IV.

MANE, THEKEL, PHARES.

Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.

Lähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: Deerhound käskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat kaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin kolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin, johon olin vähällä päästä.

— Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja erinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin, hyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?

— En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka rupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään virallisesti kristityksi.

— Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan välttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille — jatkoi pasha — ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja sitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin hyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte jäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne mukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin. Se sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja palaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää anomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä uskoa, että vastaus on suotuisa.

— Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia ratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin vain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.

Pyysin kuitenkin, että saisin tunnin aikaa, ja läksin harkitsemaan asiaa.

Tunti tuntui minusta lyhyeltä; minuutit pakenivat kuin sekunnit ja ajatukseni tunkeilivat meluten.

Kävelin sattuman varassa vanhan muhamettilaisen kaupunginosan kaduilla, joka on Taximin kukkuloilla, Peran ja Funduklin välillä. Oli synkkä, raskas ja lämmin ilma. Vanhat talot vaihtelivat tummanharmaan, mustan- ja ruskeanpunaisen välisissä vivahduksissa. Kuivilla katukivillä kierteli turkkilaisnaisia pienet keltaiset tohvelit jaloissaan silmiä myöten verhottuina tulipunaisiin tai oranssinvärisiin huiveihin. Kolmensadan metrin korkeudesta vilahti joskus silmissä valkea seralji ja sen mustat kypressipuutarhat, Scutari ja Bosporo, puoleksi sinertäviin usviin verhottuina.

Maansa jättäminen, nimestään luopuminen on sentään vakavampaa kuin luulisi, kun on kysymyksessä kiireellinen todellisuus, ja kun täytyy tunnin kuluessa ratkaista kysymys ainiaaksi. Rakastaisinkohan vielä Stambulia, kun olisin kytketty siihen koko iäkseni? Englannin, britanialaisen elämän yksitoikkoisen kulun vaivalloiset ystävät, kiittämättömät, ne jätän kaikki ikävättä ja omantunnon tuskitta. Liityn tähän maahan äärimmäisen käännekohdan hetkellä; keväällä sota ratkaisee sen ja minun kohtaloni. Minusta tulee yuzbashi Arif. Saan tästäkin varmaan yhtä usein lomaa kuin Hänen Majesteettinsa laivastostakin silloin kun haluan käydä katsomassa rakkaitani, istumassa lieden ääressä Brightburyssä vanhojen lehmusten alla.

Niin, miksikä ei. Minusta tulee Yuzbashi, oikea turkkilainen, ja saan olla hänen luonaan.

Ja ajattelin tällä huumauksen hetkellä, kuinka kerran palaan Eyoubiin, yuzbashina, ilmoittamaan Aziyadélle, etten menekään pois.

Tunnin kuluttua olin tehnyt epäämättömän päätöksen: lähteminen ja hänen hylkäämisensä raateli sydäntäni. Pyrin uudelleen pashan puheille antaakseni hänelle juhlallisesti myöntävän vastauksen, joka sitoisi minut iäksi Turkkiin, ja pyytääkseni häntä jo tänä iltana esittämään anomukseni sulttaanille.

Kun seisoin pashan edessä tunsin vapisevani, ja pilvi kulki silmieni ohitse:

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta en suostu. Pyydän vain, että ystävällisesti muistatte minua. Kun tulen Englantiin, kirjoitan ehkä teille…

Siispä täytyy todella ajatella lähtemistä.

Ovelta ovelle kiiruhtaen toimitin samana iltana käynnit Perassa, jättäen kaikille, muusta huolehtimatta, p.p.c. kortteja.

Ahmet seurasi kolmen askeleen päässä juhlapuvussa kantaen päällystakkiani:

— Ah! sanoi hän. Nyt jätät meidät, Loti, ja käyt jäähyväisillä. Olen arvannut sen. No, jos on totta, että rakastat meitä, ja että se on sinusta ikävää, jos on totta, että toisten sovinnaisuudet eivät liikuta sinua, niin jätä ne, jätä musta pukusi, joka on ruma ja tuo hattu, joka on hullunkurinen. Tule pian Stambuliin luoksemme, ja anna noiden ihmisten olla.

Useat jäähyväiskäyntini jäivät tekemättä tämän Ahmetin puheen johdosta.

Stambulissa maalisk. 20 p:nä 1877.

Viimeinen kävelyretki Samuelin kanssa. Hetkemme on laskettu. Armoton aika riistää viimeiset tunnit, joitten kuluttua me iäksi eroamme! — Talviset, harmaat ja kylmät tunnit, maaliskuun vihureissa.

Oli sovittu, että hän lähtisi kotiseudulleen ennen minun Englannin matkaani. Hän oli viimeisenä suosionosoituksena pyytänyt päästä ajelulle avonaisissa vaunuissa kanssani laivan lähtövihellykseen saakka.

Tuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa piti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta sairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa ja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä erotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää tuonne kauas rauhallisen kattoni alle.

— Arabahdji kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel on kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa ovat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin kaupunginosat vilisevät ohi, — laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa ruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset moskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat muistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat raunioiksi, kuten Islamikin.

Stambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa.
Muezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.

Rakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten lapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään häntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi minua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.

Pikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa hänelle: "Ylihuomenna lähden."

Palasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla punaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona kuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla polttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.

Ahmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia ponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja katseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät kuolemanhiljaisina.

Kello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun, joka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan ateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet meidät pennittömiksi.)

Tavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä huvitti oma köyhyytemmekin — kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua, turkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan laatikon pohjalta.

Aziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi koskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja meitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.

— Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän… Tämähän on viimeinen kerta?

Ja kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.

— Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en tiedä…

Ahmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän vanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään…

Seuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä rakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen muistoja.

Kaksi hamal'ia, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä odottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät päivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.

— Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun vanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.

Ja käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet saavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.

Aziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin; se oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä. Ne esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi kadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet, joilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki näytti taas surulliselta ja kurjalta.

Aziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä millä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä, vaan purskahti itkuun.

Hän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa: tehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.

— Tänään, Loti, et saa sanoa ei mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä kaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä kaiken.

Palatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani tavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.

Äsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen piiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä. Kaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka oli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin sakia, mastikia ja kahvia.

Talon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud katselivat ällistyneinä tuota menoa.

Soitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä erään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa turkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten säestäessä.

Aziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta nähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin alkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä kaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei Ahmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi hän ollut tuhon oma.

Erääseen nurkkaan vaipuneena Ahmet antoi alistuvasti kaiken tapahtua. Se oli hullunkurista ja sydäntäsärkevää. Minun teki mieleni nauraa, mutta hänen katseensa pisti sieluuni. Pienille tyttöraukoille, jotka kasvavat isättä ja äidittä haaremin varjossa, tulee antaa anteeksi heidän sopimattomat päähänpistonsa, ja heidän toimiaan ei saa arvostella kristityitä naisia hallitsevien lakien mukaan.

Hän kiersi kuin hurja posetiivin kampia ja sai tuosta suuresta kojeesta merkillisiä sointuja.

Turkkilaista musiikkia on sanottu repivän riemun kohtauksiksi, ja tänä iltana käsitin mainiosti tuon perin paradoximaisen määritelmän.

Pian hän kuitenkin, työnsä peloittamana, omaa synnyttämäänsä melua säikkyen ja häpeissään ollessaan hunnutta kaikkien noiden miesten katseltavana, istuutui leveälle divanille, ainoalle majaan jääneelle huonekalulle, ja käskettyään posetiivin omistajan jatkaa työtä, pyysi hän, että hänellekin annettaisiin kahvia ja tupakkaa.

Seuraten maan tapaa oli Aziyadélle tuotu mustaa kahvia kuparijalkaisessa sinisessä porsliinikupissa, joka oli jokseenkin puolen munan kokoinen.

Hän näytti tyynemmältä ja katseli minua hymyillen. Hänen kirkkaat surulliset silmänsä pyysivät minulta anteeksi tätä väenpaljoutta ja melua. Kuin lapsi, joka tuntee tehneensä tyhmyyksiä, ja joka tietää, että sitä hellitään, pyysi hän armoa silmillään, joissa oli enemmän viehätystä ja vakuutusta kuin kaikissa inhimillisissä sanoissa.

Hän oli täksi illaksi valinnut puvun, joka teki hänet oudon kauniiksi. Hänen pukunsa itämainen rikkaus oli nyt vastakohtana asunnollemme, joka oli tullut synkäksi ja kurjaksi. Hänellä oli pitkäliepeinen takki, jonka mallin turkkilaiset naiset nyt ovat kadottaneet, violetti silkkinen takki, johon oli siroiteltu kultaisia ruusuja. Keltasilkkiset housut laskeutuivat hänen nilkkoihinsa saakka, hänen pienille jaloilleen, joissa oli kullatut tohvelit. Hänen Brussan harsosta tehdystä, hopeakuteisesta paidastaan näkyivät hänen pyöreät käsivartensa, joitten iho oli kiilloton ja ruskea, ruusuvedellä voideltu. Hänen ruskeat hiuksensa oli jaettu kahdeksaan palmikkoon, jotka olivat niin paksut, että kaksi niistä olisi tehnyt parisilaisen muotinuken onnelliseksi; ne putosivat divaanille hänen viereensä päistä keltaisilla, kultakuituisilla nauhoilla sidottuina, armenialaisnaisten tapaan. Joukko muita hentoja, lyhyitä ja taipumattomia hiuksia kuulsi kultaisena sädekehänä hänen lämminväristen kalpeitten poskiensa ympärillä. Ruskeammat vivahdukset ympäröivät hänen silmäluomiaan, ja hänen tavallisesti hyvin lähellä toisiaan olevat kulmakarvansa yhtyivät tänään ilmaisten syvää tuskaa.

Hän piti päätään kumarassa, ja hänen ripsiensä alla saattoi vain arvata suurten, maahan katsovien merensinisten silmien piilevän. Hänen hampaansa olivat yhteen puristautuneet, ja hänen punaiset huulensa aukenivat vain joskus hänelle ominaisesta hermoväristyksestä. Tuo liike, joka olisi rumentanut toisen naisen, teki hänet vain kauniimmaksi. Se ilmaisi hänen miettivän tai surevan, ja paljasti kaksi riviä pienien valkeitten helmien kaltaisia hampaita. Olisit myynyt sielusi saadaksesi suudella noita valkeita helmiä ja punaisten huulten värinää ja ikeniä, jotka olivat kuin kypsän kirsikan sisällys.

Ihailin armastani, tutkin nyt viimeisellä hetkellä hänen rakkaita piirteitään painaakseni ne sieluuni. Soiton repivä melu, piippujen ryydin tuoksu huumasivat vähitellen, tuoden tuon kevyen itämaisen huumauksen, joka on menneisyyden häviö ja elämän synkkien hetkien unhotus.

Ja sieluuni tuli mieletön unelma: unohtaa kaikki ja jäädä hänen luokseen aina pettymyksen, kuoleman kelmeään hetkeen saakka…

Melun keskeltä kuului porsliinin hiljainen ritinä: Aziyadé oli pysynyt liikkumattomana, mutta hän oli rikkonut kuppinsa käden kouristuessa, ja palaset putosivat maahan.

Vahinko ei ollut suuri. Liattuaan ilkeästi hänen kätensä oli paksu kahvi juossut permannolle, ja kaikki tapahtui kenenkään sitä muka näkemättä.

Kuitenkin suureni täplä permannolla ja hänen suljetusta kädestään tippui yhä tummaa nestettä, ensin pisaroina, sitten mustina ohuina suihkuina. Lamppu valaisi surkeasti huonetta. Lähestyin katsellakseni. Hänen vieressään oli verilammikko. Särkynyt porsliini oli pahasti repinyt hänen kättään, ja luu vain oli pysähdyttänyt sen syvemmälle tunkeutumisen.

