XXV.
Kihlapari saapui Pariisiin kesäkuun ensi viikolla. Doran ja hänen enonsa kohtaus muuttui hyvin myrskyiseksi. Ensimäistä kertaa ei tytön onnistunut tyynnyttää eikä lepyttää enoansa. Herra Ronald moitti häntä sangen ankarin sanoin kunniattomuudesta Jack Ascottia kohtaan. Ja selitti, että kun hän oli suostunut olemaan läsnä vihkimätilaisuudessa, tapahtui se ainoastaan huomaavaisuudesta hänen äitiänsä kohtaan. Mutta sitten meni hän yli rajan sanomalla, että kun tämä viimeinen holhoojanvelvollisuus oli suoritettu, ei hän aikonut ylläpitää minkäänlaatuisia suhteita kreivitär Sant'Annan kanssa. Siitä kiivastui puolestaan neiti Carroll ja vastasi, että Lelo riitti hänelle täydellisesti ja että hänen kanssaan voi hän ketään muuta kaipaamatta kulkea maailman halki.
Tapa, jolla herra Ronald vastaanotti tulevan nepaansa, heijasti vielä näitä sanoja. Se oli nuhteettoman kohtelias, mutta jääkylmä. Molemmat miehet tutkivat toisiaan uteliaina. Kreivi oli havaitsevinaan amerikkalaisessa pappismiehen näköä ja sitten, muistaen Helenan sanoja, mietti hän itsekseen: »Komea mies, kieltämättä… mutta tehty muuta kuin rakkautta varten. Minä peräydyin liian aikaisin!» — päätteli hän italialaisella kyynillisyydellään.
Herra Ronald ei voinut olla ihailematta Sant'Annaa. Tämä vanhan ja sangen kauniin suvun edustaja vaikutti häneen väkisinkin. Siitä huolimatta sai hän hänestä epäedullisen käsityksen:
— Vaarallinen tyhjäntoimittaja — selitti hän astuessaan Helenan huoneeseen, — niitä miehiä, jotka häikäilemättä ottavat toisten vaimoja ja morsiamia. Päällepäätteeksi nolla; vain sellainen kana kuin Dora oli saattanut asettaa hänet Jack Ascottin edelle.
Nämä piiskaniskuiset sanat eivät kohdanneet Doraa, mutta sattuivat sen sijaan rouva Ronaldiin mitä kirvelevimmin. Vaistomainen suuttumus levitti hänen sieraimiansa ja, tahtoen puolestaan iskeä hänkin, vastasi hän halveksivalla äänellä:
— Kas vain tiedemiehiä! Heitä kuullessaan voisi luulla, että heidän syvempi tuntemuksensa elämän salaisuudesta antaa heille ylevämmän mukautumiskyvyn, mutta vähäisimmänkin vastoinkäymisen sattuessa unohtavat he periaatteensa ja oppinsa eivätkä ole sen filosofisempia kuin tavalliset kuolevaiset… Sinä esimerkiksi, joka uskot, että me olemme vain Jumalan luomia, joka joka hetki julistat vapaan valinnan mahdottomuutta, sinä pidät Doran avioliittoa hänen rikoksenaan: onko siinä logiikkaa?
Herra Ronald näytti joutuvan hämilleen ja hetken kuluttua laski hän lempeästi kätensä vaimonsa olalle:
— Sinä olet oikeassa — sanoi hän hymyillen ajattelevien miesten harvinaista ja ihmeellistä hymyä. — Muistutat minulle aina tällä tavoin totuudesta, kun perinnäisestä taipumuksesta siitä hairahdun. Doran elämässä on nähtävästi ollut määrätty tapahtuvaksi jokin uskottomuus: vaikka on väärin moittia häntä siitä, ei sitä kuitenkaan voi olla säälittelemättä, varsinkaan kun tämä uskottomuus tekee onnettomaksi niin hyvän pojan kuin Jack Ascott on.
Leppyneenä näin nöyrästä ja vilpittömästä puheesta Helena jatkoi lempeämmällä äänellä:
— Tosiaan, kaikki, mikä on tapahtunut Amerikasta lähdettyämme, todistaa meidän kulkevan tuntematonta päämaalia kohti. Muuten, jos orkesterin soittajat olisivat vapaat antautumaan omille mielijohteilleen, syntyisi vain hirvittävä epäsointujen sekamelska. Koska me olemme maan päällä suorittamassa Korkeimman työtä, täytyy kunkin löytää oma kirjoitettu osansa ja, oli se sitten kaunis tai ruma, iloinen tai suruinen, soittaa se sellaisenaan loppuun saakka. Sitä ilman ei yksikään sopusointu olisi mahdollinen.
