I.
Amerikassa on tuskin sitä maailmannaista, jolla ei olisi jokin taideharrastus tai muu hieno erikoisuus keppihevosenaan. Toiset kokoilevat pronssi- tai norsunluuesineitä, toiset gobeliineja tai muita vanhoja kirjokankaita. Mikä on kuuluisa pöytäkalustostaan tai hopeistansa, mikä jalokivistänsä tai pitseistään. Melkein kaikki ovat intohimoisia kokoilijoita, jotka rosvoavat häikäilemättä Vanhalta Maailmalta sen pyhäinjäännökset. Heidän toimestaan kasvaa Uuden Maailman taideaartehisto tavattoman nopeasti, ja halpa dollari muuttuu harvinaisiksi ja kallisarvoisiksi esineiksi.
Helena Ronald, erään Yhdysvaltain tulevan suurmiehen vaimo, oli makuneuvoksetar sisustuskoristeiden ja niiden järjestelyn alalla. Hän kerskaili voivansa, jos niiksi tulisi, ansaita omaisuuden asettamalla makunsa rikkaiden nousukkaiden palvelukseen.
Hänen talonsa New Yorkissa sijaitsi siinä Viidennen avenuen osassa, missä kuuluisimmat miljoonain-omistajat asuvat. Se oli Keskuspuiston varrella, jonka sametinhienot nurmikot ja uhkeat puut kuuluivat sen näköalaan. Gouldin ja Vanderbiltin palatsien rinnalla se näytti pieneltä ja verrattain vaatimattomalta, mutta se oli sensijaan aistikkaampi ja kodikkaampi. Helena askarteli siinä lakkaamatta, sitä viimeistellen niinkuin taideteosta, asettaen tähän jonkun huonekalun, tuohon taulun tai koruesineen. Ja hän näytteli ylpeyttä tuntien sitä keittiöstä ylisille asti. Erikoisen turhamielisesti vaali hän pukuhuonettansa. Hän oli keskittänyt kaiken naisellisen vaistonsa sen koristeluun. Jonkun mielestä sen olisi tullut olla yksinkertaisempi, koruttomampi; mutta taiteilija olisi pitänyt sitä herkullisena. Korkeiden ikkunain välisiä seiniä verhosi harmaansininen sateenkaarenhohtoinen kirjokangas, permantoa peitti ihana Morris-matto, joka ikäänkuin kylvää eläviä kukkia jalkain alle. Huonekalut oli tehty valkoisesta puusta, kiiltävästä ja lämpimästä kuin norsunluu, ja niiden päällystöihin oli kirjailtu salamantereita, ulkomaan lintuja, monivärisiä perhosia joiden värit olivat sopusuhtaisia istuimien, patjain ja verhojen keltaisen, sinisen ja punaisen silkin kanssa. Tästä taustasta, joka sävyltään oli viihdyttävä, erkani mestarillisia vesivärimaalauksia, vanha dresdeniläinen uunia koristava reunusta, lippaita, vanhoja kulhoja, omituisen muotoisia maljakoita ja vihdoin suuri peilipöytä, jonka harvinaista, vanhaa venetsialaisompelua olevalla peitteellä oli hyvässä järjestyksessä kultaisia, hopeisia tai vaaleasta näkinkuoresta tehtyjä pukeumavälineitä.
Eurooppalainen, joka äkkiä olisi joutunut tämän pyhätön kynnykselle, olisi aluksi varmaan luullut olevansa jonkun suuren pariisilaisen »puolimaailman-naisen» asunnossa; mutta, jos hänellä on hiukankin sitä kuudetta aistia, joka Röntgenin-säteinä tunkee ihmisten ja esineiden läpi, olisi hän tästä epäilyttävästä hienostelun tavoittelusta huolimatta pian tuntenut siveän naisen terveen ilmapiirin. Ja rouva Ronald oli tosiaan nainen, jonka maalari olisi sijoittanut tähän ylenpalttiseen ympäristöön. Siihen kuului hänen hienoutta uhkuva vartalonsa, vähin verhoin tai täysinpukeutuneena aina herkullinen, hänen kimmeltävät, kullan eri vivahteita väilkehtivät hiuksensa, hänen himmivalkoinen ihonsa, hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka levittivät hänen ympärilleen hyväilevää loistoa, hänen kaunispiirteiset huulensa, joiden hymy paljasti mitä ihanimman hammasrivin. Siihen kuului tuo häikäisevää valkoverisyyttä heijastava pää, nuo älyn ja ylemmyyden jalostamat viehättäjän kasvot.
