III.

KAHDEN EYOUBISSA.

Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.

Minulle sanottiin: "Hän on saapunut!", ja jo pari päivää olen elänyt odotuksen kuumeessa.

— Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka Salonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä emäntänsä vuoksi. — Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin, majasi luo.

Minä odotin jo kolmatta tuntia.

Päivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli erikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä Eyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset, jotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa keskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.

Koska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:

— Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei nimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty, mutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua mainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.

Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!

(Alfred de Musset.)

Aurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi yksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä olevilla patjoilla. Tunsin hänet.

Kun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.

Tartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa kohti, unohtaen Samuel paran ulos…

Ja kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten varustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven takana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan. Tunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.

Silloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin — vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota olin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä sekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.

— Severim seni, Loti! (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)

Muutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta tämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin kielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin, mahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren naisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu väsähtyneessä sielussani…

Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni häntä ja sanoin kuin Romeo:

— Sano se vielä kerran!

Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää. Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä tuhansia seikkoja sanoen:

— Vastaa minulle!

Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.

— Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?

— En, vastasi hän.

Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat sanat:

— Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! Senin laf yemek isterim!
(Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)

Eyoubissa, syyskuussa 1876.

Aziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen askeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat, rauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen henkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo muassaan djuu'ien ja aaveitten ollessa liikkeellä.

Hän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin, joiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä hakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin koskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti ympäröivät hänen poskensa ja otsansa.

Hän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä menee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne taipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien oranssinpunaisiksi värjääminen.

Hän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin osaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän kirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi kysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.

Aziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan. Hänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on niin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin vähemmän tai olla kokonaan puhumatta.

Joskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten laulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi typerältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.

Hänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän puhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät hänen puheensa soinnun karkeaksikin.

Aziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee itsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja seurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.

Kun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki saadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut tuon mielettömän unen: — asua hänen kanssaan jossakin itämailla, piiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen toteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle näkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.

Konstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää. Se on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien kaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan — missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa: Loti, Arif, Marketo.

… Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme saranoita ja ikkunoittemme ristikoita!

Raskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin loukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on meillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.

Loti sisarelleen Brightburyssä.

Rakas, pikku sisko!

Olen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle aikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon sen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on mielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle tehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni syvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.

Uskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten todistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.

Minun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja kunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha äitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni asettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen takiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn Lotina, meriupseerina.

Olen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin vanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja jonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää ole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.

Sinä vain et ole ymmärtänyt minua. — Kun katoan, olen kuollut.

Palatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin sinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni. Jos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin häntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.

Koska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän on saapunut. — Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä päätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. — Samuelkin on palannut. Molemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan menneisyyden ja kiittämättömät, — ehkäpä hiukan poissa olevatkin.

Vähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi: persialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki nuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo hankkimistapa lisää niiden tenhoa.

Ruletti on hankkinut siniset, punaisilla ruusuilla reunustetut satiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt verhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu haaveelliselta näyltä.

Aziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo on kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on lupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.

Hän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle kuuluva myydään.

Kuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni taivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?

Lähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä moskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin, hautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista kahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua auringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella ohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja valon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja ajatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.

Kuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja uneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi joka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.

Taulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun lähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä näkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian vuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. — kaikella on vanhuuden ja salaperäisyyden leima — ja ulkonaiset esineet kertovat hurjia tarinoita vanhasta Turkista.

On useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä sattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse tarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.

Sytytämme lyhtymme palataksemme kotiin — tuohon pieneen ja piiloisaan rauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.

Ystäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin laskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään äitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä. Ruumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni vartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että hän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko terveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet silmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin taasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän mielenkiintoa erikoisuudellaan.

Omituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia ajatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä rehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa kirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on yhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun kerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat hänen koko omaisuutensa.

Ahmetilla meni pari päivää saadakseen tietää, kuka olin, ja hän lupasi pitää salassa tietonsa sillä ehdolla, että hän tulevaisuudessa saisi kuulua tuttavapiiriini. Vähitellen asettui hän ystäväkseni ja otti paikkansa lieden ääressä. Aziyadén palvelevana ritarina Ahmed on mustasukkainen hänen vuokseen, mustasukkaisempi kuin hän itse, ja väijyy minua tässä suhteessa vanhan poliisin taidolla.

— Ota minut palvelijaksesi, sanoi hän eräänä päivänä, — tuon pienen Yussufin sijaan, joka on likainen ja varastaa. Maksat minulle saman kuin hänellekin, jos haluat jotakin maksaa. Olen kyllä vain palvelija pilan vuoksi, mutta saisin asua talossasi, ja se on hauskaa.

Yussuf sai lähteä seuraavana päivänä ja Ahmet otti haltuunsa hänen paikkansa.

Kuukautta myöhemmin tarjosin Ahmetille, joka on kuin itse kärsivällisyys, kahden medjidien palkan. Hän suuttui hurjasti ja rikkoi kaksi ruutua, jotka hän seuraavana päivänä korjautti omalla kustannuksellaan. Palkkakysymys järjestyi tällä lailla.

10.

Muistan, kun hän eräänä iltana seisoi huoneessani jalkaa polkien:

— Sen tshok skeytan, Loti!… Anladum seni! Olet aika paholainen, Loti! Olet aika viekas! En ymmärrä, mikä olet!

Hänen käsivartensa vaappui kiukkuisesti laajan, valkean hihan liehuessa. Hänen pieni päänsä tanssitti hurjasti fetsin silkkitupsua.

Hän oli sopinut tästä Aziyadén kanssa, saadakseen minut jäämään, ja tarjosi minulle puolet omaisuudestaan, toisen hevosensa, mutta minä kieltäydyin nauraen. Sen vuoksi olin Tsolc skeytan ja käsittämätön.

Tästä illasta alkaen pidin hänestä sydämeni pohjasta.

Pikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään saadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta pilvi hänen onnensa yli.

Ja koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:

— Benim djan senin, Loti! (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani, veljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen silmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, sinä, joka tiedät.

Sinä, joka tiedät, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin seuraavaa: "Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään sinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua."

— Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:

Sheytaular djinler,
Kaplaular, duhmanlar,
Ars'andar, j.n.e.

(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana ystävästäni…)

— Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.

Sitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään, pitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko mahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.

Poistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä varmaankin öisin Aziyadén laulun.

11.

Lotin sisar kirjoittaa.

Brightburyssä, joulukuussa 1876.

Rakas Veli!

Olen lukenut kirjeesi moneen kertaan! Siihen sisältyy kaikki, mitä tällä hetkellä voin pyytää, ja nyt voin sanoa kuin sunamiitti nähdessään poikansa vainajana: "Kaikki käy hyvin!"

Sydän parkasi on täynnä ristiriitoja, kuten kaikki ahdistetut sydämet, jotka hakevat, löytämättä mitään. Huudahtelet toivottomuudesta, sanot, että kaikki liukuu käsistäsi. Vetoat kiihkeästi hellyyteeni, ja kun sitä sinulle vakuutan yhtä lämpimästi, huomaan, että unohdat poissaolevat. Olet niin onnellinen tuolla itämaiden kolkassa, että toivoisit tuon Eedenin kestävän ikuisesti. Mutta kas, minäpä olenkin tuo pysyvä, muuttumaton; minut sinä tapaat, kun unhotat nuo suloiset hullutukset antaaksesi sijaa toisille, ja ehkäpä tulevaisuudessa pidät sitä tärkeämpänä kuin luuletkaan.

Rakas veli, olet minun, olet Jumalan, olet meidän. Tiedän, että sinä jonakin päivänä, ehkäpä hyvinkin pian, taas saavutat rohkeutta, luottamusta ja toivoa. Saat nähdä, kuinka suloinen ja hellä, kallis ja hyvää tekevä tuo erehdys on! Oi, tuhannesti siunattu valhe, tuo, joka saa minut elämään ja kuolemaankin kaipauksetta, pelotta!… joka on johtanut maailmoita vuosisatoja, marttyyrien luoja luo suuria kansojakin, muuttaa murheen riemuksi ja huutaa kaikille: "Rakkautta vapautta ja armeliaisuutta!"…

12.

Tänään, joulukuun 10 p:nä kävin padishah'in luona.

Kaikki oli lumivalkoista Dalma-Baztshe'n palatsin pihoilla, maaperäkin. Käytävät, kivitys ja portaat olivat marmorista. Sulttaanin henkivartiat tulipunaisissa, soittajat sinisissä, kullalla kirjailluissa, lakeijat omenan keltaisissa, kapusiininkeltaisin puunoksin koristelluissa puvuissaan kuvastuivat jyrkästi tuota outoa valkeutta vasten.

Palatsin ulkoreunat ja räystäät ovat lokki-, kuikka- ja haikaraperheitten pesimäpaikkoina.

Sisällä vallitsi suuri loisto.

Peitsenkantajat muodostivat kujan, seisten portaikoissa liikkumattomina suurten hattutöyhtöjensä alla kuin kullatut muumiot. Henkivartioupseerit, puettuina kuin sadun Aladdin, komentivat heitä merkeillä.

Sulttaani oli vakava, kalpea, väsynyt ja raukea.

Vastaanotto oli lyhyt, tehtiin syviä tervehdyksiä, ja vetäydyttiin sitten pois takaperin, maahan saakka kumarrellen.

Kahvia tarjottiin suuressa salissa, josta on näköala Bosporolle.

Palvelijat sytyttivät kahden jalan pituiset, ambraimukkeiset kullalla koristellut piippumme, joitten pesät lepäsivät hopeatarjottimilla.

Zarf'it (kahvikuppien jalat) olivat siselöityä hopeaa. Niihin oli upotettu suuria, ruusun muotoisiksi hiottuja timantteja ja kalliita kiviä.

13.

Turhaan saisi koko Islamin maailmasta hakea onnettomampaa puolisoa kuin vanha Abbendin-Effendi on. Ukko on aina poissa, aina Aasiassa. Hänellä on neljä vaimoa, joista vanhin on kolmenkymmenenikäinen, neljä vaimoa, jotka, ihme kyllä, ovat yhtämieltä kuin taitavat veijarit, ja salaavat yksissä tuumin toistensa kolttoset.

Aziyadéakaan ei liioin pidetä halpana, vaikka hän onkin monta vuotta toisia nuorempi ja kaunein, eivätkä vanhemmat ilmaise häntä.

Hän on muuten heidän vertaisensa, koska hänelle on menoilla, joiden tärkeyttä en tiedä, annettu puolison ja rouvan arvo, kuten noille toisillekin.

14.

Sanoin Aziyadélle:

Mitä teet herrasi luona? kuinka kulutatte pitkät päivät haaremissa?

— Minäkö? vastasi hän. Ikävöin ja ajattelen sinua Loti, katselen kuvaasi, koskettelen hiuksiasi tai leikittelen sinulle kuuluvilla esineillä, joita vien mukaani täältä seurakseni.

Jonkun hiusten tai kuvan omistaminen oli Aziyadésta merkillinen seikka, jota hän ei minutta olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi. Se oli aivan vastaista hänen muhamettilaiselle käsitykselleen, giaur'in keksimä uutuus, jossa hän löysi eräänlaiseen kammoon sekaantunutta tenhoa.

Hänen täytyi rakastaa minua paljon salliakseen minun ottaa hiuksiaan. Ajatus, että hän saattaisi äkkiä kuolla, ennenkuin ne olisivat kasvaneet, ja joutua toiseen maailmaan uskottoman leikattua suuren kiharan aivan juuria myöten, sai hänet värisemään.

— Mutta, kysyin vielä, — mitä puuhasit ennen minun Turkkiin tuloani?

— Silloin, Loti, olin melkein pikku tyttö. Kun näin sinut ensi kerran, oli Turkin kymmenen kuuta vaihtunut tulostani Abbeddinin haremiin, ja minulla ei vielä ollut ikävä. Pysyin huoneessani, istuin sohvallani savukkeita tai hatshishia poltellen, pelasin korttia palvelijattareni Enninehin kanssa, tai kuuntelin mustien ihmisten maasta hyvin hullunkurisia juttuja, joita Kadidja osaa mainiosti kertoa.

"Fenzile-hamun opetti minulle koruompelua, ja sitten kävimme vierailulla toisten haremien naisten luona, ja otimme itsekin vieraita vastaan.

"Olihan meidän sitten palveltava isäntäämmekin, ja saimme käydä ajelemassakin. Miehemme vaunut kuuluivat meille vuoropäivinä, mutta meistä oli hauskempaa ajella yhdessä, ja järjestimme matkamme siten.

"Me tulemme verrattain hyvin toimeen keskenämme.

"Fenzile-hamun, vanhin ja arvokkain haremin nainen pitää minusta paljon. Besme on riidanhaluinen ja suuttuu joskus aikalailla, mutta hänet saa helposti tyyntymään, eikä hänen vihansa kestä kauan. Aisha on ilkein meistä kaikista, mutta hän tarvitsee kaikkia ja katsoo sormiensa läpi, sillä hän on syyllisin meistä kaikista. Hän on kerran uskaltanut tuoda rakastajan huoneeseensakin."

Minäkin olin uneksinut Aziyadén asuntoon pääsemisestä saadakseni edes käsityksen paikasta, missä rakkaani vietti päivänsä. Olimme puhuneet paljon tuosta suunnitelmasta, jonka johdosta Fenzilé-hamumiltakin oli kysytty neuvoa, mutta emme olleet toteuttaneet sitä, ja kuta enemmän tutustuin Turkin tapoihin, sitä paremmin huomaan, että yritys olisi ollut mieletön.

— Haremiamme, jatkoi Aziyadé, — on kaikkialla kehuttu mallilaitokseksi yhteisen kärsivällisyytemme ja välillämme vallitsevan hyvän sovun takia.

Surkea esikuva kaikissa tapauksissa!

Onko Stambulissa paljonkin sellaisia?

Paha puikahti sinne aluksi sievän Aisha-hanumin välityksellä. Tartunta edistyi kahdessa vuodessa niin nopeasti, että vanhuksen talo on nyt vain vehkeilypesä, jossa palvelijat ovat mukana pelissä. Tuo suuri, hyvin ristikoitu ja ankaran näköinen häkki on tullut jonkunlaiseksi taikakaapiksi, salaisine ovineen ja piiloportaineen. Vangitut linnut saattavat rankaisematta pujahtaa sieltä, ja lennellä mille ilman suunnille vain haluavat.

15.

Stambul'issa, joulukuun 25 p:nä 1876.

Jouluyö on kaunis, kirkas, tähdikäs ja kylmä.

Kello yksitoista lähden Funduklin vanhan moskean luona olevasta Deerhound'ista. Kirkon puolikuu kimmeltää valoisassa yössä.

Ahmet odottaa minua, ja alamme lyhdyt kädessä nousta Peran rinnettä, turkkilaisen kaupunginosan kummallisia katuja pitkin.

Koirat tappelevat kuin hullut. Luulisi kulkevansa Gustave Doré'n kuvittaman sadun mailla.

Minut on kutsuttu kristittyjen kaupunginosaan viettämään samanlaista joulujuhlaa kuin kotimaan kaikissa kolkissa vietetään.

Oi, lapsuuteni jouluöitä… mikä suloinen muisto niistä on säilynytkin!

16.

Loti Plumkettille.

Eyoubissa, syysk. 27 p:nä 1876.

Paras Plumkett!

Nyt tämä Turkki-parka julkaisee perustuslakinsa. Minne olemme menossa? kysyn teiltä; ja milloin olemme viimeksi nähneet päivänvalon? Perustuslaillinen sulttaani! Sehän vie harhaan kaikki käsitykset, joita minulla sellaisista ihmisistä oli.

Eyoubissa ollaan tyrmistyneitä tapauksen johdosta. Kaikki kunnon muhamettilaiset tuumivat, että Allah on heidät hylännyt, ja että padishah on tullut hulluksi. Minä, joka pidän pilana kaikkea vakavaa ja etenkin politiikkaa, olen sitä mieltä, että erikoisuuteensa nähden menettää Turkki paljon uuden järjestelmän sovittelussa.

Istuin tänään eräitten dervishien kanssa Soliman Loistavan hautakappelissa. Puhuimme hiukan politiikasta kaiken aikaa Koraniin vedoten, ja olimme sitä mieltä, ettei tuo uusi hallitsija, joka kuristutti poikansa Mustafan omien silmiensä edessä, eikä hänen puolisonsa Roxelanekaan, joka keksi kiverän nenän, olisi hyväksynyt perustuslakia. Parlamentaarinen hallitustapa vie Turkin turmioon; se on eittämätöntä.

17.

Stambul'issa syysk. 27 p:nä.

7. Zi-il-iddja, v. 1293 paon jälkeen.

Välttääkseni sadekuuroa menin erääseen turkkilaiseen kahvilaan
Bajasidin moskean luona.

Kahvilassa oli vain vanhoja turbaneja ja vanhoja valkoisia partoja. Vanhukset (kadjibaba) istuivat lukien päivälehtiä tai katselivat savuttaneiden ruutujen läpi kulkijoita, jotka juoksivat sadetta pakoon. Raekuuron yllättämät turkkilaiset naiset juoksivat niin nopeasti kuin heidän tohvelinsa ja liukkaat puukenkänsä sallivat. Kadulla oli aika sekamelska, tyrkittiin ja tuupittiin veden valuessa virtanaan.