— Vertauksesi on sangen sattuva — sanoi herra Ronald huvitetun näköisenä — ja maailmaa voi toisinaan kuvitella valottomana, mutta ei sopusoinnuttomana.
— Oh, jos tämä täytymysusko voisi todella juurtua mieleemme, mikä lepo! mikä rauha! sanoi Helena katse intoutuneena.
Ja koko kuukauden aikana joka oli hänelle elämän surullisin, yritti hän epätoivoisena tarrautua ajatukseen, että hän eli välttämätöntä kohtaloansa. Kuullessaan, että Doran vihkiäiset tapahtuvat Pariisissa, oli hänen ensimäinen vaistonsa pakeneminen; sitten muisti hän kuulleensa sanottavan, että poltteen poistamiseksi palohaavasta tulee sitä korventaa tulisilla hiilillä: hän tahtoi sitä koettaa. Niin, hän tulisi kärsimään hirvittävästi olemalla läsnä tässä tilaisuudessa; mutta se varmaankin räikeällä tavalla hänet parantaisi. Oli mahdotonta edelleen rakastaa Doran puolisoa!… Kukaan ei petä meitä ovelammin kuin me itse: ei häntä Pariisissa pidättänyt yksinomaan parantumisen toivo, vaan salainen, tunnustamaton halu jälleen nähdä Leloa.
Helenan rakkaus Sant' Annaan oli järkivaltaista: kiitos mielikuvituksen, jonka kunnioitus omaa personaa kohtaan oli pitänyt puhtaana, kiitos amerikkalaisen temperamentin, oli sen olemuksessa sangen vähän aineellisuutta. Vaikka se ei ilmennyt hurjina haluina, raivoisana mustasukkaisuutena, ei se silti ollut tuskattomampaa. Omituista kyllä, oli se hänessä synnyttänyt kiintymyksen ja uhrautumisen tarvetta. Hän tuli ajatelleeksi, että hän tosin oli kuulunut miehelleen, mutta ei koskaan hänelle antautunut, ja kerran yksin ollessaan avasi hän vaistomaisesti sylinsä. Sitten hän suuttumuksesta ja häpeästä punastuen huudahti ääneen:
— Minä olen hullu! hullu!
Ja syyttäen siitä latinalaista vertaan, jota hän piti äidinpuolisen perimyskatsomuksensa mukaan heikkoutena, ei hän ollut ihan väärässä. Siitä johtui se kauneuden ja sopusuhdan harrastus, joka hänet oli antanut Lelon saaliiksi. Ja näiden hänen ominaisuuksiensa tenhoamana piti hän Leloa korkeampana olentona, jonka edellytyksiä vain ei oltu riittävällä koulutuksella kehitetty. Hän luuli, sitä itselleen tunnustamatta, että hän olisi voinut ohjata kreivin jalompiin pyrkimyksiin kuin mitä hänellä nyt oli, ja koko hänen olemuksensa oli kääntynyt tuota italialaista kohti ikäänkuin hän, Helena, olisi ollut tosiaan luotu häntä täydentämään.
Hänen rakkautensa ei ollut ihan seokseton. Ehdottomasti puhdasta rakkautta ei ole. Mutta seos juuri usein antaa ihmistunteille niiden voiman, samoin kuin erinäisille metalleille. Helena kadehti Doralta kunniaa saada kantaa Sant'Annan kaunista nimeä, kreivittären arvoa, oikeutta saada jatkaa ikivanhaa rotua, ja tästä koitui hänelle vielä yksi kärsimyksen aihe. Nyt, kun hän oli täysin tietoinen rakkaudestaan Leloon, hämmensi tämän läsnäolo häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niiden muutamien minuuttien aikana, jolloin he jälleen tapasivat, oli hänen äänensä liikutettu, hänen hermostuksensa ilmeinen. Kreivi huomasi sen ja tarkasteli häntä ilkimielisesti. Hän yritti ihastuneilla katseillaan enentää Helenan sydämen tykintää. Hän käytti ja väärinkäytti säälimättä tenhovaltaansa. Hyväilevä ja kavala loiste välähteli hänen silmissään, miehen voiton ilo punasi hänen aistillisia huuliaan, mutta Helena, joka tunsi kaiken tämän, riensi ottamaan tahtonsa avukseen ja sai itsensä vieläkin hallituksi; uhmasi häntä rohkeudella, joka herätti Lelon ihastusta ja synnytti hänessä hurjan halun osoittaa sitä suutelolla.
