II.

YKSIN.

Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.

Kulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen,
Dedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.

Meitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi kaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen lähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta siis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti. Yleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa. Keskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian kielelläkin.

Jo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa kustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa. Naapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa soittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.

Odottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin
Marmara-merellä.

Samuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on liikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen Messagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.

Syleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen avoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa kaupungissa, missä en tunne sieluakaan.

— Kas, effendim, sanoi hän, — olen jättänyt kaikki, ystäväni, kotiseutuni, veneeni — ja seurannut sinua.

Olin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla rajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä ihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä pikkumaisuutta.

Kaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: ate. Kaikki, mikä jyrisee, ilmaistaan sanomalla: 'fate boum!' (panee pum).

Jos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel fate boum!'
(Samuel putoaa!)

Hänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin pienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja lapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja huomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa miestä', on hän kaikkein hullunkurisin.

Lotin sisar kirjoittaa.

Brightbury'ssa, elokuussa 1876.

Rakas veli!

Sinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin… Ja olet poissa kuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas linturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten houkuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja värisevät siipesi lepoon laskisit.

Kangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele yhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen vihreälle oksalle… Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä pienien lintujen Jumala on kerran puhunut, ja tuota kevyttä rakasta päätä vartioivat enkelit.

Kaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle! Talvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna olen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni tuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä kahden. Joka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni…. Nyt olet vain sinä, ja sinua emme enää saa nähdä.

Kirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla, salissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut visertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On lauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen pikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole välinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa tuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata ihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin kohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin värein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet lisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä paratiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui siltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi… ja taas saa kaikki kuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.

Taximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset ajoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen ja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin tuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit tuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja makeisia… Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat piirtäneet nämä kuvat muistiini.

Vietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa puitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli loppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin paljon häntä, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle sieluuni.

Tässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka opetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut tuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten matkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.

Kolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja toteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan Kultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen elämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan selville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita tuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina Salonikin öinä — ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.

Taloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi Kultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus muutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren avonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa kylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi Eyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään olemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi saanut oudon, suloisen kehyksen.

Majaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden hautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla harhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja armenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.

Sydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta päivät kuluivat eikä häntä kuulunut…

Noista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön muisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei milloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät pian.

Mutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein vaarallistakin väkeä.

Kolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin takaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä raudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.

Ymmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni kuin luopunut suunnitelmastaan.

Suostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme noitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka erottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle, käytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa — hän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan saakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.

Luultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut kuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin nopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.

Taivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti minut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut, kun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen aamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.

Kuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi vain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana jotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin ääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen…. Silloin muistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.

Tuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni.
Jätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria — paitsi erästä
Rebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut
Pri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.

Elokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja yali't kuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.

Stambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin kruunausta.

Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.

On keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan. Yövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet vallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia. Minun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen niille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki läheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen noitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani ääressä.

Vanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa. Edessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä leviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja muhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön näköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on valoisa läikkä — Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla, itämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo moskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten, josta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla minareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa väriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun saakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.

Eräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa tapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat kokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul Hamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me kolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan kuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.

Kaikki on kuitenkin hiljaista Konstantinopolissa… Kello yhdentoista aikana kulki ratsuväkeä ja tykistöä Stambulia kohti täyttä laukkaa. Sitten häipyi pattereitten kumea jyrinä kaukaisuuteen ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen.

Pöllöt huutavat kypresseissä samalla äänellä kuin minunkin maassani.
Pidän tuosta kesäisestä äänestä, joka vie minut jälleen Yorkshiren
metsään, lapsuuteni kauneihin iltoihin, puitten alle, kauas
Brighbury'yn.

Tämän rauhan keskellä ovat menneisyyden kuvat elävinä palanneet mieleeni, entisyyteni, mikä on mennyttä, eikä milloinkaan palaa.

Luulin, että Samuel olisi luonani tänä iltana, mutta luultavasti en näe häntä enää kuunaan. Sydäntäni ahdisti ja yksinäisyys painaa minua. Viikko sitten päästin hänet ansaitsemaan hiukan rahaa Salonikiin menevälle laivalle. Nuo kolme alusta, joilla hän olisi voinut tulla, ovat palanneet hänettä, viimeinen tänä iltana, eikä kukaan niissä ollut kuullut puhuttavankaan Samuelista.

Puolikuu laskee hitaasti Stambulin taa, Suleimanichin kupukattojen varjoon. Tässä suuressa kaupungissa olen outo ja tuntematon. Samuel oli ainoa, joka tiesi nimeni ja asemani, ja aloin rakastaa häntä vilpittömästi.