Eräänä iltana maaliskuun lopulla pukeutui Helena oopperaa varten. Himmeänkeltaisessa puvussa, jonka kaulanaukeamasta saattoi nähdä hänen olkainsa täydellisen kauneuden, istui hän peilinsä edessä. Hänen siinä asetellessaan itse toisin muutamaa vallatonta hiussuortuvaa, ilmestyi peiliin kookas, mustatukkainen, sinisilmäinen miehen kuva.
— Ah, Henrik! — huudahti nuori nainen käherrystään keskeyttämättä — sinä olet luullakseni tullut tavallista myöhemmin.
Puolisot kättelivät katsahtaen toisiinsa herttaisesti, minkä jälkeen tulija istahti keinutuoliin, joka näytti olevan hänen omaisuuttaan, ja oli sijoitettu lähelle pukeumapöytää, mutta vasten päivää.
— Entä miten sinun aikasi on kulunut, ystäväni? kysyi hän suurta hyvyyttä ilmaisevalla sävyllä.
— Hyvin. Rouva Barclayn aamiaiset olivat loistavat, hilpeät… erinomaiset…
— Puhuttiinko paljon pahaa miehistä?
— Niistä ei puhuttu lainkaan.
— Sen pahempi! huomautti herra Ronald hymyillen.
— Me keskustelimme monista mielenkiintoisista asioista… Euroopattaret eivät aavista, kuinka viehättäviä tällaiset naisaamiaiset saattavat olla.
— He eivät ole vielä oppineet syrjäyttämään meitä.
— Syyttäkööt itseään! vastasi Helena, äänensävy omiaan lieventämään vastauksen räikeyttä.
— Meidän kokouksellamme oli miellyttävä avajaisistunto.
— Niinkö?
— Raub, Bostonista, piti huomattavan esitelmän. Hän loi yleiskatsauksen kemian tähänastisiin saavutuksiin ja viittaili vastaisuuden mahdollisuuksiin; hän kuvasi tiedemiesten osuutta ja tehtävää siinä. Minä en ole milloinkaan kuullut mitään mestarillisempaa.
Helena oli tyynesti seurannut hänen ajatuksensa juoksua.
— Ajattele, sanoi hän, että rouva Barclay uudisti aamiaisilla omien piirustustensa mukaan valmistetun böömiläisen kristalliastiaston, ja pöytäliinan ja lautasliinat, joiden kirjo-ompelun olivat syyrialaiset naiset Konstantinopolissa suorittaneet.
— Ne olivat kauniita?
— Olivat, erikoisia, bysanttilaisia… hiukan liian kyllästettyjä.
— Tiedätkö, että minun ensi viikolla on kokouksessa pidettävä esitelmä, — jatkoi herra Ronald myöskin puolestaan palaten siihen, mikä hänen mieltään kiinnitti. — Minä aion löylyttää filosofeja ja kirjailijoita.
— Mitä he ovat sinulle tehneet?
— Minulle mieskohtaisesti ei mitään; mutta heidän tietämättömyytensä kuohuttaa minua. He eivät näe, että tiede on luontoa, ja luonto juuri on itse tiede. He yrittävät sitä halventaa. He ovat julistaneet sen vararikkoon. He syyttävät sitä ihmiskunnan onnettomuuksien summan lisäämisestä. He riemuitsevat tiedemiesten pulmista, ilkkuvat heidän hapuiluansa ja hairahduksiaan. Se on typerää! Heidän tulisi päinvastoin yhtyä tiedemiesten työhön, tehdä heidän keksintönsä tunnetuiksi, edistää totuuden omaksumista. He tekisivät nykyisen kehityskauden siten vähemmän tuskalliseksi — kaikki kehitys on näet tuskan alaista!… He tulevat nostamaan aika huudon, kun me näinä päivinä todistamme näille muka aatteenmiehille, että rakkaus ei ole muuta kuin oleellista ainetta niinkuin valo, niinkuin sähkö.
Helena, joka asetteli hiuksiinsa pieniä timanttikoristeisia näkinkenkäkampoja, oli kuunnellut miehensä puhetta vain toisella korvalla. Viimeiset sanat tarttuivat kuitenkin hänen mieleensä, ja ällistyksestä jäi hänen kätensä ilmaan.
