XVI.
Stambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon yksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten ystävien avustuksella.
Ja André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen kivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään uusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.
Saavuttuaan kalmistoon, hän erotti kaukaa salaa korjatun haudan, joka näytti kiiltävän uudelta kaikkien ympärillä olevien vanhojen ja harmaiden patsaiden joukossa. Nuo pienet hautapatsaat, joista toinen pystytetään pään, toinen jalkojen kohdalle kohosivat suorina ja vaikeina kaikkien muiden lähistön hautakivien joukossa, jotka olivat sammalen peittämiä ja jotka joko olivat kallellaan tai kokonaan kumoon kaatuneet. Oli niinikään uusittu sinimaalaus hautakirjoituksen kohokirjainten välissä, jotka nyt loistivat vahvasti kullattuina. Paitsi lyhyttä kuolonaiheista runoa oli siinä luettavissa:
"Rukoile Moharremin 18 päivänä 1297 kuolleen Ali-Djianghie Effendin tyttären, Nedjibé'n sielun puolesta."
Jo nyt oli vaikea nähdä, että käsityöläiset niin äsken olivat työskennelleet siellä, sillä paksun alustapaaden ympärillä oli jo pistänyt esiin minttua, ajuruohoa ja koko tuo tuoksuava kasvimaailma, joka viihtyy kivikkomaassa, ja joka rehoitti toukokuun auringonpaisteessa. Kookkaat sypressit, jotka ovat nähneet niin monen kaliifin hallitusajan ja niin monta vuosisataa, olivat ihan samanlaisia, jommoisina André aina oli ne nähnyt ja jommoiset ne epäilemättä olivat olleet sata vuotta sitten, samanasentoisina, samanmuotoisille jäykkine vaaleanharmaina oksineen, jotka luurangon käsivarsien tavoin törröttivät ilmassa. Ja Stambulin vanhat muurit kohosivat silmänkantamattomiin, vallinsarvi-jonoineen ja laidoiltaan halkeilleine ampumareikineen, hiljaisuuden, ehkä entistään yksinäisemmän hiljaisuuden keskellä.
Oli selkeän kaunis ilma. Multa ja sypressit tuoksuivat hyviltä. Tämän hauta-aavikon herättämä surumielinen alistuvaisuus vaikutti sinä päivänä miellyttävältä, suloiselta ja vakuuttavalta, teki mieli viipyä siellä, halusi päästä osalliseksi näiden nukkujien rauhasta, ajuruohon ja mintun peittämästä levosta.
André poistui mieli kirkastuneena ja melkein onnellisena, hän kun vihdoinkin oli täyttänyt tuon pyhän velvollisuuden, joka oli ollut niin vaikea, että hän sitä oli hautonut mielessä yökaudet. Vuosien kuluessa matkoillaan, levottoman harhailevan elämänsä aikana, kaukaisimmillakin retkillään hän lukemattomat kerrat, unettomina öinä oli ajatellut tuota seikkaa, joka vivahti painajaisen ahdistaman unen mahdottomaan yritykseen, nimittäin lohkeilevien hautakivien korvaamista Stambulissa olevalla pyhällä hautausmaalla. Tänään se siis oli tapahtunut. Ja tuo rakas pieni hauta tuntui kokonaan kuuluvan hänelle, nyt kun se hänen tahtonsa vaikutuksesta oli jälleen saatettu kuntoon ja kun hän oli rakennuttanut sen vahvaksi ja kestäväksi.
Tuntien sisällään aito-turkkilaista tunnelmaa tuona kauniina, viileänä iltana, jona täysikuu pian oli heijastava sinervää valoaan Marmarameren vetten, hän palasi pimeän tultua Stambuliin ja tunkeutui muhamettilaisten korttelien keskustaan, istuutuakseen hänelle jälleen tutuksi käyneeseen Sultani-Fatihin moskeijan edessä olevaan puistikkoon. Siinä hän tahtoi haaveilla illan puhtaassa viileydessä ja suloisessa itämaalaisessa rauhassa, polttaen nargileta, ympärillään niin paljon haihtuvaa komeutta, rappeutumista, uskonnollista hiljaisuutta ja rukousta.