Onko hän poistunut luotani, vai onko hänelle tapahtunut onnettomuus?

Ystävät ovat kuin koiria: Ystävyys loppuu aina huonosti, sen vuoksi on parempi olla ystävittä.

— — — — — — — — — — — — — — — — — Ystäväni Saketo, joka kulkee edestakaisin Konstantinopolin ja Salonikin väliä turkkilaisilla laivoilla, käy usein luonani. Hän on aluksi pelokas majani seinien sisällä, mutta tulee sinne lopuksi kuin kotiinsa. Kunnon poika, Samuelin lapsuudenystävä, jolle hän tuo uutisia kotoa.

Vanha Esther, tuo salonikilainen juutalaisvaimo, jonka tehtävänä oli siellä pukea minut turkkilaiseksi, ja joka antoi minulle hyväilynimen caro piccolo, lähettää minulle hänen välityksellään onnentoivotuksia ja terveisiä.

Saketo on tervetullut, etenkin tuodessaan terveisiä, joita Aziyadé hänelle välittää neekeripalvelijattarensa avulla.

— Hanum, (turkkilainen ylimys-nainen) sanoo Saketo, — lähettää terveisiä herra Lotille. Hän kehoittaa väsymättä odottamaan, ja sanoo saapuvansa ennen talven tuloa…

10.

Loti, William Brownille.

Sain surullisen kirjeenne kaksi päivää sitten. Olitte osoittanut sen Prince-of-Wales'ille, ja se oli mennyt hakemaan minua Tunisista ja muualta.

Raskaspa on teidänkin murheenne, ystävä hyvä, ja tunnette sen syvemmin kuin muut, koska tekin, onnettomuudeksenne, olette saanut kasvatuksen, joka kehittää sydäntä ja tunnetta.

Olette epäilemättä pitänyt lupauksenne tuohon rakastamaanne nuoreen naiseen nähden. Miksi hyväksi, ystävä parka, kenen hyödyksi ja minkä siveyssäännön vuoksi? Jos tosiaankin rakastatte häntä niin suuresti, ja jos hän rakastaa teitä, niin älkää välittäkö sovinnaisuuksista ja arveluista. Ottakaa hänet mihin hintaan hyvänsä. Olette onnellinen jonkun aikaa, parannutte sitten, ja seuraukset ovat toisarvoisia.

Olen ollut täällä Turkissa jo viisi kuukautta, sen jälkeen kuin teistä erosin. Olen tavannut täällä oudon viehkeän, Aziyadé-nimisen nuoren naisen, joka auttoi minua kuluttamaan pakolaisuusaikani Salonikissa, — ja maankiertäjän, Samuelin, jonka olen ottanut ystäväkseni. Asun Deerhound'issa niin vähän kuin mahdollista, käyn siellä vain ajoittain, (kuten eräät Guinean kuumeet), ilmestyen sinne joka neljäs päivä virkatehtävissä. Minulla on majantapainen Konstantinopolissa, muutamassa kaupunginosassa, jossa kukaan ei minua tunne. Vietän siellä elämää, jolla ei ole muuta ohjetta kuin omat oikkuni; seitsentoistavuotias bulgarityttö on tällä kertaa rakastettuni.

Itämailla on vielä viehätyksensä; ne ovat jääneet itämaisemmiksi kuin luulinkaan. Olen tehnyt ihmetempun, oppinut kahdessa kuukaudessa turkin kielen. Pukunani on fez ja caftan, ja näyttelen effendi'ä, kuin leikkivät lapset sotamiestä.

Nauroin ennen romaaneille, missä kunnon ihmiset jonkun onnettomuuden tapahduttua kadottivat tunnekykynsä ja siveyskäsitteensä; ehkäpä minulle kuitenkin on käynyt jokseenkin niin. En kärsi enää, en muista enää: kulkisin välinpitämättömänä niittenkin ohi, joita olen ennen hellinyt.

Olen koettanut olla kristitty, mutta en ole voinut. Tuo ylevä harhaluulo, joka saattaa kohottaa eräitten miesten, ja naisten rohkeuden — äitiemme esimerkiksi — sankaruuteen saakka, tuo harhaluulo on minulta riistetty.