— Rakkaus — ainetta, niinkuin valo! — toisti hän ikäänkuin kauhistuen — sinä pidät minua pilanasi!
— En ollenkaan.
— Ah! runoilijat ovat oikeassa inhotessaan tiedettä! Eikö se ole selittänyt, että suudelma on tartunnan siementen levittäjä?… Ja nyt julistaa se, että rakkaus on juoksevaa ainetta!… Miksei mikrobi, niin kauan kuin niitä vielä on?
— Koska se on ainetta — fluidumia — havaittavissa, ehkäpä pian selitettävissäkin olevaa juoksevaa ainetta, joka koskettaa toisaalla jotakin levossa olevaa solua, toisaalla jotakin aavistamatonta säiettä, hiljaista hermoa, aikaansaaden yksilössä asianmukaisen vaikutelman.
— Entä vapaa valinta, mitä te teette sillä?
— Vapaa valinta! Ne, jotka siihen uskovat, eivät ole koskaan käyneet meidän laboratorioissamme. Me olemme kokonaan Jumalan luomia, hänen kuuliaisia avustajiansa. Meidän on täällä maan päällä tehtävä vain hänen työtänsä, yleismaailmallista työtä.
— Rakkaus juoksevaa ainetta! — toisti Helena vieläkin, hämmästyksestään täysin tointumatta. — Minä toivon ettet ainakaan sinä sitä esitä! Minä en haluaisi olla sen miehen vaimo, joka liittää nimensä tähän inhoittavaan keksintöön.
— Minkä vuoksi inhoittavaan? Me alamme tuntea äärimmäispienuuksien tehtävän. Sähkö antaa meille mahdollisuuden tutkia niitä aineita, jotka ovat meidän johtolankamme ja joiden joukossa on myöskin rakkaus. Totuus on kauniimpi kuin taru. Siitä tulee näytelmäin ja romaanien kirjoittajille valtavia aiheita; tiede avaa heille uuden, tyhjentymättömän vaikutelmain ja tunteiden lähteen… Mitä teidän filosofinne ja runoilijanne ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi? Houkutelleet haaveilla, tuutineet turhiin toiveihin; nostaneet tyhjän pikarin sen huulille. Ja se on ollut tarpeellista, koska niin kerran on tapahtunut. Mutta tiedemiesten tehtävä tulee yhä suuremmaksi. Heidän avullaan tulee ihmisruumis entistä täydellisemmäksi ja ehommaksi, he pidentävät elämän. He keksivät uusia liikuntavälineitä. Heidän ansiotaan on, että kerran tulevaisuudessa voidaan sanoa: »Ihminen on olio, joka on kehittynyt». He tekevät enemmän, nämä jumalattomuudesta syytetyt: he herättävät jälleen todellisen Jumalan ihmiskunnalle, jonka he saattavat puhdistettuna, jalostettuna, uskovaisena hänen alttariensa ääreen.
Helenan kasvot olisivat tarkkaajalle selkeästi ilmaisseet, että hän ei ollut seurannut miehensä hengenlentoa, vaan jäänyt hänestä jo puolitiessä; se tapahtui hänelle muuten usein.
— Henrik, — sanoi hän kiilloittaen hienolla batistiliinasella Sormustensa jalokiviä —, minun tekisi mieli perustaa yhdistys ylellisyyttä vastaan. Se on hillittömyyttä yhtä paljon kuin mikä muu tahansa.
— Mitä sanoit?
— Että tahtoisin perustaa yhdistyksen ylellisyyttä vastaan ja saattaa koruttomuuden muotiin.
— Se olisi tosiaan erinomaisen omaperäinen yritys, varsinkin sinun esittämänäsi!
— Vakavasti, ellei synny vastaliikettä, niin me uppoamme liioitteluun ja huonoon makuun. Ellemme jo ole uponneet! Tämä rikkauden rehentely alkaa minua tympäistä. Minulle tulee joskus halu asua pienessä, vain kaikkein välttämättömimmällä kalustetussa tupasessa ja omistaa vain yksinkertaisia alusvaatteita ja sarkapukuja.
— Pieni tupanen, yksinkertaisia liinavaatteita ja sarkapukuja!… Rakas ystäväni, minä ihan säikähdän: sinä olet varmaankin sairas, muuten et voisi saada sellaisia mielikuvia.