Armaani veri vuoti puoli tuntia eikä keksitty keinoa sen pysähdyttämiseksi.

Sitä kannettiin pois punertavissa vadeissa; hänen kättään pidettiin kylmässä vedessä ja haavan reunoja puristeltiin yhteen. Ei mikään pysähdyttänyt verta, ja kalpeana kuin kuollut oli Aziyadé vaipunut maahan sulkien silmänsä.

Ahmet oli juossut herättämään erään lähellä asuvan, noidan näköisen vanhan akan, joka vihdoin pysähdytti veren juoksun tuhkalla ja yrteillä.

Neuvottuaan pitämään kättä koko yön pystyssä vanhus katosi, pyydettyään kolmekymmentä piasteria palkkioksi ja tehtyään joitakin omituisia temppuja.

Sitten täytyi lähettää kaikki väki pois ja saada sairas makuulle. Hän oli kylmä kuin marmoripatsas ja aivan tajuton.

Seuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.

Tunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta. Haavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja niin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota kuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden päättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni, aivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.

Kuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta. Huonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään, herättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat ulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten Ranskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai valitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.

Hänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen, että se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota hän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua hänen luotaan palaamatta.

— Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta leikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän minun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.

— Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?

10.

Hiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin yhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin hänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista muotoa.

— Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En olisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on toisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että saisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen, eläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.

Sitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin hänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja rauhallista unta.

11.

Maalisk. 23 p:nä.

Menin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin
Aziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.

Kaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on kiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.

Tieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon stambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen ja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen olonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja se hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut yleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama takuu oli hänen turvansa.

— Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme nähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai taikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka olette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?

Hassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin halunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä kerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan. Turkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa vieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa ja tuntemattomana.

Ilmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa toisillemme.

Aziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää olleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi selvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo sanoa:

"Kun palaat…"

— En tiedä, Loti, arveli hän, palaatko sinä. — Allah yksin tietää sen! Toistan joka päivä. Allah, salamet versen Loti! (Allah, suojele Lotia) ja Allah tekee sitten tahtonsa mukaan. Kuitenkin, hän jatkoi toimessaan — kuinka saatan odottaa vuoden, Loti? Kuinka se olisi mahdollista, kun en osaa enää olla päivää, en tuntiakaan sinutta. Et tiedä, että niinä päivinä, kun olet vartiossa, kävelen Taximin kukkulalla, tai menen viemisille äitini Behidjén luo, koska sieltä; näkee Deerhound'in kaukaa. Näethän, Loti, että se on mahdotonta, ja palatessasi Aziyadé on kuollut…

12.

Ahmet saa tehtäväkseen toimittaa minulle Aziyadé'n kirjeet ja antaa minun kirjeeni hänelle Kadidjan välityksellä, ja niin tarvitsen joukon hänen osoitteellaan varustettuja kirjekuoria.

Nyt ei Ahmet osaa ollenkaan kirjoittaa, ei hän eikä kukaan hänen perheestään. Aziyadé kirjoittaa liian huonosti postia kiusatakseen, ja niinpä istumme kolmisin yleisen kirjurin teltan alla teettämässä itämaisia osoitteita.

Ahmetin osoite on perin monimutkainen, sillä sitä on viisi riviä.

"Ahmetille, Ibrahamin pojalle, Arabahdjilar-Malessiin vievän syrjäkadun varrella moskeijan luona. Kolmas talo tutundji'n jälkeen, vanhan lääkkeitä myyvän armenialaisnaisen vieressä, dervishin asuntoa vastapäätä".

Aziyadé teettää kolme samanlaista kuorta, jotka maksaa omalla rahallaan, — kahdeksan valkoista piasteria. Sen jälkeen on minun pakko luvata käyttää niitä.

Hän piilottaa yahmak'insa alle kyyneleiset silmänsä; tuo lupaus ei anna hänelle varmuutta. Ja kuinka saattaisi muutoin otaksuakaan, että niin kaukaa lähtenyt paperi saattaisi milloinkaan saapua hänelle? Ja sitten hän tietää, että paljon sitä ennen "Aziyadé on ainaiseksi unohdettu".

13.

Illalla sousimme Kultaisella Sarvella. Milloinkaan emme olleet kuljeksineet Stambulissa yhdessä niin paljon keskellä päivää. Aziyadé ei näyttänyt varovan mitään, sillä hän käyttäytyi kuin kaikki olisi mennyttä häneltä, kuin maailma olisi hänestä yhdentekevä.

Olimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko painui myrskypilvien taa.

Euroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa oli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka Afrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.

— Katso, sanoin Aziyadélle, — katso, tuollainen oli taivas, jonka joka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen kanssa!

Vastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin reunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli häikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.

Kultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme kylmästä jähmettyä.

Aziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä tuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan sieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan tuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä olisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut niitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime hetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen:

"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan minut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua? Puhuitko totta luvatessasi palata."

Kun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen verhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja taustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.

14.

Vielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle torille, jota huomenna en enää näe.

Halusimme vielä kerran yhdessä katsella asuntoamme.

Sisäänkäytävään on kuormattu laatikoita ja kääröjä, ja on jo pimeä. Ahmet keksii nurkasta vanhan lyhdyn, jonka valo surullisena liitelee tyhjässä huoneessamme. Minulle tuli kiire lähtö, tartuin Aziyadén käteen ja vein hänet ulos.