Kristityt yleensä saavat minut nauramaan. Jos olisin kristitty, en näkisikään mitään muuta. Rupeisin lähetyssaarnaajaksi ja menisin jonnekin kuolemaan Kristuksen palveluksessa…

Uskokaa minua, ystävä hyvä, aika ja huvi ovat erinomaisia lääkkeitä. Sydän jähmettyy lopuksi, ja silloin se ei enää kärsi. Tuo totuus ei enää ole uusi, ja tunnustan, että Alfred de Musset olisi lausunut sen paljon paremmin. Mutta kaikista vanhoista lauseparsista, joita ihmiset siirtävät toisilleen sukupolvesta sukupolveen, tässä on kuolemattominta totuutta. Tuo puhdas rakkaus, josta uneksitte, on tarua, kuten ystävyyskin. Unohtakaa rakastettunne, ilotytön vuoksi. Tuollainen naisihanne livahtaa käsistänne. Rakastukaa kaunisvartaloiseen sirkustyttöön.

Ei ole Jumalaa, eikä moralia, ei ole olemassa mitään sellaista, jota meitä on opetettu kunnioittamaan On vain elämä, joka kuluu, ja jolta on lupa pyytää mahdollisimman paljon nautintoja tuota pelottavaa loppua, kuolemaa odotellessa.

Oikeat onnettomuudet ovat sairaudet, rumuus ja vanhuus. Ei teillä eikä minullakaan ole noita puutteita. Me saatamme pitää joukottain armaita ja nauttia elämästä.

Avaan teille sydämeni, tunnustan teille uskoni: ainoa elämänohjeeni on aina tehdä sellaista, mikä minua huvittaa, välittämättä mistään moraalista, tai yhteiskunnallisista sovinnaisuuksista. En usko mihinkään, en kehenkään, en rakasta mitään, en ketään; minulla ei ole uskoa eikä toivoa.

Minulta on mennyt seitsemänkolmatta vuotta tähän päästäkseni. Jos olenkin vaipunut alemmaksi kuin tavalliset ihmiset, olen lähtenytkin korkeammalta.

Hyvästi, syleilen teitä!

Loti.

11.

Kultaisen sarven rannalla olevan Eyoubin moskean rakensi Muhamed II,
Eyoubin, profeetan seuralaisen haudalle.

Kristityt eivät pääse sinne milloinkaan, eikä heidän olonsa ole varmaa sen ympäristössäkään.

Muistomerkki on rakennettu valkoisesta marmorista yksinäiseen paikkaan, maalle. Haudat ympäröivät sen joka puolelta. Sen kupoli ja minareetit peittyvät melkein kokonaan jättiläisplatanien ja satavuotisten kypressien tiheään vihreyteen.

Noitten hautausmaitten käytävät ovat hyvin varjoisat ja pimeät, kivillä tai marmorilla lasketut enimmäkseen penkereitten väliin. Niitä reunustavat hyvin vanhat marmorirakennukset, joitten yhä tummentumaton valkoisuus kuultaa kirkkaana kypressien tummaa taustaa vasten.

Siellä on sadottain kullatuita, kukkien ympäröimiä hautoja palmujen varjoissa. Ne ovat kuuluisien vainajien, entisten pashojen, korkeitten muhamettilaisten virkamiesten hautoja. Sheik-id-islam'eillakin on täällä hautakappelinsa erään suruisen käytävän varrella.

Sulttaanit kruunataankin Eyoubin moskeassa.

12.

Syyskuun 6 p:nä, klo 6 aamulla, onnistuin minä tunkeutumaan Eyoubin moskean toiseen sisäpihaan.

Vanha rakennus oli tyhjä ja hiljainen. Pari dervishiä oli seurassani, molemmat vavisten tuon yrityksen yltiöpäisyyttä. Astuimme sanaakaan sanomatta marmorikivityksellä. Aikaisena aamuhetkenä oli moskea lumivalkoinen. Sadat sepelkyyhkyset nokkivat ja lentelivät yksinäisillä pihoilla.

Sarkakauhtanaiset dervishit kohottivat pyhäkön nahkaverhoa, että saisin katsahtaa tuohon jumaloituun paikkaan, Stambulin pyhimpään, jota eivät kristityn silmät vielä milloinkaan olleet saaneet katsella.

Oli Abdul Hamidin kruunauksen edellinen päivä.

Muistan päivän, jolloin uusi sulttaani suurella loistolla otti haltuunsa hallituspalatsin. Olin ollut ensimmäisiä, jotka hänet näkivät, kun hän lähti tuon vanhan seraljin pimeästä piilosta, missä Turkissa pidetään kruununperillisiä. Suuret loistovenheet olivat tulleet häntä sieltä hakemaan, ja minun venheeni melkein kosketti hänen alustaan.