— Ilku vain, mutta minä tunnen todellakin sellaisen ihmisen väsymystä, joka on liian kauan katsellut kiiltävää pintaa. Minulla on tarvis nähdä vanhoja, viihdyttäviä, rumiakin esineitä, päästä pois tästä rajusta menosta, jossa me olemme, hiukan hengittää… Oh, minä olen väsynyt, väsynyt niin että voisin itkeä… Euroopalla tulee olemaan terveellinen vaikutus meihin molempiin, sillä sinäkin olet liiaksi rasittunut.
— Minäkö? En vähääkään! — vastusteli herra Ronald, — minä en ole milloinkaan voinut paremmin.
Mies seisautti tuolinsa keinunnan:
— Helena — jatkoi hän vaivautuneen, melkein pelokkaan näköisenä — sinun täytyy vapauttaa minut lupauksestani. Minun on ihan mahdotonta lähteä Amerikasta ennen kuin muutaman kuukauden kuluttua.
Hämmästyksestä pudotti nuori nainen sormistaan suuren helmen, jota hän juuri oli kiinnittämässä korvaansa.
— Mitä? huudahti hän suuttumuksen välke silmissä — tahdotko, että minä nyt luovun Euroopanmatkastani?
— En, rakas ystävä, niin itsekäs en sentään ole. Todistuksena siitä on, että kokouksesta tullessani kävin varaamassa sinulle paikan huhtikuun 8. päiväksi »Tourainessa».
— Oh, Henrik, mitä sinä ajattelet? Emmehän me vielä milloinkaan ole olleet erillämme niinä yhdeksänä vuonna, jotka olemme olleet naimisissa! huomautti nuori nainen herttaisen kauniisti katsoen.
— Se koskee kovasti minuun, jonka täytyy jäädä, mutta mitä tehdä? Preparaattorillani ei pitkään aikaan ole ollut lomaa. Hän sairastuu, ellen heti laske häntä kesälomalle. Muuten teen minä juuri tärkeää keksintöä, enkä voi keskeyttää töitäni… Sitten on vielä Doran naimisiinmeno. Hänellä ei ole isää, ja holhoojana olen minä velvollinen olemaan hänelle isän sijassa.
— Doran naimisiinmeno! Luuletko siis, että hän aikoo pitää sanansa?
— Niin toivon.
— No, hän puuhaa juuri sen peruuttamista. Hän haluaa lykätä häiden vieton syksyyn ja tulla meidän kanssamme Eurooppaan.
— Olisi sopimatonta pettää Jackia jo toisen kerran! Hänen talonsa ja huvijahtinsa ovat valmiina.
— Oh, ellen erehdy, niin saavat jahti ja talo odottaa emäntäänsä vielä jonkun aikaa. Tiedäthän Doran kerskailut, ettei hän milloinkaan ole kenenkään vuoksi uhrannut haluaan tai huviaan.
— Tiedän, mitä naisten itsekkyyteen tulee, on hänellä huomattava ennätys!…
— Mutta, Henrik, ethän anna minun lähteä Eurooppaan yksinäni!
— Onhan sinulla mukanasi Sofia-täti ja veljesi.
— Ja etkö edes tule mustasukkaiseksi?
— En, sillä minulla on ehdoton luottamus tunteisiisi ja kunniaasi.
— Olet kyllä oikeassa… Mutta tämä sekoittaa kaikki suunnitelmani: toivoin voivani lähettää palvelijat maalle ja sulkea talon.
— Tee niin! Minun olisi mahdoton asua täällä ilman sinua. Minä muutan äitini luo.
— Ah! Minä näen, että sinä olet jo suunnitellut kaikki valmiiksi! sanoi
Helena hiukan loukkaantuneena.
— Olen, jotta sinulla ei olisi huolta eikä harmia.
— Ja kuinka minua arvostellaan sinun omaistesi keskuudessa!… Sisaresihan lakkaamatta moittii amerikattaria, jotka jättävät miehensä mennäkseen huvittelemaan Eurooppaan.
— Niin pian kuin minä katson sen hyväksi, ei kellään ole mitään sanomista. Lähde rauhassa, ystäväni.
— Ah, jos minulla ei olisi todellista vaihtelun tarvetta, niin lykkäisin matkan syksyyn; mutta minun hermoni ovat siinä tilassa…
— Minä olen sen huomannut! vakuutti herra Ronald hieman hymähtäen.