Hänen saapuessaan paikalle, kaikki ympärillä olevat kahvilat olivat sytyttäneet vaatimattomat lamppunsa; puiden oksille ripustetut lyhdyt — vanhat öljylyhdyt — levittivät niinikään himmeätä valoa; ja kaikkialla, penkeillä ja jakkaroilla, istui turbaanipäisiä uneksijoita polttamassa, väliin vaihtaen jonkun sanan matalalla äänellä: kuuli ainoastaan nargilepiippujen omituisen äänen — niitä oli sadottain — nimittäin veden porinan piipun pesästä, polttajan vetäessä henkeään pitkään ja syvään. Hänellekin tuotiin tällainen piippu ja muutamia hehkuvia hiiliä persialaisilla tupakkalehdillä, ja pian hän kaikkien muiden ympärillä olijoiden tavoin vaipui puolihuumaukseen, joka oli terveydelle vaaraton ja joka edisti mietiskelyä. Hän istui niiden puiden alla, joiden oksista riippuivat nuo himmeävaloiset pienet lamput, vastapäätä moskeijaa, josta ainoastaan puistikon leveys häntä eroitti.
Tämä paikka oli autio ja piili varjossa, ja sen huonossa kivityksessä vaihtelivat kuopat ja multa. Moskeijan julkipuoli, joka täytti taustan, oli korkea, kunnianarvoinen ja yksinkertainen kuin linnoituksen muuri, vailla muuta aukkoa kuin tuo vähintään kolmenkymmenen jalan korkuinen suippokaarinen portti, josta astuttiin sisään pyhään esikartanoon.
Oikealla ja vasemmalla häipyi kaikki syvään, läpitunkemattomaan yöhön — haamoitti vaan epämääräisiä puiden, kenties sypressien, ääriviivoja, noita kalmistojen tunnusmerkkejä — ja tuo pimeys oli vielä omituisempi kuin muualla, se oli Islamin rauha ja mysterio. Kuu, joka pari tuntia sitten oli noussut Aasian vuorten takaa, alkoi nyt näkyä moskeijan yläpuolella; hitaasti se yleni, ja vihdoin oli näkyvissä koko sen pyöreä hopeanhohteinen levy, ilmavana ja vapaana tuon ainemöhkäleen yläpuolella, niin ilmeisen selvästi heijastaen ääretöntä etäisyyttään ja yksinäisyyttään avaruudessa!
Tuo sinervä valo levisi levenemistään ja tulvaili viisaiden, hurskaiden polttajien yli, mutta autio, avoin paikka oli edelleen pyhien muurien siimeksessä.
Kuutamoon sekoittui Marmaramerestä noussut viileä iltausva, jota ei ollut huomattu aikaisemmin, se kun oli niin läpikuultavan ohut, mutta joka nyt vaaleansinisenä verhosi kaiken ja saattoi utumaisen näköiseksi tuon tumman moskeijamuurinkin, joka äsken näytti niin jykevän raskaalta. Ja yläilmoille kohoavat minareetit näyttivät niin läpikuultavilta, että tuntui kuin olisivat kuun säteet tunkeneet niiden läpi; päätä huimasi katsellessa niitä tuon siniusvan ympäröiminä, niin korkeilta, ilmavilta ja kevyiltä ne näyttivät.
Samaan aikaan alkoi Kultaisen-Sarven toisella rannalla — oikeastaan sangen lähellä siitä, mutta matkan päässä, joka näytti tavattoman pitkältä, niin sanotussa europpalaisessa kaupunginosassa, nimeltä Pera, yöelämä. Kaikenlaisia länsimaalaisia — ja valitettavasti muutamia nuorturkkilaisiakin, jotka jotakuinkin parisinmallisten pukujensa perustuksella luulivat saavuttaneensa kadehdittavan sivistysmäärän, kokoontui siellä oluttupiin, typeriin varietee-huoneustoihin tai poker-pöytien ääreen Peran komeimpiin klubeihin… Mitä surkuteltavia pikkusieluja onkaan maailmassa!
He olivat levottomia ihmisparkoja, tasapainonsa menettäneitä, onttoja ja halpamielisiä, harhaluulonsa ja toiveensa menettäneitä. Hyvin köyhiä verrattuina niihin yksinkertaisiin ja viisaihin miehiin, jotka täällä odottavat muedsinin laulua yläilmoista, mennäkseen täynnä luottamusta polvistumaan tutkimattoman Allah'n eteen ja jotka myöhemmin tulevat kuolemaan rauha sydämessään, ikäänkuin lähdössä ihanalle matkalle!
