kanssaan!
Toinen kohtaus.
(Rosina, Figaro.)
ROSINA (hämmästyneenä). Ah! herra Figaro, kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä!
FIGARO. Teidän terveytenne, hyvä neiti?
ROSINA. Ei liioin kehuttava, herra Figaro. Ikävyys kuolettaa minut.
FIGARO. Sen minä uskon; se lihottaa vaan hupsuja.
ROSINA. Kenenkä kanssa puhuitte niin vilkkaasti tuolla alhaalla? Minä en kuullut; mutta…
FIGARO. Erään nuoren maisterin kanssa, joka on minun sukulaisiani ja josta toivotaan suuria; älykäs, tuntehikas, taidokas ja sangen miellyttävän näköinen.
ROSINA. Ohi siis aivan soma mies, uskon ma! Hänen nimensä on?…
FIGARO. Lindor. Hänellä ei ole ropoakaan; mutta joll'ei hän olisi äkkiä lähtenyt pois Madrid'ista, olisi hän siellä voinut saada jonkun hyvän paikan.
ROSINA (ajattelemattomasti). Hän kyllä saa semmoisen, herra Figaro; hän kyllä saa. Sellainen mies, jommoiseksi te olette häntä kuvaillut, ei ole luotu tuntemattomaksi pysymään.
FIGARO (itseksensä). Varsin hyvä! (Ääneen.) Mutta hänellä on suuri vika, joka aina on oleva hänen edistymiselleen haittana.
ROSINA. Vika, herra Figaro! Vika! oletteko aivan varma siitä?
FIGARO. Hän on rakastunut.
ROSINA. Hän on rakastunut! Ja te sanotte sitä viaksi?
FIGARO. Itse asiassa se on vika vaan hänen hoikkaan kukkaroonsa katsoen.
ROSINA. Ah! kuinka kohtuuton sallimus on! Ja eikö hän sano, keneen hän on rakastunut? Minun uteliaisuuteni…
FIGARO. Te olette viimeinen, hyvä neiti, jolle minä tahtoisin ilmoittaa tämänkaltaisen salaisuuden.
ROSINA (vilkkaasti). Minkätähden, herra Figaro? Minä olen vaitelias. Tuo nuori mies on teidän sukulaisenne, hän miellyttää minua erinomaisesti… Sanokaahan.
FIGARO (katsellen häntä viekkaasti). Kuvailkaa mielessänne sievintä pikku hempukkaista, hellää, lempeää, sukkelaa ja hilpeätä, miellyttävää; keveäjalkaista, notkeaa, solevaa, käsivarret pulskeat, suu ruusuinen, ja kädet! posket! hampaat! silmät!…
ROSINA. Asuuko hän tässä kaupungissa?
FIGARO. Tässä korttelissa.
ROSINA. Tämän kadun varrella ehkä?
FIGARO. Kahden askelen päässä minusta.
ROSINA. Ah! se on viehättävää … teidän herra sukulaisellenne. Ja tuo tyttö on?…
FIGARO. Enkö ole sanonut hänen nimeänsä?
ROSINA (vilkkaasti). Se on ainoa asia, jonka olette unhottanut, herra Figaro. Sanokaahan, sanokaahan pian; jos hän tulisi sisään, niin en voisi enää saada kuulla…
FIGARO. Te tahdotte sitä välttämättömästi, hyvä neiti? No hyvä, tuo tyttö on … teidän holhojanne holhotti.
ROSINA. Holhotti?…
FIGARO. Tohtori Bartholon holhotti, niin, hyvä neitini.
ROSINA (levottomuudella). Ah! herra Figaro! … minä en usko teitä, sen vakuutan.
FIGARO. Ja hän palaa halusta itse tulla tänne, saadaksensa teitä sitä uskomaan.
ROSINA. Te saatatte minut vapisemaan, herra Figaro.
FIGARO. Hyi, vapisemaan! huonosti harkitsimme, hyvä neiti. Kun vaipuu pahan pelkoon, tuntee jo pelon pahan. Muutoin olen äsken vapauttanut teidät valvojistanne huomispäivään asti.
ROSINA. Jos hän rakastaa minua, täytyy hänen osoittaa sitä siten, että hän pysyy aivan alallansa.
FIGARO. Hoo! hyvä neiti! voivatko lepo ja rakkaus asua samassa sydämessä? Nuoriso parka on niin onneton näihin aikoihin, että sillä vaan on tuo kauhea vaali: rakkaus ilman lepoa, taikka lepo ilman rakkautta.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Lepo ilman rakkautta … näyttää…
FIGARO. Ah! sangen kuihtuvaiselta. Todellakin rakkaus ilman lepoa ilmestyy suuremmassa hempeydessä: ja mitä minuun tulee, jos minä olisin nainen…
ROSINA (hämmentyneenä). Se on tietty, että nuori tyttö ei voi estää kelpo miestä häntä kunnioittamasta.
FIGARO. Sentähdenpä minun sukulaiseni kunnioittaakin teitä rajattomasti.
ROSINA. Mutta jos hän tekisi jotakin varomatonta, herra Figaro, niin hän saattaisi meidät perikatoon.
FIGARO (itseksensä). Hän saattaisi meidät perikatoon! (Ääneen.) Jos te nimen-omaan pikku kirjeen kautta kieltäisitte häntä sitä tekemästä… Kirjeessä on paljon voimaa.
ROSINA (antaa hänelle sen kirjeen, jonka äsken on kirjoittanut). Minulla ei ole aikaa uudestaan aloittaa tätä; mutta, kun annatte sen hänelle, sanokaa hänelle … sanokaa hänelle selvästi…
(Hän kuuntelee.)
FIGARO. Ei ketään, neitini.
ROSINA. Että se on pelkästä ystävyydestä kaikki, mitä minä teen.
FIGARO. Se on ihan selvää. Rakkaudella tietysti on aivan toisenlainen menetystapa!