Muutamat mahdin päivät ovat jo vanhentaneet sulttaanin: silloin ilmaisivat hänen kasvojensa piirteet nuoruutta ja tarmoa, jotka sittemmin ovat kadonneet. Hänen pukunsa äärimmäinen yksinkertaisuus oli omituisessa ristiriidassa häntä ympäröivän itämaisen loiston kanssa. Tuo mies, joka haettiin suhteellisen halvasta asemasta vallan kukkuloille, näytti vaipuneen huolestuneisiin unelmiin. Hän oli laiha, kalpea ja surullisten ajatusten valtaama. Hänen suuret mustat silmänsä olivat tummien kehien ympäröimät, ja hänen kasvonsa olivat älykkäät ja ylhäiset.

Kuusikolmatta soutajaa kuljetti sultaanin upeita aluksia. Ne olivat muodoltaan itämaisen siroja, perin loistavia, kokonaan kultakuvilla kirjailtuja, kultainen kannus keulassa. Hovin palvelijoiden puku on vihreä, sinipunainen ja kultakuvioinen. Sultaanin monilla auringoilla koristettu valtaistuin oli asetettu punakultaisen suojuskatoksen alle.

13.

Tänään, syysk. 7 p:nä ovat sulttaanin komeat kruunajaiset.

Abdul Hamidilla on nähtävästi kiire ympäröidä itsensä kalifien tenhovoimalla. Saattaa olla, että hänen valtaistuimelle nousemisensa avaa Islamille uuden aikakauden, tuopi Turkille vielä hiukan kunniaa ja viimeistä loistoa.

Abdul Hamid on mennyt Eyoubin pyhään moskeaan sitomaan vyölleen suurilla juhlallisuuksilla Othenonin miekan.

Sen jälkeen on sultaani pitkän ja komean kulkueen seuraamana käynyt läpi koko Stambulin mennäkseen vanhaan seraljiin, kumartuen ja rukoillen, kuten tapa on, moskeoissa ja hautakappeleissa tien varrella.

Tapparan kantajat astuivat edellä puettuina tulipunaisiin, kullasta kankeihin pukuihin ja parin metrin pituisilla viheriöillä sulilla koristettuihin päähineisiin.

Abdul Hamid ratsasti heidän keskellään jättiläismäisellä valkoisella hevosella, joka asteli hitaasti ja majesteetillisesti kullalla ja jalokivillä haarniskoituna.

Sheik-ul-islam vihreine viittoineen, emirit silkkisine turbaanineen, ulemat valkeine päähineineen, joista riippui kultaisia nauhoja, ylhäiset pashat, ylhäiset virkamiehet seurasivat kullasta kimmeltävine ratsuineen -vakava loppumaton jono, joissa ohitseni kulki outoja kasvoja! — Kahdeksankymmenvuotiset ulemat, joita lakeijat kannattivat rauhallisten ratsujen selässä, näyttivät kansalle valkeita partojaan, katsellen sitä silmin, joissa uskonkiihko ja pimeys kiilsi.

Suunnaton väenpaljous tunkeili tien varsilla, noita turkkilaisia kansanjoukkoja, joiden rinnalla länsimaiden uhkeimmatkin näyttävät rumilta ja ruskeilta. Monen kilometrin pituiset lavat taipuivat uteliaitten painon alla, ja siellä oli sekaisin kaikkia Euroopan ja Aasian pukuja.

Eyoubin kukkuloilla levitteleiksi turkkilaisten naisten levoton joukko. Kaikki nuo naisruumiit, jotka oli kiedottu jalkoihin saakka ulottuviin loistavanvärisiin silkkikankaihin, kaikki nuo huntujen poimuihin piilotetut päät, joitten mustat silmät välähtelivät, sulivat kypressien alla olevien hautojen maalattujen ja kirjailtujen kivien kanssa yhteen. Tuo kaikki oli niin värikästä ja outoa, että sitä mieluummin olisi pitänyt jonkun itämaalaisen haltioituneen mielikuvituksen tuotteena kuin tosiasiana.

14.

Samuelin paluu toi hiukan iloa murheelliseen majaani. Onni hymyili minulle Peran rulettien ääressä, ja syksy on uhkea itämailla. Asun eräässä maailman ihanimmassa maassa, ja vapauteni on rajaton. Saatan mielinmäärin kuljeksia Euroopan tai Aasian rannikon kylissä, vuorilla ja metsissä. Monet ihmisparat eläisivät koko vuoden yhden ainoan päiväni vaikutelmilla ja selkkauksilla.

Suokoon Allah pitkää ikää sulttaani Abdul Hamidille, joka on herättänyt henkiin suuret uskonnolliset juhlat, nämä Islamin loistavat menot. Stambul on joka ilta valaistu, Bosporalla liekehtivät bengalitulet, nuo kuolevien itämaiden viimeiset valot, suurenmoiset taikanäytelmät, joita epäilemättä en milloinkaan enää saa nähdä.