— Te ette tiedä, te miehet, mitä talonpito tässä kaikkien vapauksien maassa merkitsee. Euroopattaret kummastelevat, että me silloin tällöin tahdomme vapautua talousaskareistamme! Minä tahtoisin nähdä heitä meidän paikallamme… Oh, mikä nautinto saada syödä aterioita, joiden ruokalistaa ei ole tarvinnut itse järjestää, istua pöytään tarvitsematta pelätä kokin tai keittäjättären huonon tuulen purkausta jonkin puuttuvan ruokalajin muodossa!… Ja sitten nuo siistit valkopäähineiset kamarineitsyet palvelemassa!… Siitä me eniten nautimme Euroopassa, sitä minä tarvitsen.
— No niin, ystäväni, mene hiukan levähtämään. Hanki suuri varasto terveyttä ja hilpeyttä. Osta siroja esineitä siellä ollessasi… Ei karheita liinavaatteita eikä sarkapukuja. Ne eivät soveltuisi sinulle.
— Niinkö luulet? kysyi nuori nainen katsellen itseään peilistä vakavannäköisenä.
— Minä olen siitä varma. Sinä olet loistoluomus: sinulle kuuluu silkki, pitsit, jalokivet… Älä ajattele yhdistyksen perustamista ylellisyyttä vastaan. Osta, kokoa; lastenlapsemme saavat sitten valikoida. Meillä ei ole vielä oikeutta yksinkertaisuuteen ja joutilaisuuteen: meidän täytyy hankkia, työskennellä, luoda. Me olemme esivanhempia! lisäsi hän äänessä ylpeä sävy.
Samassa koputettiin ovelle ja ennenkuin sana: »sisään» oli lausuttu, ilmestyi huoneeseen nuori tyttö oopperapuvussa; tulija oli niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat Amerikan erikoisuutena.
— Dora! — huudahti rouva Ronald kääntyen uuteen tulijaan päin. — Eihän kello toivoakseni vielä ole puolta kahdeksaa!
— Oh! siitä en tiedä mitään — vastasi neiti Carroll hermostuneesti naurahtaen. — Olen juuri ollut ankarassa ottelussa ja saavuttanut voiton. Naimisiinmenoni on lykätty syksyyn: äiti ja minä lähdemme Eurooppaan teidän kanssanne.
— No… mitä minä sanoin? lausui Helena katsahtaen mieheensä.
— Minä toivon sinun laskevan leikkiä! sanoi Henrik Ronald käyden äkkiä vakavaksi.
— Ei, enokulta: äiti tarvitsee Karlsbadin kylpyjä; minä en voi antaa hänen lähteä yksin. Ei kellään voi olla mitään sanomista, jos minä haluan saattaa häntä. No: Jack tosin sitä paheksui, ja minulla oli suuri työ saada hänet ymmärtämään, että velvollisuuteni tyttärenä pakottaa minun vielä lykkäämään hänen onneansa, päätti neiti Carroll tavanomaisella ivallaan.
— Se ei ole arvokasta, sinä toimit rumasti ja sydämettömästi!
Dora istahti tuolille:
— Minä istun, jotten kaatuisi nurin kaikista kohteliaisuuksista, joilla rupeatte minua pommittamaan.
— Jack on typerän heikko! Hänen ei olisi pitänyt millään alistua tähän uuteen oikkuun.
Oh! ei hän hyvällä alistunutkaan! Meillä oli aika kahakka!… Minä olin jo heittämäisilläni hänen sormuksensa hänelle vasten kasvoja. Hän näki sen ja kun ei tahtonut menettää minua, laski hän lipun ja suostui minun tahtooni. Hän nai Dodyn mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan… Minä voin sen ymmärtää!
— Minä en.
— Valitan sitä itsenne vuoksi… No, minä olin jalomielinen: me teimme rauhan ja minä toin hänet tänne autossani. Hän on tuolla salissa, arvatenkin vetelemässä viiksiään, talttuneena, ellei aivan tyyntyneenä.
— Amerikassa näyttää olevan naisia, jotka voivat leikkiä miten tahansa miehen rakkaudella ja arvolla! Te varmaan tosiaankin luulette, että hän on tehty vain teille pelinukeksi! Te uuvutatte hänet vaatimuksillanne, te kidutatte häntä keimailullanne, ja kun olette tehneet hänet vähämieliseksi, jätätte siihen, ja hän etsii unohdusta juomisesta.