Nyt odotetut äänet kaiuttivat kutsulauluaan. Nuo taivaan loistaviin autereisiin häipyvien solakkojen tornien huipuissa asuvat miehet, nuo yläilmojen vieraat, kuun naapurit, visertävät odottamatta kuin linnut, äkillisen väräjävän haltioitumisen valtaamina.
On täytynyt valita tähän toimeen miehiä, joilla on tavattoman vahva ääni, muuten sitä ei kuulisi noiden pilviä piirtävien minareettien huipusta. Ei yksikään sävel mene hukkaan, kaikki, minkä he laulaen sanovat kuuluu alas selvästi, tarkkaan ja helposti.
Uneksijat nousevat toinen toisensa jälkeen, lähestyvät puistikon vielä varjossa olevaa osaa, astuvat sen poikki ja kulkevat hitain askelin pyhää porttia kohti. Ryhminä, joihin aluksi kuuluu kolme, neljä tai viisi, nuo valkoturbaaniset ja pitkätakkiset miehet lähtevät rukoilemaan. Sitten saapuu toisia eri tahoilta, pimeästä ympäristöstä, puiden ja katujen tummista varjoista, suljetuista taloista. He astuvat äänettömästi pehmeät tohvelit jalassa, levollisina, hartaina ja vakavina. Korkeaan suippokaareen, joka aukenee jykevässä alastomassa muurissa, ja joka on kaikkien päämääränä, on ripustettu vanhanaikainen lamppu muka sitä valaisemaan, ja tuo pieni liekki näyttää vallan keltaiselta ja sammuvalta sen kauniin, häikäisevän kuutamon rinnalla, joka täyttää avaruuden. Ja äänien alati laulaessa ylhäällä, syntyy valkoiseen harsokankaaseen käärittyjen päiden keskeymätön jono, joka katoaa summattoman suureen porttiaukkoon.
Kun avoimen paikan penkit ovat tyhjentyneet istujista, lähtee André Lhéry niinikään moskeijaan, viimeisenä ja tuntien itsensä kaikkein kurjimmaksi, hän, joka ei voi rukoilla. Hän menee sisälle ja jää seisomaan oven suuhun. Siellä on pari kolme tuhatta turbaanipäätä, jotka itsestään järjestyvät useisiin samanlaisiin riveihin, kasvot kääntyneinä "mihrab'ia" kohti. Ääni keskeyttää hiljaisuuden, valittavana ja sanomattoman alakuloisena; sen kimakka sointu muistuttaa muedsimin ääntä, se heikkenee, kovenee, kaikuu värähdellen äärettömien holvien alla, käyden yhä hitaammaksi, ja se sammuu kuin kuolinkamppaukseen, taas alkaen uudestaan. Tämä ääni ohjaa tuon tarkkaavaisen kaksituhatmiehisen joukon rukouksia; sen kehoituksesta he lankeavat polvilleen, kumartuvat entistään nöyremmin ja heittäytyvät viimein maahan, otsa kiinni permantoon, kaikki yhtaikaa, tehden säännöllisen yhteisen liikkeen, ikäänkuin tuon surullisen, mutta samalla niin lempeän laulun painamina, joka liitelee heidän ylitsensä, toisinaan hiljaisena kuin kuiskaus, mutta kuitenkin täyttäen äärettömän pyhätön.
Siihen leviää heikkoa valoa pienistä lampuista, joita siellä täällä riippuu kaikuviin kattoholveihin kiinnitetyistä pitkistä nyöreistä; jos eivät seinät olisi niin häikäisevän valkoiset, saattaisi siellä tuskin nähdä. Ajoittain kuulee siipien suhinaa: kesyt pääskyt, jotka häiriintymättä saavat pesiä ylhäällä lehtereillä, heräävät valosta ja kaikkien noiden kauhtanoiden hiljaisesta kahinasta, lentävät ulos pesistään ja liitelevät pelottomina yläpuolella tuhansia turbaanipäisiä rukoilijoita. Hartaus on niin syvä, usko niin vahva, että kun otsat kumartuvat alas heikon kimakan äänen värisevästä kehoituksesta, luulee näkevänsä hiljaisen, tuhansilta huulilta nousevan rukouksen suitsutuspilven tavoin kohoavan ylös.