ROSINA. Ainoasti pelkästä ystävyydestä, ymmärrättekö? Minä pelkään vaan, että hän vastuksista lannistuneena…
FIGARO. Niin, joku virvatuli. Muistakaa, neitini, että tuuli, joka sammuttaa kynttilän, sytyttää hiiloksen, ja että me olemme tuo hiilos. Siitä puhuessaan päästää hän ilmi sellaisen tulen, että hän melkein kiihoitti minua innostuksensa kautta, vaikka minulla ei ole mitään sen asian kanssa tekemistä!
ROSINA. Hyvä Jumala! minä kuulen holhojani tulevan. Jos hän tapaisi teidät täällä… Lähtekää klaverin-huoneesen ja astukaa alas niin hiljaa kuin mahdollista.
FIGARO. Olkaa huoleti. (Itseksensä, kirjettä näyttäen.) Kas tässä jotakin, joka on parempi kuin kaikki havainnot.
(Hän menee huoneesen.)
Kolmas kohtaus.
(Rosina, yksin.)
ROSINA. Minä menehdyn levottomuudesta siksi, kuin hän on päässyt ulos… Kuinka minä pidän paljon hänestä, tuosta hyvästä Figarosta! Hän on aika kunnon mies, hyvä sukulainen! Ah! tuoss' on minun tyrannini; ryhtykäämme jälleen työhömme.
(Hän sammuttaa kynttilän, käy istumaan ja ottaa neulomuskehän.)
Neljäs kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
BARTHOLO (vihoissaan). Oi! kirous! tuo hurjapää, tuo konnamainen kiskoja Figaro! Eihän voi mennä hetkeksikään ulos olematta vakuutettuna, että kotiin tullessaan…
ROSINA. Kuka niin kovasti on suututtanut teitä, herra?
BARTHOLO. Tuo kirottu parturi, joka yhtäkkiä on tehnyt koko talonväkeni raajarikoksi: hän antaa unettavan aineen L'Éveillé'lle, aivastus-aineen La Jeunesse'lle; hän iskee suonta Marceline'n jalasta; jopa muulikin… Sokean eläin raukan silmille haude! Sentähden että hän minulle sata écu'tä velkaa, kiiruhtaa hän rätinkejä kirjoittamaan. Ah! tuokoon ne tänne vaan!… Eikä ketään etuhuoneessa! Tähän huoneesen tullaan niinkuin julkiseen paikkaan.
ROSINA. Oh! Kuka voi päästä tänne sisään paitsi te, herra?
BARTHOLO. Pikemmin pelkään suotta kuin varottomasti panen mitään kaupalle. Joka paikassa on rohkeita ihmisiä, uskalikkoja… Eiköhän vielä tänä aamuna sievästi viety teidän lauluanne sill'aikaa, kuin minä menin ulos sitä hakemaan? Oi! minä…
ROSINA. Huviksenne katsottekin kaikenlaista tärkeäksi! Tuuli ehkä vei tuon paperin, ehkäpä ensitulija; mitä minä tiedän?
BARTHOLO. Tuuli, ensitulija!… Ei ole tuulta, neitini, eikä ensitulijaa maailmassa; ja aina tuossa on joku valmiina ottamaan niitä papereita, joita nainen näyttää epähuomiosta pudottavan.
ROSINA. Näyttää, herra?
BARTHOLO. Niin, neitini, näyttää.
ROSINA (itseksensä). Oi häijyä vanhusta!
BARTHOLO. Mutta mitään semmoista ei enää tapahdu, sillä minä aion panettaa kiinni tämän ristikon…
ROSINA. Tehkää paremmin; muurauttakaa ikkunat umpeen samassa; vankihuoneesta pimeään koppiin, eroitus on aivan vähäpätöinen!
BARTHOLO. Mitä niihin ikkunoihin tulee, jotka ovat kadulle päin, se ehkä ei olisi hullumpaa… Eihän ainakaan tuo parturi ole käynyt teidän luonanne?
ROSINA. Tuottaako hänkin teille levottomuutta?
BARTHOLO. Aivan samoin kuin joku muukin.
ROSINA. Kuinka kohteliaat teidän vastauksenne ovat!
BARTHOLO. Ah! luottakaa vaan kaikkiin ihmisiin, ja te saatte ennen pitkää taloonne hyvän vaimon, joka pettää teitä; hyviä ystäviä, jotka sieppaavat hänet teiltä pois, ja hyviä palvelijoita, jotka auttavat heitä siinä.
ROSINA. Kuinka! te ette myönnä minulla olevan periohjeita edes sen vertaa, että herra Figaron houkuttelemisia vastustaisin?
BARTHOLO. Kuka ymmärtää mitään naisten oikuista? Ja kuinka paljon minä olen nähnyt noista peri-ohjeellisista avuista!…
ROSINA (suutuksissaan). Mutta, herra, jollei meitä miellyttääksensä tarvitse muuta kuin olla mies, minkätähden te olette minulle niin kovasti vastenmielinen?
BARTHOLO (kovasti hämmästyneenä). Minkätähden? … minkätähden?… Te ette vastaa minun kysymykseeni tuon parturin suhteen.
ROSINA (loukattuna). No niin! tuo mies tuli sisään minun luokseni; minä näin hänet, minä puhuttelin häntä. Minä en myöskään salaa teiltä, että hän minusta näyttää varsin herttaiselta; voi jospa te kuolisitte harmista siitä!
Viides kohtaus.
(Bartholo, yksin.)
BARTHOLO. Voi noita juutalaisia, noita palvelija-koiria! La Jeunesse!
L'Éveillé! L'Éveillé hylkiö!
Kuudes kohtaus.
(Bartholo, L'Éveillé.)
L'ÉVEILLÉ (tulee sisään haukotellen, aivan unissaan). Aah, aah, ah, ah…
BARTHOLO. Missä sinä olit, kirottu hirtehinen, kun tuo parturi tuli tänne sisään?
L'ÉVEILLÉ. Herrani, minä olin … ah, aah, ah…
BARTHOLO. Joitakuita kepposia toimittamassa, luultavasti? Ja sinä et siis nähnyt häntä?