Huolimatta valtiollisesta välinpitämättömyydestäni on myötämielisyyteni tämän kauniin onnettomuuteen tuomitun maan puolella, ja hiljalleen, huomaamattani tulee minusta turkkilainen.

15.

… Tietoja Samuelista: Hän on turkkilainen sattumalta, juutalainen uskonnoltaan ja espanjalainen kansallisuudeltaan.

Salonikissa oli hän jonkunlainen ryysyläinen, soutaja ja kantaja. Täällä, kuten sielläkin, harjoittaa hän ammattiaan satamassa. Koska hän on miellyttävämmän näköinen kuin muut on hänellä paljon työtä, ja hän saa hyviä päiväpalkkoja. Iltaisin syö hän rypäleitä ja leipäpalan ja palaa kotiin onnellisena oloonsa.

Ruletti ei enään tuota, ja olemme kovin köyhiä kumpikin, mutta niin huolettomia, että se korvaa kaiken, kylliksi nuoria hankkiaksemme ilmaiseksi tyydytystä, josta toiset maksavat hyvinkin paljon.

Samuel vetää jalkaansa kahdet reiäkkäät housut työhön mennessään. Hän kuvittelee, etteivät reiät satu päälletysten, ja että hän on oivallisessa puvussa.

Joka ilta poltamme me, kuten kunnon turkkilaiset ainakin, nargilhetamme turkkilaisen kahvilan plataanien alla, tai sitten menemme me varjokuvateatteriin katsomaan Karagunuz'ia, turkkilaista nukketeatteria, joka viehättää meitä. Elämme kaiken levottomuuden ulkopuolella, ja politiikka ei ole meitä varten.

Konstantinopolin kristittyjen keskuudessa on kuitenkin kauhu vallalla, ja Stambul on Peran asukkaiden mielestä pelon paikka; vain vavisten he astuvat siltojen yli.

16.

Ratsastin eilen Stambulin kautta mennäkseni Izedolin Alin luo. Oli suuri Bairam-juhla, itämainen tenhonäytelmä, Ramazanin viimeinen kuvaelma. Kaikki moskeijat oli valaistu, minaretit kimmelsivät korkeimpiin huippuihinsa saakka ja tulikirjaimista tehtyjä koranin säkeitä liehui ilmassa. Tuhannet ihmiset huutelivat yhtäaikaa, tykkien jylistessä, Allahin armoitettua nimeä. Juhlapukuinen kansa kuljetteli kaduilla tuhansittain tulia ja lyhtyjä, hunnutetut naiset kävelivät ryhmissä ympäriinsä, kultaan, hopeaan ja silkkiin puettuina.

Kierrettyämme Izedolin Alin kanssa koko Stambulin päädyimme tutkimuksissamme vihdoin erääseen esikaupungin maanalaiseen luolaan, missä tanssijattariksi puetut, nuoret aasialaispojat esittivät rivoja tansseja yleisölle, johon kuului kaikenlaisia ottomanisen oikeuden käsistä livahtaneita. Koska en viitsinyt katsoa näytelmän loppua, joka olisi kelvannut esitettäväksi Sodoman parhaina hetkinä, niin palasimme kotiin päivän koittaessa.

17.

Karagueuz.

Herra Karagueuzin seikkailut ja kujeet ovat huvittaneet turkkilaisia monta vuosisataa, eikä vieläkään mikään osoita, että tämän henkilön suosiminen olisi lopussa.

Karagueuzin ja vanhan ranskalaisen Polichinellen luonteessa on paljon yhtäläisiä piirteitä. Pieksettyään kaikkia, muun muassa vaimoansa, antaa hänelle vihdoin paholainen, Sheitan, selkään ja vie hänet lopuksi muassaan katselijoitten suureksi iloksi.

Karagueuz on joko pahvista tai puusta. Hän esiintyy katselijoille nukkena tai varjokuvissa, ollen yhtä hullunkurinen molemmissa tapauksissa. Hän keksii äänenpainoja ja kujeita, joita Guignol ei olisi aavistanutkaan, hyväilyt, joita hän suo rouva Karaguezille, ovat vastustamattoman hullunkurisia.

Karagueuzin päähän pälkähtää joskus kysellä katselijoitten mielipidettä ja väitellä yleisön kanssa. Sattuupa myös, että hän rohkenee päästellä hyvinkin sopimattomia piloja, ja tehdä kaikkien nähden sellaista, mitä kapusiinikin kauhistuisi. Turkissa käy sellainen päinsä, sensuurilla ei ole mitään sanottavaa, ja joka ilta näemme kelpo turkkilaisten, lyhty kädessä, vievän pieniä lapsia Karagueuzia katsomaan. Lasten täyttämille katsomoille esitetään täällä sellaista, mikä Englannissa saisi kaartilaisenkin punastumaan.