Katselin ympärilläni olevia vanhuksia. Heidän pukunsa ilmaisivat yksityiskohtaista pyrkimystä vanhan hyvän ajan muoteihin. Kaikki, mitä oli heidän yllään oli eski'ä: heidän suuret hopeiset silmälasinsa ja vanhojen kasvojen ääriviivatkin. Eski on kunnioittaen lausuttu sana, joka tarkoittaa entisaikaista, ja jota Turkissa käytetään yhtä paljon vanhoista puvuista kuin pukujen muodeista ja vanhoista kankaista puhuttaessakin. Turkkilaiset rakastavat entisyyttä, rakastavat liikkumattomuutta ja paikallaan pysymistä.

Äkkiä kuului tykin laukaus, tykistön yhteislaukaus Serashieratin puolelta, Vanhukset vaihtoivat yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja pilkallisia hymyjä.

— Mishad-pashan perustuslakia kunnioitetaan, sanoi yksi heistä ivallisesti kumartaen.

— Valtiopäivämiehiä, perustuslaki, mutisi toinen vanha vihreä turbani.
— Entisajan kalifit eivät kaivanneet kansanedustusta!

— Voi, voi, voi, Allah!… Naisemme eivät käyttäneet harsohuntuja, uskovaiset rukoilivat säännöllisemmin, ja moskovalainen ei ollut niin hävytön.

Nuo tykinlaukaukset ilmoittivat muhamettilaisille, että padishah antoi heille paljoa laajemman ja vapaamielisemmän perustuslain kuin kaikki Euroopan valtiomuodot yhteensä, ja nuo vanhan Turkin kannattajat ottivat hallitsijansa lahjan perin kylmästi vastaan.

Tuota tapausta, jota Ignatief oli kaikin voimin koettanut viivyttää, oli odotettu jo kauan. Tästä päivästä alkaen saattoi sotaa Portin ja tsaarin välillä pitää kaikessa hiljaisuudessa päätettynä, ja sultaani kiiruhti tulisella innolla sotavarustuksia.

Kello oli puoli kahdeksan Turkin ajan mukaan (noin kaksitoista päivällä). Julkilukeminen tapahtui Tap-Kapu'ssa (Korkealla Portilla), ja kiiruhdin sinne vedenpaisumuksesta huolimatta.

Visirit, pashat, kenraalit, kaikki virkamiehet ja arvohenkilöt olivat kokoontuneet Tap-Kapun suurelle torille, kaikki kullasta raskaissa juhlapuvuissaan. Sinne oli myös koottu hovin soittokuntakin.

Taivas oli musta ja myrskyinen. Vettä ja rakeita tuli vuotamalla ja kastelivat koko seurueen. Kansalle luettiin julistuskirja tuon kosken keskellä, ja seraljin vanhat, sarvekkaat muurit, jotka olivat kaiken kehyksenä, tuntuivat suuresti ihmettelevän kuullessaan keskellä Stambulia moisia mullistavia sanoja.

Huudot ja fanfarit lopettivat nuo omituiset menot, ja kaikki ihoa myöten kastuneet kuulijat hajosivat meluten.

Samaan aikaan olivat Konstantinopolin toisella puolella, amiraliteetin palatsissa, koolla kansainvälisen neuvottelukunnan jäsenet.

Suunnitelma oli tarkoin laadittu: noitten tykinlaukausten piti kuulua juuri kun Safvet-pasha puhui valtuutetuille ja auttaa hänen todistelujaan.

18.

En unhoita milloinkaan, minkä näköinen Seras-kieratin suuri aukea, Stambulin keskeisellä kukkulalla sijaitseva ääretön puisto oli tänä yönä. Sieltä yltää katu kauas, seraljin puistojen yli, aina Aasian vuorille saakka. Arabialaiset portit, omituisen muotoinen korkea torni välkkyi ilotulituksessa kuin suurina juhlailtoina. Päivän rankkasade oli muuttanut paikan oikeaksi järveksi, mihin kaikki nuo tuliviirut kuvastuivat. Laajan näköpiirin reunalla kohosivat moskeijoiden kuvut ja terävät minareetit taivasta kohti kuin pitkät kukanvarret, joitten päässä oli ilmavia valoteriöitä.

Kuolemanhiljaisuus vallitsi torilla: se oli tänään oikea erämaa.

Tuulen kirkkaaksi lakaisemalla taivaalla kulki kaksi mustaa pilvijonoa, joitten yläpuolelle kuun sinertävä sirppi oli asettunut. Näky oli noita erikoisia, joihin luonto pukeikse silloin, kun kansojen historiassa täyttyy joku suuri hetki.

Kuului kovaa melua, askelten ja ihmisäänten kaikua. Joukkoja, softoja, astui sisään keskiportista kantaen lippuja ja lyhtyjä. He huusivat: "Eläköön sulttaani! Eläköön Midhat-pasha! Eläköön perustuslaki! Eläköön sota!" Nuo miehet olivat kuin juopuneita luulotellusta vapaudestaan, ja vain eräät vanhaturkkilaiset, jotka muistelivat menneisyyttä, nostelivat olkapäitään katsellessaan noiden haltioituneiden joukkojen kihinää.

— Midhat-pashaa tervehtimään! huusivat softat.

Ja he kääntyivät vasemmalle, pienille yksinäisille kaduille, mennäkseen tuon nyt mahtavan suurvisiirin halvalle majalle, visiirin, joka muutama viikko myöhemmin sai lähteä maanpakoon.

Noin kaksituhantisena joukkona menivät softat rukoilemaan suureen moskeijaan. Sieltä he kulkivat Kultaisen sarven yli Dolma-Bagtshe'en osoittamaan kunnioitustaan Abd-ul-Hamidille.

Palatsin ristikkoporttien edessä oli kaikenlaisten yhdistysten lähetystöjä, ja sinne oli kokoontunut suuri sekava ihmisjoukko osoittamaan innokasta suosiotaan perustuslailliselle hallitsijalle.

Nuo joukot palasivat Stambuliin Peran pääkatua pitkin osoittaen ohikulkiessaan suosiotaan lordi Salisburylle, joka pian joutui epäsuosioon, Britannian ja Ranskan lähetystöille.

— Esi-isämme, sanoivat hodja't joukoille puhuen, esi-isämme, joita oli vain satakunta miestä, ovat valloittaneet tämän maan neljä vuosisataa sitten. Me, joita on monta sataa miljoonaa, sallisimmeko me vieraan tunkeutua tänne? Kuolkaamme kaikki, muhamettilaiset ja kristityt, kuolkaamme ennen ottomanisen isänmaan puolesta, kuin hyväksymme häpeällisiä ehtoja…

19.

Sulttaani Mehmed-fatich'in (Mehmed valloittajan) moskeija näkee usein Ahmetin ja minut istumassa suurten harmaakivisten porttiholviensa edessä aurinkoa paistattelemassa, ja elämästä piittaamatta seuraamassa jotakin epäselvää, ihmiskielellä ilmaisematonta melua.

Mahmed-fatich'in moskeija täyttää vanhan Stambulin keskellä suuren tilan, missä kuljeksii kashmirviittaisia kävelijöitä, suurine valkoisine turbanineen. Tosin keskeltä kohoava moskeija on Konstantinopolin suurimpia ja kunnioitetuimpiakin.

Ääretöntä aukeaa ympäröi mystillinen muuri, jonka harjalla on vieretysten kivikupuja, rivissä kuin mehiläispesiä. Niissä asuvat softa't, ja sinne eivät uskottomat pääse.

Tämä kortteli on puhtaasti itämaisen liikkeen keskus. Kamelit kulkevat sen poikki rauhallisin askelin, helistellen yksitoikkoisesti tiukujaan, dervishit kerääntyvät sinne keskustelemaan pyhistä asioista. Sinne ei ole vielä päässyt mitään länsimaista.

20.

Lähellä tätä paikkaa on synkkä, autio katu, missä vihreä ruoho ja sammal kasvavat. Sillä asuu Aziyadé, ja siinä on tuon paikan tenhon salaisuus. Pitkät päivät, joina en häntä näe, vietin siellä lähempänä häntä, kenenkään minua tuntematta, kaikilta epäilyiltä suojassa.

21.

Aziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä surullisemmiksi.

— Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, — ja miksi olet aina niin synkkä? Minunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet lähtenyt.

Ja hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin pääni pois.

— Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. — En valita mitään, kun sinä vain olet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.

— Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja ketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?

Hän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii maailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota saattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi vielä perustuslain alainen.

— Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa, kädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos hänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.

Teki mieleni sanoa: "Jos hän omistaisi sinut!…" Mutta padishah välittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja pelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin koomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti minulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori tenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.

Sattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin korvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain tyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.

22.

Olen ollut tyly ja ylpeä niille, jotka kantoivat viittaa tai mustaa turbania. Kukaan ei mielestäni ollut kyllin loistava, kylliksi grand seigneur. Olen syvästi halveksinut vertaisiani ja valinnut ystävikseni kaikkein hienostuneimmat. Täällä minusta on tullut rahvaan mies, Eyoubin kansalainen. Suostun soutajien ja kalastajien halpaan elämään, tyydyn heidän seuraansa ja huvituksiinsakin.

Suleimanin luona olevassa turkkilaisessa kahvilassa laajenee piiri tulen ääressä minun sinne saapuessani Ahmetin ja Samuelin kanssa. Kättelen kaikkia läsnäolevia ja istuudun kuuntelemaan talvi-iltain tarinoiden kertojaa; pitkiä juttuja, jotka kestävät viikon, ja joissa djinneillä ja hengillä on suuri osuus. Tunnit kuluvat siellä väsymyksettä ja omantunnon vaivoitta; olen mielelläni heidän parissaan eikä mikään tunnu vieraalta.

Arifin ja Lotin ollessa kaksi eri henkilöä voisi Arif Deerhound'in lähtöpäivänä jäädä kotiin. Kukaan ei luultavasti osaisi hakea häntä sieltä, Loti vain olisi ainaiseksi kadonnut.

Tuo Aziyadén keksimä ajatus juolahtaa joskus mieleeni hyvinkin toteutettavana.

Jäädä hänen luokseen, ei enää Stambuliin, vaan johonkin meren rannalla sijaitsevaan turkkilaiskylään, elää auringossa, raikkaitten tuulten puhaltaessa, kansanlasten tervettä elämää; elää päivästä päivään velkojitta ja tulevaisuudesta huolettomana! Sovin paremmin sellaiseen kuin omaan elämääni; kauhistun kaikkea muuta työtä paitse ruumiin ja lihasten toimintaa; vihaan tiedettä, kaikkia sovinnaisia velvollisuuksia ja kaikkia läntisten maittemme yhteiskunnallisia vaatimuksia.

Olla kultaliivinen soutaja jossakin Etelä-Turkissa, siellä, missä taivas aina on puhdas ja aurinko aina kuuma…

Sellainen olisi kaikesta päättäen mahdollista, ja siellä en olisi niin onneton kuin muualla.

— Vakuutan sinulle, Aziyadé, innostuin sanomaan, — että jättäisin kaipauksella kaiken: asemani, nimeni, maani ja ystävänikin, joita minulla ei ole, mistä viis! Mutta näetkös, minulla on vanha äiti.

Aziyadé ei virka enää mitään pidättääkseen minua, vaikka hän lienee huomannutkin, ettei sellainen ole aivan mahdotonta. Mutta hän aavistaa tunteillaan, mitä vanha äiti merkitsee, hän, tuo tyttö-raukka, jolla ei ole äitiä ollut milloinkaan. Käsitykset, mitä hänellä on jalomielisyydestä ja uhrautuvaisuudesta, ovat häneen nähden arvokkaampia kuin monien muiden, koska hän on hankkinut ne aivan itsestään kenenkään niitä hänelle opettamatta.

23.

Plumkett kirjoittaa.

Liverpoolissa 1876.

Paras Loti!

Figaro oli nerokas mies. Hän nauroi niin usein, ettei hänellä milloinkaan ollut aikaa itkeä. Hänen tunnuslauseensa on paras kaikista, ja tiedän sen niin hyvin, että koetan toteuttaa sen käytännössä, ja pääsen siihen kuinka hyvänsä.

Valitettavasti minun on kovin vaikea pysyä kauan aikaa samana. Liian usein Figaron hilpeys jättää minut, ja silloin Jeremia, tuo onnettomuuden profeetta, tai ylevä toivoton David, jota autuas käsi raskaana painaa, tarttuu minuun ja ottaa minut valtoihinsa. En puhu, vaan huudan ja ärjyn! En kirjoita; saattaisin vain taittaa kynäni ja kaataa musteeni. Astelen edestakaisin pudistaen nyrkkiäni kuvitellulle olennolle, syntipukille, jonka syyksi panen kaikki tuskani. Haihattelen kaikin mahdollisin tavoin, teen päätä pahkaa mitä mielettömimpiä tekoja, jonka jälkeen, pikemmin huojentuneena kuin väsyneenä, tyynnyn ja tulen taas järkiini.

Toistanette minulle taas, että olen hulluttelija, mieletön ja muuta kaikkea? Vastaan siihen: "Kyllä, mutta paljoa vähemmässä määrässä kuin luulettekaan, paljoa vähemmässä kuin esimerkiksi te."

Ennenkuin minusta lausutaan tuomio, täytyy minut tuntea, ymmärtää minua hiukan, ja tietää, mitkä olosuhteet ovat muodostaneet järkevänä syntyneestä olennosta sellaisen hulluttelijan kuin minä olen. Olemme, nähkääs, kahden tekijän, luontaisten taipumuksiemme ja tuon panoksen, jonka asetamme elämän peliin ryhtyessämme, tuloksia, ja olosuhteet, jotka muodostavat ja muokkaavat meitä kuin taipuvaista ainetta, eivät jätä meihin mitään merkkiä kaikesta siitä, mikä meihin on koskettanut. — Olosuhteet ovat minuun nähden olleet vain tuskallisia; olen, käyttääkseni tuttua puheenpartta, käynyt onnettomuuden koulua. Kaiken, mitä tiedän, olen oppinut omalla vastuullani, ja niinpä tiedänkin oppineeni hyvin. Siitä johtuu myös, että joskus käytän hiukan jyrkkiä ilmaisumuotoja. Jos joskus tuntuukin, että vetoan oppilauseisiin, johtuu se siitä, että minulla paljon kärsineenä on tietoisuus, että tiedän enemmän kuin vähemmän kärsineet, ja tuntemalla olosuhteet puhuu niistä paremmin kuin he saattaisivat tehdä.

Minulla ei ole mitään toivoa tässä maailmassa, eikä minulla ole niitten lohdutusta, jotka hehkuva usko tekee voimakkaiksi elämän taistelujen keskellä, ja jotka luottavat luojan korkeimpaan oikeamielisyyteen.

Ja kuitenkin elän herjaamatta.

Olenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden uskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte. Olen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet viehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan, ja elän edelleen määrättä ja toiveitta… Tarkoittaisiko se, että olisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään kaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään kaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä mieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin te. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman asioihin nähden — jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne tulevat liian kalloiksi! — uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä paljon muuhunkin.

Lontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.

Aloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen pienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä kuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä mutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille piirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen pikkuseikkoja myöten kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi, ehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai lamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä paiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla keksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten tunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska sen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset aatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo, moraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä. Tuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se pyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin ei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi nauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes tuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne, jotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.

Sitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä sairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi nykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua se ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten miesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten ja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen lopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.

Nykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon käytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi varttuneetkaan tulemaan jonkunlaisiksi ihmisiksi, tai eläimiksi, jos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai ennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme, niin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen ajatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista tyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä ymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin suhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin jäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä, kauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme jotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu loppumattomiin uinailuihin.

Emme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää, ohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä filosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset ja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet aukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista. Sivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen tuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen ja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka ovat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon sakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja latinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä. Tuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin surevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä meidät.

Sellaista on maailman meno!

Kaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo ihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka tekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia, jotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä rangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti tarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa ja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat kristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja pelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden välissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa omaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; — yleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista herjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja alttiutta.

Jättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat siitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa järjen asemasta.

Puhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille, että kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät sellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle heti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta kamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita herkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen ihmisen tuskallista ponnistelua.

Ei, hyvä ystävä, en usko teitä, ettekä tekään usko itseänne. Olette hyvä, altis rakkauteen, tunteellinen ja herkkä. Mutta te kärsitte. Siksipä annankin teille anteeksi ja pidän teistä, jääden eläväksi vastalauseeksi kieltäessänne kaiken ystävyyden, taipumuksen ja alttiuden.

Teidän turhamaisuutenne kieltää sen, ettekä te. Loukattu ylpeytenne saa teidät kätkemään aarteenne ja näyttelemään ihmisille "teennäistä, ikävänne ja ylpeytenne luomaa olentoa".

Plumkett.

24.

Loti William Brownille.

Eyoubissa joulukuussa 1876.

Rakas ystävä!

Muistutan teille, että minäkin olen maailmassa. Asun Arif-Effendin nimellä Kuru-Tshehmehin kadun varrella Eyoubissa, ja ilahduttaisitte minua suuresti antamalla elonmerkkejä itsestänne.