L'ÉVEILLÉ. Aivan varmaan minä näin hänet, koska hän tapasi minut vallan kipeänä, kuten sanoi; ja kyllä kai se oli totta, sillä minä tunsin kipuja koko ruumiissani, kun vaan kuulin hänen siitä puhu… Ah, ah, aah…
BARTHOLO (osottelee häntä). Kun vaan kuulin hänen siitä puhuvan!… Entäs miss' on tuo heittiö La Jeunesse? Alinomaa anniskella lääkkeitä tälle pikku pojalle ilman minun käskyäni! siin' on joku koiranjuoni sen takana.
Seitsemäs kohtaus.
(Edelliset; La Jeunesse tulee vanhuksen tavalla, vekara-sauva kädessä; hän aivastaa useita kertoja.)
L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Vai La Jeunesse?
BARTHOLO. Sinä saat aivastaa sunnuntaina.
LA JEUNESSE. Kas niin, enemmän kuin viisikymmentä … viisikymmentä kertaa … hetken ajalla! (Hän aivastaa.) Minä olen uuvuksissa.
BARTHOLO. Kuinka! minä kysyn teiltä molemmilta, onko joku mennyt sisään
Rosinan luoksi, ettekä te sano, että tuo parturi…
L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Onko hän siis joku herra Figaro? Aah! ah…
BARTHOLO. Minä takaan, että se lurjus on salaliitossa hänen kanssansa.
L'ÉVEILLÉ (itkien kuin hupsu). Minä … minäkö salaliitossa!…
LA JEUNESSE (aivastaen). No! mutta herrani, löytyykö … löytyykö oikeutta?
BARTHOLO. Oikeutta! Se sopii hyvin teidän kaltaisten kurjien kesken; oikeutta! Minä olen teidän isäntänne, minä, ja olen siis aina oikeassa.
LA JEUNESSE (aivastaen). Mutta, Jumal'auta, kun asia on totta…
BARTHOLO. Kun asia on totta! Jos minä en tahdo, että se on totta, väitänhän, että se ei ole totta. Kun vaan antaisi kaikkien noitten lurjusten olla oikeassa, niin saisi pian nähdä, mitä auktoritetistä tulisi.
LA JEUNESSE (aivastaen). Minä tahdon yhtä mielelläni saada eroni.
Hirveä palvelus, ja aina helvetin puuha!
L'ÉVEILLÉ (itkien). Rehellistä miesraukkaa kohdellaan niinkuin konnaa.
BARTHOLO. Mene siis ulos, rehellinen mies! (Hän osottelee heitä.) Et tschi et tscha; toinen aivastaa ja toinen haukottelee minua vasten naamaa.
LA JEUNESSE. Ah! herrani, minä vannon teille, että ilman neitiä ei olisi … ei olisi mahdollista jäädä tähän taloon.
(Hän menee ulos aivastaen.)
BARTHOLO. Mihin tilaan tuo Figaro on saattanut heidät kaikki! Minä näen, mitä hän tarkoittaa: se veijari tahtoisi maksaa minulle nuot sata écu'täni kukkaroansa avaamatta…
Kahdeksas kohtaus.
(Bartholo, don Bazil; Figaro, piilossa kabinetissä, tulee
tuon tuostakin näkyviin ja kuuntelee heitä.)
BARTHOLO (jatkaa). Ah! don Bazil, te tulette antamaan Rosinalle hänen soitantotuntiansa?
BAZIL. Sen on kaikkein vähemmin kiiru.
BARTHOLO. Minä kävin teidän luonanne, mutta en tavannut teitä.
BAZIL. Minä olin lähtenyt ulos teidän asioittenne vuoksi. Kuulkaa uutinen, joka on jotenkin harmillinen.
BARTHOLO. Teillekö?
BAZIL. Ei, teille. Kreivi Almaviva on kaupungissa.
BARTHOLO. Puhukaa hiljaa. Hänkö, joka antoi etsiä Rosinaa koko
Madrid'issa?
BAZIL. Hän asuu ison torin ääressä ja käy joka päivä ulkona valhepuvussa.
BARTHOLO. Ei ole epäilemistäkään, tuo tarkoittaa minua. Ja mitäs tehdä?
BAZIL. Jos hän olisi yksityinen mies, voisi saada hänet poistetuksi.
BARTHOLO. Niin, sillä tavoin, että mentäisiin väijyksiin illalla, aseilla ja haarniskalla varustettuna…
BAZIL. Bone Deus! Saattaa itsensä rettelöihin! Herättää pahanlaatuinen juttu, se käy laatuun; ja yleisessä kiihtymyksessä moittia niinkuin pää-moittijat; concedo.
BARTHOLO. Ainoa keino päästä miehestä vapaaksi!
BAZIL. Moite, hyvä herra! Te ette tiedä ensinkään, mitä halveksitte; minä olen nähnyt mitä kunnollisimpia ihmisiä, joista se on ollut vähällä tehdä lopun. Uskokaa pois, ei löydy typerää häijyyttä, ei kauheita asioita eikä tolkutonta tarinaa, jota ei voisi uskottaa suuren kaupungin laiskureille, kun vaan suorittaa asiansa hyvin: ja meillä on täällä erinomaisen taitavia miehiä!… Ensiksi hiljainen huhu, joka siveltelee maata ikäänkuin pääskynen ennen raju-ilmaa, pianissimo, suhisee ja kulkee hitaasti sekä kylvää vierressänsä myrkytetyn nuolen. Joku suu korjaa sen haltuunsa ja piano, piano, luikahuttaa sen taitavasti korvaanne. Paha työ on tehty; se itää, se länkeilee, se vaeltaa, ja rinforzando suusta suuhun paholainen kulkee; sitten yht'äkkiä, en tiedä millä tavoin, näette moitteen nousevan pystyyn, sihisevän, paisuvan, kasvavan silmin-nähtävästi. Se syöksähtää, lentää, pyörii, tempaa irti, vetää myötänsä, paukahtaa ja jyrisee ja siitä tulee, kiitos taivaan, yhteinen huuto, julkinen crescendo, yleinen vihan ja vainon chorus. Kuka perhana voisi sitä vastustaa?
