III.
Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden toisilleen salaa vihamielisen naisen — opettajattaren ja isoäidin — seurassa.
Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.
Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa, ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa. Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi, kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä, joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä huoneessa.
Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt, oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku, joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja… Pitikö hänen polttaa tämäkin?… Ei, siihen ei hänellä enää ollut rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana — sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.
Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla, sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan, hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan, hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?" Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on juuri vastikään verhoutunut huntuun…" (Tämä tiesi seuraavaa: hän on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän on kuin kuollut…)
Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi, se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee, paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä ei ole voinut nähdä.
Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai ylimaailmaiseen filosofiaan.
Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin. Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä haaremin ankaroita lakeja vastaan.
Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa, jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät, jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa seurassa.
Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran. Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan — ja nytkin valtasi hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen päivän ahdistuksen… Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen, jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry… Kaikki kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä, suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.
Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi kirjoittaa seuraavaa:
18 p. huhtikuuta 1901.
Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André, vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa, tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.
Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina, värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata, kadotettua paratiisia, johon en enää voi enkä tahtoisi palata: tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan. Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.
Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan lumivalkeita terälehtiä.
Unelmissani näen edessäni vuolaan virran… Isosta salista saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan. Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti. Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita vastaan.
Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä edessäni entiset leikkitoverini… Missä he ovatkaan tänään?… Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja raikkaine hymyineen.
Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta, jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta… ja ratsastajat kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja opaaliväriin…
Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul, huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:
— Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!
— Kuka on täällä?
— Nuori bei!… Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen nousevan hevosen selkään.
Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:
— Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!
Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi. Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä, vaan palasi kirjoituspöytänsä luo — kuitenkin posket punoittavampina — ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle uskotulleen:
… ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta; "opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro kaiutti rakkauslaulua… Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen hopealle hohtavan tomun.
Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa, missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä; sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla, ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi heidän lapsiaan.
Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät, että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.
Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli maanpakoon ajettu tai pakolainen — sellaisia olen nähnyt — niin olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden valvoja. Senkin olen nähnyt.
Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.
Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen, että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet, jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena. Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen pikkutytön lähtiessään retkilleen.
Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä tapahtui.
Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?… Mutta oli kirjoitettu, että hän lähtisi sieltä, sillä hänen täytyi muuttua ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette tekään, André, enää ole minua unhottava…
Hän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut hänen muistelmansa.
Mitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden päivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä hänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan perällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan muurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän auringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä viimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa hänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille palvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät katseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä siellä hunnuttomana…
Mutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä puutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi eunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä hymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin näyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati tällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä juhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt kauniit matot…
Silloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin, missä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi, uudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti — vuoden 1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan muhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten almanakkaa. (Tekijän huomautus)] — joiksi vanhan sukupolven naisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet korukukkaset — tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin epäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa länsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta piano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden tahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen oli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt hänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia, jotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti tähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä pojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla vastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.
Hänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa alkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia sävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat näppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia koskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi soittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän unhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen keisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt pitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin kohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella syvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen symfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.
Mutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien viimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja melkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen lomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän ajatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, — vaikka hän kuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.
Viipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka myönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen pyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta ainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka olivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja Mélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret. Hän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien häävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen, aurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen laskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän sanaa viemään.
Jo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat pahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta kysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin molempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista, mutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa itkeä heidän povellaan.
Kuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he saapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat. Nyt oli "taistelujen purppuranpunainen iltahetki", niinkuin hän oli sanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja ilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän pienen päänsä…
Mutta mikä selkeä levollisuus, mikä kohtaloon alistuva rauha hänen ympärillään! Sulotuoksut nousivat tuosta isosta kalmistopuistosta, joka levisi niin hiljaisena hänen ikkunoidensa edessä — tuon vanhan koskemattoman turkkilaisen maaperän tuoksu, joka nousi lyhyestä nurmesta ja pienistä kukkasista, jotka aamusta alkaen olivat lämminneet huhtikuun auringon paisteessa. Puiden tumma vihannuus, taustana tulipunainen auringonlasku, oli siellä täällä kuin puhkaistu ja siroteltu loistavilla valopilkuilla ja säteillä. Vanha kultaus kimmelsi siellä täällä noiden hautapatsaiden huipuissa, joita tuolla avaralla alueella oli pystytetty harvaan, sypressien siimekseen. — Turkinmaalla ei pelätä vainajia, niistä ei erottauduta; annetaan niiden levätä kaikkialla, jopa keskellä kaupunkiakin. —
Tämän surullisen etualan takana, synkkien tornien tavoin törröttävien sypressien oksien lomitse näkyi etäisyys, tuo verraton kuva: koko Stambul ja sen merenpoukama, hehkuvanpuhtaassa iltavalaistuksessa. Alhaalla, vallan alhaalla, Kulta-Sarven pinta, jonka rantaan läheiset hautausmaat viettivät, oli punainen, leimuavan punainen kuin taivas, ja sitä uursivat sadat venheet, jotka basarien sulkemisaikana alinomaan kulkivat edestakaisin — mutta sinne ylös ei kuulunut niiden vanaveden kohinaa eikä airojen pulauksia; ne näyttivät isoilta peilin pinnalla liukuvilta hyönteisiltä. Vastakkainen ranta, Stambulin ranta, muuttui muuttumistaan: kaikki rannalla kohoavat talot, tuon äärettömän asuntojoukon alimmat kerrokset alkoivat himmetä ja melkein hälvetä joka ilta toistuvaan punasinervään usvaan, joka muodostuu höyrystä ja savusta. Stambul muuttui kangastuksen tavoin, siinä ei enää voinut selvästi erottaa mitään, ei rappeutumista, ei kurjuutta eikä uudenaikaisten rakennusten inhottavaa rumuutta. Se ei nyt enää ollut muuta kuin varjokuva, tumman punasinervä ja kultareunainen, suunnattoman suuri äärileikkauskuva kaupungista tornihuippuineen ja kupukattoineen, joka oli pystytetty suojustimena verhoamaan tulipalon tavoin hehkuvaa taivasta. Ja samat äänet kuin aamupäivällä, samat kirkkaat, taivaalliset äänet alkoivat jälleen kaikua ylhäältä, kutsuen oikeauskoisia turkkilaisia päivän neljänteen jumalanpalvelukseen: aurinko meni mailleen.