Rouva Ronaldin suureksi mielihyväksi ei Doran ja hänen äitinsä onnistunut saada kyllin suurta huoneustoa Castiglionen hotellissa, joten he olivat asettuneet Continental-hotelliin. Aavistamatta aiheuttamaansa kärsimystä tuli neiti Carroll joka päivä antamaan tädilleen tietoja tapahtumista. Hän laahasi hänet mukaansa ompelijattarien ja korukauppiaiden luo, kertoi mitä hänen sulhasensa oli sanonut ja puhui heidän tulevaisuussuunnitelmistaan. Kun Helena jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä niin murjotuksi kuin olisi häntä ruoskittu. Hän ei tuntenut vihaa Doraa kohtaan; mutta Doran ja markiisitar Vergan läsnäolo teki sen vastenmielisen vaikutelman, jonka sen välineen näkeminen aiheuttaa, jolla teitä on syvästi haavoitettu.
Ei mikään tuottanut rouva Ronaldille niin suurta virkistystä kuin hänen jokapäiväiset keskustelunsa herra de Rovelin kanssa. Katolisuudessa on salattu voima, joka vaikuttaa sieluun niinkuin rakkaus sydämeen ja jota ei hevin voi välttää. Papin vakuuttava puhe alkoi kehittää rouva Ronaldissa epämääräistä kääntymisen halua, joka hänen järkytetyssä mielessään oli syntynyt: eräänä päivänä kysyi hän mieheltään, olisiko hänestä vastenmielistä, jos hän, Helena, kääntyisi katolisuuteen.
Herra Ronald oli hiukan ihmeissään ja katsoi vaimoonsa hämmästyneenä:
— Vastenmielistäkö? Ei lainkaan, mutta mikä hullu päähänpisto! Uskonnot ovat vain erinäisiä henkisiä voimia. Eikö sinun nykyinen uskontosi riitä sinulle?
— Ei, vastasi Helena, kääntäen päänsä pois.
— Sitten, kultani, käänny katolisuuteen, jos se sinua huvittaa! — virkkoi hymyillen Henrik niinkuin jollekin lapsenoikulle.
Herra de Limerayn seura oli Helenalle toinen arvokas viihdyke. Ensimäisen tyydytyksen jälkeen, jota kreivi oli tuntenut nähdessään hänet niin sen rakkauden masentamaksi, jota Helena oli uhmannut, tunsi hän nyt lämminsydämistä sääliä tätä puhdasta ja vilpitöntä naista kohtaan. Joskus sentään taiteilija hänessä nautti tämän ihmeellisen muutoksen näkemisestä. Helenan kauneus oli tullut suloisemmaksi, ikäänkuin samettimaisemmaksi. Hänen nykyinen sieluntilansa oli antanut hänen kasvoilleen uuden ilmeen, hänen huulillaan oli pieniä hermostuneita värähtelyjä, sieraimet olivat liikkuvammat. Hän oli ollut avo- ja kirkassilmäinen nainen; nyt hän, huomaamattaan, vaistomaisesti koettaen peittää salaisuuttaan, ajatuksiaan, liikutustaan, loi pitkäripsisten silmäinsä katseen alas. Tämä liike, joka äkkiä verhosi suuret, ruskeat silmät, oli niin viehättävä, että herra de Limeray vähän säälimättömästi joskus sitä tahallaan tavoitti, milloin pitkään katsomalla, milloin jollakin vartavasten harkitulla sanalla.
Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan tarjoutui hän näyttämään Helenalle vanhaa Pariisia, jonka hän tunsi hyvin. He kävivät Ile Saint-Louis'n ja Marais'n vanhoissa hotelleissa, ja kreivi kertoi hänelle näiden historian hyvillään voidessaan muutamaksi hetkeksi temmata hänet irti raskaista ajatuksista. Vaikka hänen sivistyksensä ehkä oli hiukan pintapuolista, oli hän paljon lukenut ja muisti paljon. Hän harrasti musiikkia ja maalaustaidetta ja puhui rakkaudesta herkästi kuten ainakin mies, joka on rakastanut usein, joskaan ei ylen syvästi, ja säilyttänyt viehättävän kiitollisuuden naista kohtaan. Ranskalainen pakina, jota johtaa todellinen herrasmies, on herkullista kuin ranskalainen ruoka sèvres-porsliinilta syötynä. Kaunopuheiset ja sukkelat sanat eivät vielä riitä luomaan sitä mitä sanotaan »causerieksi» — pakinaksi — täytyy lisäksi saada aikaan jonkunlainen magneettinen kosketus kuulijain kanssa. Anglosaksit — englantilaiset ja amerikkalaiset — ovat siihen liiaksi pidättyviä tai itsekkäitä: he puhuvat, he eivät pakinoi. Helena ymmärsi antaa arvoa herra de Limeraylle; tämän myötätuntoisuuden ja herkkyyden hienostama pakinointi oli hänelle alati uusi nautinto. Kreivi taas ei olisi pyytänyt muuta kuin saada olla hänen uskottunsa. Ranskatar ei kukaties olisi voinut vastustaa kiusausta uskoa huolensa tälle vanhalle, ritarilliselle ja hellälle herralle, mutta rouva Ronald oli luonteeltaan liian suljettu näin avatakseen sydäntänsä: jo kunnioituksen velvollisuudesta miestään kohtaan ei hän milloinkaan olisi suonut itselleen tätä huojennusta; hänestä tuntui, että vain papille kävisi tunnustaminen tämänlaatuisia huolia.
Niin suuresti kuin kihlapari olikin kiiruhtanut vihkiäistensä valmistuksia, lykkäytyi aika kuitenkin ja toimitus määrättiin tapahtuvaksi vasta 11. heinäkuuta. Joko ei herra Beauchamp jostakin tunnustamattomasta syystä tahtonut olla tilaisuudessa läsnä, tai vaativat asiat häntä Amerikkaan, joka tapauksessa ilmoitti hän, että hänen oli pakko lähteä, ja pysyi päätöksessään Doran pyynnöistä huolimatta. Sofia-täti, joka oli saanut Euroopasta kyllikseen, tahtoi seurata häntä, ja molemmat lähtivät Pariisista kesäkuun viimeisellä viikolla.
Charley oli pyytänyt sisartaan hänen puolestaan vastaanottamaan erään Willie Greyn maalaaman taulun — »mestariteoksen», oli hän sanonut suostumatta kuitenkaan lähemmin selittämään sen aihetta. Viikkoa jälkeen hänen lähtönsä tuotiin se rouva Ronaldille lukitsemattomassa laatikossa, jonka hän suuresti uteliaana avasi. Onneksi osui hän olemaan yksinänsä, sillä taulun nähdessään, kävi hän aivan kalpeaksi: hänen veljensä oli arvannut hänen salaisuutensa.
Taulu esitti »Titanian hulluutta», tämän haltiatarten kuningattaren, joka taikajuoman vaikutuksesta rakastuu epäsikiöön, aasipäiseen ihmisolentoon. Eräässä metsänkolkassa, johon sarastuksen ensi säteet luovat salaperäistä valoa, oli Titania, ihmeen kaunis vaaleatukkainen nainen, yllään valkoinen kultareunustainen puku, puoleksi makuullaan sammal- ja kukkapenkillä. Vähän ylempänä näkyi aasin pää, jonka ihmismuotoinen ruumis häipyi pensaikkoon: tämän aasin kaulaan oli hän heittänyt ruusuköynnöksen, jonka päitä hän vielä piteli. Elukka katsoi häntä ihmettelevän ja typerän näköisenä. Mutta Titanian katse oli täynnä sanatonta jumalointia, hänen puoliavoimella suullaan oli autuas hymy, hänen kasvojansa kirkasti onnellisuuden säteily. Oikealta ja vasemmalta vilkkui lehvistöstä ihmisolentoja, jotka näyttivät sinne vartavasten piiloutuneen pälyämään rakastuneen naisraukan hulluutta ja ilmaisivat halveksumista, pilkkaa tai sääliä.
Se oli samalla kertaa maalarin ja runoilijan teos, väreiltä ja tunnelmalta erinomaisen vaikuttava. Rouva Ronald katseli taulua kauan aikaa, hänen silmänsä kostuivat ja kyynelten valuessa pitkin poskipäitä sijoitti hän taulun takaisin laatikkoon mutisten:
— Helenan hulluus! Helenan hulluus!…