Jos nousette laivasta Konstantinopolissa, Stambulin puolella ja kierrätte neljä kilometriä pitkän basaari- ja moskeijarivin ohi, niin saavutte Eyoubin pyhään esikaupunkiin, jossa lapset heittelevät kivillä outoa päähinettänne. Kysykää silloin Kuru-Tshehmehin katua, niin se näytetään teille heti. Kadun päästä löydätte marmorisen suihkukaivon mantelipuitten alta, ja minun majani on siinä vieressä.

Asun siellä Aziyadén, tuon nuoren salonikilais-naisen kanssa, josta teille kerran kerroin, ja jota melkein rakastan. Elän täällä melkeinpä onnellisena, unohtaen menneisyyden ja kiittämättömät.

En kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden kolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten kielen ja tavat — vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset vaatteetkin.

Tänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu paistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella äänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani Kedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä, yhteiseen huoneeseensa.

Aziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla maalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä taas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, — Ja kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.

En ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta saattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä virallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen luutnantti.

Koska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa kirjeenne oikealla nimelläni Deerhound'iin tai Britannian lähetystöön.

25.

Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.

Vuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä. Käytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut pakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin, hautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.

Vastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä laukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita kroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin lähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. — Istunnossa on väitelty, ja kaikki on pahoin päin.

Turkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki heille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan lainsuojattomiksi.

Kaikki lähettiläät lähtivät yhtäaikaa huutaen: "Kaikki on mennyttä!" eurooppalaiselle kolonialle. Pian saadaan nähdä kamaloita asioita, suurta sekamelskaa ja paljon verta.

Kulkekoon tuo turma kaukana meistä!

Minun on kai pakko ehkä jo huomenna lähteä Eyoubista, milloinkaan sinne palaamatta.

26.

Laskeuduimme säteilevänä iltana Un-Kapanin rinnettä.

Stambul oli tavattoman näköinen. Kaikkien minareetien hodjat lauloivat outoja rukouksia, oudolla nuotilla. Nuo korkealta kuuluvat terävät äänet, yön tottumattomalla hetkellä, vaikuttivat huolestuttavasti mielikuvitukseen, ja oviensa eteen ryhmittyneet turkkilaiset näyttivät kaikki katselevan jotakin peloittavaa kohtaa taivaalla.

Ahmet seurasi heidän katseittensa suuntaa ja tarttui peloissaan käteeni. Kuu, joka äsken oli loistanut kirkkaana Sofian moskeijan kuvun yläpuolella, oli sammunut kaukaisessa äärettömyydessään. Nyt se oli vain punainen, himmeä, verinen täplä.

Ei ole mitään niin mieltä valtaavaa kuin taivaan merkit. Turkkilaisten uskon mukaan kuu tällaisena hetkenä taistelee sitä syövän hiiden kanssa. Sitä saattaa kuitenkin auttaa Allahia avuksi huutamalla ja hirviötä ampumalla.

Ja kaikissa moskeijoissa luetaankin asianmukaisia rukouksia, ja pyssyt alkavat paukkua Stambulissa.

Otamme venheen Phanarista päästäksemme kotiin. Meidät pysäytetään tiellä. Puolivälissä Kultaista sarvea asettuu Zaptien alus eteemme: — On kielletty kulkemasta veneellä kuun pimennyksen aikana.

Emme kuitenkaan voi nukkua kadulla. Selitämme, väittelemme, kohtelemme Zapteja hyvin korskeasti, ja taas pääsemme pulasta pelkällä hävyttömyydellä.

Saavumme majaan, missä Aziyadé meitä odottaa tyrmistyneenä ja kauhuissaan.

Koirat ulvovat kuulle valittavasti, mikä muuttaa aseman vieläkin sekavammaksi.

Salaperäisen näköisenä selittävät Ahmet ja Aziyadé minulle, että koirat ulvovat pyytääkseen Allahilta jotakin salaperäistä leipää, jota niille eräinä juhlallisina hetkinä jaetaan, ja jota ihmiset eivät näe.

Pimennys jatkaa kulkuaan ampumisesta huolimatta. Sen laatta on aivan erikoisen punainen, johtuen kai jostakin ilmakehän erikoisesta laadusta.

Koetan selittää ilmiötä kynttilän, appelsiinin ja peilin avulla — vanha koulumenetelmä.

Tyhjennän koko logiikkani mutta oppilaani eivät käsitä. Kuullessaan tuon aivan mahdottoman otaksuman, että maa olisi pallonmuotoinen, istuutuu Aziyadé arvokkaasti, eikä millään usko minun puhuvan tosissani. Tunnen olevani onnistumaton opettaja, kamala kuva! ja purskahdan hurjaan nauruun. Syön appelsiinin ja välitän viis kaikista todisteluista.

Mitäpä hyvää on muutoin koko tuosta tyhmästä tieteestä, ja miksi riistäisimme heiltä luulon, joka tekee heidät viehättävämmiksi?

Ja niinpä alamme mekin kaikki kolme ampua ikkunoista kuuta, joka yhä on verisen näköinen tuolla korkealla, säteilevällä taivaalla, kimaltelevien tähtien keskellä.

27.

Yhdentoista aikana herättää Ahmet meidät ilmoittaakseen, että lääke on auttanut; kuu on yen yapilmish (parantunut).

Ja todella: kuu loistaa aivan entisellään kuin suuri, sininen, kirkas lamppu idän taivaalla.

28.

"Äitini Behidje" on hyvin omituinen, noin kahdeksankymmenen vuotias, kivulloinen nainen. Hän on pashan tytär ja leski, muhamettilaisempi kuin itse korani ja ankarampi kuin Sherin laki.

Shefket-Daub, pasha vainaja, Behidje-hanumin puoliso, oli sultaani
Mahumdin suosikeita, ja otti osaa janitsaarien verilöylyyn.
Behidje-hanum, jolla siihen aikaa oli pääsy hänen neuvostoonsa, oli
kaikin tavoin kehoittanut häntä siihen.

Melkein pystysuoran kadun varrella Djanghirin turkkilaiskorttelissa, Taximin kukkuloilla, asuu vanha Behidje-hanum. Hänen talonsa seinässä, joka ulottuu äkkijyrkänteen yli, on kaksi ulkonevaa saarniristikkojen huolellisesti sulkemaa shakir'ia.

Sieltä näkee kuin ilmasta Funduklin korttelit, Dalma-Bagtshen ja
Tsheraghamin palatsit, Seraljin huiput, Bosporan ja Deerhound'in,
joka on kuin siniselle liinalle asetettu pähkinänkuori, — sitten
Skutarin ja koko Aasian rannikon.

Behidje-hanum viettää päivänsä tässä tähystyspaikassa nojatuoliin rauenneena ja Aziyadé istuu usein hänen jalkojensa juuressa. Hän tarkkaa vanhan ystävättärensä jokaista viittausta, ja ahmii hänen sanansa kuin orakelin jumalaiset päätökset.

Tuon nuoren halpasyntyisen naisen ja vanhan, ylpeän ja jäykän, korkeasyntyisen ja suurisukuisen kadittaren ystävyys on omituinen.

Tunnen Behidje-hanumin vain kuulopuheelta. — Uskottomat eivät pääse hänen asuntoonsa.

Hän on vielä kaunis, vakuuttaa Aziyadé, kahdeksasta vuosikymmenestään huolimatta, "kaunis kuin talven ihanat päivät."

Joka kerta kun Aziyadé ilmaisee minulle jonkun uuden ajatuksen, selvän ja syvän käsityksen asioista, joista hänen luulisi olevan täydelleen tietämättömän, ja kun kysyn häneltä: "Kuka tuon on opettanut sinulle, armas?" vastaa Aziyadé: "Äitini Behidje."

"Isäni", "äitini" ovat kunnianimiä, joita Turkissa käytetään iäkkäistä ihmisistä puhuttaessa, silloinkin kun nuo henkilöt ovat vastenmielisiä tai tuntemattomia.

Behidje-hanum ei suinkaan käyttäydy kuin äiti Aziyadéhen nähden. Tai hän on ainakin ymmärtämätön äiti, joka varomattomasti kiihoittaa lapsensa nuorta mielikuvitusta.

Ensin hän kiihoittaa sitä uskonnollisesti niin usein ja voimakkaasti, että tuo pieni hylätty raukka usein vuodattaa katkeria kyyneliä uskottomalle lahjoittamansa lemmen vuoksi.

Hän kiihoittaa sitä romanttiseenkin suuntaan, kertomalla pitkiä tarinoita henkevästi ja tulisesti; ja minä saan taas kuulla ne öisin armaani tuoreilta huulilta.

Pitkiä kummallisia tarinoita, suuren Tshengiskanin tai muinaisten aavikon sankarien seikkailuja, persialaisia tai tatarilaisia taruja, joissa nuoret prinssit hiisien ahdistamina suorittavat uskollisuuden ja urhouden ihmeitä.

Ja kun Aziyadé iltaisin saapuu, mielikuvitus tavallista kiihtyneempänä, saatan täydellä varmuudella sanoa hänelle:

— Rakas pikku ystävä, olet taas viettänyt päiväsi rakkaan
Behidje-äitisi jalkojen juuressa.

29.

Tammikuussa 1877.

Viikko Bujukderessä, Bosporan yläpäässä, Mustanmeren suulla. Deerhound on ankkurissa suurten turkkilaisten panssarilaivojen vieressä, jotka on asetettu siihen kuin vahtikoiriksi Venäjää vastaan. Tämä Deerhound'in asema, joka loitontaa minut Stambulista, sattuu yhtä aikaa kuin ukko Abeddinin oleskelu Stambulissa. Kaikki on siis parhain päin, ja tämä ero korvaa varovaisuutemme.

On kylmä ja sataa. Päivät kuluvat Belgradin metsissä harhaillessa, ja nämä metsäretket vievät minut takaisin lapsuuteni onnellisiin päiviin.

Siellä on ikivanhoja tammia, niinipuita, sammalta ja sananjalkoja, melkeinpä Yorkshiren kasvisto. Lukuunottamatta siellä oleskelevia karhuja luulisi olevansa isänmaan vanhoissa hyvissä metsissä.

30.

Kedi't (kissat) peloittavat Samuelia. Päivisin kedit tuottavat hänelle lystillisiä ajatuksia, hän ei saata katsella niitä nauramatta. Illalla muuttuvat ne hyvin kunnioitettaviksi, ja hän pysyttelee loitolla niistä.

Pukeuduin juuri lähetystön tanssiaisia varten. Samuel, joka oli jo mennyt nukkumaan, palasi äkkiä ja kolkutti ovelleni.

— Bir madame kedi, sanoi hän hätääntyneellä äänellä, — Bir madame kedi (rouva kissa; pitää olla: naaraskissa) qui portate ses piccolos dormir com Samuel! (toi poikasensa nukkumaan Samuelin huoneeseen.)

Ja hän jatkoi yhä piilossa pysyen, järkähtämättömän vakavasti.

— Meillä kotona sanotaan, että ne, jotka häiritsevät kissoja, kuolevat siinä kuussa! Mitä nyt teen, herra Loti?

Pukeuduttuani päätin auttaa ystävääni käymällä kovasti käsiksi kissoihin ja astuin huoneeseen.

"Rouva Kedi" oli todellakin asettunut Samuelin tyynylle, aivan keskelle. Se oli hyvin lihava, keltaturkkinen otus. Arvokkaan ja riemuitsevan näköisenä, istuen nimittämättömällään, tarkasteli se vuorotellen liikkumatonta Samuelia ja peitteellä piehtaroivia poikasiaan.

Nurkassa istuen katseli Samuel uneen uupumaisillaan tuota perhekohtausta alistuneesti ja tyrmistyneen näköisenä odottaen, että tulisin hänen avukseen.

Tuota "rouva Kediä" en tuntenut. Se antoi kuitenkin vastustelematta tarttua niskaansa ja kantaa itsensä lapsineen ulos. Sen jälkeen alkoi Samuel, huolellisesti puhdistettuaan peitteensä, vetäytyä nukkumaan. En aikonut palata sinä yönä. Saavuin kuitenkin äkkiarvaamatta kahden aikana aamulla.

Samuel oli avannut huoneensa ikkunan selkoselälleen ja asettanut seinästä seinään köysiä, joille hän oli levittänyt peitteensä, haihduttaakseen puhtaan ilman avulla kaiken kissanhajun. Itse oli hän sijoittunut vuoteeseeni, missä hän nukkui nuorten sielujen ja puhtaan omantunnon unta. Ja juuri sellainen hän olikin.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että tuo rouva Kedi oli naapurissa asuvan juutalaisen veitsenhiojan juoksunhaluinen lemmikki.

31.

Oli kreikanuskoisten joulu. Vanha Phanar oli juhla-asussa.

Lapsiparvia kulki kaduilla, lyhdyt käsissä, kantaen kaikenmuotoisia ja värisiä, paperisia kynttilänjalkoja. He kolkuttivat kaikin voimin kaikille oville, ja pitivät kamalia laulajaisia rummun säestyksellä.

Ahmet, joka kulki rinnallani, osoitti suurta halveksumista noille uskottomien huvituksille.

Vanha Phanar ei saattanut tämänkään melun keskellä olla olematta synkän näköinen.

Näimme kuitenkin kaikkien pienien bysanttilaisten iänsyömien ovien aukenevan, ja niitten raskaissa kehyksissä näkyi parisitarten tavoin puettuja nuoria tyttöjä, jotka heittelivät laulajille kuparipiastereita.

Kahta hullumpaa oli Galatassa. Ei milloinkaan, ei missään maankolkassa saa kuulla räikeämpää melua, eikä nähdä surkeampaa näkyä.

Siellä vallitsi mitä kirjavin kuhina, jossa kreikkalainen aines oli suurena enemmistönä. Saastaista kreikkalaista joukkuetta virtasi kaikkialta tiheinä parvina, niitä tuli kaikilta porttolakujilta, kaikista kapakoista, kaikista krouveista. Oli mahdotonta kuvailla, kuinka paljon siinä oli juopuneita miehiä ja naisia, humalaisten kiljuntaa ja tympäiseviä huutoja.

Olipa joukossa eräitä kunnon muhamettilaisiakin, jotka olivat tulleet rauhassa nauramaan uskottomien kustannuksella, näkemään, kuinka nuo Levantin kristityt, joiden kohtaloa koko Eurooppa on saatu säälimään korkealentoisilla puheilla, juhlivat profeettansa syntymää.

Kaikki nuo miehet, joita suuresti peloitti lähteä taistelemaan turkkilaisten tavoin sen jälkeen kuin perustuslaki oli heille antanut kansalaisten ansaitsemattomat oikeudet, lauloivat ja joivat nyt oikein sydämensä pohjasta.

32.

Muistan tuon yön, jolloin baikush (pöllö) seurasi venettämme
Kultaisella Sarvella.

Oli kylmä tammikuun yö; jäätävä sumu hämmensi Stambulin suuret varjot ja lankesi hienona sateena päällemme. Sousimme vuorotellen, Ahmet ja minä, venettä Eyoubia kohti.

Laskimme Phanarin laituriin varovasti yön pimeydessä keskelle seipäitä, pirstaleita ja saveen juurtuneita veneitä.

Olimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan muurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä. Kuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä haamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään raunioittuneen talon parvekkeen alla… Ne olivat Aziyadé ja vanha, uskollinen Kadidja.

Matka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä kreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan sekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.

Kulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme orkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja sisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin asukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.

… Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja hiljaisuuteen.

Lintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.

— Bou fena! (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.

— Baikoush mi? kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa sisältä. (Pöllökö se on.)

Kun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana puhella kahden ja välittää viis minusta.

— Bou tshok fena Loti, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; anma sen… bilmezsen! (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti… mutta sinä… et tiedä!)

Ainakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se seurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului Phanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.

Sinä yönä kävi Kultaisessa Sarvessa peloittava virta. Satoi yhä yhtä hienosti ja jäätävästi. Lyhtymme oli sammunut, ja se saattoi viedä meidät kiertelevien bashiboshukien kynsiin, mikä olisi ollut meidän, kaikkien tuho. Balatan suunnalla tapasimme juutalaisten veneitä. Juutalaiset, jotka tällä kohdalla asuvat salmen molemmin puolin, Balatassa ja Pripashassa, käyvät iltaisin vieraisilla tai palaavat suuresta synagogasta, ja ainoa paikka, jossa yöllä tapaa liikettä Kultaisella Sarvella, on juuri tämä.

He lauloivat ohi kulkiessaan surullista säveltä omalla juutalaiskielellään. Pöllö liiteli yhä päittemme päällä, ja Aziyadé itki kylmästä ja pelosta.

Kuinka iloisia olimmekaan kun hiljaa kiinnitimme veneemme Eyoubin laituriin. Hyppäsimme savessa lankulta lankulle — tunsimme nuo lankut ulkoa kuin sokeat — kuljimme aution pienen torin yli, avasimme hiljaa lukot ja salvat, suljimme kaikki takanamme; tarkastimme alakerran tyhjät huoneet, portaan alustat, keittiön, uunin sisustan, riisuimme likaiset kenkämme ja kastuneet vaatteemme, kävelimme paljain jaloin valkeilla matoilla, toivotimme hyvää iltaa Ahmetille, joka vetäytyi kammioonsa, astuimme huoneeseemme ja suljimme sen vielä, annoimme arabialaisten valkoisten ja punaisten oviverhojen vaipua alas takanamme, istuimme paksuille matoille aamusta asti kytevän kuparisen hiiliastian ääreen, joka levitti suloista, seraljin ruusupastilleilta tuoksuvaa lämpöä;… ja nyt seurasi ainakin vuorokaudeksi täysi turvallisuus, suunnaton kahden olemisen onni!