BARTHOLO. Mutta mitä lörpötystä te tuolla somerratte, Bazil? Ja mikä yhteys tuolla piano-crescendo'lla lienee minun asemani kanssa?
BAZIL. Kuinka, mikä yhteys? Mitä jokainen tekee vihollisensa poistamiseksi, se täytyy meidän tehdä, estääksemme teidän vihollistanne lähestymästä.
BARTHOLO. Lähestymästä? Minä aion naida Rosinan, ennenkuin hän edes tietää, että tuo kreivi on olemassa.
BAZIL. Siinä tapauksessa teillä ei ole hetkeäkään hukata.
BARTHOLO. Ja kenestä se riippuu, Bazil? Minä olen antanut teidän huoleksenne kaikki tämän asian sivuhaarat.
BAZIL. Niin, mutta te olette itaroinnut kustannuksia; ja hyvän järjestyksen sopusoinnussa ovat epätasainen avioliitto, väärä tuomio ja julkinen lainsääntöjen laiminlyönti epäsointuja, joita aina tulee valmistaa ja peitellä kullan täydellisellä soinnulla.
BARTHOLO (antaen hänelle rahaa). Täytyy suostua kaikkiin, mitä tahdotte; mutta saattakaamme asia perille.
BAZIL. Sepä vasta puhetta. Huomenna kaikki on valmiina: teidän tulee laittaa niin, ett'ei kukaan tänään pääse holhottia neuvomaan.
BARTHOLO. Luottakaa te siinä kohden minuun. Tuletteko tänä iltana,
Bazil?
BAZIL. Älkää katsoko sitä varmaksi. Yksistään teidän naimisenne antaa minulle tekemistä koko päiväksi; älkää katsoko sitä varmaksi.
BARTHOLO (saattaa häntä). Nöyrä palvelijanne.
BAZIL. Jääkää, tohtori, jääkää vaan.
BARTHOLO. Ei, ei. Minä aion teidän perästänne lukita oven kadun puolelta.
Yhdeksäs kohtaus.
(Figaro, yksin, tulee ulos kabinetistä.)
FIGARO. Voi tuota hyvää varovaisuutta! Lukitse, lukitse ovi kadulle päin; ja minä avaan sen uudestaan kreiville ulos mennessäni. Hän on aika lurjus, tuo Bazil! Onneksi hän on vielä suurempi hupsu. Sillä, joka tahtoo moittimisella nostaa huomiota maailmassa, tarvitsee olla arvoisa asema, korkea suku, nimi, virka, sanalla sanoen pontevuutta. Mutta semmoinen, kuin Bazil! hän moittikoon vaan, häntä ei ihmiset usko.
Kymmenes kohtaus.
(Rosina, saapuville rientäen; Figaro.)
ROSINA. Kuinka! te olette vielä täällä, herra Figaro?
FIGARO. Suureksi onneksi teille, neitini. Äsken teidän holhojanne ja teidän laulu-opettajanne luulivat olevansa yksin ja puhuivat suunsa puhtaaksi…
ROSINA. Ja te olette kuunnellut heitä, herra Figaro? Mutta tiedättekö, että se on sangen paha!
FIGARO. Kuunnellako? Se on kuitenkin paras keino kuulla hyvin. Minä annan teille tiedoksi, että teidän holhojanne aikoo naida teidät huomenna.
ROSINA. Oi! taivaan jumala!
FIGARO. Älkää pelätkö mitään; me annamme hänelle niin paljon tekemistä, ett'ei hän ehdi sitä ajattelemaan.
ROSINA. Kas, tuossa hän tulee takaisin; lähtekäähän pikku portaita myöten. Te saatatte minut pelosta kuolemaan.
(Figaro rientää pois.)
Yhdestoista kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
ROSINA. Te olitte täällä jonkun kanssa, herra?
BARTHOLO. Don Bazilin kanssa, jonka minä saatoin ulos, ja syystäkin. Te olisitte pikemmin suonut, että se olisi ollut herra Figaro?
ROSINA. Se on minulle aivan yhden tekevää, sen vakuutan.
BARTHOLO. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä niin tärkeätä tuolla parturilla oli teille sanomista?
ROSINA. Täytyykö puhua totta? Hän kertoi minulle Marceline'n tilasta, joka ei olekaan aivan hyvä, kuten hän sanoo.
BARTHOLO. Kertoa teille! Minä takaan, että hän oli ottanut tehtäväksensä laittaa teidän haltuunne jotakuta kirjettä.
ROSINA. Ja keneltä, jos suvaitsette?
BARTHOLO. Oh! keneltä! Joltakulta, jonka nimeä naiset eivät milloinkaan sano. Mitä minä tiedän? Ehkä se oli vastaus tuohon ikkunapaperiin.
ROSINA (itseksensä). Häneltä ei ole mitään jäänyt huomaamatta.
(Ääneen.) Te kyllä ansaitsisitte, että niin olisi.
BARTHOLO (katselee Rosinan käsiä). Niin onkin. Te olette kirjoittanut.
ROSINA (hämillänsä). Se olisi varsin hupaista, jos aikoisitte saada minut sitä myöntämään.
BARTHOLO (tarttuen hänen oikeaan käteensä). Minäkö! en ensinkään; mutta teidän sormenne, joka vielä on läkillä tahrattuna! Heh! viekas signora!
ROSINA (itseksensä). Kirottu mies!
BARTHOLO (yhä pitäen hänen kädestään kiinni). Nainen luulee kyllä olevansa turvassa sentähden, että hän on yksin.
ROSINA. Ah! epäilemättä… Sepä soma todistus!… Tauotkaahan jo, herra, te vääntelette minun käsivarttani. Minä poltin sormeni, kun laittelin vaatekoristeitani tuon kynttilän ääressä; ja minulle on aina sanottu, että pitää heti panna läkkiä päälle: sen teinkin.