— Hyvin puhuttu, eno! vastasi neiti Carroll — mikä vahinko, että ette ole mennyt raittiusseuraan! Te olisitte varmaan saanut paikan suurten puhujain joukossa.
Henrik Ronaldin posket punastuivat hiukan.
— Tosiaankin, sanoi hän, te annatte kellolle enemmän arvoa kuin miehille, jotka ovat luodut niin suuria tehtäviä varten ja joita te saatte kiittää kaikesta. Jos te tallaatte rikki kehon, säälitte sitä enemmän kuin jos miehelle teette saman. Te olette liian itsekkäitä, liian itsenäisiä! Uskokaa minua, ei äänestysoikeus eikä tieto nosta naista meidän tasallemme, vaan uhrautuminen ja kieltäymys. Ja ehkä saan sanoa sinulle suoraan, että ne avut luovat euroopattarien sulon ja ylemmyyden.
— Mitä vielä! Jos olisin siitä varma, niin ryhtyisin pian niitä harjoittamaan.
— Se olisi sinulle vaikeaa, sillä sinut on liika vapaus ja liika onni hemmotellut piloille. Viime syksynä sinä otit tekosyyksi terveytesi — jossa ei ollut mitään toivomisen varaa — lykätäksesi naimisiinmenoasi; tänä keväänä olet keksinyt tekosyyksi äitisi terveyden. Jollet rakasta Jackia kylliksi ottaaksesi hänet, niin tehkää ero. Ole, lempo soikoon, ainakin kunniallinen!
— Sitähän juuri koetan olla, eno hyvä. Minä rakastan herra Ascottia, en ole koskaan tavannut ketään, joka minua olisi enemmän miellyttänyt; en tahtoisi luovuttaa häntä kenellekään toiselle naiselle, mutta nähkääs… minä en tunne itseäni täysin kypsäksi naimisiin. Minulta puuttuu vielä pieni Euroopan-matka. Minä lähden sinne yksinomaan saavuttaakseni Jackin onnelle välttämättömän täydellisyyden asteen. Ellei se ole rakkautta ja kunniallisuutta, niin sitten en tiedä mitä. Euroopasta palaava morsian on kuin Intiasta palaava laiva… Mutta leikki sikseen; enhän olisi milloinkaan saattanut mennä naimisiin teidän poissaollessanne; olisin ollut liian orpo.
Helena alkoi nauraa.
— Ah! Te olette hyviä kumpainenkin!… Henrik ilmoitti minulle vastikään, ettei hän voi lähteä matkalle tänä kesänä ja yhtenä syynä siihen, miksi hän ei voi minua saattaa, esittää hän juuri teidän naimisenne.
— Mitä? Eikö Henrik tule Eurooppaan! — huudahti neiti Carroll äkkiä säteillen, — ah! sen parempi! meillä on mainio tilaisuus huvitteluun!
— Kiitoksia, sanoi herra Ronald kuivakiskoisesti.
— Minä menen tapaamaan Jackia, lisäsi hän nousten. — Minä sanon hänelle, että hänen on viisainta lähteä teidän matkaanne.
Dora hypähti jaloilleen ja pysäytti kissannotkealla liikkeellä enonsa.
— Älkää, älkää, minä pyydän! sanoi hän pitäen kiinni herra Ronaldin takinliepeestä. — Se olisi halpamielinen, teidän kaltaistanne suurmiestä alentava kosto. Tiedättehän, kuinka suuresti rakastan teitä, mutta te tulisitte tanssin ehkäisijäksi ja minä tahdon nauttia vapauteni viimeisistä kuukausista. Sen jälkeen minä palaan paikalleni avioliiton pilttuuseen. Saatte nähdä, kuinka suoraan ja niskuroimatta astun herra Ascottin rinnalla!
Dora, suorana ja niskuroimattomana astumassa herra Ascottin rinnalla — tämä kuva nostatti hymyn tiedemiehen huulille. Hän ei voinut paremmin kuin kukaan muukaan vastustaa sisarentyttärensä hullutteluita.
Tämä huomasi enon olevan jo puoliksi aseettomana ja täydentääkseen voittonsa tyttö kietaisi oikean käsivartensa hänen kaulaansa.