Sekin on vain muudan itämaalaisten merkillinen tapa, jonka perusteella tekisi mieli väittää, että muhamettilaiset ovat paljon turmeltuneempia kuin me, mikä on ehdottomasti väärä johtopäätös.

Karagueuz-teatterit avataan Ramazan-kuukauden ensimmäisenä päivänä, ja niissä käydään hyvin ahkerasti koko se kuukausi.

Kun kuukausi on loppunut puretaan ne kaikki ja viedään pois. Karagueuz palaa vuodeksi laatikkoonsa, eikä hänellä, millään tekosyylläkään, ole oikeutta tulla sieltä ulos.

18.

Perassa tulee ikävä ja muutan pois. Menen asumaan vanhaan Stambuliin, vieläpä Stambulin toiselle puolellekin, Eyoubin pyhään esikaupunkiin.

Siellä on nimeni Arif-Effendi; oikeaa nimeäni ja tointani ei kukaan tiedä. Kunnon muhamettilaisilla, naapureillani, ei ole aavistustakaan kansallisuudestani; mutta se on heistä yhdentekevää, ja minusta myös.

Olen siellä kahden tunnin matkan päässä Deerhound'ista, melkein maalla, majassa, joka kuuluu minulle yksin. Turkkilainen kortteli on mahdollisimman kirjava: Vilkasliikkeinen kyläkatu basaareineen, kahviloineen, telttoineen ja vakavine dervisheineen, jotka polttavat nalguilheitaan mantelipuitten alla. Tori, jota koristaa vanha, jykevä suihkulähde valkeasta marmorista, ja jolla toisensa kohtaavat kaikki taloista tulevat mustalaiset, temppuilijat ja karhuntanssittajat. Tällä torilla on yksinäinen maja, joka nyt on meidän.

Alakerrassa on kalkilla rapattu käyttämätön eteinen, joka on valkoinen kuin lumi. Me avaamme sen vain iltaisin nähdäksemme ennen maata menoamme, olisiko joku piiloutunut sinne. Samuel väittää, että siellä kummittelee.

Ensimmäisessä kerroksessa on minun huoneeni, jonka kolme ikkunaa ovat tuolle jo mainitulle torille päin. Samuelin pieni huone ja haremlike ovat itään, Kultaiselle sarvelle päin.

Kun vielä nousemme kerroksen, olemme katolla, joka on tasainen, kuten Arabiassa. Sitä varjostaa viiniköynnös, joka valitettavasti kyllä on jo pahoin kellastunut marraskuun tuulessa.

Aivan majan vieressä on vanha kylämoskeija. Kun ystäväni muozzin nousee minareetiinsa, ja saapuu kattoni tasalle, niin lähettää hän minulle, ennen kuin hän laulaa rukouksensa, ystävällisen salam'in.

Näköala on kaunis täältä korkealta. Taustalla on Kultainen sarvi ja Eyoubin synkät maisemat, tuo pyhä moskea, joka marmorin valkoisena kohoaa salaperäisestä, satavuotisesta metsiköstään, ja sitten alakuloisia kukkuloita synkkine värivivahduksineen, johon on siroiteltu marmoria — ääretön hautausmaa, oikea kuolleitten kaupunki.

Oikealla uurtelevat kullatut purret Kultaista sarvea. Koko Stambul näkyy pienoiskoossa. Moskeijat ovat kuin kietoutuneet toisiinsa, kuvut ja minareetit sekaantuvat.

Tuolta kaukaa näkyvä valkotaloinen kukkula on Pera, kristittyjen kaupunki, ja sen takana on Deerhound.

19.

Alakuloisuus valtasi mieleni tuossa tyhjässä majassa alastomina seinineen, ravistuneine ikkunoineen ja lukottomine ovineen. Se oli niin kaukana, muusta maailmasta, kaukana Deerhound'ista, ja perin epäkäytännöllinen…

20.

Samuel kulutti viikon pesemiseen, valkaisemiseen ja paperoimiseen. Naulautamme permannolle valkeita mattoja, jotka peittävät sen kokonaan — puhdas ja mukava turkkilainen tapa. Uutimet ja punakukkaisella kankaalla peitetty leveä sohva täydentävät ensimmäistä, laadultaan perin vaatimatonta kalustoa.

Nyt on jo kaikki muuttunut. Huomaan mahdolliseksi tehdä kodin tästä majasta, johon kaikki tuulet puhaltavat, eikä se minusta enää olekaan niin kolkko. Kuitenkin tarvittaisiin sinne hän, joka on luvannut tulla; ja ehkäpä olenkin vain hänen takiaan eristäytynytkin maailmasta.