BARTHOLO. Vai sen te teitte? Katsokaamme siis, vahvistaako toinen todistus edellisen. Se on tuo paperivihko, jossa minä varmaan tiedän olleen kuusi arkkia; sillä minä luen ne joka aamu, tänään vielä.
ROSINA (itseksensä). Voi tolvana minua!
BARTHOLO (lukien). Kolme, neljä, viisi…
ROSINA. Kuudes…
BARTHOLO. Minä näen kyllä, että kuudes ei ole täällä.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Kuudes? Minä olen käyttänyt sen tuutiksi niitä makeisia varten, joita lähetin Figaron tyttärelle.
BARTHOLO. Figaro'n tyttärelle? Entäs kynä, joka oli aivan uusi, kuinka se on tullut mustaksi? Sitenkö, että olette kirjoittanut Figaro'n tyttären adressin?
ROSINA (itseksensä). Tuolla miehellä on mustasukkaisuuden vainu jo luonnosta!… (Ääneen.) Minä olen sillä uudestaan piirtänyt kuluneen kukkasen siinä liivissä, jota ompelen teille neulomuspuissani.
BARTHOLO. Kuinka mieltä ylentävää tuo on! Jotta teitä uskottaisiin, lapseni, pitäisi teidän olla punastumatta, kun yhtä mittaa vääristelette totuutta; mutta sitä te ette vielä osaa.
ROSINA. No! kukapa olisi punastumatta, herra, kun näkee noin ilkeitä johtopäätöksiä tehtävän mitä viattomimmista töistä?
BARTHOLO. Tietysti, minä olen väärässä. Polttaa sormensa, tahrata sitä läkillä, tehdä paperituutti Figaron tyttärelle lähetettäviä makeisia varten, piirtää minun liiviäni neulomuspuissa! mitä löytyy sen viattomampaa? Mutta kuinka paljon valheita läjättyinä yhden tositeon salaamiseksi!… Minä olen yksin, ei kukaan näe minua; minä saan valhetella mieleni mukaan. Mutta sormen pää jää tahratuksi, kynä on mustunut, paperia puuttuu! Eihän kaikista voi pitää huolta. Aivan varmaan, signora, kun minä menen ulos kaupunkiin, saa lukittu ovi vastata minulle teidän puolestanne.
Kahdestoista kohtaus.
(Kreivi, Bartholo, Rosina. Kreivi ratsumiehen puvussa, näyttäen
olevan vähän humalassa ja laulaen: Réveillons-la etc.)
BARTHOLO. Mutta mitä tuo mies tahtoo? Sotamies! Menkää huoneesenne, signora.
KREIVI (laulaa: Réveillons-la ja lähestyy Rosinaa). Kumpi teistä, hyvät naiset, on tohtori Balordo? (Rosinalle matalalla äänellä.) Minä olen Lindor.
BARTHOLO. Bartholo!
ROSINA (itseksensä). Hän puhuu Lindor'ista.
KREIVI. Balordo, Barque à l'eau; minä huolin siitä viis. On vaan kysymys saada selkoa, kumpi teistä… (Rosinalle, näyttäen hänelle paperia.) Ottakaa tämä kirje.
BARTHOLO. Kumpi! Näettehän, että se olen minä. Kumpi! Menkäähän,
Rosina; tuolla miehellä näyttää olevan hyvä hutikka päässään.
ROSINA. Juuri sentähden, herra; te olette yksin. Nainen saattaa joskus vaikuttaa.
BARTHOLO. Menkää, menkää; minä en ole arka.
Kolmastoista kohtaus.
(Kreivi, Bartholo.)
KREIVI. Oo! minä tunsin teidät heti signalimenttinne mukaan.
BARTHOLO (kreiville, joka puristaa kirjettä). Mitäs te tuossa kätkette taskuunne?
KREIVI. Minä kätken sen taskuuni, jotta te ette tietäisi, mitä se on.
BARTHOLO. Minun signalimenttini! Tuommoiset ihmiset luulevat aina puhuvansa sotamiesten kanssa.
KREIVI. Luuletteko, että olisi peräti vaikea asia tehdä teidän signalimenttinne?
Nuotti: Ici sont venus en personne.
Pää kalju on, tutisevainen,
Ja silmä tumma, talimainen,
Rumempaa naamaa eipä näe,
Kas selkä on kuin sarvet kauriin
Ja pinta niinkuin paistonauriin,
Vinossa toinen olkapää!
Suoniss' on veri niinkuin jää,
Jalassa patti, sääri väärä,
Puhuissaan määkii niinkuin jäärä,
On ahne saivarnylkyri,
Sanalla: oikein tohtori!
[Bartholo keskeyttää signalimentin siinä paikassa,
joka hänestä sopii.]
BARTHOLO. Mitäs tämä merkitsee? Oletteko täällä minua häväistäksenne?
Menkää heti tiehenne.
KREIVI. Mennä tieheni! Ah! hyi! kuinka törkeästi puhutte! Osaatteko lukea, tohtori … Barbe à I'eau?
BARTHOLO. Toinen mieletön kysymys.
KREIVI. Oho! älkää ensinkään huolestuko siitä; sillä minä, joka vähintäänkin olen yhtä paljon tohtori kuin te…
BARTHOLO. Kuinka niin?
KREIVI. Enkö minä ole rykmentin hevosten lääkäri? Juuri sentähden minä pantiinkin virkaveljen luoksi asumaan.
BARTHOLO Uskallatteko verrata hevoskengittäjää…
KREIVI
Nuotti: Vive le vin.
En väitäkään, en, tohtori,
Mun taiton' että voittavi
Tuon Hippokrateen joukkoinehen.
Taitonne kas se kohdallehen
Osaapi, aina auttaa kai!
Jos harvoin taudin pois se sai,
Tok' saattaa sairaan autuutehen.
Onko tämä kohteliasta, mitä sanon teille?
BARTHOLO. Se soveltuu hyvin teille, tietämätön kätyri, tällä tavoin alentaa taiteista ensimmäistä, suurinta ja hyödyllisintä!