— Olkaa kiltti — sanoi hän saattaen enoa ovelle saakka — tyynnyttäkää Jackia ja koettakaa saada hänet hyvälle tuulelle. Tehkää se Doryn vuoksi! kuiskasi hän vielä ja hengähti herra Ronaldin poskelle pikkutytön suloisen suudelman. — Jo nyt jotakin! — jatkoi hän istahtaen enonsa keinutuoliin. — Ah! kuinka elämä sentään on kovaa!
— Niin voisi oikeutta myöten Jack sanoa, — huomautti rouva Ronald hymyillen — tehän pitelette häntä pahanpuoleisesti. Minä en usko teidän ylimalkaan aikovankaan mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Tottakai, tietysti menen — joskus — mutta ajatelkaa itse: avioliitto tuntuu minusta hirttosilmukalta, johon ei mielestäni ole mitään kiirettä pistää päätänsä. Olen varma, etten milloinkaan ole ollut niin onnellinen kuin nykyään. No, minkä vuoksi sitten kiiruhtaisin?
— Jos rakastaisitte herra Ascottia, ette mietiskelisi ja kyselisi noin.
— No, sellaista rakkautta, josta ranskalaisissa romaaneissa puhutaan, en tosin häntä kohtaan tunne. Epäilenpä tokko semmoista todellisuudessa onkaan. Ainakin ovat meikäläiset miehet liian aineellisia sellaista herättämään ja me itse liian monessa puuhassa kiinni sitä tunteaksemme.
Rouva Ronald näytti miettivän.
— Niin, sanoi hän, en minäkään luule meillä olevan suurten rakastavaisten tempperamenttia…
— Sen parempi! nehän tekevätkin vain tuhmuuksia… Mitä minuun tulee, on minulla Jackia kohtaan tukeva, koko elämän kestävä tunne; mutta niinä kahtena vuonna, jotka olemme olleet kihloissa, olemme nähneet toisemme melkein joka päivä. Minä olen liiaksi tottunut häneen. Viiden, kuuden kuukauden eron jälkeen on hän uudempi ja vaikuttaa minuun voimakkaammin. Miehet eivät milloinkaan ymmärrä omaa parastaan!
— Oh! Dody! — Dody! huudahti Helena nauraen, — teillä ei ole aavistustakaan siitä mitä sanotte.
— On, on, täsmälleen! »Honni soit qui mal y pense»; se hävetköön, joka pahaa ajattelee!… Mutta asiasta toiseen: minä olen aivan ällistynyt, kun Henrik lähettää teidät Eurooppaan yksin. Sehän on Ronaldin suvun periaatteiden vastaista.
— Ah! Hän on niin epäitsekäs! Hän luulee olevansa tekemäisillään suuren keksinnön: jos minä en suostuisi erkanemaan hänestä, tulisi hän mukaan ollakseen riistämättä minulta tätä matkaa; mutta minä tunnen hänet, hänen ajatuksensa liikkuisivat koko ajan laboratoriossa eikä hän nauttisi mistään. Toisaalta minä olen todellakin väsynyt, loppuun saakka hermostunut, minä tunnen olevani tulossa aivan mahdottomaksi. Siihen tautiin ei ole muuta parannuskeinoa kuin Eurooppa.
— Se on totta! Me voimme molemmat paljoa paremmin kun saamme panna muutamia tuhansia dollareita eurooppalaiseen romurihkamaan, käydä niin ja niin monessa kirkossa ja museossa ja viettää viisi, kuusi kuukautta jotakuinkin rumien, jotakuinkin siedettävien hotellien huoneissa… Minä toivon kuitenkin, että me tällä kertaa hiukan muutamme ohjelmaa. Ensinnäkin me otamme mukaamme polkupyörät tehdäksemme retkeilyjä oikealle ja vasemmalle; sitten saattaa veljenne meitä pikkuteattereihin, konserttikahviloihin, Punaiseen myllyyn, Loiset'n ravintolaan! Kaikki tuttavamme ovat niissä käyneet. Ne ovat Pariisin säädyttömimmät paikat… ja ne täytyy tuntea!
— Ei ole sanottu, että Charley suostuu saattamaan meitä noihin paikkoihin.
— No sitten saatamme me hänet, vastasi nuori tyttö uljaasti.