Mutta pöllö oli seurannut meitä ja alkoi huutaa plataanissa ikkunamme alla.

Väsymyksen vaivuttamana nukkui Aziyadé sen kaameaan ääneen, vuodattaen kuumia kyyneliä.

33.

Heidän "rouvansa" oli vanha veijari, joka oli kierrellyt koko Euroopan ja koetellut kaikenlaisia ammatteja; heidän "rouvansa" — Samuelin ja Ahmetin rouva; he nimittivät häntä bikum madame, meidän rouvamme — heidän rouvansa puhui kaikkia kieliä ja piti arveluttavaa kahvilaa Galatan kaupunginosassa.

Heidän "rouvansa", kahvilan ovi aukeni meluavalle pääkadulle. Se oli hyvin syvä ja hyvin avara. Siinä oli takaportti eräälle Galatan pahamaineiselle rantakadulle, jolle päätyi monen irstailupaikan ovi. Tuossa kahvilassa tapasivat toisensa etenkin italialaisten ja maltalaisten kauppalaivojen matruusit, joita epäiltiin varkaudesta ja salakuljetuksesta. Siellä tehtiin kaikenlaisia kauppoja, ja iltaisin oli järkevintä mennä sinne revolveri taskussa.

Heidän "rouvansa" piti paljon meistä, Samuelista, Ahmetista ja minusta. Hän valmisti tavallisesti minun molempien ystävieni ruoan, kun heidän asiansa pidättivät heitä usein tässä kaupunginosassa. Heidän "rouvansa" osoitti meille kaikenlaista äidillistä huomiota.

Heidän "rouvansa" luona oli pieni kamari ja arkku, joita käytin pukua vaihtaessani. Tulin sinne eurooppalaisessa puvussa pääovesta ja lähdin turkkilaisena kujan kautta.

Heidän "rouvansa" oli italialainen.

34.

Eyoubissa, tammik. 20 p:nä.

Eilen loppui hiljalleen kansainvälisten neuvottelujen suuri pilanäytelmä. Kun juttu on mennyt hullusti, lähtevät heidän ylhäisyytensä tiehensä. Lähettiläätkin sälyttävät matka-arkkunsa, ja niin on Turkki lain ulkopuolella.

Hauskaa matkaa koko joukolle! Onneksi me, me jäämme. Eyoubissa ollaan hyvin tyyniä ja hyvin päättäväisiä. Turkkilaisiin kahviloihin, vaatimattomimpiinkin, kokoontuvat rikkaat ja köyhät erotuksetta, pashat ja rahvaan miehet… Oi tasa-arvoisuus, tuntematon demokratisille kansoillemme, länsimaisille tasavalloillemme!… Siellä on oppinut, joka selvittelee läsnäoleville päivän uutisten konstikkaita kirjaimia; jokainen kuuntelee hiljaa ja vakavasti. Ei kuulu riidan melua, ei vuoda olut ja absintti, joita meidän syrjäkapakoissamme käytetään. Eyoubissa politikoidaan vilpittömästi ja hartaasti.

Ei pidä joutua toivottomaksi kansan vuoksi, jossa on säilynyt niin paljon uskoa ja vakavaa rehellisyyttä.

35.

Tänään, tammikuun 22 p:nä, ovat ministerit ja valtakunnan korkeat virkamiehet, kokoontuneina juhlalliseen istuntoon Korkean Portin tavan mukaan yksimielisesti päättäneet hylätä Euroopan ehdotukset, joitten alta he näkivät pyhän Venäjän pukinsorkan pistävän esiin. Ja onnentoivotusadresseja saapuu kaikilta puolin valtakuntaa noille miehille, jotka ovat tehneet tuon toivottoman päätöksen.

Kansallinen innostus oli suuri kokouksessa, jossa ensi kertaa nähtiin tuo tavaton seikka: kristityt istuivat muhamettilaisten rinnalla, armenialaiset papit dervishien ja scheik-ul-islamin vieressä; siellä kuultiin muhamettilaisten suista ensikertaa nuo mahdottomat sanat: "Meidän kristityt veljemme."

Suuri veljeyden ja yksimielisyyden henki yhdisti silloin ottomanisen valtakunnan erilaiset uskontunnustukset, yhteisen vaaran uhatessa. Armenialais-katolinen pappi piti tässä seurassa seuraavan oudon, sotaisen puheen:

"Effendit!

"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet isänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä maata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain pakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen ovat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis sallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on meidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen on toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta luodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä selkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan. Vielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on tullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.

"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja kiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin ministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon alueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa! Mutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on kysymyksessä julkista vihollistamme vastaan."

36.

Aziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille sahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa, kulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla vetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä niiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.

Kuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: — hän heitti ne yöllä parvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä kurban des paputshs, tohvelien uhraamiseksi.

Oli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja, askeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun kauniisti kumottaessa, mahitadba, saatuamme varmuuden, että kaikki nukkuivat ympärillämme, toimittaa kurban ja sinkauttaa yksitellen ilmaan nuo tuomitut tohvelit.

Putosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan selkään?

Putoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli arvannut oikein, ja voittanut vedon.

Oli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista ihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä alapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia päivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon kirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli meidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten puhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka joskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi punaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.

37.

Onko tää loppu vai alku, Herra?

(Victor Hugo, Chants du crépuscule.)

Bosporolla on vilkas liike. Kuljetuslaivoja tulee ja menee täynnä sotaan lähteviä miehiä. Heitä tulee kaikkialta, sotilaita ja vapaaehtoisia, Aasian perältä, Persian rajoilta, Arabiasta ja Egyptistäkin. Heidät varustetaan nopeasti Tonavalle tai Georgian kentille lähetettäviksi. Meluisat torventoitotukset, hurjat huudot Allahin kunniaksi tervehtivät joka päivä heidän lähtöään. Turkki ei ole milloinkaan nähnyt niin paljon miehiä aseissa, niin päättäviä ja niin urheita miehiä. Allah tietää, mitä noista joukoista tulee!

38.

Enpä olisi antanut heidän ylhäisyyksilleen anteeksi heidän diplomaattista ilveilyään, jos he olisivat häirinneet elämääni.

Olen onnellinen saadessani olla tässä pienessä piiloisessa majassani, josta luopumista kerran jo pelkäsin.

On keskiyö, kuun sininen valo kulkee paperini yli, ja kukot ovat aloittaneet öisen kiekumisensa. Eyoubissa saa olla hyvin kaukana vertaisistaan, hyvin erikseen yössä, mutta samalla hyvin rauhassa. Minun on usein vaikea uskoa, että Arif-Effendi on sama kuin minä, mutta olen siksi väsynyt itseeni noiden seitsemänkolmatta vuoden aikana, jolloin olen itseni tuntenut, että mielelläni pidän itseäni jonakin toisena.

Aziyadé on Aasiassa. Hän on vieraisilla haareminsa mukana eräässä
Ismidtin haaremissa ja palaa luokseni vasta viiden päivän kuluttua.

Samuel on luonani. Hän nukkuu lattialla yhtä rauhallisesti kuin pieni lapsi. Hän oli nähnyt päivällä, miten eräs hukkunut nostettiin maihin, ja se oli nähtävästi niin kauheasti peloittanut häntä, että hän varovaisuudesta kantoi patjansa ja peitteensä minun huoneeseeni.

Seuraavana aamuna, auringon noususta saakka alkavat sotaan lähtevät vapaaehtoiset meluta, ja moskeijaan tulee suuri joukko kansaa. Lähtisin mielelläni heidän kanssaan antaakseni tappaa itseni sulttaanin palveluksessa. Sellaisen kansan taistelussa, joka ei tahdo kuolla, on jotakin puoleensa vetävää, ja tunnen Turkkia kohtaan samaa innostusta, jota tuntisin omaa isänmaatani kohtaan, jos kuoleman vaara uhkaisi sitäkin.

39.

Istuimme, Ahmet ja minä, sulttaani Selimin moskeijan aukealla. Seurasimme silmin noita vanhoja kivikiehkuroita, jotka kiemuroiden kohosivat pitkin harmaita minareetteja, ja puhtaaseen ilmaan nousevaa piippujemme savua.

Sulttaani Selimin aukeaa ympäröi vanha muuri, jossa on siellä täällä suippokaarisia portteja. Siellä on harvassa kävelijöitä, ja vain muutamia hautoja kypressien alla. Siellä on todellisessa turkkilaisessa ympäristössä ja saattaa helposti erehtyä pari vuosisataa ajassa.

— Tietäisin kyllä, Loti, sanoi Ahmet uhmailevan näköisenä, — mitä teen sinun lähdettyäsi. Viettäisin iloista elämää ja joisin itseni humalaan joka päivä. Posetiivin soittaja kulkisi perässäni ja soittaisi minulle aamusta iltaan. Menettäisin rahani, mutta se olisi saman tekevää (Zarak yok). Olen samanlainen kuin Aziaydékin: Kun sinä lähdet, on Ahmetkin mennyttä.

Häntä täytyi vannottaa olemaan järkevä, ja se ei ollut niinkään helppoa.

— Tahdotko sinäkin, Loti, sanoi hän, vannoa minulle? Kun menet naimisiin ja tulet rikkaaksi, tulet minua hakemaan, ja minä rupean sinulle palvelijaksi. Sinun ei tarvitse maksaa minulle enempää kuin Stambulissakaan, mutta saisin olla luonasi ja muuta en pyydäkään.

Lupasin Ahmetille paikan kattoni alla ja sanoin uskovani pienet lapseni hänen hoitoonsa.

Tuo toive, että hän saisi kasvattaa lapseni ja pistää fezin heidän päähänsä, riitti saattamaan hänet jälleen iloiseksi, ja meiltä kului koko ilta kasvatussuunnitelmiin, jotka oli perusteltu perin alkuperäisiin menettelytapoihin.

40.

Plumkett kirjoittaa Loti'lle.

Rakas ystävä!

Olen ollut teille kirjoittamatta vain sen takia, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Sellaisessa tapauksessa on tapani vaieta.

Mitäpä olisinkaan oikeastaan voinut kertoa? Että ajatukseni kohdistuivat kaikissa suhteissa vastenmielisiin asioihin, että rouva Todellisuus oli tarttunut minuun, — syleily, josta on vaikea päästä irti, — että viihdyin perin surkeasti meri- ja siirtomaaherrojen keskuudessa, että nuo salaperäiset taipumukset, myötämieliset siteet, jotka joskus yhdistivät minut läheisesti kaikkeen miellyttävään ja kauniiseen, olivat taittuneet.

Olen varma, että hyvin ymmärrätte tämän, sillä siihen tilaan olen nähnyt teidät vajonneena useammin kuin kerran.

Teidän luonteenne muistuttaa paljon minun luonnettani. Ja siitä saapi hyvästi selityksensä se suuri myötämielisyys, jota melkein heti alusta olen teitä kohtaan tuntenut. — Selviö: Toisessa rakastaa enimmän itseään. Kun tapaan toisen itseni, seuraa siitä voimien lisääntyminen minussa. Näyttää siltä kuin molempien samanlaiset voimat liittyisivät toisiinsa, ja että myötämielisyys olisi vain halua, pyrkimystä tuota voimien lisääntymistä kohti, joka minusta merkitsee samaa kuin onni. Jos tahdotte, niin nimitän tätä: Suureksi sympaatiseksi paradoxiksi.

Puhun teille hiukan kirjallista kieltä. Huomaan, kyllä, että käytän dynamiikasta lainattua sanastoa, joka suuresti eroaa hyvien kirjailijoittemme sanavarastosta, mutta se ilmaisee oivallisesti ajatukseni.

Nuo myötämielisyydet tunnemme perin erilaisilla tavoilla. Te, soiton ymmärtäjä, sanokaapa, miten olette päässyt siitä selville? Mikä on sävel? Vain aistimus, joka herää meissä, kun ilma siirtää korvaamme ja sieltä kuulohermoihimme väräjävän liikkeen. Mitä aivoissamme tapahtuu? Tarkastakaapa tuota omituista ilmiötä: Te olette säveljakson vaikutuksen alainen, kuulette sointujakson, joka miellyttää teitä. Miksi se teitä miellyttää? Koska musikaaliset intervallit, joista tuo jakso syntyy, toisin sanoen, soivien ainesten värähdyslukujen suhteet ilmaistaan helpommin eräillä numeroilla kuin toisilla. Vaihtakaa numerot ja myötämielisyytenne ei enää herää; sanotte, ettei se enää ole musiikkia, vaan jakso toisistaan johtamattomia ääniä. Kuulette yhtäaikaa monta rinnakkaista ääntä, tajuatte vaikutelman, joka on onnellinen tai tuskallinen. Se johtuu numerosuhteista, jotka ovat ulkonaisen ilmiön suhteita teihin, tuntemiskykyiseen olentoon.

Teidän ja eräiden sointujaksojen, eräiden loistavien värien, eräiden valoisien kangastusten, eräiden viivojen ja eräiden muotojen välillä on todellista sukulaisuutta. Vaikkapa nuo sovinnaissuhteet kaikkien noiden eri seikkojen ja teidän välillänne olisivatkin liian monimutkaisia selvitettäviksi, kuten musiikin laita on, tunnette kumminkin, että ne ovat olemassa.

Miksi naista rakastetaan? Hyvin usein se johtuu vain siitä, että hänen nenänsä viivassa, kulmakarvojensa kaaressa, kasvojensa muodossa on jotakin, mikä vastaa jotakin tuntematonta teissä itsessänne, ja mikä mellastelee mielikuvituksessanne. Älkää sanoko vastaan; useimmissa tapauksissa ei rakkautenne johdu mistään muusta.

Sanotte, että tuossa naisessa on jokin moraalinen tenho, tunteen hienous, luonteen jalous, jotka ovat rakkautenne varsinaisina syinä… Voi, älkää millään tavoin sekoittako hänessä olevaa siihen, mitä teissä itsessänne on. Kaikki harhaluulonne johtuvat vain siitä, että laskette sen, mikä on vain teissä eikä missään muualla, sen hyväksi, mikä teitä miellyttää, ja pyydystätte naista, jota rakastatte, ja otatte ystäväksenne nerokkaan miehen. Olen ollut rakastunut Milon Venukseen ja erääseen Correggion nymfiin. Varmasti ei heidän keskustelunsa tenho ja halu vaihtaa ajatuksia vetänyt minua heidän puoleensa; ei, se oli fyysillinen sukulaisuus, ainoa antikin kansojen tuntema rakkaus, joka loi taiteilijoita. Nyt on kaikki tullut niin monimutkaiseksi, ettei enää tiedä mihin päänsä kääntäisi. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä ei enään ymmärrä mitään mistään.

Kaiken tämän jälkeen siirtykäämme määrittelemään teitä Loti. Kaikkien asioitten järjestyksen ja teidän välillänne on sukulaisuutta. Te olette luonteeltanne hyvin halukas taiteellisiin ja älyllisiin nautinnoihin, ja te saatte olla onnellinen vain kaiken sen keskellä, mikä saattaa tyydyttää sympatisia tarpeitanne, jotka ovat äärettömät. Paitsi näitä tunteita ei teitä varten ole onnea. Sen piirin ulkopuolella, joka voi hankkia teille näitä tunteita, olette te aina koditon raukka.

Ken kykenee tajuamaan nuo korkeamman laatuiset tunteet, joita suuri rahvas ei käsitä, niin häneen vaikuttaa hyvin vähän kaikki se, mikä ei sisälly hänen haluihinsa. Viehättävätkö hyvä päivällinen, metsästysretki ja kauniit tytöt sellaista, joka on vuodattanut ihastuksen kyyneliä runoilijoita lukiessaan, heittäytynyt suloisesti sulavan säveleen kuljetettavaksi ja uponnut unelmoimiseen, joka ei ole ajatusta, vaan paremmin sanoen hurmiota, jota mikään sana ei ilmaise? Ilahduttaako teitä jokapäiväiset kasvot, joilla kuvastuvat kaikki tyhmyyden vivahdukset, riemuitsetteko nähdessänne lyhyihin housuihin tai hännystakkeihin puettuja olentoja, koska kaikkea tuollaista näkee niin runsaasti liejuisilla kaduilla, likaisten seinien vierellä, näyteikkunoitten ja kauppojen luona.

Ne ahdistavat mielikuvitusta ja ajatus jähmettyy aivoissamme.

Minkä vaikutuksen tekee teihin ympärillänne olevien keskustelu, jolleivät teidän ja heidän ajatuksensa ole sopusoinnussa keskenään?

Jos ajatuksenne voittaisi paikan ja ajan, jos se käsittäisi maan koko pinnalla tapahtuvien seikkojen loppumattoman rinnakkaisuuden, maan, joka on vain aurinkoa kiertävä tähti, ja aurinko taas puolestaan erikoinen keskus avaruudessa, niin, jos ajattelette, että tuo ääretön rinnakkaisuus on vain hetki iankaikkisuudessa, joka taas on toinen äärettömyys, niin tuo kaikki näyttää teistä erilaiselta sen mukaan mille kannalle asetutte, ja näkökantoja on niin äärettömän paljon. Ajatelkaa, että kaiken tuon syy, kaikkien noitten asioitten sisin henki on teille tuntematon! Punnitkaa kiihkeästi mielessänne seuraavia ikuisia kysymyksiä: Mitä kaikki tämä on? Mikä olen minä tuon äärettömyyden keskellä?