KREIVI. Hyödyllinen kaiketi niille, jotka harjoittavat sitä.
BARTHOLO. Taide, jonka edistymistä aurinko pitää kunnianansa valaista!
KREIVI. Ja jonka erehdyksiä maa kiiruhtaa peittämään.
BARTHOLO. Selvästi näkyy, sivistymätön ihminen, että te olette tottunut ainoastaan hevosia puhuttelemaan.
KREIVI. Hevosia puhuttelemaan? Ah! tohtori! Eikö järki-tohtorille ole tunnettu asia, että hevoslääkäri aina parantaa sairaansa heitä puhuttelematta, kun päinvastoin lääkäri puhuu paljon sairaillensa…
BARTHOLO. Heitä parantamatta, eikö niin?
KREIVI. Te olette sen sanonut.
BARTHOLO. Kuka perhana lähettää tänne tuon kirotun juomarin?
KREIVI. Minä luulen, että te tekaisette minulle epigrammeja, Amor!
BARTHOLO. Mitä vihdoin tahdotte? mitä pyydätte?
KREIVI (kovasti suuttuvinansa). Kuinka, hän kiihtyy! Mitä minä tahdon?
Ettekö näe sitä?
Neljästoista kohtaus.
(Rosina, Kreivi, Bartholo.)
ROSINA (saapuville juosten). Herra sotamies, älkää vimmastuko, armoa! (Barthololle.) Puhukaa hänelle hiljaa, herra: mies, joka puhuu järjettömästi.
KREIVI. Te olette oikeassa; hän puhuu järjettömästi, hän; mutta me olemme järjellisiä, me! Minä kohtelias ja te kaunis … siinä kyllin. Oikeastaan minä tahdon tässä talossa tavata ainoastaan teitä.
ROSINA. Mitä voin tehdä teidän hyödyksenne, herra sotamies?
KREIVI. Vähäpätöisen asian, lapseni. Mutta jos on jotakin hämärää minun lauseissani…
ROSINA. Minä käsitän niitten tarkoituksen.
KREIVI (antaen hänelle kirjeen). Ei, pitäkää vaan kiinni puustavista, puustavista; on ainoasti kysymys … mutta minä sanon aivan rehellisessä tarkoituksessa, että antaisitte minulle makuusijan täksi yöksi.
BARTHOLO. Eikö mitään muuta?
KREIVI. Ei mitään. Lukekaa tämä lempikirje, jonka meidän majoitus-mestarimme kirjoittaa teille.
BARTHOLO. Katsokaamme. (Kreivi kätkee kirjeen ja antaa hänelle toisen paperin. — Bartholo lukee.) "Tohtori Bartholo antaa ruoan, majan, makuusijan…"
KREIVI (ääntänsä teroittaen). Makuusijan.
BARTHOLO. "Ainoasti yhdeksi yöksi mainitulle Lindor'ille, liikanimeltä l'Écolier, joka on ratsumies rykmentissä…"
ROSINA. Hän se on, juuri hän se on.
BARTHOLO (vilkkaasti, Rosinalle). Mikäs nyt?
KREIVI. No, olenko väärässä nyt, tohtori Barbaro?
BARTHOLO. Luulisi, että tuo mies ilkeäksi huviksensa typistää nimeäni kaikella mahdollisella tavalla. Menkää hiiteen, Barbaro! Barbe á l'eau! ja sanokaa hävyttömälle majoitus-mestarillenne, että siitä asti, kuin kävin Madrid'issa, olen vapautettu sotaväkeä majauttamasta.
KREIVI (itseksensä). Oi Jumala! harmillinen vastus!
BARTHOLO. Ah! ah! ystävä, tämä haittaa teitä ja saattaa teidät vähän selkiämään! mutta korjatkaa sentään heti luunne pois täältä.
KREIVI (itseksensä). Olin vähällä joutua ilmi. (Ääneen.) Korjata luuni! Jos te olette vapautettu sotaväestä, ette ehkä kuitenkaan ole vapautettu kohteliaisuuden vaatimuksista? Korjata luuni! näyttäkää minulle vapautus-todistuksenne; vaikka minä en osaa lukea, näen heti…
BARTHOLO. Se ei ole vaikeata, se on tässä kirjoituspulpetissa.
KREIVI (sillä välin kuin Bartholo menee sinne, sanoo, paikaltansa liikahtamatta). Ah! kaunis Rosinani!
ROSINA. Kuinka, Lindor, tekö se olette?
KREIVI. Ottakaa toki vastaan tämä kirje.
ROSINA. Olkaa varoillanne, hän pitää meitä silmällä.
KREIVI. Ottakaa esiin nenäliinanne, minä lasken sen putoomaan.
(Hän lähestyy.)
BARTHOLO. Hiljaa, hiljaa, herra sotamies; minä en suvaitse, että katsellaan minun vaimoani noin likeltä.
KREIVI. Hänkö teidän vaimonne?
BARTHOLO. No mitäs myös?
KREIVI. Minä luulin teitä hänen vaarinsa tahi mummonsa sitkeähenkiseksi isäksi: on vähintäänkin kolme sukupolvea hänen ja teidän välillänne.
BARTHOLO (lukee jotakuta pergamenttia). "Niitten hyvien ja luotettavien todistuksien johdosta, joita meille on annettu…"
KREIVI (lyö kädellään pergamentteja niin että ne putoovat lattiaan).
Mitä minä tarvitsen tuota sanatulvaa?
BARTHOLO. Tiedättekö, sotamies, että, jos minä kutsun väkeni, annan heti paikalla kohdella teitä niin, kuin ansaitsette?
KREIVI. Tappelu? Ah! mielelläni, tappelu! se on minun ammattini (osoittaen pistoliansa vyössään), ja täss' on se, jolla heitän heille ruutia silmiin. Te kenties ette ole milloinkaan nähnyt tappelua, rouvaseni?
ROSINA. Enkä tahdo nähdäkään.