Eyoubissa olen kuin korttelin lempilapsi, ja Samuelistakin pidetään siellä hyvin paljon.

Aluksi ovat epäluuloiset naapurini ruvenneet rakastettavan kohteliaiksi vieraalle, jonka Allah heille lähetti, ja jossa kaikki on heille kovin arvoituksellista.

Kahden tunnin pituisen vierailun jälkeen selittää dervishi
Hassan-Effendi vaikutelmansa näin:

— Olet uskomaton mies, ja kaikki, mitä teet on kummallista! Olet hyvin nuori, tai ainakin näytät sellaiselta, ja elät niin omintakeisesti, etteivät edes täysi-ikäiset miehetkään voi olla sellaisia. Emme tiedä, mistä tulet, eikä sinulla ole minkäänlaista tunnettua ammattiakaan. Olet jo kurkistellut kaikkiin soppiin viidessä maanosassa. Tiedät paljon enemmän kuin kaikki ulemimme yhteensä. Muistat kaiken näkemäsi. Olet kahdenkymmenen, ehkäpä kahdenkolmatta ikäinen, ja ihmisikä ei riittäisi sinun salaperäiseen menneisyyteesi. Paikkasi olisi Peran eurooppalaisen seurapiirin ensirivissä, ja asetut Eyoubiin omituisen toverisi, juutalaisen maankiertäjän kanssa. Olet uskomaton mies, mutta katselen sinua mielelläni ja olen ihastunut, että elät keskuudessamme.

21.

Syyskuussa 1876.

Surre-humayoun juhla. Hallitsijan lahjat lähtevät Mekkaan.

Joka vuosi lähettää sulttaani pyhään kaupunkiin aarteilla lastatun karavaanin.

Dolma-Bagtshe'n palatsista lähtenyt kulkue astuu laivaan Top-Hane'n laiturilta mennäkseen Aasian Ikutariin.

Sen etunenässä tanssivat arabialaiset tam-tam'in jyskäessä heilutellen ilmassa pitkiä keppejä, joiden ympäri on kiedottu kultanauhoja.

Kamelit astelevat raskaasti. Niillä on strutsin höyheniä päässä, ja selässä jalokivillä koristetut kultabrokadilaitteet. Noissa säiliöissä ovat kaikkein kalleimmat lahjat.

Töyhtöpäiset muulit kantavat kalifin muita lahjoja kullalla kirjailluissa silkkiarkuissa.

Ulemat, korkeat virkamiehet seuraavat ratsain, ja sotajoukot seisovat kunniakujana tien varrella.

Stambulista on Pyhään kaupunkiin neljänkymmenen päivän matka.

22.

Eyoub on hyvin kaamea paikka marraskuun öinä. Oudot mietteet ahdistivat ja täyttivät sydämeni ensimmäisinä, tässä yksinäisyydessä viettäminäni öinä.

Kun olin sulkenut oveni, pimeyden ensi kertaa vallatessa taloni, verhosi syvä alakuloisuus minut kuin paariliina.

Mieleeni juolahti mennä ulos ja sytytin lyhtyni. Stambulissa viedään seitsemän jälkeen vankilaan kaikki lyhdyttömät kävelijät.

Kello seitsemältä illalla on Eyoubissa kaikki suljettua ja hiljaista; turkkilaiset menevät maata auringon laskettua ja lukitsevat ovensa.

Jos valo siellä täällä piirtääkin katuun ikkunanristikot, niin älä katsele sinne. Tuo lamppu on kuolinlamppu, joka valaisee vain suuria turbaaneilla koristettuja ruumiskirstuja. Sinut kuristettaisiin tuon ristikkoikkunan edessä, eikä mikään ihmisapu sinua pelastaisi. Nuo aamuun saakka värisevät valot ovat ahdistavampia kuin pimeys.

Stambulissa on monessa kadunkulmassa noita ruumiitten asumuksia.

Ja tuolla, aivan lähellämme, missä katu loppuu, alkavat suuret hautausmaat, missä kuljeksii laumoittain pahantekijöitä. Ryöstettyään sinut hautaavat ne sinut siihen paikkaan turkkilaisen poliisin milloinkaan sekaantumatta asiaan.

Yövartija käski minun palaamaan majaani kysyttyään ensin ulkona oloni aihetta, joka tuntui hänestä aivan selittämättömältä ja hiukan epäilyttävältäkin.

Onneksi on noitten yövartioitten joukossa paljon kelpomiehiä, ja etenkin tämä, joka pian sai nähdä salaperäisiä tulo- ja menomatkoja, oli aina moitteettoman hienotuntoinen.

23.

"Saatat löytää toverin, mutta et milloinkaan uskollista ystävää."

"Vaikkapa kulkisit läpi kaiken maailman, et ehkä löytäisi ystävää."

Vanhasta itämaisesta runosta.

24.

Loti sisarelleen Brigtburyssä.

Eyoubissa 1876.

… Sydämeni aukaiseminen sinulle tulee yhä vaikeammaksi, koska minun ja sinun näkökannat loittonevat päivittäin yhä enemmän. Kristillinen aate oli jäänyt kauaksi aikaa piilemään sieluuni vielä silloinkin, kun en uskaltanut enää. Siinä oli hämärää, lohdullista viehätystä. Nyt on tuo tenho voima täydellisesti hävinnyt; en tunne mitään turhempaa, valheellisempaa ja mahdottomampaa.

Tiedäthän, minulla on ollut kauheita hetkiä elämässäni, olen kärsinyt syvästi.

Halusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun tehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan äitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin onnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin elämääni huvitellen…

Kirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain pieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan vain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona tuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.

Sanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä ystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel, joka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.

En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.

Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, — tottumuksen tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se minulle… Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla, tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää…

Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni…

24.

Loti Plumkettille.

Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.

Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni, Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi hiukan tuttavallisemmin — mutta te olette sellainen. — Teen mitä hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.

Yksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin Salonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on tunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten Raoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on lapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on luonani.

Kirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä ei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa satavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä mieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen näköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään tänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.

Jospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!…

Odotan häntä aina, — mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.

Lasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean — ympäristöni muuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean edessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella matolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.

Enpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett, huvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja sitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.

Useita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon äkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille ja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai vastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni, kiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja tyhjyyttä sydämessä.

Tänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:

On talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani ikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha turkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella — ainoa, joka tällä hetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän. Täällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin muhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat dervishit ja pyhien hautojen vartijat.

Kerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti kiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa olevansa dervishi.

Hän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia, joka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla ulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.

Lotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa omituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty katto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin murhenäytelmää.

Yleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen mattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen tapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot tahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt ovat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen intohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu hyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu Koraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.

Sivulla on haremlik, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa asuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani, jos hän olisi pitänyt lupauksensa.

Toinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu Samuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta nuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.

Jos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen paikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein, ja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.

25.

Lotin sisar kirjoittaa:

Brightbury'ssa 1876.

Rakas veli!

Eilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi minut saattoi… Tahdot kadota!… Jonakin päivänä, ehkä aivan lähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä kadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon menneisyytemme! — Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet hajoavat, — ja sinä et olisikaan kuollut… eläisit jossakin pahan pauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan ja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on tällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.

Sanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta. Sinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin, koska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle enää mitään sijaa elämässäsi… Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa on soppi, jossa ei ole ketään… se on sinun paikkasi, ja kun sinä jätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.

Olen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä vain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja iankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki särkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan rotkoon — kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa ja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet hänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää päätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää… Joskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka on häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: "Valhetta, turhuutta, hulluutta!" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi, verissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan sanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.

Sinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä, ei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.

Oletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit. Et enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista, tuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit rakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien alla istumassa…

Turmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka sydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo, hän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole ketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen rakastajattarensa nauravat hänelle — eihän heiltä voi muuta pyytääkään — ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.

Mitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas palaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni murheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!…

Mutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot! Kääntymys, mikä halpa sana!… Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä, elotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja sisällyksetöntä… Kaanaan arkikieltä… Saattaisiko tuollainen viehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus, jonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei tuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti ja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.

Rukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt sydäntäni… Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään, — ehkäpä kuolen pian, — mutta toivon ja rukoilen aina!

Luulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas lukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä, jolloin hän ei enää lue kirjeitäni?…

26.

— Ukko Kairullah, sanon, — tuo minulle naisia!

Ukko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä vahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni valossa.

Kello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.

Ukko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika, joka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden. Lukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän harjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen Stambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet Yusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni tuttavaksi.

Häntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien vuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin kadulla sanottiin: "Päivää Kairullah!" ja vieläpä kosketettiin hänen karvaisten, suurten sormiensa päitäkin.

Kuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:

— Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita. Mutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana tarjota teille, herra Marketo… Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä miellyttäisi heitä.

Sanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti turkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.

Paolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi juutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin ja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah muutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi. Kaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin välinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.

Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.

— Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah korvaani kuiskaten.

Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan tutkimista.

— Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä…

Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:

— Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.

—… Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman, näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen kohottaessaan ääneti oveni verhoja.

— Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän nousua.

Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan. Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina, ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen peitteekseen.

Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen, ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.