Teillä on hyvä onni, jos teidän ei tarvitse olla ajatusten vaihdossa teitä ympäröivien ihmisten kanssa.

Heidän keskustelunsa ei liikuta teitä sen enempää kuin jos hämähäkki kertoisi, että hävittävä karja on tuhonnut osan sen verkkoa, tai rupikonna ilmoittaisi perineensä suuren kasan romua, jonka alla sen on hyvä mukavasti piileskellä. — Eräs herra kertoi minulle tänään saaneensa huonon sadon ja perineensä maatilan.

Olette rakastanut ja rakastatte ehkä vieläkin. Olette tuntenut, että on olemassa aivan erikoinen elämä, olentonne aivan erikoinen tila, jonka hyväksi kaikki saa mielestänne aivan uuden ulkonäön.

Silloin tuntuu tapahtuvan aivan uusi ilmestys; luulisi syntyneensä toisen kerran, sillä silloin elää voimakkaammin ja toimii täydellisemmin. Kaikki ajatuksemme ja tunteemme heräävät ja virkistyvät kuin palavan viinan liekki, kun nestettä liikutetaan. (Tulevaisuuden kirjallisuutta!)

Lyhyesti, virkistytään, ollaan onnellisia, ja kaikki tämän onnen edellä ollut häviää jonkunlaiseen yöhön. Tuntuu siltä kuin olisi oltu autuaitten mailla, elettiin nykyiseen elämään verraten, kuten pieni lapsi nuoren miehen rinnalla. Niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat rakastuneena ollessa, saattaa kuvata vain juuri sillä hetkellä kuin ne tunnetaan, ja tällä hetkellä en varmasti tunne mitään sellaista. Ja kuitenkin innostun näitä ajatuksia liikutellessani, kiihdyn, pääni menee pyörälle ja ajatukseni menevät sekaisin.

Kuinka ihanaa onkaan rakastaa ja olla rakastettu, tietää, että valioluonne on ymmärtänyt teidät, että joku kantaa kaikki ajatuksensa ja kaikki teille, että olette keskusta, päämäärä, johon suhtautuen yhtä hienosäikeinen elimistö kuin teidän elää, ajattelee ja toimii! Tuollainen juuri tekee meidät vahvoiksi ja synnyttää nerokkaita miehiä.

Ja sitten tuo rakastetun naisen suloinen kuva, joka ehkä vähemmän on tosiseikka kuin mielikuvituksemme puhtain tuote, ja tuo sekoitus ruumiillisia, sielullisia, aistillisia ja henkisiä vaikutelmia, noita täysin kuvaamattomia, jotka saattaa palauttaa vain sellaista jo kokeneen mieleen, — vaikutelmia, joita aiheuttaa omituisen salaperäisen mielleyhtymän välityksellä pieninkin rakastetulle kuulunut seikka, esimerkiksi kun kuulette hänen nimensä lausuttavan, kun näette sen vain paperille kirjoitettuna, ja tuhannet muut ylevät pikku tyhmyydet, jotka ehkä ovat parasta, mitä maailmassa on.

Ja ystävyys, joka on vakavampi, kiinteämpi tunne, koska se nojaa kaikkeen siihen, mitä meissä on korkeinta, oman itsemme puhtaasti älylliseen osaan. Mikä onni on voida sanoa kaiken tuntemansa sellaiselle, joka ymmärtää teitä loppuun asti, eikä ainoastaan määrättyyn pisteeseen saakka, sellaiselle, joka päättää ajatuksenne huulillanne olleella sanalla, ja jonka vastaus saattaa vuotamaan käsitevirran, ajatusaallon. Puoli sanaa ystävänne suusta ilmaisee enemmän kuin kokonaiset lauseet, sillä olette tottunut ajattelemaan hänen kansaan. Ymmärrätte kaikki häntä elähdyttävät tunteet ja hän tietää sen. Olette kaksi älyä, jotka lisäävät ja täydentävät toisiaan.

On varmaa, että se, joka on tuntenut kaiken tämän, ja joka ei tällaisessa onnistu, on hyvin surkuteltava.

Ei ystävyyttä, ei ketään, joka minua ajattelisi… Mitä hyötyä on ajatuksista, jollei ole kenelle ne ilmaisisi? Mitä hyötyä on lahjoista, ellei maailmassa ole henkilöä, jonka arvostelua pidän kaikkea muuta tärkeämpänä? Mitä hyötyä on sielukkuudesta sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärrä minua?

Annat kaiken mennä menojaan. Olet kokenut pettymyksiä, koet joka päivä uusia; olet nähnyt, ettei mikään tässä maailmassa ole kestävää, ettet voi luottaa mihinkään, kiellät kaiken. Hermosi ovat lamautuneet, ajattelet vain heikosti, oma minuutesi vähenee, siihen määrään, että yksin ollessa olet joskus kysymäisilläsi itseltäsi, valvotko vai nukutko. Mielikuvitus pysähtyy, ei rakenneta enää pilvilinnoja. Toivoa ei ole enää. Joudut kerskailemaan, puhut miehevästi monista asioista, joille nauretaan paljon silloin kun niille ei itketä.

Et rakasta mitään ja kuitenkin olet luotu rakastamaan. Et usko mihinkään, vaikka saattaisit ehkä uskoa kaikkeen, kelpasit kaikkeen ja nyt et kelpaa mihinkään.

Omistaa itsessään taipumusten liikavoimaa ja tuntea kasvavansa kieroon tunnekyvyn liikakasvua, tunteitten ylivuotavaisuutta, ja olla tietämättä, mitä niillä tekisi, se on kamalaa! Sellaisissa olosuhteissa elämä on jokapäiväistä kärsimystä, jota eräät huvitukset voivat hetkeksi lievittää — kuten kaunoratsastajattarenne, odaliski Aziyadé ja muut turkkilaiset ilotytöt — mutta niin lankeaa vain uudestaan, ja loukkaa itsensä pahemmin kuin ennen.

Siinä on teidän uskontunnustuksenne selitettynä ja kehitettynä. Ja teille kirjoittava hulluttelija on lisännyt sitä aikalailla.

Tämän pitkän vaikeatajuisen lörpötyksen johtopäätös kuuluu näin: Tunnen teitä kohtaan hyvin elävää mielenkiintoa, ehkä vähemmän sen takia, mitä te olette, kuin sen, mikä teistä saattaisi tulla.

Miksi olette ottanut tuskanne johdattimeksi lihasten hoidon, joka tappaa teissä sen, mikä yksin voisi pelastaa teidät! Olette ilveilijä, temppuilija ja hyvä ampuja; olisi ollut parempi olla suuri taiteilija, rakas Loti.

Tahtoisin muuten painaa mieleenne seuraavan ajatuksen, johon uskon: Ei ole lääkitsemätöntä sielullista kärsimystä. Meidän järkemme on löydettävä, ja käytettävä sitä taudin luonteen ja sairaan mielensävyn mukaan.

Toivottomuus on täydellisesti säännötön tila. Se on yhtä parantuva tauti kuin monet muutkin, sillä sen luonnollinen lääke on aika. Olkaa kuinka onneton hyvänsä, mutta pitäkää varalla pieni kulma omaa itseänne, jonne ette päästä tautia tunkeutumaan. Olkoon tuo pieni kulma lääkelaatikkonne. — Amen!

Plumkett.

Puhukaa minulle Stambulista, Bosborasta, pashojen kolmeliepeisistä puvuista j.n.e. Suutelen odaliskinne käsiä ja olen ystävyydellä teidän

Plumkettinne.

41.

Loti Plumkettille.

Olenko sanonut teille, rakas ystävä, että olin onneton? En usko sitä, ja jos olen sellaista puhunut, olen varmasti erehtynyt. Palasin tänä iltana kotiin tuumien itsekseni, että kuuluin tämän maailman onnellisiin, ja että tämä maailmakin oli hyvin kaunis. Palasin ratsain kauniina tammikuun iltapäivänä. Laskeva aurinko kultasi mustat kypressit, Stambulin vanhat sarvekkaat muurit ja piiloisan majani katon, missä Aziyadé odotti minua.

Hiillos lämmitti ruusuvedelle tuoksuvaa huonettani. Suljin oveni lukkoon ja istuuduin jalat ristiin, asento jonka viehätystä ette tunne. Palvelijain Ahmet valmisti kaksi nargilheta, toisen minulle, toisen itselleen, ja asetti jalkojeni eteen kuparitarjottimen, jolla paloi seraljin tuoksuainetta. Aziyadé aloitti matalalla äänellä djinnien laulun, lyöden metallilevyillä koristettua rumpua. Savu alkoi piirrellä ilmaan sinertäviä koukeroitaan, ja vähitellen kadotin tietoisuuden elämästä, surullisesta ihmiselämästä, katsellessani noiden kolmen ystäväni miellyttäviä kasvoja: rakastettuni, palvelijani ja kissani.

Ei ketään tunkeilijoita, ei ketään odottamattomia, vastenmielisiä vieraita. Vaikka jotkut turkkilaiset kaikessa hiljaisuudessa kävivätkin luonani, niin ystäväni eivät tiedä yhtään mitään asunnostani. Saarniristikot suojelevat niin uskollisesti ikkunoitani, etteivät uteliaat katseet minään päivän hetkenä saata tunkeutua sisään.

Vain itämaalaiset, hyvä ystävä, osaavat olla kotonaan. Eurooppalaisissa taloissanne, jotka ovat avoinna jokaiselle, asutte kuin kaduilla ilkeitten ja julkeitten ystävienne vakoilun esineinä. Ette tunne tuota sisälläolon loukkaamattomuutta, ettekä tuon salaperäisyyden viehätystä. Olen onnellinen, Plumkett. Peruutan kaikki valitusvirteni, jotka niin naurettavasti teille lähetin… Ja kuitenkin kärsin kaikesta, mitä sydämmessäni on murtunutta. Tunnen, että nykyhetki on vain lepopaikka kohtalossani, jotakin kamalaa väikkyy yhä tulevaisuuden yllä, ja nykyhetken onni tuo muassaan kohtalokkaan huomispäivän. Vaikka hän on luonanikin, valtaa minut hetkeksi pistävä ikävä. Sitä voi verrata tuohon selittämättömään kauhun tunteeseen, joka lapsena tarttui minuun yön lähestyessä.

Olen onnellinen, Plumkett ja tunnonpa nuortuvanikin. En ole enää tuo seitsemänkolmatta vuotias mies, joka oli paljon kierrellyt, paljon elänyt ja tehnyt kaikenlaisia tyhmyyksiä kaikissa mahdollisissa maanosissa.

On vaikeata päättää, kuka heistä on lapsellisin: Ahmet Aziyadé vai Pamudko. Olin vanha ja epäilevä. Heidän rinnallaan muistutan tuota Buldwerin henkilöä, joka eli kymmenen ihmiselämää, vuosien voimatta jättää merkkiään hänen kasvoihinsa ja joka asutti nuoreen kaksikymmenvuotiseen ruumiiseensa vanhan väsyneen sielun.

Mutta heidän nuoruutensa virkistää sydäntäni, ja olette oikeassa, minä, joka en enään luullut uskovani mihinkään, saattanen ehkä vielä uskoa kaikkeen…

42.

Eräänä tammikuun iltapäivänä oli Konstantinopolin yllä oleva taivas yksitoikkoisen synkkä. Kylmä tuuli ajeli hienoa talvista sadetta ja päivä oli koleahko kuin Britanniassa.

Kuljin ratsain pitkää ja leveää tietä, jota reunustivat kolmenkymmenen jalan korkuiset jyrkät ja kiiltävät muurit kuin vankilaa.

Eräässä tien mutkassa oli holvattu silta harmaasta marmorista. Sitä kannattivat kummallisesti veistellyt marmoripylväät ja se oli yhdyssiteenä noitten surullisten rakennusten oikean ja vasemman puolen välillä. Nuo muurit ympäröivät Tsheraghanin seraljia. Toisella puolella olivat puutarhat, toisella palatsi ja kioskit, ja tuota marmorisiltaa pitkin kävivät kauniit sulttaanittaret toistensa luona niin, ettei heitä voitu nähdä tieltä.

Vain kolme porttia aukeni pitkän matkan päässä toisistaan palatsin muurissa, kolme harmaata marmoripalatsia, jotka oli suljettu kullatuilla ja koristetuilla rautaisilla ovipuoliskoilla.

Portit olivat muuten niin korkeat ja komeat, että voi aavistaa millaisia rikkauksia niiden takana piili.

Sotilaat ja mustat eunukit vartioivat noita kielletyitä käytäviä. Noitten porttien tyylikin näytti jo ilmaisevan, että kynnyksen yli oli vaarallista astua. Marmoriset pylväät ja korkokuvat, jotka oli kaiverrettu arabialaiseen malliin, oli peitetty oudoilla piirroksilla ja salaperäisillä kiemuroilla.

Valkea marmorinen moskeija kupuineen ja kultaisine puolikuineen nojasi tummiin kallioihin, joilla kasvoi villiä pensasaitaa. Olisi luullut, että haltijattaren taikasauva oli yhdellä iskulla loihtinut tuon lumivalkoisen rakennuksen maasta, jättäen tarkoituksella rauhaan sitä ympäröivän, karun ja raa'an luonnon.

Ohitseni kulkivat komeat vaunut, joissa oli kolme outoa naista: muudan näytti harvinaisen kauniilta läpinäkyvän harsonsa alla.

Kaksi heidän seurassaan ratsastavaa eunukkia ilmaisivat, että naiset olivat ylhäisiä.

Nuo kolme turkitarta käyttäytyivät hyvin sopimattomasti, kuten kaikki ylhäiset haanum'it, jotka eivät pelkää heitellä eurooppalaisille kadulla mitä rohkaisevimpia tai pilkallisimpia silmäyksiä.

Tuo kaunotar etenkin hymyili minulle niin suopeasti, että käännyin seuraamaan heitä.

Niin alkoi pitkä kaksituntinen kävely, jonka kuluessa kaunotar lähetti minulle avoimesta ikkunasta koko joukon sulavimpia hymyjään. Vaunut vierivät aikakyytiä, ja seurasin niitä pitkin matkaa, milloin edellä, milloin takana, hidastuttaen kulkuani tai nelistäen, päästäkseni ohi. Eunukit, jotka ovat peloittavia koomillisia oopperoissa — katselivat menettelyäni hyväntahtoisesti, ja ratsastivat yhä paikoillaan, täydellisesti välinpitämättöminä.

Kuljimme Dolma-Baztsheen, Sali-Bazarin, Top-Haneen, Galatan meluavan kaupunginosan läpi, sitten pitkin Stambulin siltaa, surullista Phanaria ja mustaa Balataa. Nuo kolme naista pysähtyivät lopulta Eyoubissa, vanhalla turkkilaisella kadulla, ikuisen Oonakin edessä, joka oli loisteliaan ja synkän näköinen, ja laskeutuivat alas.

Kaunis Senika — sain seuraavana päivänä tietää hänen nimensä — kääntyi ennen kuin hän astui asuntoonsa, lähettääkseen minulle viimeisen hymynsä. Rohkeuteni oli viehättänyt häntä, ja Ahmet ennusti hyvin pahaa tästä seikkailusta…

43.

Turkkilaiset naiset, etenkin ylhäiset, pitävät hyvin halpana uskollisuutta, jota heidän tulisi osoittaa puolisoilleen. Eräänlaatuisten miesten tuima valvonta ja rangaistuksen pelko ovat välttämättömiä pidättämään heitä. Aina työttöminä, ikävän vaivaamina, haaremin yksinäisyyden fyysillisesti kiusaamina, saattavat he antautua ensimmäiselle vastaantulijalle — palvelijalle, joka sattuu joutumaan heidän käsiinsä, heitä kuljettavalle soutajalle, jos hän on kaunis ja miellyttää heitä. Kaikki ovat hyvin uteliaita eurooppalaisiin nuoriin miehiin nähden, ja nämä käyttäisivät sitä kyllä hyväkseen joskus, jos he tietäisivät ja uskaltaisivat, tai pikemmin, jos heillä olisi suotuisa tilaisuus yrittääkseen. Asemani Stambulissa, turkinkielen ja tapojen tunteminen — yksinäinen oveni, joka hiljaa kääntyi vanhoilla saranoillaan, — olivat hyvin sopivia tällaisiin yrityksiin. Minun talostani olisi epäilemättä tullut, jos olisin tahtonut, haaremien joutilasten kaunottarien kohtauspaikka.

44.

Muutamaa päivää myöhemmin hyökkäsi myrskypilvi rauhaisan majani kimppuun; peloittava pilvi kulki minun ja sen välitse, jota en ollut lakannut rakastamasta. Aziyadé vastusti kaikin voimin hänelle esittämääni kyynillistä suunnitelmaa. Hän vastusti minua sellaisella tahdon voimalla, kyyneleenkään nousematta hänen silmiinsä, ja hänen äänensäkään värähtämättä, että hän oli voittaa minut.

Olin selittänyt hänelle, etten huomenna enää huolisikaan hänestä, vaan sallisin erään toisen tulla muutamaksi päiväksi hänen paikalleen. Käskin hänen palata sitten ja rakastaa minua tämän nöyryytyksenkin jälkeen, sitä muistamattakaan.