KREIVI. Ei mikään ole kuitenkaan niin hupaista kuin tappelu. Kuvailkaa mielessänne (tohtoria tyrkäten) ensiksi, että vihollinen on toisella puolella laaksoa ja ystävät toisella. (Rosinalle, näyttäen hänelle kirjettä.) Vetäkää ulos nenäliinanne. (Hän sylkee maahan.) Tuossa on laakso, se on selvää.
(Rosina vetää ulos nenäliinansa; kreivi pudottaa kirjeensä hänen ja itsensä väliin.)
BARTHOLO (kumartuen). Ah! ah!…
KREIVI (ottaa sen ylös ja sanoo:). Kas niin … tulihan minun opettaa teille ammattini salaisuudet… Todellakin sangen varomaton nainen! eikö hän huomaa lempikirjettä, jonka hän pudottaa taskustaan?
BARTHOLO. Antakaa se minulle, antakaa.
KREIVI. Dulciter, pappa! jokaiselle omansa. Jos joku rabarberin resepti olisi pudonnut teidän taskustanne?
ROSINA (ojentaa kättänsä). Ah! minä tiedän, mitä se on; herra sotamies.
(Hän ottaa kirjeen, jonka hän kätkee esiliinansa pieneen taskuun.)
BARTHOLO. Lähdettekö vihdoinkin ulos?
KREIVI. No hyvä, minä lähden. Hyvästi, tohtori; ilman vihaa. Hyvästi, kultaseni: pyytäkää kuolemaa, että se vielä muutamilla sotaretkillä unhottaa minut; elämä ei ole milloinkaan ollut minulle niin kallis.
BARTHOLO. Menkää vaan. Jos minulla olisi tuommoinen valta kuoleman suhteen…
KREIVI. Kuoleman suhteen? Olettehan lääkäri! Te teette niin paljon kuolemaa varten, että se ei voi kieltää teiltä mitään.
(Hän lähtee.)
Viidestoista kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
BARTHOLO (katsoo, kuinka hän menee). Hän on vihdoin mennyt!
(Itseksensä.) Teeskennelläänpä.
ROSINA. Myöntäkää kuitenkin, herra, että hän on hyvin iloinen, tuo nuori sotamies! Hänen pohmelonsa takaa näkyi, ettei häneltä puutu älyä eikä jonkinlaista kasvatusta.
BARTHOLO. Onnellinen olen, kultaseni, että sain hänet luotamme lähtemään! Mutta etkö ole vähän utelias lukemaan minun kanssani tuota paperia, jonka hän antoi sinulle?
ROSINA. Mikä paperi?
BARTHOLO. Tuo, jonka hän oli ottavinansa ylös, saadaksensa sitä sinun haltuusi.
ROSINA. Hyvä! se on minun serkkuni upseerin lähettämä kirje, joka putosi minun taskustani.
BARTHOLO. Minulla on se ajatus, että hän veti sen omasta taskustaan.
ROSINA. Minä tunsin sen aivan hyvin.
BARTHOLO. Voihan helposti katsoa.
ROSINA. Minä en vaan tiedä, mihin se joutui.
BARTHOLO (taskua osoittaen). Sinä panit sen tuohon.
ROSINA. Ah! ah! hajamielisyydestä.
BARTHOLO. Ah! varmaankin. Sinä saat nähdä, että se on joku hullutus.
ROSINA (itseksensä). Joll'en suututa häntä, ei löydy keinoa kieltää.
BARTHOLO. Annahan, sydänkäpyseni.
ROSINA. Mutta mitä ajattelette, kun yhä vaaditte sitä, herra? Onko se taas joku epäluulo?
BARTHOLO. Entäs te, mikä syy teillä on olla sitä näyttämättä?
ROSINA. Minä kerron sen vielä teille, herra, että tämä paperi ei ole mitään muuta kuin serkkuni kirje, jonka te annoitte minulle eilen avattuna; ja koska siitä on puhe, sanon teille suoraan, että tämä rohkeus suututti minua kovin.
BARTHOLO. Minä en ymmärrä teitä.
ROSINA. Tutkinko minä niitä papereita, jotka tulevat teille? Minkä tähden katsotte te oikeudeksenne kajota niihin, jotka ovat minulle aiotut? Jos se on mustasukkaisuutta, loukkaa se minua; jos on kysymys anastetun vallan väärin käyttämisestä, vimmastun siitä vielä enemmin.
BARTHOLO. Kuinka, vimmastutte! Te ette ole milloinkaan puhunut minulle noin.
ROSINA. Jos olen hillinnyt itseäni tähän päivään saakka, niin en ole tehnyt sitä antaakseni teille oikeutta rankaisematta loukata itseäni.
BARTHOLO. Mistä loukkauksesta puhutte?
ROSINA. Siitä, jota ei ole ennen kuultu, että joku rohkenee avata toisen kirjeitä.
BARTHOLO. Vaimonsa kirjeitä?
ROSINA. Minä en ole vielä teidän vaimonne. Mutta minkätähden tekisi etusijassa vaimollensa ilkityön, jota ei tekisi kenellekään muulle?
BARTHOLO. Te tahdotte saada minut pettiöön ja kääntää minun huomioni pois kirjeestä, joka epäilemättä on lähetyskirja joltakulta rakastajalta. Mutta minä saan nähdä sen, minä vakuutan teille.
ROSINA. Te ette saa nähdä sitä. Jos lähestytte minua, pakenen minä tästä talosta ja pyydän turvapaikkaa ensitulijalta.
BARTHOLO. Joka ei ensinkään ota teitä vastaan.
ROSINA. Sepä saadaan nähdä.
BARTHOLO. Me emme täällä ole Franskassa, jossa aina annetaan oikeus naisille; mutta ottaakseni teistä sitä ajatusta, menen ovea lukitsemaan.
ROSINA (sillä välin, kuin hän menee sinne). Voi taivaan Jumala! mitä tehdä? Pankaamme pian sen sijaan serkkuni kirje ja antakaamme hänelle tilaisuus ottaa se.