Taivas oli yhä oudon musta uhaten rankkasateella. Talot ja tornit, niin mustia kuin ne olivatkin, kuvastuivat kuitenkin kirkkaampina taivasta vasten. Katu oli autio ja sitä lakaisivat myrskynpuuskat, jotka saivat kaiken vapisemaan. Pari turkkilaisnaista oli kyyristynyt porttiholviin ja he katselivat meitä uteliaasti. Käänsin päätäni nähdäkseni vielä kerran tuon asunnon, jonne en enää palaisi, heittääkseni viime silmäyksen tuohon maankolkkaan, missä olin kohdannut hiukan onnea.

15.

Kuljemme moskeijan pienen aukean yli noustaksemme taas venheeseen.
Kanootti viepi meidät Azarkapu'un, josta kuljemme Galatan, Tophanen ja
Funduklin kautta Deerhound'iin.

Aziyadé tahtoi tulla saattamaan minua. Hän lupasi olla järkevä ja onkin tällä viimeisellä hetkellä odottamattoman tyyni.

Kuljemme koko Galatan melun läpi. Meitä ei oltu milloinkaan nähty kiertelevän yhdessä näissä eurooppalaisissa kaupunginosissa. Heidän "rouvansa" on ovellaan ohikulkuamme katselemassa. Tuon nuoren, hunnutetun naisen läsnäolo antaa hänelle avaimen arvoitukseen, jonka ratkaisua hän oli kauan hakenut.

Kuljemme Tophanen läpi kadotaksemme Sali-Bazarin yksinäisten korttelien leveille kaduille, jotka kulkevat suurten haaremien vieritse.

Lopuksi on edessämme Fundukli, jossa meidän on sanottava toisillemme hyvästit.

Siellä seisovat Ahmetin tilaamat ajoneuvot, joitten pitäisi viedä
Aziyadé kotiin.

Fundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan Stambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha kultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät komerot ympäröivät.

Myrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien kaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.

Deerhound'illa lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy palata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se irroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt on surullisten jäähyväisten armoton hetki.

Suutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa… muuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.

Venhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan; lähden, ja he katoavat näkyvistä.

Hiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois armastani!… Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan kumina.

Kaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen vannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen sitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja Aziyadé ei enää voi olla minun.

Minuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa armas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä rakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman hetkellä…

16.

Maaliskuun 24 p:nä.

Eräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin taloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.

— Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.

— En tiedä, vastaa Ahmet.

Märkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen, joka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.

Ja nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.

Koko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä viimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen muistonkin mielestäni.

17.

Kun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle, että aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli puhalsi Marmaranmereltä.

— Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin kuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä. Mutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!

Jätin eurooppalaiset vaatteeni heidän "rouvansa" luo, ja Arif-effendi astui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha kädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen ainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen rinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi järjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan surullisena.

18.

Pistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa, poltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa, tapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan, jossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian haihtuu.

Tuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. — Minua oli pidetty kadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.

Tänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan uusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; "Ihmeitten pihan" joukkiota melkein.

Ahmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin: kaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.

Suostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei mitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.

Tänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.

Minulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen joka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo läsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.

Pitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa valossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille ripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä lähtee kimeitä ääniä, ja repivä riemu kaikuu hurjana ilmoille.

Tunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli parhaimmillaan.

Hämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät mieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä. Tanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään. Yksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien syvistä haavoista vuosi lattialle verta.

Näyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.

Olin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun näin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän lupauksistaan.

Nousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai meidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.

— Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.

— Laivalle, vastasin. — En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten olet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.

Ja menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta
Galataan saakka.

— Loti, huusi Ahmet, — suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!

Ja hän alkoi itkien rukoilla minua.

En minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän tarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.

Silloin hän tahtoi pysäyttää minut vertavuotavilla käsillään ja tarttui minuun toivottomasti. Työnsin hänet tylysti pois ja heitin hänet halkopinoa vasten, joka luhistui jyristen. Ohikulkevat bashiboshukit pitivät meitä pahantekijöinä ja lähestyivät lyhtyineen.

Olimme veden ääressä, yksinäisessä paikassa etukaupungissa, kaukana
Stambulin muureista, ja Ahmetin veriset kädet pilasivat asian.

— Tämä ei ole mitään, sanoin; mies on ryypännyt ja vien hänet kotiin.

Tartuin Ahmetin käteen ja vein hänet sisarensa Eriknaz'in luo, joka sidottuaan hänen kätensä, torui häntä aikalailla ja lähetti nukkumaan.

19.

Maaliskuun 26 p:nä.

Vielä päivä, lähtömme viimeinen lykkäys.

Vielä päivä, vielä kerran pukeudun heidän "rouvansa" luona ja olen taas
Stambulissa.

On myrsky ja pimeä, tuuli on lämmin ja lauha. Poltamme kahden tunnin nargilhen Sulttani Selimin kadun maurilaisten kaarien alla. — Vuosien syömät valkoiset patsaat vaihtelevat hautakappelien ja hautarivien kanssa. Kukista punertavat puitten oksat pistävät harmaitten muurien yli, mehuisia ruohoja kasvaa kaikkialla ja kiipeilee iloisesti vanhaa pyhää marmoria pitkin.

Rakastan tätä seutua, ja kaikki yksityiskohdat viehättävät minua, rakastan sitä senvuoksi, että se on Aziyadén maata, jonka hän on elähdyttänyt läsnäolollaan, — hän, joka on vielä tuossa aivan lähellä, ja jota en kuitenkaan enää saa nähdä.

Laskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota, penkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä on suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat poltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.

Taivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä paikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se on lopussa, koska minun on lähdettävä.

Katselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka häviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman askeleen saan nähdä hänen kotinsa.

Ahmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua huolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.

Mutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.

— Voi, sanoi Ahmet, — sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut hyvästit; jätä hänet nyt!

Ahmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin selvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki yritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.

— Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa, minne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon kanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet siellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää hänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta jos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.

Ahmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina, jolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.

Annoin hänen olla ja astuin porttia kohti.

Nojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti kuolleen kaupungin kadulta.

Ei yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien välissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran kuivanutta luurankoa.

Kaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot kätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät _shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana oli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat maalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu ja suljettu.

Länsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden sisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat ihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.

Katse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi aukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka sulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.

Tuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto. Oven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä laudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta, esittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike ilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää, katseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.

Takanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä kadulla on kaikki jo hämärää.

Piiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni lyö kiivaasti.

Ajattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni Salonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä olen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle, pelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet…

20.

Kun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan äärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit. Iltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle ja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän luokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies taivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman valkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa oli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.

Hän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena taivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:

— Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!

Ja me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka näki Allahin.

21.

Mutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille. Silloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta näystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen yksinkertaisimmasta ilmauksestakin.

— Hän valehtelee, sanoi Ahmet; — kukapa ihminen olisi milloinkaan nähnyt Allahia?

— Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta
Allah ei näyttäydykään uskottomille.

— Hän on hullu, tuumivat dervishit.

Ahmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran puolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi meidät puoleksi eksyksistä.

22.

Aterioimme Sulttaani Selimin kadun holvien alla. On jo myöhäistä
Stambulin ajaksi; turkkilaiset menevät maata auringon mukana.

Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet puhtaalla taivaalla, kuu valaisee leveätä autiota katua, arabialaisia kaaria ja vanhoja hautoja. Siellä täällä joku vielä avoinna oleva turkkilainen kahvila heittää harmaalle kadulle punaista valoa, kulkijoita on harvassa ja he kiertelevät lyhdyt käsissä. Siellä täällä palaa surkeita lamppuja hautakappeleissa. Näen viimeistä kertaa nuo tutut kuvat; huomenna olen tähän aikaan kaukana näiltä seuduilta.

— Mennään Un-Kapanille saakka, virkkaa Ahmet, jolla tänä iltana vielä on lupa järjestää olomme. — Otamme hevosen Balataan saakka, venheen Pri-Pashaan, ja menemme Eriknazin luo yöksi; hän odottaa meitä.

Eksymme Un-Kapaniin mennessämme, ja koirat haukkuvat lyhtyjämme. Tunnemme kuitenkin hyvin Stambulimme, mutta oikeat turkkilaisetkin eksyvät usein öisin näissä sokkeloissa. Kukaan ei ilmoita meille tietä, aina vain noita samoja pikku katuja, jotka nousevat, laskevat ja kiertävät järjellisettä syyttä kuin labyrintin käytävät.

Un-Kapanissa, Phanariin tullessamme odottaa meitä kaksi hevosta.

Edellämme kulkee juoksija, joka kahden metrin korkeudella kantaa lyhtyä, ja lähdemme liikkeelle kuin tuuli.

Synkkä loppumaton Phanar nukkuu; kaikki on hiljaista. Auringon säteet epäröivät keskellä päivääkin laskeutua näille kaduille, ja kahden hevosen on vaikea kulkea rinnatusten. Toisella puolella on Stambulin muuri, toisella vanhoja raudalla reunustettuja taloja, iäkkäämpiä kuin itse Islam. Ne laajenevat ylöspäin ja ulkonevat holviksi kostean kujan yläpuolelle. Täytyy kumartaa päänsä hevosella kulkiessa noiden bysanttilaisten talojen parvekkeiden alitse, jotka ojentelevat syvässä pimeydessä kivisiä käsivarsiaan.

Tätä tietä kuljimme joka ilta Eyoubin taloon päästäksemme. Balataan saavuttuamme olemme aivan lähellä, mutta sitä ei enää ole…

Herätämme soutajan, joka vie meidät venheellä toiselle rannalle. Siellä on maaseutu ja suuret kypressit kohoavat plataanien keskeltä. Alamme lyhdyt kädessä laskeutua Eriknazin talolle vieviä polkuja.

23.

Eriknaz-hanum on miellyttävä ja ylhäisen ruma, valkea kuin vaha, silmät ja kulmakarvat mustat kuin korpin siipi. Hän ottaa meidät vastaan hunnutta kuin eurooppalainen nainen.

Kaikki hänen majassaan henkii järjestystä, varakkuutta ja mitä tarkinta puhtautta. Hänen ystävänsä Murrah ja Fenzilé, jotka valvovat hänen kanssaan, pakenevat tullessamme peittäen kasvonsa. He olivat juuri ompelemassa kultahelyjä pieniin punaisiin tohveleihin, joiden kärjet ovat torvimaisesti käännetyt.

Ystävättäreni Alemshah, Eriknazin tytär, ottaa tavallisen paikkansa sylissäni ja nukkuu siihen. Hän on sievä kolmivuotias olento, jolla on suuret mustat silmät, ja puhdas kuin nukke.

Kahvin ja tupakan jälkeen meille tuodaan kaksi valkoista patjaa, kaksi valkoista yatag'ia, kaksi valkoista jalkapeitettä, kaikki kuin lunta. Eriknaz ja Alemshah poistuvat toivottaen meille hyvää yötä, ja nukumme kumpikin syvään uneen.

Kirkas aurinko herättää meidät aikaisin, ja melkein nelinkontin kiipeemme alas Kultaiselle Sarvelle vieviä polkuja. Siellä odottaa meitä aikainen venhe.

Pri-pashan mustat majat, jotka on koottu kukkulalle pyramiidin muotoon, kylpevät punertavassa valossa, kaikki ruudut säteilevät. Eriknaz ja Alemshah katselevat kaukaa lähtöämme, seisoen punaisiin puettuina majansa katolla.

Tuossa jää Eyoub, tuossa Suleimanin kahvila, moskeijan pikku aukea ja Arif-effendin talo aamun täydessä valossa. Vesillä ei ole ketään; kaikki on vielä suljettua, unen vallassa.

Asuntoni, jonka usein olen nähnyt synkkänä ja suruisena, lumessa ja pohjoisen puhaltaessa, jättää minulle viimeiseksi kuvaksi auringon loisteen.