Hän tunsi tuon Senikan, joka oli kuuluisa haaremeissa seikkailuistaan ja häpeämättömyydestään, ja vihasi tuota olentoa, jolle Behidje-hanum syyti kirouksia. Ajatus, että tuo nainen karkoittaisi hänet, täytti hänen mielensä katkeruudella ja häpeällä.

— Se on varmasti päätetty, Loti, sanoi hän. Kun tuo Senika tulee, on kaikki lopussa, enkä rakasta sinua enää. Minä olen sinun, ja sieluni kuuluu sinulle; saat tehdä tahtosi mukaan. Mutta silloin, Loti, on kaikki lopussa. Kuolen ehkä surusta, mutta en näe sinua milloinkaan enää.

45.

Mutta tunnin kuluttua, rakkauden voimasta, oli hän suostunut tuohon mielettömään sopimukseen. Hän lähti ja vannoi palaavansa, sitten kuin tuo toinen oli mennyt, ja minua miellyttäisi pyytää häntä takaisin.

Aziyadé lähti, posket punaisina ja silmät kuivina, ja Ahmet, joka käveli hänen jäljessään, kääntyi sanoakseen, että hän ei enää palaisi. Arabialainen verho huoneeni oven edessä valahti paikoilleen, ja kuulin heidän tohveliensa laahustamisen matolla aina portaille saakka. Siinä heidän kulkunsa pysähtyi. Aziyadé oli itkuun pyrähtäen vaipunut portaille, ja hänen nyyhkytystensä ääni tunkeutui tänne saakka yön hiljaisuudessa.

Kuitenkaan en lähtenyt huoneestani ja annoin hänen mennä.

Olin sanonut hänelle totuuden, että rakastin häntä, enkä vähääkään tuota Senikaa. Aistini olivat vain kuumeessa ja vetivät minua tuota huumaavaa tuntematonta kohti. Ajattelin hätäisenä, että jos hän todella ei enää haluaisi tavata minua, olisi hän ainaiseksi mennyttä seraljin muurien taa suljettuna, ja ettei mikään inhimillinen voima toisi häntä enää minulle takaisin. Kuulin, sydäntäni sanomattomasti kouristaessa, kuinka talon ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Mutta suonia poltti ajatus tuon toisen tulosta; jäin paikoilleni kutsumatta heitä takaisin.

46.

Seuraavana iltana oli majani koristettu ja täynnä tuoksuja ottaakseen vastaan tuon ylhäisen naisen, joka kaikin puolin kunniallisesti oli halunnut käydä vieraisilla yksinäisessä majassani. Kaunis Senika saapui hyvin salaperäisesti kellon kahdeksaa lyödessä, — kuulumaton aika Stambulissa.

Hän riisui huntunsa ja harmaan liinaisen feredje'n, johon hän varovaisuudesta oli pukeutunut kansannaisten tavoin, ja valahdutti alas ranskalaisen hameen laahustimen, joka ei minua miellyttänyt. Tuo epäilyttävää makua ilmaiseva, pikemmin kallis kuin muodikas puku ei sopinut Senikalle, ja hän huomasi sen. Tenhoamisyrityksen epäonnistuttua hän kuitenkin istuutui mukavasti ja puhui halukkaasti. Hänen äänensä oli tenhoton ja hänen katseensa kiersivät uteliaasti huonettani, jonka kalustusta ja omaperäisyyttä hän kovasti kehui. Erikoisesti tahtoi hän puhua merkillisistä elämäntavoistani, ja teki minulle aivan häikäilemättä joukon kysymyksiä, joihin vastasin vältellen.

Katselin Senika-hanumia…

Hän oli loistava olento. Iho oli tuore ja sametin pehmoinen, huulet olivat puoliavoimet, punaiset ja kosteat. Hän kallisti päätään taaksepäin, korkeana ja ylpeänä, tietoisena kaikkivoittavasta kauneudestaan.

Tulinen intohimo kiiriskeli tuon suun hymyssä, hänen mustien, puoleksi ripsien piilottamien silmiensä liikunnossa. Olin harvoin nähnyt kauniimpaa naista luonani, valmiina täyttämään haluni tuoksuvan huoneen lämpimässä yksinäisyydessä. Ja kuitenkin raivosi minussa odottamaton taistelu, aistini taistelivat tuota vähemmän määriteltyä vastaan, jota on totuttu nimittämään sieluksi, ja sielu taas kamppaili aistien kanssa. Sillä hetkellä jumaloin pientä armastani, jonka olin karkoittanut. Sydämeni kuohui hellyyttä ja omantunnon vaivoja hänen vuokseen. Vierelläni istuva kaunis olento tuotti minulle enemmän inhoa kuin rakkautta. Olin himoinnut häntä, hän oli tullut. Hänen omistamisensa oli kokonaan vallassani. Muuta en pyytänytkään, mutta hänen läsnäolonsa oli kuitenkin vastenmielinen.

Keskustelu riutui, ja Senikan äänessä oli ivallinen sointu. Taistelin itseäni vastaan tehtyäni niin lujan päätöksen, ettei tuolla naisella ollut voimaa voittaa sitä.

— Rouva, sanoin turkinkielellä, — kun tulee hetki, jolloin tuotatte minulle surua poistumisellanne, (jonka toivon vielä olevan kaukana), sallinette, että saatan teitä?

— Kiitos, sanoi hän, — minulla on kyllä seuraa. Hän oli varovainen nainen. Suopea eunukki, joka kai oli tottunut emäntänsä mutkapolkuihin, pysytteli kaiken varalta talon oven edustalla.

Astuessaan majani kynnyksen yli naurahti tuo ylhäinen nainen ilkeästi, mikä saattoi kiukun punan nousemaan poskilleni, ja olinpa vähällä tarttua hänen pyöreään käsivarteensa pidättääkseni hänet.

Tyynnyin sentään ajateltuani, ettei koko jutusta ollut minulle mitään haittaa, ja että molemmista esittämistämme osista naurettavampi ei suinkaan ollut minun.

47.

Ahmet, joka ei enää ollut aikonut palata, saapui seuraavana aamuna kahdeksalta.

Hän näytti murjottavan ja tervehti minua hyvin kylmästi.

Tarina Senika-hanumista sai hänet kohta perin iloiselle päälle. Hän päätti, kuten tavallista, että olin tshok sheitan (hyvin ovela), ja istuutui nurkkaan rauhassa nauraakseen.

Kun me myöhemmin ratsastusretkillämme kohtasimme Senika-hanumin vaunut, oli hän niin vahingoniloisen näköinen, että minun oli pakko sen vuoksi torua ja muistuttaa häntä.

48.

Lähetin Ahmetin Un-Kapaniin Kadidjan luo. Hänen oli ilmoitettava tuolle uskotulle apinalle, kuinka Senika otettiin vastaan, ja pyydettävä esittämään Aziyadélle anteeksipyyntöni ja toivoni, että Aziyadé jo samana iltana tulisi luokseni.

Lähetin samalla kolme lasta maalle tuomaan minulle vihreitä oksia ja ruohoja, narsisseja ja keltakukkia korittain. Tahdoin, että vanha talo tyttöni palatessa olisi entistä iloisemmassa juhla-asussa.

Kun Aziyadé sinä iltana tuli sisään johti hänet kukkamatto portilta huoneemme oven eteen. Varrettomat keltakukat peittivät permannon paksuna tuoksuvana mattona. Tuo suloinen tuoksu huumasi, ja portaita, joilla hän oli itkenyt, ei näkynytkään.

Hänen punaisesta suustaan ei kuulunut sanaakaan, eikä moitetta; hän vain hymyili kukkaset nähdessään. Hän oli kyllin älykäs heti ensi silmäyksellä huomaamaan, mitä ne sanoivat hänelle minun puolestani hiljaisella kielellään; ja hänen kyyneleitten ympäröimät silmänsä säteilivät syvää iloa. Hän asteli kukilla tyynenä ja ylpeänä kuin pieni kuningatar, joka taas astuu menetettyyn valtakuntaansa, tai kuin Apsara, joka kävelee intialaisten jumalien kukkivassa paratiisissa.

Oikeat apsarat ja oikeat hourit eivät varmasti ole kauniimpia, tuoreempia, sirompia ja viehkeämpiä.

Senika-hanumin tarina oli lopussa; sen tuloksena oli, että nyt rakastimme toisiamme entistä enemmän.

49.

Oli iltarukouksen aika muutamana talvi-iltana. Muezzini lauloi iankaikkista säveltään, ja me olimme sulkeutuneet salaperäiseen taloomme Eyoubissa.

Näen vieläkin rakkaan pikku Aziyadén istumassa lattialla punaisen ja sinisen kirjavalla matolla, jonka juutalaiset meiltä ottivat, — suorana ja vakavana, silkkisiin aasialaisiin housuihin puetut jalat ristissä allaan. Hänen kasvoillaan oli tuo melkein profeetallinen ilme, joka oli suurena vastakohtana niiden suurelle nuoruudelle ja hänen ajatustensa lapsellisuudelle, ilme, jonka hän aina valitsi tahtoessaan saada minut käsittämään jonkun omista mietelmistään; ne nojasivat usein johonkin itämaiseen vertaukseen, jolla muka oli ratkaiseva ja eittämätön vaikutus.

— Bak, Lotim, sanoi hän kiinnittäen syvät silmänsä minuun, — katsh tane parmak burada var?

Hän osoitti kättään sormet harallaan,

(Katso, Loti, ja sano, kuinka monta sormea tässä on?)

Minä vastasin nauraen:

— Viisi, Aziyadé.

— Niin, Loti, vain viisi. Ja kuitenkaan ne eivät kaikki ole samanlaisia. Bu, bundan bir partsha kutshuk. (Tämä — peukalo — on paljon lyhyempi kuin seuraava; toinen hiukan lyhyempi kuin kolmas, j.n.e., lopuksi, tämä viimeinen on kaikista pienin.)

Aziyadén pienin sormi oli tosiaankin hyvin pieni. Hänen kyntensä, joka oli hyvin punertava juuresta, äsken kasvaneesta osasta, oli päästä maalattu, kuten kaikki muutkin, hinna'lla, kauniilla oranssin punaisella.

— No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin luomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään…

Tällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset ennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät pettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia naisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset, eikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti rakastaisi minua aina.

— Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme…!

Ja sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää, joka lumosi hänen ajatuksensa.

Vanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt… Mutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan, — rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.

— Sen kodja, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) ben kodja (minä tulen vanhaksi)…

Tuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan, pikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: "Minä tulen vanhaksi", mursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin pikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.

— Zarar yok (mitäpä siitä), oli päätös. — Mitäpä siitä, Loti, me rakastamme aina toisiamme.

50.

Eyoubissa helmikuussa 1877.

Tarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!

Kokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan päästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.

Turkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin tarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella, kierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys olisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella muhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, — kuulumaton tapaus Turkin aikakirjoissa, — ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän ikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten silmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin rakkauden vuoksi.

Ja menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu onnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen murhenäytelmäksi.

Se kelpaisi todistamaan, että silminnähtävästi mielettömimmät seikat saavat hyvän lopun, että hulluilla on onnea, että uskalikoilla on Jumala…

… Aziyadé… Uteliaisuus ja huoli olivat olleet ensimmäiset hänen sydämessään heränneet tunteet. Uteliaisuus oli suunnannut ristikkoikkunaan hänen suuret silmänsä, jotka aluksi ilmaisivat enemmän hämmästystä kuin rakkautta.

Hän oli ensin pelännyt tuota miestä, tuota ulkomaalaista, joka vaihtoi pukuja kuin Proteus-vainaja muotoa ja asettui kultakoruisena albanialaisena seisomaan hänen ikkunansa alle.

Ja sitten oli hän ajatellut, että vieras kai rakasti häntä paljon, häntä, ostettua orjaa, alhaissyntyistä Aziyadéta, koska vieras uskalsi niin huimapäisesti henkensä häntä katsellakseen. Tuo pikkuraukka ei arvannut, että tuo kasvoiltaan nuori mies oli jo nauttinut liiaksikin tämän maailman hyvyyksiä, ja toi hänelle vain väsähtäneen sydämen, hakiessaan jotakin uutta ja erikoista. Hän oli ajatellut, että olisi kai ihanaa olla noin rakastettu — ja hitaasti oli hän liukunut rinnettä, joka vei hänet giaurin syliin.

Hänelle ei oltu opetettu yhtään siveellistä periaatetta, joka olisi voinut saattaa hänet olemaan varuillaan. Ja hän oli vähitellen jättäytynyt tuon ensimmäisen hänelle lauletun lemmenlaulun loihdun valtaan, vaaran peloittavalle viehätykselle alttiiksi. Ensin oli hän antanut kätensä Monastirin tien yali'n ristikoiden läpi, sitten käsivartensa, sitten huulensa, kunnes hän eräänä iltana avasi ikkunansa selkoselälleen ja astui puutarhaansa kuin Margareta, jonka nuoruus ja hilpeä lapsenmieli hänellä oli.

Hänen sielunsa oli puhdas ja koskematon kuin Margaretan sielu, vaikkapa hänen vanhuksen ostama ruumiinsa ei enää ollutkaan sellainen.

51.

Ja nyt, kun toimimme varmasti ja harkitusti, tuntien täydellisesti kaikki turkkilaiset tavat, kaikki Stambulin käänteet; nyt, kun olemme mestareita teeskentelemään, vapisemme vieläkin kohdatessamme toisemme, ja muistot noilta Salonikin ensimmäisiltä kuukausilta tuntuvat meistä kuin unelta.

Istuessamme tulen ääressä, kuten pari järkiinsä tullutta lasta keskustelevat entisistä kujeistaan, puhumme me usein tuosta Salonikin tavattomasta ajasta, kummista myrskyöistä, jolloin harhailimme maalla kuin pahantekijät, tai merellä kuin mielettömät — voimatta vielä vaihtaa ajatusta tai edes sanaakaan.

Merkillisintä tarinassa on se, että rakastan häntä yhä. — "Lapsellisen rakkauden pieni sininen kukka" on taas puhjennut sydämmessäni tuon nuoren kiihkeän intohimon kosketuksesta. Sieluni syvimmästä rakastan ja jumaloin häntä…

52.

Eräänä kauniina tammikuun sunnuntaina, kun palasin majaani talviauringon iloisesti paistaessa, näin kaupunginosassamme noin viitisensataa henkeä ja paloruiskuja.

— Mikä palaa? kysyin kärsimättömästä

Minulla oli aina ollut aavistus, että taloni palaisi.

— Riennä, Arif! huusi vanha turkkilainen. — Riennä, talosi palaa!

Tällaista mielenliikutusta en ennen ollut tuntenut!

Lähestyin kuitenkin välinpitämättömän näköisenä tuota pientä majaa, jonka olimme toisillemme järjestäneet, Aziyadé minulle ja minä hänelle, niin rakkaasti.

Kansanjoukko hajaantui kohta lähestyessäni, vihamielisenä ja uhkaavana. Vanhat raivostuneet naiset kiihoittivat miehiä ja haukkuivat minua. Oli tunnettu rikinhajua ja nähty vihreitä liekkejä, minua syytettiin noituudesta ja taikuudesta. Vanhat epäluulot olivat vain nukkuneet, ja nyt sain tietää olevani levottomuutta herättävä, epäluotettava henkilö, joka ei voinut vedota eikä turvautua keneenkään.

Lähestyin hitaasti majaamme. Ovet oli lyöty sisään, ikkunat olivat rikki ja savu tuprusi katosta. Kaikki oli mullin mallin, kaikkialle oli tunkeutunut tuo synkkä joukko, joka kohoaa kuin maasta Konstantinopolissa metelin hetkinä. Astuin sisään. Siellä satoi rasvaista kalkin sekaista mustaa vettä…

Tunnin kuluttua saavuin tuohon melun ja kapakoiden keskukseen. Kävin turhaan "heidän rouvansa" luona ja kaikissa komeroissa: Ahmetia ei sinä iltana löytynyt.

Minun oli pakko palata nukkumaan yksin ovettomaan, ikkunattomaan huoneeseeni. Kääriydyin purevassa pakkasessa märkiin peitteihin, jotka tuoksuivat kärventyneeltä. Nukuin huonosti, ja mietteeni olivat synkkiä; tämä yö oli elämäni kaikkein vastenmielisimpiä.

53.

Seuraavana aamuna arvioimme Ahmetin kanssa vahingot. Ne olivat verrattain pienet ja ne saattoi helposti korjata. Tuhoutunut huone oli tyhjä ja asuttavaksi kelpaamaton. Olisipa saattanut luulla, että tulipalo oli kuin tilauksesta huvin vuoksi sytytetty. Kevyimmätkin esineet löytyivät mikä mistäkin, epäjärjestyksessä ja likaantuneina, mutta siellä ne kumminkin olivat koskemattomina.

Ahmet osoitti kuumeista toimeliaisuutta. Kolme vanhaa juutalaisakkaa pesi ja järjesteli hänen käskyjensä mukaan, ja eräät kohtaukset olivat perin hullunkurisia.

Seuraavana päivänä oli kaikki lakaistu, pesty, kuivattu, sievää ja puhdasta. Musta ammottava aukko oli kahden huoneen sijalla. Tuota seikkaa lukuun ottamatta oli talo saanut entisen ulkonäkönsä, ja huoneeni oli yhtä komea kuin ennenkin.