Silloin vangittu pikku prinsessa, joka vastoin tahtoaan kuitenkin oli hiukan rauhoittunut tästä suuremmoisesta rauhaa uhkuvasta kuvasta, kävi taas levottomaksi Mélek'in ja Zeyneb'in tähden. Ehtisivätkö he tulla, vaikka jo oli niin myöhäinen hetki? Entistään tarkkaavammin hän katseli tuon tien päätä kohti, jonka toista viertä reunustivat vanhat ristikkoaita-talot, ja toista kuolleiden suloinen tyyssija.
Tuossa he tulevat! Todella he lähestyvät kaukaa, nuo kaksi hentoa mustaa haamua, kasvot peitettyinä, he tulevat esiin isosta synkästä portista, rientäen eteenpäin, saattonaan kaksi neekeriä, joilla on pitkä miekka vyöllä… Pian olivat he tehneet päätöksensä, pian olivat he tulleet nuo pienet ystävätärparat… Ja nähdessään heidän näin noudattavan hänen hätähuutonsa kutsua, hän tunsi, silmiensä kostuvan; kyyneleet, mutta täällä kertaa ilokyyneleet, valuivat hänen poskilleen.
Heidän astuttuaan huoneeseen ja poistettuaan synkät huntunsa, morsian heittäytyi itkien heidän syliinsä.
Molemmat painoivat häntä nuorta poveansa vastaan,, ilmaisten mitä hellintä osanottoa.
— Aavistimme kyllä, että et ollut onnellinen… Mutta et tahtonut sanoa meille mitään… Puhua siitä kanssasi emme uskaltaneet… Jo muutaman päivän olit tuntunut meistä niin umpimieliseltä, niin kylmältä.
— Tiedättehän, millainen olen… Se on typerää, mutta häpeän nähdessäni jonkun huomaavan, että kärsin…
Ja hän alkoi itkeä nyyhkyttäen:
— Mutta miksi et kieltäytynyt, lemmikkini?
— Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo niistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian pitkä!… Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias, jo melkein vanha piika… Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää, kun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.
Muinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä aattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt hän itse lopulta teki samoin… "Kun hän nyt ei voi olla se, jonka itse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on yhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia, jotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa." Toinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan, puolustautui seuraavasti: "Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin kuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?… Mitä mainita kieltoni syyksi?… Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi…" Noiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä käsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin… Ja nyt hän itse suostui moiseen kauppaan — ja huomenna oli hirvittävä lankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen taistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut myönteisen vastauksen, joka syöksi hänet turmioon, kielteisen vastauksen asemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Ja nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun partaalla: huomenna se oli tapahtuva!
Nyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä, jotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he vuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut kuolemaisillaan…
Oli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi kotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on tavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo olivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.
Yhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin erottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin toisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären kodissa.
Mutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet lattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin jääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten. He olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja parraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri kullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei ollenkaan tehnyt mieli kajota.
Alhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä, morsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan vaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten. Isoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja tiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta ja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen verensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta perinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta huolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan esiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja käsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja ankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata lastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin "Tuhannen ja yhden yön" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen runsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin vanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime oikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria sentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis, rikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin suosiossa!… Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen nähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären asemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa oli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä seuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!…
Mutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, — jotka eivät aavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä — he kun halusivat olla yksin sellaisen eron aattona.
Ainaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet tässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle heidän oli sanominen hyvästi…Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin surullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät ja ison permantolampun — jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi ja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät jopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat säilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja kultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten hiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän vuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin kiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja ne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka kärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja, joita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita kukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä yhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.
Siellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet melkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä olivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten valokuvia — viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi parisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja omistus tai muisto, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia pikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven hyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat Rhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa, ne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton haihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista lahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka neiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he eivät vähääkään välittäneet.
Tuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen yläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia päivän viidenteen rukoushetkeen.
Paremmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan ääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui sypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta tietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla — muunlaisesta ikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat äänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan niihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien huipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan kantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo haltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka taholta kaiuttivat kehotustaan.
Mutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen muedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta perinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä olevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan himmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena utukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen kuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu valopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset ihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta, ja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit (joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan saaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois synnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää tällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että he ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on tapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan ja tutustumaan maailmaan — tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä kerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille — tai vaan päästä tuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle… Mutta iltasinhan muhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan…
Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan Khassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään hievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu — missä on samankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa — hälveni, ennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista vihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee aina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku Bosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin yöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului aika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille, ääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten vuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak, tak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai antaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se oli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi rautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten yövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa suunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja pitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi tahdottu sanoa asujamille: "Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti, tähystellen varkaita ja tulipaloja."
Hetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen. Samoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä, he joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun ympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan samannäköisenä kuin ennen… Mutta sitten muistui taas todellisuus mieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä ero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan menneisyytensä murtuminen!…
Oi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!… Täytyihän aamusta iltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä hyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin epäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille uteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla täyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti vastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja; aina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja kauhu… No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen ylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää hänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut, ettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi oli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä… Kuinka suurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!… Ja jos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi… Kaikkea muuta, sitten seuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon valtijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen, ettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen tähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!…
Kun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa jalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän soitettaisi pianoa, viimeinen kerta… Ja yhdessä he menivät viereiseen huoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain esineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat uudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä elämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli muun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla he jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen teatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan mauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät enää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne unhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa eunukeille ja palvelijattarille.
Morsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa pianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut harmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen innoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen mielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui, oli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse kotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti keskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se tulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen rauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin sekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille min luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi käyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.
Nyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä; niin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin, hieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa matalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit hyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin laulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään tuota kuolematonta manausta: "Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!"
Vastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset, jotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin suuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja joka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se haaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen outoja soitonääniä.
Tuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: "En vetoa ma surkuhunne julmaan", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän soinnoksen… Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä ilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja se oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.
Se ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se oli "kif-kif", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana leikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus: "Isoäitinne — näin hän sanoi — käskee teidän panna maata ja sammuttaa valot." Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin, jättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli taito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta ja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla, niiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar) oli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta sitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen pashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu pehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä ilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä, kuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä "vierailua" oli nyt kestänyt lähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi seuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon vanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt omasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet otettiin vastaan hienoimmissakin piireissä — niin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella Konstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul — tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka), tai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen — joka aina on todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden siveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia heidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.
Ei ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme neitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat sammuksiin kynttilät.
Mutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin, perinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin huomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva Husnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven takana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua; nukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys noista hennoista povista.
Keskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen aiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan ajatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä korjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen. "Raakalais"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota muukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta jolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä elinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut, valtasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen häntä pakoon, maksoi mitä maksoi… Mutta mitä saattoi hän tehdä?… Mitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?… Heittäytyä isänsä jalkojen juureen — se oli nyt liian myöhäistä, hän ei enää voisi häntä taivuttaa… Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista valoansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille rautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat myös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka täytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka seuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva rukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu emirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa muinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat yhtä lempeät kuin evankeliumi: "Syntini ovat suuret kuin meri, mutta sinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!" Vielä kauan sen jälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma, hänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen mieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään anteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut ennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin kärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!… Tänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.
Mutta mitä tehdä?… Paetako? Mutta miten, minne?… Paeta umpimähkään keskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?… Ja mistä löytää turvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?
Mutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella äänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi viikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme), jonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin Tsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät koskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi ainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti noudattivat.
Muuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa muhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun hengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille usein: "Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni, että teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet kristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on uskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan Profeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi." Epäuskoisia he todella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin useimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen kuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet laiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa kesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat kalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen, rukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.
Sentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian otti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta hyllyltä — tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella täytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia varten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon on pantu santelipuun tuoksuainetta — ja kaikki kolme alkoivat, rauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti heidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.
Mutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti saapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi heidän eteensä:
— Isoäitinne käskee sammuttamaan yölampun…
— Hyvä, rouva Husnugul. Olkaa hyvä ja sammuttakaa se itse, me kun jo nukumme, ja suvaitkaa selittää isoäidillemme, ettei tarkoituksemme ollut olla tottelemattomia hänelle, luimme vain rukouksen kuolleille…
Kello oli lähes kaksi yöllä. Kun yölamppu oli sammutettu, nuo kolme nuorta naista uupuneina mielenliikutuksesta, surusta ja kapinallisuudesta nukahtivat yht'aikaa, vaipuen virkistävään syvään uneen, kuin kuolemaan tuomittu viimeisen päivänsä edellisenä yönä.