— Minä toivon, että Kéradieut ja d'Anguilhonit ovat tällä kertaa
Pariisissa, sanoi Helena. — Edellisillä matkoillani en ole koskaan
heitä tavannut. Se on kuin noiduttua. Kaksi ystävätärtä naimisissa
Faubourg Saint-Germainissa, enkä ole nähnyt ranskalaista kotia sisältä.
— Ja minä kun pahaksi onneksi en ollut Newportissa viime kesänä, kun kuuluisa markiisi d'Anguilhon oli siellä!… Luuletteko, että Annie kutsuu meitä luokseen?
— Varmasti.
— Mikä onni! Mutta älkää herran nimessä sanoko Jackin kuullen, että me tulemme liikkumaan myöskin seurapiireissä: hän kuvittelisi, että minä saattaisin antaa jonkun ranskalaisen panna pääni pyörälle, eikä olisi enää hetkeäkään levollinen.
Rouva Ronald oli ottanut esille jalokivilippaansa. Hetken sormeiltuaan valkoisella silkillä olevia koruja, valitsi hän uhkean helmistä ja timanteista sommitellun kaulavyön. Pantuaan sen kaulaansa kääntyi hän neiti Carrollin puoleen:
— Sopiiko tämä? kysyi hän.
— Te olette ihana! — vastasi nuori tyttö vakavasti. — Teidän rinnallanne joudun minä aivan varjoon! lisäsi hän asettuen katsomaan itseänsä suuresta peilistä.
Ja peili näytti sorjan, siropiirteisen vartalon valkoisessa silkkipuvussa, pehmeän, ruskean tukan, hiukan teräväpiirteiset ja tummaihoiset kasvot, kahden ihmeellisen silmän kaunistamat, joiden kirkkaista hiukan harmahtavista teristä, pitkien mustien ripsien ja kaarevien kulmakarvain alta, säteili elämää.
— Minun ei pitäisi milloinkaan näyttäytyä teidän rinnallanne! sanoi
Dora kohentaen korkeaa helmikoristeista kauluriansa.
— Älkää puhuko tuhmuuksia: te ette vaihtaisi ruumistanne minun ettekä kenenkään muun kanssa… ja siinä olette ihan oikeassa!… Mutta menkäämme tapaamaan herroja. Toivoakseni ei Jack ole niin huonolla tuulella, että hän tärvelee iltamme.
Ensi silmäyksellä huomasivat molemmat naiset, että herra Ronald ei ollut koettanut taivuttaa nuorta miestä kohtaloonsa alistumaan: tämä näytti sangen alakuloiselta, mikä ei ollut herättämättä hetkellistä katumuksentunnetta hänen morsiamessaan. Ja herra Ascott oli sangen komea nuori mies. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisemmat, mutta hänen mustat, terävät, älykkäät silmänsä, hänen hilpeä hymynsä ja olentonsa hyväntahtoisuus tekivät myötätuntoisen vaikutuksen kaikkiin, ja hänen väsymätön reippautensa teki hänestä New Yorkin seurapiirien suosikin.
— No, Jack-parka, teitä on kohdeltu huonosti! sanoi rouva Ronald antaen hänelle kättä, — Voitte uskoa, että ei minulla ole mitään osuutta tässä Doran uudessa oikussa.
— Siitä olen varma. Hän on niitä amerikkalaisia, jotka eivät voi nähdä ystävättärensä panevan kuntoon matkatamineitaan joutumatta kiusaukseen tehdä samoin!… Eurooppa on meidän naistemme perikato, meidän kotirauhamme turmelija.
— Eihän toki… älkää sentään menkö liiallisuuksiin!… Minä puolestani olen tyytyväinen, että teidän naimisenne lykkääntyy syksyyn. Niin voin olla mukana häissä.
— Jos niistä koskaan mitään tulee!
— Tottakai, ja heti matkan jälkeen teidän rauhoittamiseksenne! — sanoi herra Ronald laskien tuttavallisesti kätensä nuoren miehen olalle.
— Juuri sitähän minä olen Jackille sanonut, lausui neiti Carroll hämmentymättä.
Päivällinen ilmoitettiin valmiiksi.
— Kiiruhtakaamme hiukan, sanoi Helena, minä en tahtoisi menettää Tamagnon näyttämölletuloa ja Othellon ensimäistä lausetta, joka on kuin riemuhuuto ja voiton aavistus.