Sinä iltana olin varustanut huoneeni suurta vierailua varten. Monilla tarjottimilla oli nargilheita, ratlo kum'ia ja kahvia; olipa soittokuntakin, oboen puhaltaja ja rumpali.

Ahmet oli halunnut, että kaikki järjestettäisiin näin, ja suunnitellut tämän näyttämölle asetuksen. Kello seitsemän otin vastaan viranomaiset ja merkkihenkilöt, joitten piti ratkaista kohtaloni.

Koska pelkäsin, että minun oli pakko ilmaista nimeni ja pyytää Britannian lähetystön tukea, olin kovin kahdenvaiheilla seuruetta odotellessani.

Tällaisen seikkailun lopettamistapa olisi aiheuttanut ylempää tulevan käskyn, joka olisi lopettanut lyhyeen oloni Stambulissa, ja pelkäsin tuota ratkaisua vielä enemmän kuin ottomanista oikeutta.

Näen nuo ihmiset vielä kaikki, viisitoista tai kaksikymmentä henkeä vakavina istumassa matoillani: talonomistaja, arvohenkilöt, naapurit, tuomarit, poliisit ja dervishit. Orkesteri soitti ja Ahmet kaateli kuppeihin maslik'ia ja kahvia.

Minun oli joko näytettävä toteen syyttömyyteni murhapolttoon ja noituuteen, tai mentävä vankeuteen ja maksettava suuri sakko, koska olin ollut vähällä polttaa Eyoubin, ja lopuksi korvattava vahinko talonomistajalle ja korjattava kaikki omalla kustannuksellani.

Turkissa ei juuri saa luottaa muihin kuin itseensä, mutta yleensä onnistuu kaikessa, mihin uskaltaa ryhtyä, ja mahtavuus on ainoa menestymisen ehto. Koko illan esitin suurta herraa, olin hävytön ja uskalias. Ahmet kaateli yhä kuppeihin ja sotki tahallaan edut ja kysymykset, näytellen osaansa suurenmoisesti. Orkesteri raivosi, ja kahden tunnin kuluttua tilanne kehittyi huippuunsa: — vieraani eivät enää käsittäneet toisiaan, riitelivät keskenään ja minä olin asiasta syrjässä.

— Kas niin, Loti, sanoi Ahmet, nyt ne ovat kaikki pehmeinä, ja se on minun työtäni. Ahmetisi vertaista et löytäisi koko Stambulista, olen todellakin perin kallisarvoinen.

Tilanne oli sekava ja hassu, ja Ahmet tartuttavan iloinen. En saattanut vastustaa pakottavaa tarvetta hullutella puolestani, ja heittäytyen mitään virkkaamatta käsilleni suorittaen eräitä temppuja typertyneille katselijoille.

Sellaisesta ajatuksesta ihastuneena käytti Ahmet hyväkseen näin syntynyttä asiasta poikkeamista. Syvään kumarrellen antoi hän jokaiselle tohvelit, viitat ja lyhdyt, ja istunto loppui ennenkuin oli päätetty mitään.

Loppu ja opetus: — En joutunut vankilaan enkä maksanut sakkojakaan. Isäntä korjautti talon kiittäen Allahia, että hänelle oli jäänyt puoletkin, ja minä jäin edelleen kaupunginosan lempilapseksi.

Kun Aziyadé parin päivän kuluttua saapui, tapasi hän talon paikoillaan, hyvässä järjestyksessä ja kukkia täynnä.

Tulen itsekseen syttyminen suljetussa talossa on ilmiö, jota on vaikea selittää, ja tulipalon alkusyytä ei saatu milloinkaan selville.

54.

Tuon paikan sisällys on unho… Kuka vain on sukeltanut sydämen valtamereen, hän on löytänyt levon tuhoutumisessa. Sydän löytää sieltä vain olemattomuuden.

(Ferideddin Altar, persialainen runoilija.)

Izeddin-Ali-effendin luona, Stambulin perällä oli vastaanotto. Siellä oli suitsutuksen ja tembaki'n savua, baskilaisrumpuja vaskisine helyineen. Miehet lauloivat kuin unessa itämaiden kummallisia säveliä.

Nuo illanvietot, jotka minusta aluksi olivat tuntuneet oudon barbarisilta, olivat vähitellen tulleet minulle tutuiksi, ja kotonani oli myöhemmin samanlaisia tilaisuuksia, missä huumauduttiin rumpujen pauhinasta, tuoksuista ja suitsutuksista.

Izeddin-Ali-effendin pitoihin saavutaan illalla ja lähdetään vasta aamun valjettua. Välimatkat ovat suuret Stambulissa lumisina öinä ja Izeddinin vieraanvaraisuus on hyvin suurenmoista.

Izeddin-Alin ulkoa vanha ja rappeutunut talo sulkee mustien seiniensä sisään itämaisen ylellisyyden salaperäisen komeuden. Izeddin-Ali tunnustaa muuten ylhäisten uskonnosta sen, mikä on eski, joka muistuttaa menneisyyden kaivattuja aikoja, ja kaiken sen, minkä muinaisuuden leima on merkinnyt.

Raskaalle raudoitetulle portille kolkutetaan. Kaksi nuorta cirkassilaista orjatyttöä kiiruhtaa hiipien avaamaan.

Sammutat lyhtysi, riisut tohvelisi — hyvin porvarillinen tapa, joka kuuluu itämaisiin seurustelumuotoihin. Itämaista kotia ei saa kadun lika milloinkaan tahrata. Se saa jäädä ovelle, ja kauniilla, lastenlasten isovanhemmilta perimillä matoilla kävellään vain babush'it jaloissa tai avojaloin.

Nuo kaksi orjatyttöä ovat kahdeksan vuotiaita; he ovat myytäviä ja tietävät sen. Heidän kukoistavat kasvonsa ovat säännölliset ja suloiset, kukkia on pistetty heidän hiuksiinsa, jotka on kammattu hyvin korkealle päälaelle. Kunnioittavasti he tarttuvat vierasta käteen ja koskettavat sitä hiljaa otsallaan.

Aziyadé, joka myös oli ollut pieni cirkassilainen orjatar, oli säilyttänyt tuon tavan osoittaakseen minulle alamaisuutta ja rakkautta.

Vieras nousee vanhoja synkkiä portaita, joita uhkeat persialaiset matot peittävät. Haremlik aukenee hiljaa ja naissilmät tarkastelevat häntä helmeillä koristetun oven raosta.

Suuressa huoneessa, missä matot ovat niin pehmeät, että luulisi astuvansa kashmir-lampaan selässä, istuu jalat ristissä viisi tai kuusi nuorta miestä, onnellisen välinpitämättömissä ja rauhallisen uneksivissa asennoissa. Suuri, pakotetusta kuparista tehty, hiiliä täynnä oleva maljakko, levittää huoneeseen lämpöä, hiukan raskasta, unettavaa utua. Veistoksilla koristetusta tammikatosta riippuu ryhmissä kynttilöitä. Ne palavat opaalinvärisissä, liljan muotoisissa kuvuissa, jotka laskevat läpi vain punertavaa, vienoa, verhottua valoa.

Tuolit, kuten naisetkin, ovat tuntemattomia turkkilaisissa pidoissa. Huoneessa on vain hyvin matalia, Aasian kukikkaalla silkillä päällystettyjä divaneja, kirjokankaisia, satiinisia tai hopealla ommeltuja pieluksia, hopeatarjottimia pitkine jasminipiippuineen, pieniä kahdeksankulmaisia kappaleita, ja niitten päällä nargilheita, joitten letkut päättyvät suuriin kultaupotuksilla varustettuihin ambrapalloihin.

Izeddin-Alin luo eivät kaikki pääsekään, ja valittua väkeä siellä onkin. Ei noita Parisin bulevardeilla kiertäneitä pashan poikia, keikareita ja tyhmyreitä, vaan yksistään vanhan Turkin poikia, jotka on kasvatettu kullatuissa yali'eissa, piilossa tasa-arvon kivihiilen saastuttamalta tuulelta, joka puhaltaa länsimaissa. Vierasryhmissä tapaa silmä vain myötämielisiä kasvoja ja tulisia, nuoria katseita.

Nuo päivisin eurooppalaista pukua käyttävät miehet ovat illalla, loukkaamattomassa kodissaan, pukeutuneet silkkipaitoihin ja pitkiin turkiksilla reunustettuihin kashmiriviittoihin. Harmaa palttoo oli vain satunnainen, siroton valepuku, joka sopi huonosti heidän aasialaisiin tottumuksiinsa.

… Tuoksuva savu piirtää lämpimään ilmaan vaihtelevia monimutkaisia koukeroita. Puhutaan matalalla äänellä, usein sodasta, Ignatieffistä, "huolettavista moskovalaisista", kohtalokkaasta osasta, jonka Allah on kalifille ja islamilleen valinnut. Pienen pienet arabialaiset kahvikupit on monta kertaa täytetty ja tyhjennetty. Haremin naiset, jotka haluavat näyttäytyä, avaavat oven ohi pujahtaessaan ja korjaavat hopeatarjottimet. Näet heidän sormiensa päät, joskus silmät ja äkkiä vilahtavan käsivarren. Siinä kaikki, ja kello viisi, Turkinajan mukaan (kymmenen), suljetaan haremlikin ovi, kaunottaria ei enää näy.

Tarjoillaan Ismidtin valkoista viiniä, jota Korani ei kiellä, yhdestä ainoasta lasista, josta jokainen vuorostaan juo.

Juodaan niin vähän, että tyttökin pyytäisi lisää, ja viini ei vaikuta millään tavoin seuraavaan.

Vähitellen kuitenkin tulee pää raskaammaksi, ajatukset epävarmemmiksi, ja sekaantuvat hämärään uneen.

Izeddin-Ali ja Suleiman ottavat kaskilaisrummut ja laulavat unissakävijän äänellä vanhoja Aasiasta tulleita lauluja. Näet savun kohoavan yhä epäselvemmin, katseitten sammuvan, helmien loistavan ja huoneen rikkauden.

Ja huumaus saapuu hiljaa, kaiken syvästi kaihottu unhotus.

Palvelijat tuovat yatag'eja, joihin kaikki ojentuvat ja nukkuvat…

Aamu saapuu, päivä seuloutuu saarniristikosta, maalattujen rullaverhojen ja silkkiuudinten läpi.

Izeddin-Alin vieraat lähtivät pukeutumaan valkoisiin marmorikomeroihin, peseytymään niin kirjailluilla ja kullatuilla liinoilla, että niitä Englannissa tuskin uskallettaisiin käyttää.

He polttelevat kuparisen hiiliastian ympärillä ja jättävät hyvästit.

Herääminen on jöröä. Luulee olleensa jossakin Tuhannen ja yhden yön taikalinnassa ja tapaakin itsensä aamulla kahlaamassa Stambulin likaisilla kaduilla ja basarien melussa.

55.

Kaikki Konstantinopolin yön äänet ovat jääneet muistiini sekaantuneina armaani äänen sointuun, kun hän usein antoi minulle niistä outoja selityksiä.

Synkin oli bekdji'en, yövartioitten huuto, joka ilmoitti tulipaloa, tuo kauhea: Yangun var! pitkä, kaamea, joka toistui kaikissa Stambulin kortteleissa, suuren hiljaisuuden keskellä.

Ja sitten aamulla raikahti kirkas sävel, kukkojen aamulaulu, hiukan ennen muezzien rukousta, surullinen laulu, koska se ennusti päivää, ja koska huomenna kaikki olisi taas kysymyksessä, sen henkikin!

Eräänä ensimmäisistä öistä, joita armaani vietti Eyoubin yksinäisessä majassa, sai läheinen melu vanhan talon porraskäytävässä meidät molemmat vavahtamaan. Molemmat luulimme kuulevamme djinnien parven olevan ovellamme, tai että turbanipäiset miehet kiipeilivät lahonneita portaita tikarit ja yagatan'it paljaina. Meidän oli pelättävä kaikkea kun olimme yhdessä, ja meillä oli lupa vapista.

Mutta melu uudistui selvempänä ja vähemmän peloittavana, niin selvänä, ettei epäilylle jäänyt sijaakaan:

— Setshan! (hiiret!) sanoi Aziyadé nauraen, täysin rauhoittuneena.

Vanha mökki oli täynnä niitä, ja öisin ne järjestivät oikeita tuhoisia tappeluita.

— Tshoh setshan var zenin evde, Lotim! sanoi hän usein. (Talossa on paljon hiiriä, Loti!)

Senpä vuoksi hän kerran lahjoitti minulle Kedi-bey'n.

Kedi-bey (herra kissa), josta myöhemmin tuli suuri ja mahtava otus, oli silloin tuskin kuukauden ikäinen. Se oli pienoinen keltainen kerä, koristeina suuret vihreät silmät, ja aika herkkusuu.

Aziyadé hämmästytti sillä minua eräänä iltana tuoden sen kullalla kirjaillussa pussissa, jollaisia turkkilaiset lapset koulussa käyttävät.

Tuo pussi oli hänen ja periytyi siltä ajalta, jolloin hän, paljasjaloin ja hunnutta, nautti perin vaillinaista opetusta vanhan turbanipäisen opettajan luona Canlidjan kylässä, Bosporan Aasian puoleisella rannalla. Hän oli hyvin vähän hyötynyt tuon mestarin opetuksesta ja kirjoitti perin huonosti. Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua rakastamasta tuota risaista, hylättyä pussia, hänen aikaisimman lapsuutensa pientä toveria…

Sinä iltana kun sain Kedi-bey'n oli se verhottu silkkiseen nenäliinaankin, johon pelko matkan varrella oli saanut sen tekemään kaikenlaista sopimatonta.

Aziyadé, joka oli ottanut vaivakseen kutoa sille kultahelyisen kaulanauhan, oli perin murheissaan nähdessään suojattinsa niin surkeassa tilassa. Se oli niin omituisen näköinen, tyttö itse niin pettynyt, että Ahmet ja minä purskahdimme raikuvaan nauruun kääröä purettaessa.

Tuo Kedi-bey'n esitteleminen on niitä muistoja, joita en eläissäni saata unhottaa.

56.

Allait illah Allah, ve Mohammed! resul Allah! (Jumala vain on Jumala, ja Muhamed on hänen profeettansa!)

Joka päivä, vuosisatojen kuluessa, samalla hetkellä, samalla nuotilla, on tuo sama sävel kaikunut djiamin minareetin huipusta vanhaan majaani. Kimeällä äänellään muezzin huutaa sitä neljään ilmansuuntaan, koneellisen yksitoikkoisesti ja järkkymättömän säännöllisesti.

Nekin, jotka nyt ovat vain hiukan tomua, ovat kuulleet sen tällä samalla paikalla, kuten mekin eilen syntyneet. Ja lakkaamatta, jo kolme sataa vuotta talvipäivien hämärässä rusotuksessa ja kesän auringon kauniina noustessa, kajahtaa tuo Islamin pyhä lause sekaantuen kukkojen lauluun, heräävän elämän ensimmäisiin ääniin. Kaamea aamuhuuto, unettomien lemmen öittemme surullinen herättäjä. Ja silloin täytyy lähteä, kiireesti sanoa jäähyväiset toisillemme tietämättä, tapaammeko enää milloinkaan, aavistamatta tuleeko huomenna meidät ikuisesti erottamaan joku äkillinen ilmianto tai noiden neljän vaimon pettämän vanhuksen kosto; tuntematta, näytelläänkö taas huomenna yksi noita synkkiä haaremin murhekohtauksia, joihin nähden kaikki inhimillinen oikeus on voimaton ja kaikki aineellinen avustus mahdoton.

Hän lähtee, tuo rakas pikku Aziyadéni, verhottuna kuin kansan nainen talossani valmistettuun, karkeaan liinahameeseen, kumartaen nuortean vartalonsa joskus sauvaan nojaten ja peittäen kasvonsa paksuun huntuun.

Venhe kuljettaa hänet basarien ihmisrikkaihin kaupunginosiin, josta hän, päivän jo valettua, saapuu isäntänsä haaremiin, pukeuduttuaan Kadidjan luona kadittaren pukuunsa. Hän tuo mukaansa kävelyretkeltään, kätkeäkseen sen tarkoituksen, jonkun esineen, niin että voitaisiin luulla hänen käyneen ostamassa kukkia tai nauhoja…

57.

… Ahmet oli hyvin tärkeä ja juhlallinen: — olimme molemmat perin salaperäisissä tehtävissä, ja hän oli täynnänsä Aziyadén neuvoja, kun minä taas olin vannonut antavani kuljettaa itseäni ja totella.

Eyoubin laiturissa Ahmet tinki venhettä Azarkapu'un. Kun kauppa oli päätetty, astuin venheeseen. Hän sanoi totisena:

— Istu, Loti!

Ja me läksimme liikkeelle.

Azar-kapussa minun piti seurata häntä saastaisille roskaväen kaduille, jotka olivat likaisia, pimeitä ja synkkiä. Siellä oleskeli tervan, romun ja kaniininnahkojen kauppiaita, ja me kuljimme ovelta ovelle kysellen erästä ukko Dimitrakia, jonka lopulta löysimmekin muutaman mahdottoman talorähjän perältä.

Hän oli vanha, valkopartainen, ryysyinen ja täydellisesti rosvon näköinen kreikkalainen.

Ahmet näytti hänelle paperia, johon Aziyadén nimi oli piirustettu, ja piti hänelle Homeroksen kielellä pitkän puheen, jota en ymmärtänyt.