(Hän vaihtaa kirjeet ja panee serkkunsa kirjeen taskuunsa niin, että se ulottuu vähän taskun ulkopuolelle.)
BARTHOLO (takaisin tullessaan). No! nytpä toivon saavani nähdä sen.
ROSINA. Millä oikeudella, jos suvaitsette?
BARTHOLO. Yleisimmin tunnetulla oikeudella, vahvemman oikeudella.
ROSINA. Ennen minä lyödään kuoliaksi, kuin se kirje minulta saadaan.
BARTHOLO (jalkaansa koputtaen). Signora! signora!…
ROSINA (vaipuu nojatuoliin ja on pahoin voivinansa). Ah! mikä ilkeys!…
BARTHOLO. Antakaa tuo kirje tahi pelätkää minun vihaani.
ROSINA (taaksepäin kallistuneena). Voi onnetonta Rosinaa!
BARTHOLO. Mikähän teitä vaivaa!
ROSINA. Mikä kauhea tulevaisuus!
BARTHOLO. Rosina!
ROSINA. Minä tukehdun raivosta!
BARTHOLO. Hän voi pahoin.
ROSINA. Minä käyn heikommaksi, minä kuolen.
BARTHOLO (tunnustelee hänen valtasuontansa ja sanoo itseksensä).
Jumalani! kirje! Lukekaamme se niin, ett'ei hän tiedä siitä.
(Hän tunnustelee yhä Rosinan valtasuonta ja ottaa kirjeen,
jota hän koettaa lukea, vähän kääntyen.)
ROSINA (yhä taaksepäin kallistuneena). Onneton kuin olen, ah!…
BARTHOLO (hellittää hänen kädestänsä ja sanoo itseksensä). Kuinka vimmatut ollaan sitä tiedustelemaan, jota aina pelätään tietämästä!
ROSINA. Ah! Rosina parka!
BARTHOLO. Haju-aineitten käyttäminen … tuottaa noita pudistuksia.
(Hän lukee nojatuolin takana, Rosinan valtasuonta tunnustellen.
Rosina nousee hiukan, katselee häntä viekkaasti, tekee liikunnan
päällänsä ja kallistuu jälleen puhumatta.)
BARTHOLO (itseksensä). Oi Jumala! Se on hänen serkkunsa kirje. Kirottu levottomuus! Kuinka nyt rauhoittaa häntä? Olkoon hän ainakin tietämättä, että minä olen sen lukenut!
(Hän on häntä tukevinansa ja panee kirjeen hänen taskuunsa takaisin.)
ROSINA (huokaa). Ah!…
BARTHOLO. No! se ei ole mitään, lapseni; vähäinen kiihtymys, siinä kaikki; sillä sinun suonesi tykytys ei ole ensinkään muuttunut.
(Hän menee pulloa seinähyllyltänsä noutamaan.)
ROSINA (itseksensä). Hän on pannut kirjeen takaisin, sepä hyvä.
BARTHOLO. Rakas Rosinani, vähän tätä väkivettä.
ROSINA. Minä en tahdo mitään teiltä; jättäkää minut.
BARTHOLO. Minä myönnän, että olen osoittanut liika paljon tuimuutta tuon kirjeen suhteen.
ROSINA. Ei ole kirjeestä kysymys. Teidän tapanne, kun pyydätte jotakin, se se on, joka vimmastuttaa.
BARTHOLO (polvillansa). Anteeksi: minä olen heti huomannut vääryyteni; ja sinä näet minut jalkojesi juuressa, valmiina sitä parantamaan.
ROSINA. Niin, anteeksi! vaikka luulette, että tämä kirje ei tule minun serkultani.
BARTHOLO. Olkoon se joltakulta muulta tahi häneltä, minä en tahdo mitään selitystä.
ROSINA (antaen hänelle kirjettä). Te näette, että hyvällä kohtelemisella saa kaikki minulta. Lukekaa se.
BARTHOLO. Tämä rehellinen menetys hajoittaisi epäluuloni, jos olisin niin onneton, että sellaisia olisi minulla jälellä.
ROSINA. Lukekaa se siis, herra.
BARTHOLO (peräytyy). Jumala varjelkoon, että minä tekisin teille sellaisen solvauksen!
ROSINA. Te teette mieltäni vastaan, jos kiellätte.
BARTHOLO. Ota korvaukseksi vastaan tämä todistus minun täydellisestä luottamuksestani. Minä menen tuota Marceline-raukkaa katsomaan, jonka tuo Figaro, en tiedä mistä syystä, on iskenyt suonta jalasta: etkö sinä myös tule sinne?
ROSINA. Minä tulen heti sinne ylös.
BARTHOLO. Koska rauha on solmittu, kultaseni, anna minulle kätesi. Jos sinä voisit rakastaa minua, ah! kuinka onnellinen olisit!
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Jos te voisitte miellyttää minua, ah! kuinka teitä rakastaisin.
BARTHOLO. Minä olen sinua miellyttävä, minä olen sinua miellyttävä; kun sanon, että olen sinua miellyttävä!
(Hän menee ulos.)
Kuudestoista kohtaus.
(Rosina, katsoo, kuinka hän menee.)
ROSINA. Ah Lindor! hän sanoo, että hän on minua miellyttävä!… Lukekaamme tämä kirje, joka on ollut vähällä tuottaa minulle niin paljon kiusaa. (Hän lukee ja huudahtaa:) Ah!… minä olen lukenut liika myöhään; hän neuvoo minulle, että pitäisin suoraa riitaa holhojani kanssa; minulla oli niin sopiva ja sen päästin menemään. Kun otin vastaan kirjeen, tunsin, että punastuin silmiä myöten. Ah! minun holhojani on oikeassa: minulla ei ole ensinkään tuota maailman tottumusta, joka, kuten hän usein sanoo minulle, vahvistaa naisen ryhtiä joka tapauksessa! Mutta kohtuuttoman miehen onnistuisi itse viattomuudesta tehdä juonikas nainen.