Tuo viimeinen auringonnousu on tavattoman komea. Pitkin Kultaista Sarvea, Eyoubista seraljiin saakka, piirtyvät kuvat ja minareetit kirkasta, keltaiseen tai punaiseen vivahtavaa taivasta vasten. Kullatut kanootit alkavat liikkua sadottain, täynnä kirjavia kulkijoita ja hunnutettuja naisia.

Tunnin kuluttua olemme laivassa. Siellä on kaikki mullin mallin ja nyt on lähtö tosiaankin edessä.

Se on määrätty keskipäiväksi.

24.

— Tule, Loti, sanoo Ahmet, mennään vielä Stambuliin polttamaan piippu yhdessä viimeisen kerran…

Kuljemme juosten Sali-Bazarin, Tophanen ja Galatan läpi. Olemme
Stambulin sillalla.

Ihmiset tunkeilevat auringon polttavassa paahteessa. Nyt on kevät, oikea kevät, joka saapuu lähtiessäni. Keskipäivän kirkas valo valautuu tuolle muuri-, kupu- ja minareettikasalle, joka seppelöi Stambulin kukkuloita. Se levittäytyy kirjavan, sateenkaareen näkyvimpiin väreihin puetun joukon ylle.

Venheet saapuvat ja lähtevät, täynnä kirjavaa joukkoa. Kiertelevät kauppiaat kirkuvat täyttä kurkkua, tuuppien kansaa.

Tunnemme kaikki nuo venheet, jotka ovat kuljetelleet meitä kaikkiin paikkoihin Bosporan varrella, tunnemme Stambulin sillalla kaikki puodit, kaikki kulkijat, kaikki kerjäläisetkin, tuon täydellisen kokoelman raajarikkoja, sokeita, kädettömiä, ristihuulisia ja jalattomia. Koko turkkilainen kurjalisto on tänään liikkeellä. Jaan almuja kaikille ja saan koko messun kiitoksia ja siunauksia.

Pysähdymme Stambulissa Jenidjami'n aukealle torille, moskeijan eteen. Viimeistä kertaa nautin Turkissa olostani istuen ystäväni Ahmetin vieressä, poltellen nargilheta tämän itämaisen koreuden keskellä.

Tänään on oikea kevään juhla, pukujen ja värien näyttely. Kaikki ovat ulkona plataanien alla istumassa, marmorilähteen ympärillä, viiniköynnösmajoissa, jotka pian peittyvät hentoihin lehtiin. Parturit ovat tuoneet tuolinsa ulos ja puuhaavat taivasalla. Kunnon turkkilaiset ajeluttavat toimessaan päänsä jättäen keskelle tupsun, mistä Muhamed tulee nykäisemään heidät paratiisiin.

… Kuka veisi minut johonkin paratiisiin, jonnekin muualle kuin tähän vanhaan maailmaan, joka väsyttää ja ikävystyttää minua, jonnekin, missä mikään ei muutu, jonnekin, missä en aina ole erossa siitä, mitä rakastan tai olen rakastanut?

Jospa joku voisi antaa minulle edes muhamettilaisen uskon, niin menisin itkien ilosta suutelemaan profeetan vihreätä lippua!

— Tyhmiä ajatuksia päälaelle jätetyn rotanhännän vuoksi…

25.

— Loti, sanoi Ahmet, selitäpä minulle hiukan matkaa, jolle aiot lähteä.

— Ahmet, vastasin, — kun olen kulkenut Marmaranmeren, Ak-Deniz'in (vanhan meren) yli, kuten te sitä nimitätte, purjehdin vielä suuremman kautta saapuakseni Kreikan maahan, sitten vielä suuremman italialaisten, sinun "rouvasi" maahan tullakseni, ja sitten vielä avaramman Espanjan kärkeen päätyäkseni. Jos edes jäisin tälle siniselle merelle, Välimerelle, en olisi kovin kaukana teistä; siellähän vielä kaartuu teidän taivaanne ja Levantin laivat toisivat minulle usein uutisia Turkista. Mutta sitten joudun toiselle merelle, niin äärettömälle, ettei sinulla ole käsitystäkään moisista aavoista. Siellä täytyy minun purjehtia monta päivää pohjan tähteä kohti saapuakseni kotimaahani, jossa useammin näemme sadetta kuin kaunista ilmaa, pilviä useammin kuin aurinkoa.

Siellä olen hyvin kaukana teistä, ja tuo seutu ei ollenkaan muistuta sinun maatasi. Kaikki siellä on kalpeampaa ja kaikki värit himmeämpiä, kuten täällä sumuisina päivinä, vaikkakin vielä valottomampaa.

Maa on niin tasaista, ettet milloinkaan ole moista nähnyt, jollet ehkä pyhiinvaellusretkillä Mekkaan, jossa jokaisen kunnon muhamettilaisen tulee käydä profetan haudalla. Hiekan sijasta siellä on kuitenkin vihreätä ruohoa ja suuria muokattuja peltoja. Talot ovat neliskulmaisia ja aivan samanlaisia. Ikkunasta näet vain naapurin seinän, ja joskus tuo tasaisuus aivan kuin tukehduttaa, tahtoisit nousta ylemmäksi jotakin nähdäksesi.

Siellä ei myöskään ole, kuten Turkissa, katolle vieviä portaita, ja kun kerran läksin kävelemään talomme katolle, pidettiin minua omituisena henkilönä.

Kaikki ihmiset on puettu samalla tavalla harmaihin takkeihin, hatut tai lakit päässä, ja se on hullumpaa kuin Perassa. Kaikki on arvattu, järjestetty, numeroitu. Kaikesta on lait, kaikkea varten säännöt, niin että halvimmallakin lurjuksella, hattukauppiaalla tai parturin sällillä on samat elämisen oikeudet kuin älykkäillä etevillä miehillä, sellaisilla kuin sinä ja minä.

Lopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan siitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella maani poliisien kanssa!

Ahmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen ja jäi hetkeksi miettimään:

— Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?

— Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni Ibrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän lausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se on Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki, ja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.

Hänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes pientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla. Aziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei enää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!

Niin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen ajatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei maailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!…

26.

Muezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy lähteä.

Galatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän "rouvaansa".
Tekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.

Ahmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja lähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse…

27.

Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.

Maaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli on terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan usvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?

Stambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat kadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä vain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta. Haluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.

Päässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön kohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.

Jos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä. — Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi itkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni hyvästit.

Jumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä, hellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka kuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin, aistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille vanhuuden ja kuoleman.

Tämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni.
Kärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä.
Suutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.

Nyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan, synkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana, kyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.

Ahmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet näkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä Samuel tai hän odottivat minua joka ilta.

Hänkin arvelee, etten palaa.

Ahmet, ystävä parka, hänestäkin pidin paljon; hänen ystävyytensä oli hyvää ja suloista.

Itämaat ovat jääneet, unelma on lopussa. Isänmaa on edessämme. Rauhallisessa, pienessä Brightburyssä odottaa onni minua. Minäkin rakastan kaikkia siellä kotona, mutta surullinen on minua vartoava kotiliesi.

Näen tuon armaan pesän, missä olen lapsuuteni viettänyt, vanhat seinät ja köynnökset, Yorkshiren harmaan taivaan, vanhat katot, sammaleen ja lehmukset, nuo entisyyden onnen ensimmäisten unelmien todistajat, onnen, jota mikään maailmassa ei palauta minulle.

Olen jo monesti palannut kotilieden ääreen sydän kiusattuna ja revittynä; olen tuonut sinne monta intohimoa, monta toivetta, mutta aina särkyneitä. Se on täynnä pistäviä muistoja, sen siunattu rauha ei enää vaikuta terveellisesti minuun. Nyt tukahtuisin siellä kuin kasvi auringotta…

Aasian tytär — 14

28.

Lotin sisar kirjoittaa.

Brightburyssä huhtikuussa 1877.

Rakas veli! Minäkin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi kotimaahan. Suokoon Hän, johon luotan, että voit siellä hyvin, ja että hellyytemme lieventäisi tuskiasi! Minusta tuntuu, ettemme siinä suhteessa jätä mitään tekemättä, iloitsemme syvästi tulostasi.

Arvelen usein, että kun sinua rakastetaan, sinua hellitään niin paljon, että kun olet niin monen sydämen alttiuden ja ajatusten esine, sinulla ei ole mitään syytä pitää elämääsi kirottuna, itseäsi osattomana maailmassa. Olen kirjoittanut sinulle Konstantinopoliin pitkän kirjeen, jota et luultavasti milloinkaan saa. Kerroin, että otan osaa suruihisi, tuskiisikin. Niin, olenpa usein vuodattanut kyyneleitä Aziyadén kohtaloa ajatellessani.

Ajattelen, rakas veli, ettei ole täysin sinun syysi, jos noin jätät kaikkialle osan olemassaoloasi. Elämästäsi on jo aika lailla kiistelty, vaikka se ei olekaan kovin pitkä vielä… mutta tiedät, että uskon kohta tulevan jonkun, joka vie sen kokonaan, ja että voit parhaiten maailmassa…

Satakieli ja käki, leivo ja pääskynen tervehtivät tuloasi; etpä voinut saapua parempaan aikaan kuin nyt. Saa nähdä, saammeko pitää sinut kauankin luonamme hemmoitellaksemme sinua oikein…

Hyvästi; suutelemme sinua, näkemiin!

29.

Turkkilaisten harakanvarpaitten käännös, jonka Emin-Ununtorin yleinen kirjuri on Ahmetin sanelun mukaan kirjoittanut ja osoittanut Lotille Brightburyyn.

"Allah!

"Rakas Loti!

"Ahmet lähettää sinulle paljon terveisiä.

"Toimitin kirjeesi Mitylenestä Aziyadélle vanhan Kadidjan välityksellä. Aziyadé pisti sen poveensa, mutta ei vielä ole voinut luettaa sitä, koska hän ei ole käynyt ulkona sinun lähdettyäsi.

"Ukko Abeddin on epäillyt ja arvannut kaiken, sillä olimme olleet varomattomia viime päivinä. Hän ei ole moittinut Aziyadéa eikä ole ajanut häntä pois, koska hän rakastaa Aziyadéa paljon. Hän vain ei enää tule Aziyadén huoneeseen, ei välitä hänestä eikä puhu hänelle. Toisetkin haaremin naiset ovat hylänneet hänet, paitsi Fenzile-hanum, joka on mennyt kysymään neuvoa hodja'lta (noidalta).

"Aziyadé on ollut sairaana lähdöstäsi saakka. Kuitenkin suuri ekime, joka on käynyt häntä katsomassa, sanoi, ettei häntä vaivannut mikään.

"Sama vanhus, joka kerran tyrehdytti veren hänen kädestään, hoitaa häntä. Hän on Aziyadén uskottu, mutta luulen akan pettäneen hänet rahasta.

"Aziyadé käskee sanoa, että hän ei voi elää sinutta, ettei hän saa nähdä sinun Konstantinopoliin paluusi hetkeä, ettei hän usko milloinkaan saavansa tuntea sinun katsettasi kasvoillaan, ja että hänestä tuntuu kuin ei aurinkoa enää olisikaan.

"Älä unohda minulle lausumiasi sanoja, Loti; älä milloinkaan unohda lupauksiasi! Luuletko ajatuksissasi, että voin olla onnellinen Konstantinopolissa? En, sillä silloin kun lähdit, murtui sydämeni surusta.

"Minua ei ole vielä kutsuttu sotaan hyvin iäkkään isäni vuoksi. Luulen kuitenkin, että minut pian kutsutaan.

"Tervehdin sinua.

"Veljesi "Ahmet."

"J. K. — Phanarissa syttyi tulipalo viime viikolla, koko Phanar paloi."

30.

Loti Izeddin-Alille Stambulissa.

Brightburyssä, toukok. 20 p:nä 1877.

Paras Izeddin-Ali!

Nyt olen kotimaassani, joka on aivan toisenlainen kuin teidän, vanhojen lehmusten alla, jotka ovat lapsuuttani varjostaneet, pienessä Brightburyssä, josta kerroin teille Stambulissa, keskellä vihreitä tammimetsiä. Nyt on kevät, mutta kalpea kevät: — sadetta ja sumua, jokseenkin samanlaista kuin talvella siellä.

Olen pukeutunut länsimaisiin vaatteihin; hattuni ja takkini ovat harmaat. Minusta tuntuu joskus, että turkkilainen vaatetus on omani, ja että nyt olen valepuvussa.

Rakastan kuitenkin tätä isänmaani pientä kolkkaa, rakastan kotiliettä, josta olen monta kertaa luopunut, rakastan niitä, jotka täällä minua rakastavat, ja joitten ystävyys teki ensimmäiset vuoteni suloisiksi ja onnellisiksi. Rakastan kaikkea ympärilläni, tätä maaseutuakin ja vanhoja metsiä, joilla on oma tenhonsa, voimakas paimentunnelma, sellainen, mitä minun on vaikea määritellä teille, menneen tenho, muinaisaikojen ja entisen paimenelämän viehätys.

Uutiset seuraavat toisiaan, paras effendim, sotauutiset; tapausten kulku kiihtyy, Olin toivonut, että Englanti asettuisi Turkin puolelle, ja ymmärsin vain puoleksi asiat, ollessani näin kaukana Stambulista. Teillä on palava myötämielisyyteni! Rakastan maatanne, rukoilen hartaasti sen puolesta, ja epäilemättä saatte taas pian nähdä minut.

Ja sitten, olette kai arvannut, effendim, rakastan häntä, jonka läsnäolon olette arvannut ja suvainnut. Sydämenne on suuri; olette kaikkien sovinnaisuuksien, kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella. Saatan huoletta sanoa teille, että rakastan häntä, ja palaan pian etenkin hänen takiaan.

31.

Brightburyssä, toukokuussa 1877.

Istuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu lauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen koko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen maailman.

Ensin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat vähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani täydellisesti niiden keskellä.

Niin, tuolla kaukana Stambulissa, — suurimpien varomattomuuksiemme, karkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin suuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!…

Oli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän ja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran sattumalta, ja kierrellä maalla.

Valitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin Stambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei mikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista saakka.

Suuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien ympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin vaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja, saattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi ollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia, muodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat koristavat niitä.

Asutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia alueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten aikojen sortuneet rauniokasat.

Ja ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää yksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava minareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama vuosisatojen luoma väri — samat säännölliset piirteet, jotka suorina ja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.

Kävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli jättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten varjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole missään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon hautoja ja vainajia.

— Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin pysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin ihminen peloittavien varjojen alla.

Tuo maaseutu oli äänetön, koko maisema mahtava ja juhlallinen.

Ja kuitenkin olimme iloisia, onnellisia karkaamisestamme, onnellisia nuoruudestamme ja vapaudestamme, saadessamme kerrankin sattumalta kuljeskella tuulessa kuin kaikki muut, kauniin sinisen taivaan alla.

Hänen paksu harsonsa oli vedetty silmille niin, että se peitti koko otsan. Sen aukosta näki tuskin hänen kirkkaitten, nopeitten silmäteriensä liikkeet. Hänen lainattu viittansa oli väriltään tumma, yksinkertaisesti leikattu, jollaisia eivät nuoret hienot naiset tavallisesti käyttäneet. Vanha Abeddinkaan ei olisi häntä tuntenut.

Kävelimme nopein, notkein askelin riistäen kainoja, valkeita päivänkakkaroita ja tammikuun lyhyttä ruohoa, hengittäen täysin vedoin talvipäivien terveellisen kylmähköä ja pistävää ilmaa.

Äkkiä kuulimme tuossa suuressa hiljaisuudessa satakielen iloisesti laulavan ihan kuin tänäänkin. Samat linnut toistelevat kaikilla maailman kulmilla samaa säveltä.

Aziyadé pysähtyi äkkiä hämmästyneenä, hullunkurisen ällistynyt ilme kasvoillaan. Punaiseksi maalatulla sormellaan osoitti hän pientä laulajaa, joka oli asettunut lähellemme kypressin oksalle. Tuo pikkuinen, aivan yksinäinen lintu ponnisteli ankarasti päästääkseen ääntä, se puuhaili niin tärkeän ja hilpeän näköisenä, että aloimme nauraa sydämmen pohjasta.

Jäimme siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan, aina siihen saakka kun se lensi pois kuuden suuren kamelin peloittamana, jotka lähestyivät tyhmän näköisinä, kiinnitettyinä jonoon köysillä.

Sitten, sitten näimme surupukuisen ryhmän naisia, jotka tulivat meitä kohti.

Naiset olivat kreikkalaisia. Kaksi pappia kulki etunenässä. He kantoivat paareilla pientä peittämätöntä ruumista kansalliseen tapaansa.

— Pir guzel tshudjuk. (Sievä pikku lapsi), sanoi Aziyadé vakavasti.

Kuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen, suloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli puettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli kultakukkaseppele.

Tien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne hyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle…

— Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi, saamme makeisia.

Hautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan vanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden palasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä punaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut ehtinyt niellä.

Siellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset kauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.

He mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois hänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti pienen yömyssyn alle; — toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei juuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.

Kun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja arkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui kuoppaan, — pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha luukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.

Meille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista tapaa.

Nuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä kourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin turkkilaisia.

Kun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.

32.

Seikka on se, että tuo pikkulintu oli kovin naurettava, ollessaan niin iloinen tämän hautojen valtakunnan keskellä!…