Vanhus otti likaisesta kirstusta eräänlaisen kimpun pieniä puukkoja — hyvin vähän rauhoittava valmistus!

Hän sanoi Ahmetille seuraavat sanat, jotka ymmärsin klassillisten opintojeni jäännösten avulla:

— Näyttäkää minulle paikka.

Ja Ahmet avasi paitani ja laski sormensa vasemmalle puolelle rintaani, sydämen kohdalle.

58.

Tehtävä suoritettiin suuremmitta kärsimyksittä, ja Ahmet antoi taiteilijalle Aziyadén kukkarosta lähteneen kymmenen piasterin setelin.

Vanha Dimitriakin harjoitti kreikkalaisten matruusien hyväksi uskomatonta tatuoimisen taitoa. Hänen kosketuksensa oli kevyt ja piirustuksen tarkkuus huomattava.

Ja niin vein mukanani rinnallani pienen kipeän punaisen kohdan, jossa näkyi tuhansia naarmuja. Arpeuduttuaan se lopulta esitti sinisenä piirroksena Aziyadén nimen turkkilaisin kirjaimin.

Muhamettilaisen uskon mukaan tuon piirroksen, kuten kaikkien muiden merkkien tai vikojen maisessa ruumiissani, piti seurata minua iankaikkisuuteenkin.

59.

Loti Plumkettille.

Helmikuussa, 1877.

Oi, kuinka ihana yö se oli… Plumkett! Ja Stambul oli niin kaunis!

Olin lähtenyt Deerhound'ista kello kahdeksan.

Kun kauan käveltyäni saavuin Galataan, kävin "heidän rouvansa" luona, ottaakseni ohimennen mukaani ystäväni Ahmetin, ja sitten lähdimme kahden Azar-kapu'un, yksinäisten muhamettilaisten kaupunginosien kautta.

Siellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin päästäksemme.

Päästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin vievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja hautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että vain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on mukana.

Tänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme rauhallisemmin kotiin.

Ei tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään!
Stambul oli verhottu suureen lumivaippaan.

Se oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut auringon ja sinisen taivaan kaupungissa.

Kaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa silmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään valkoiseen vaippaan.

Noitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen yläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja minareetien terävät kärjet.

Usvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.

Kun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme ruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi… hän oli siellä, hän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin…

Katsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja monet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota saapumisen onnea, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken väsymyksen…

60.

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä; tulee aika, jolloin kaikki mukanamme uppoo syvään yöhön; jolloin kaikki, mikä kuului meille, katoaa aina hautakiviin kaiverrettuja nimiämmekin myöten…

On maa, jota rakastan ja jonka haluaisin nähdä: Cirkassia, synkkine vuorineen ja suurine metsineen. Tuo seutu tehoaa mielikuvitukseeni Aziyadén takia; sieltä on hänen verensä ja elämänsä kotoisin.

Kun näen hurjia cirkassilaisia, puoleksi villeinä, nahkoihin puettuina, kulkevan ohi, niin vetää joku minua noitten vieraitten puoleen, koska heidän suoniensa veri on sukua armaani verelle…

Hän itse muistelee suurta järveä, jonka rannalla hän arvelee olevansa syntynyt, metsässä piilevää kylää, jonka nimeä hän ei enää muista, rantahietikkoa, jossa hän leikki auringossa toisten vuoristolaislasten kanssa…

Tahtoisit tunkeutua rakkaampasi menneisyyteen, tahtoisit nähdä hänen lapsenkasvonsa, hänen vartalonsa kehityksen iän karttuessa. Tahtoisitpa muistaa hyväilleesi häntä pikkutyttönä, nähneesi hänen kasvavan sylissäsi, hänen jakamatta hyväilyjään kenellekään, kenenkään häntä aikaisemmin omistamatta, koskematta, rakastamatta ja näkemättä.

Olet kateellinen hänen menneisyydelleen, kateellinen kaikesta, mitä muut ennen sinua ovat saaneet; kateellinen hänen sydämensä pienimmästäkin tunteesta, ja suunsa vähäisimmästäkin sanasta, jonka toiset ennen sinua ovat kuulleet. Nykyhetki ei riitä; haluaisit koko menneisyyden ja koko tulevaisuudenkin. Seisot siinä hänen kanssaan käsi kädessä; rinnat koskettavat toisiaan, huulet puristautuvat toisiinsa. Haluaisitte koskettaa toisianne joka paikasta yhtäaikaa vielä hienommilla aisteilla, haluaisitte olla vain yksi henkilö, sulautua toinen toiseenne…

— Aziyadé, sanoin, — kerro minulle pieni tarina lapsuudestasi, ja puhu Canlidjan vanhasta koulumestarista.

Aziyadé hymyilee ja hakee muististaan uutta tarinaa, kertoen sen sitten sekoittaen joukkoon tuoreita mietteitä ja omituisia asiasta poikkeamisia.

Mieleisimmät näistä tarinoista, missä hodja't (noidat) näyttelevät suurinta osaa; mieleisimpiä ovat kaikkein vanhimmat, ne, jotka ovat puoleksi piiloutuneet hänen muistiinsa, ollen vain puoleksi salaperäisiä muistoja hänen lapsuutensa ajoilta.

— Entä sinä, Loti! Jatka; mehän jouduimme siihen, kun olit kuudentoista vuotias…

Voi!… Kaiken mitä sanoin hänellä Tshengizin kielellä sen olin jo toisilla kielillä sanonut muille. Kaiken, mitä hän sanoi olivat toiset jo ennen sanoneet minulle! Nuo yhteydettömät sanat, suloisen mielettömät joita tuskin kuulee, toiset olivat toistaneet ne minulle ennen Aziyadéa!

Toisten naisten, joitten muisto on sydämessäni kuollut, viehätyksen vallassa, olen rakastanut muita maita, muita seutuja, muita paikkoja, ja kaikki on mennyttä!

Olin toisen kanssa uneksinut tuon loppumattoman rakkauden unelman: — Olimme vannoneet toisillemme, että sitten kuin olimme jumaloineet toisiamme maan päällä, sulauduttuamme toisiimme niin kauan kuin elämä suonissamme virtasi, menisimme vielä nukkumaan samaan hautaan; — sama maa saisi ottaa meidät omikseen, että tuhkamme sekautuisivat ikuisesti. Ja kaikki tuo on mennyt, pyhitty, lakaistu pois!… Olen vielä hyvin nuori, enkä enää muista sitä.

Jos iäisyys on, kenen kanssa jatkaisin elämääni? Pikku Aziyadén, vai jonkun toisenko kanssa?

Kuka osaisi tarkasti selittää, mikä näissä selittämättömissä hurmiotiloissa johtuu aisteista ja mikä sydämestä? Sielunko äärimmäinen ponnistus taivasta kohti, vai luonnon sokea voimako haluaa luoda ja elää uudestaan? Ainainen kysymys, jonka kaikki eläneet ovat itselleen asettaneet, vaikkakin sen kysyminen nyt vielä onkin haihattelua.

Uskomme melkein rakastaessamme aineettomaan, loputtomaan yhtymiseen. Mutta kuinka monta miljoonaa olentoa siihen onkaan uskonut niinä tuhansina vuosina, jolloin sukupolvet ovat vaihtuneet, kuinka monet ovat rakastaneet toisiaan nukkuen, toivon kirkastamina, luottaen kuoleman pettävään kangastukseen. Niin missähän me, Aziyadé-rukka, olemme kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Luultavasti maan kätkössä tuntemattomina möhkäleinä! Sadat peninkulmat luultavasti erottavat hautamme, — ja kukapa muistaisikaan, että olemme rakastaneet toisiamme?

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä. Tulee aika, jolloin me kumpikin olemme kadonneet synkkään yöhön, missä meistä ei mikään jatka elämää, jolloin kaikki häviää, hautakiveen piirrettyjä nimiämmekin myöten.

Nuoret circassilaistytöt tulevat yhä vuoriltaan Konstantinopolin haaremeihin. Muezzinin suruinen laulu soi aina talviaamujen hiljaisuudessa, — se vain ei enää herätä meitä! — — — — —

61.

Jo kauan olimme aikoneet matkustaa Angoraan, kissojen pääkaupunkiin.

Sain päälliköiltäni luvan lähteä (kymmenen päivän loman), sillä ehdolla, etten tekisi siellä sellaisia tyhmyyksiä, jotka saattaisivat vaatia lähetystön välitystä.

Retkikunta järjestäytyy Scutarissa pilvettömällä säällä. Dervishit, Riza-effendi, Mahmud-effendi ja useita stambulilaisia ystäviä on matkassa, onpa turkkilaisia naisiakin, palvelijoita ja suuri kasa tavaroita. Kirjava karavaani kulkee rivissä auringossa pitkällä kypressikäytävällä, joka vie Scutarin suurten hautausmaiden läpi. Paikan yllä lepää kuoleman majesteetti, kukkulalta on verraton näköala Stambuliin.

62.

Lumi hidastuttaa yhä enemmän kulkuamme sitä mukaa kuin loittonemme vuoristoon. Ennen kahta viikkoa on kissojen pääkaupunkia mahdoton saavuttaa.

Kuljettuamme kolme päivää päätän sanoa hyvästit matkatovereilleni.
Käännyn etelään Ahmetin ja kahden valitun hevosen kanssa, käydäkseni
Nikomediassa ja Nikeassa, kristillisen muinaisuuden molemmissa
kaupungeissa.

Tältä matkani ensi osalta vien muassani muiston varjoisasta villistä luonnosta, tuoreista lähteistä, syvistä, vihreiden tammien, kukkivien kuusamien ja alppiruusujen täyttämistä laaksoista, joitten yllä kaartuu kaunis talvinen taivas ja hieno lumivaippa.

Nukumme hana'issa, nimettömissä hökkeleissä.

Mudurlu majatalo on kaikista huomattavin. Nousemme vanhan savuttuneen _hana'_n toiseen kerrokseen, missä jo nukkuu sekaisin mustalaisia ja karhun tanssittajia. Ääretön huone on musta ja niin matala, että siellä täytyy kulkea pää kumarassa. Ruoka on tällaista: Suuri kattila, jossa nimettömiä ainaita ui paksussa liemessä. Se asetetaan permannolle ja kaikki istuvat ympärille. Sama ruokaliina, joka todella on monen metrin pituinen, kiertää ympäriinsä, ja kaikki käyttävät sitä.

Ahmet selittää, että hän mieluummin kuolee viluun kuin nukkuu tuon röttelön liassa. Tunnin kuluttua, väsymyksen uuvuttamina ja rampauttamina, lepäsimme jo, ja nukuimme hetken kuluttua syvästi.

Nousemme ennen päivän koittoa mennäksemme tuulen puhaltaessa peseytymään lähteen kirkkaalla vedellä.

63.

Seuraavana iltana, yön tullessa, saavumme Ismidtiin (Nikomediaan). Olimme passeitta ja meidät pidätettiin. Eräs pasha on kuitenkin siksi suopea, että laatii meille sellaiset mielikuvituksestaan, ja pitkien väittelyjen jälkeen pääsemme putkasta muualle nukkumaan. Hevosemme kuitenkin otetaan, ja ne saavat nukkua karjatarhassa.

Ismidt on suuri turkkilainen kaupunki, hyvin sivistynytkin, ja sijaitsee erittäin kauniin lahden rannalla. Sen basaarit ovat vilkkaita ja värikkäitä. Asukkaita on kielletty kävelemästä kahdeksan jälkeen illalla edes lyhtyäkään käyttämällä.

Muistan hyvin täällä vietetyn aamupäivän, ensimmäisen kevätaamun, jolloin aurinko jo paistoi kuumasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Perin kylläisinä hyvästä talonpoikaisateriasta, hyvin norjina ja voimakkaina ja paperit kunnossa alamme nousta Orkhandjiamin kukkulalle.

Me kiipeämme rikkaruohoisia, kapeita teitä, jyrkkiä kuin vuohipolut. Perhot liitelevät ja hyönteiset surisevat, linnut laulavat kevättä ja tuuli on lämmin. Vanhat, muodottomat ja rappeutuneet puumökit on koristettu kukilla ja kiehkuroilla. Haikaroita pesii kaikkialla katoilla niin kursailematta, että niiden pesät estävät monia talonomistajia avaamasta ikkunoitaan.

Orkhanin djiamilta liitää katse Ismidtin sinivetisen lahden yli Aasian hedelmällisille tasangoille, ja Brussan Olympolle, joka kohoittelee kaukana suurta kaunista keilaansa.

64.

Ismidtistä Taushandjiliin, Taushandjilista Karamussariin on toinen päivämatka, jolla sade yllättää meidät.

Karamussarista Nikeaan (Ismik) kuljemme hevosella synkässä vuoristossa, lumisateessa; talvi on palannut. Retki on vaarallinen, sillä eräs Ismael, seurassaan kolme hampaisiin saakka asestettua Zjeibek'iä, aikoi ryöstää meidät. Asia järjestyy mitä parhaiten, sillä kohtaamme odottamatta bashiboshukkeja, ja saavumme Nikeaan ainoastaan likaantuneina. Näytän varmasti Turkin alamaiselle kirjoitetun passini, jonka Osmidtin oli laatinut. Huolimatta vielä horjuvasta kielitaidostani uskoo virkamies lorujani ja pukuani, ja olen siis täydelleen epäämätön effendi.

Nikeassa on vanhoja kristityitä pyhättöjä ensimmäisiltä vuosisadoilta, Aya-Sophia (Pyhä Sofia), vanhimpien länsimaisten kirkkojemme vanhin sisar. Taas on meillä karhuntanssittajia huonetovereina.

Aioimme palata Brussan ja Mudanian kautta, mutta kun rahamme sattuivat loppumaan, palaamme Karamussariin, missä viimeiset piasterimme kuluvat aamiaiseen. Neuvottelemme, ja neuvottelun tulos on se, että annan paitani Ahmetille myytäväksi. Saadut rahat riittävät paluumatkaan ja nousemme laivaan kevyin sydämin ja kukkaroin.

Ilolla näemme taas Stambulin. Nuo muutamat päivät ovat muuttaneet luonnon ulkonäön. Uusia kukkia on noussut majani katolle. Koko poikue pieniä koiria, jotka äsken ovat syntyneet oveni edessä, alkaa inistä ja heiluttaa häntää; äiti ottaa meidät ilolla vastaan.

65.

Aziyadé saapui illalla kertoen kuinka huolestunut hän oli ollut, ja kuinka monesti hän oli pyytänyt puolestani:

Allah! Selamet versen Loti! (Allah! Suojele Lotia.)

Hän toi minulle pienessä kopassa jotakin painavaa, mikä tuoksui ruusuvedeltä, kuten kaikki hänen lahjansa. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, kun hän antoi minulle tuon pienen salaperäisen esineen, joka oli hyvästi kätketty hänen hameeseensa.

— Ota, Loti, sanoi hän. Bau benden sana edie. (Se on lahja sinulle.)

Se oli raskas takokultainen sormus, johon hänen nimensä oli kaiverrettu.

Jo kauan hän oli uneksinut saavansa antaa minulle sormuksen, jossa veisin kotimaahani hänen nimensä. Mutta pikku raukalla ei ollut rahaa. Hän eli kyllä varallisuudessa, suhteellisen ylellisyyden keskellä; hänen oli mahdollista tuoda minulle kirjailtuja silkkiesineitä, tyynyjä ja kaikenlaista, joita hän tarkastuksetta saattoi jaella, mutta hänelle annettiin vain pikku summia. Ne menivät kaikki hänen palvelijansa Eminehin vaikenemisen ostamiseen, ja hänen oli vaikea ostaa sormusta säästöillään.

Silloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti lähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin, ja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle omat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut, muutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.

Ja vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta sormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni…

66.

Oli säteilevä talviaamu, — talvi on lempeä Levantissa.

Aziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui Kultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed Fatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa alla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat mukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja kullalla koristeltu.

Ahmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän kaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.

Oli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat, jotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen Sarven tyyniin syvyyksiin. Joukko karabatak'eja, (mustia kuikkia) heitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja katosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.

Sattuma, taikka caiqdji'emme (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että kultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot kolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen toisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: "Koira, koiran poika, koiran pojanpoika!" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä valkeita hampaitaan mustasta suustaan.

Aziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.

Hän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.

— Neh sheytan haivan! (Mikä näppärä lintu), sanoi hän Kadidjalle.

67.

"Ken tietää, kun kaunis kesä loppuu, kumpi meistä enää on elossa?

"Olkaa iloisia, olkaa hilpeyttä täynnä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy.

"Kuulkaa satakielen laulua: jo lähestyy kevätkausi.

"Kevät on avannut ilon majan joka pensaaseen, mihin mantelipuu siroittaa hopeisia kukkiaan.

"Olkaa iloisia, olkaa hyvin hilpeitä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy."

(Vanhasta itämaisesta runosta.)

"… Vielä kevät! Mantelipuut kukkivat, ja näen kauhuissani, kuinka joka vuodenaika vie minut pitemmälle pimeyteen, jokainen kulunut vuosi lähemmäksi kuilun reunaa… Minne kuljen, oi Jumala?… Mitä sitten seuraa, ja kuka on luonani, kun synkkä malja on tyhjennettävä?

"On riemun ja huvin aika: — kevät on tullut.

"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa."