V.
KUOLON ENKELI.
1.
Toukokuun 20 p:nä 1877.
… Edessäni on todella Levantin puhdas taivas ja sininen meri. Kaukana piirtyy jotakin taivasta vasten; näköpiiriä leikkaavat moskeijat ja minareetit;… sydämeni lyö, siellä on Stambul!
Astun maihin. — Liikutukseni on voimakas tähän maahan tullessani.
Ahmet ei enää ole paikoillaan, ei nelistä Taphameeta kohti valkoisella hevosellaan. Galatakin on kuollut. Saattaa nähdä, että jotakin kamalaa ja tuhoavaa on käynnissä ulkopuolella.
… Olen pukeutunut turkkilaisiin vaatteisiini. Kiiruhdan Azarkapu'un.
Asetun ensimmäiseen venheeseen. Soutaja tuntee minut.
— Entä Ahmet? kysyn.
— Poissa, lähti sotaan!
Saavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.
— Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen emme ole kuulleet hänestä mitään.
— Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän itki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet, ja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.
Menin Kadidjan majaan, mutta eukko oli muuttanut eikä kukaan tiennyt hänen asuntoaan.
2.
Silloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle päin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä aioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.
Kuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut äveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät kuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman Phanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani minua odotti…
Kaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi aseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat yagatan'ejaan kiviin, kuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.
Kävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.
Yhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla.
Sen varrella hän asui…
Ulkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne ahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli aivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat…
Katukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä hiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat jalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen…
Hän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä neekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.
— Aziyadé? kysyin.
— Eûlû! Eûlû! kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon villejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.
— Eûlû! Eûlû! kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.
Ja irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä kumeita sanojaan:
— Kuollut, kuollut!… Hän on kuollut!
Ei saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama. Tarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein ymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja eukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen kamalasti: Eûlû! Eûlû!
Tunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut emäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä ympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä kuin juopunut…
3.
Huomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla perhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät autiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti marmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi paineli otsaani… Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen ryppyisiä apinankäsiään — hän valeli yhä vettä otsalleni…
Ohikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien papereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä taisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo näytti jo ratkaistulta.
4.
Kylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu marmoripatsas.
Se oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin kukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet, jotka luin koneellisesti…
Se oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja istuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.
Punainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna. Pienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret ilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia villejä kukkia. — Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä seppeleitä.
Tuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa. Sen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä autioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi mustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa eilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja, tarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.
Kaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut piirteet, ja kauimpana… Eyoub!
Oli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse hautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä, sen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.
Esineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja valtakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun kohtalot päättyvät.
Kaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset, nuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen, — ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu kuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin suuren suvun kuolinlauluksi.
Turkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin yuzbash'ien pukua.
Tässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, yuzbashi, Arif-Ussam.
— Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna
lähden…
Ääretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva aurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti punertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen harmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen temppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti rukoukseen.
Silmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni unelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt ja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin ihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt, lehmusten varjo ja vanha äitini…
Hänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken. Hän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin rakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän kuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan minulle: "Olen vain pieni cirkassilainen orjatar…. Mutta sinä, sinä tiedät… Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!"
Toitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion raamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin peloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka ja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.
Aurinko oli laskenut Eyoubin pyhien kukkuloiden taa, ja kesäyö laskeutui kuulakkaana Athmanin perinnön ylle…
… Tuo kaamea tuolla nurmen alla, niin lähellä minua, että värisen, tuo kaamea, maan nielemä, jota rakastan vielä… Siinäkö kaikki, Jumala?… Tai onko olemassa määrittelemätön jäännös, sielu, joka liitelee täällä illan puhtaassa ilmassa, saattaen ehkä nähdä minun itkevän täällä maassa?…
Hänen takiaan olen lähellä rukousta, Jumala. Sydämeni, jonka elämän pilanäytelmä oli kovettanut ja sulkenut, aukenee nyt kaikille ihmisten uskontojen suloisille erehdyksille ja kyyneleeni tippuvat katkeruudetta alastomalle maalle. Jos kaikki synkässä tomussa ei olekaan lopussa, saan ehkä piankin tietää sen… Koetan kuolla saadakseni tietää…
5.
Loppu.
Stambulilaisessa lehdessä Djeridei-Havadisissa luetaan seuraavaa:
"Karsin viime taistelussa kaatuneitten joukosta löydettiin nuoren englantilaisen meriupseerin ruumis. Hän oli äsken astunut Turkin palvelukseen Arif-Ussam-nimellä.
"Hänet haudattiin Islamin uljaitten puoltajain joukkoon (joita Muhamet suojelkoon!) Kizil-Tepen juurelle, Karadjemirin kentille."