Oi, jospa Allah ja kaliifi vielä kauan suojelisivat ja eristäisivät hurskasta, ajattelevaista, hyvää ja rehellistä Turkin kansaa, joka on maailman jaloimpia, Joka kykenee tekemään suunnattomia ponnistuksia ja osoittamaan ylevää sankarillisuutta taistelukentällä, jos on kyseessä isänmaan, Islamin ja uskon puolustaminen!
Rukouksen loputtua André poistui oikeauskoisten kanssa ja istuutui jälleen tupakoimaan taivasalle yhä kirkkaammaksi käyvässä kuutamossa. Tyynen iloisena hän ajatteli korjattua hautapatsasta, joka sinä hetkenä kohosi suorana, valkeana ja kauniina kuutamoyön kirkkaassa valossa. Ja nyt, kun tuo velvollisuus oli täytetty, hän saattoi matkustaa pois täältä, sillä olihan hänen tarkoituksensa ollut viipyä ainoastaan niin kauan. Mutta Itämaiden lumous oli vähitellen taas vallannut hänet, ja sitäpaitsi noiden kolmen pienen salaperäisen olennon oli määrä palata kesän tullen, ja hän tahtoi vielä kerran kuulla heidän äänensä. Alkuaikoina oli tuo seikkailu herättänyt Andréssa tunnonvaivoja hänen ajatellessaan sitä luottamuksellista vieraanvaraisuutta, jota hänen turkkilaiset ystävänsä olivat hänelle osoittaneet, mutta sinä iltana hänellä ei enää niitä ollut.
— Enhän oikeastaan — näin hän ajatteli — loukkaa heidän kunniaansa; mikä muu tunne voisikaan vallita minun ja Djénanen välillä kuin tavaton ja suloinen ystävyys; onhan hän niin nuori, että voisi olla tyttäreni, enkä sitäpaitsi ole hänen kasvojansa nähnyt, enkä luultavasti koskaan tule näkemään.
Muuten hän sinä päivänä oli häneltä saanut kirjeen, joka näytti lopullisesti ratkaisevan asian.
Eräänä päivänä — näin hän kirjoitti keskellä "nukkuvaa metsää" olevasta palatsistaan, mikä ei estänyt häntä itseään olemasta täysin hereillä — eräänä päivänä;, saatuamme päähänpiston ja tuntien itsemme tavallista suuremman siveellisen eristyksen ympäröimiksi, ärtyisinä ylipääsemättömän muurin tähden, jota vastaan alati töytäämme, ja joka runtelee meitä, teimme rohkean päätöksen tutkia, minkälainen henkilö te oikeastaan olette. Tämä, sekä uhmailu ja uteliaisuus olivat ensi syyt siihen, että halusimme tavata teidät.
Se André Lhéry, johon tutustuimme, oli aivan toisenlainen, kuin miksi olimme häntä kuvitelleet. Mutta teidän oikeata minäänne, johon olette antanut meidän tutustua, emme koskaan enää unhota. On kuitenkin tarpeellista lähemmin selittää nämä sanat, jotka naisen lausumina miehelle melkein vaikuttavat epäonnistuneelta kohteliaisuudelta. Emme koskaan voi unhottaa teitä sentähden, että teidän kauttanne olemme oppineet tuntemaan sen seikan, joka epäilemättä on viehätyksenä länsimaalaisten naisten elämässä: henkinen kosketus taiteilijaan. Emme koskaan voi unhottaa teitä, sentähden, että olette osoittanut meille hiukan ystävällistä myötätuntoisuutta Te olette osoittanut harrastusta meidän olemuksemme parhaaseen puoleen, sieluumme, jota meidän herramme tietämättä, olimmeko kauniita vai vanhoja linnunpelättiä, ja valtijaamme tähänasti ovat pitäneet vallan mitättömänä. Te olette saanut meidät aavistamaan, kuinka arvokas miehen puhdas ystävyys voi olla.
Se oli siis todella sitä, mitä hän oli ajatellut: miellyttävää sielujen kiemailua, eikä muuta, ja lisäksi kiemailua vaarojen uhatessa, mutta aineellisten, eikä siveellisten. Ja kaikki tämä oli pysyvä puhtaana kuin lumi, kuin moskeijain valkoiset kuutamossa hohtavat kupukatot.
Hänellä oli mukanaan Djénanen kirje, jonka äsken oli saanut Perassa, hän otti sen jälleen esille rauhassa lukeakseen sen uudelleen läheisestä oksasta riippuvan lyhdyn valossa:
Nyt, kun emme enää voi kohdata teitä — hän sanoi -vaivumme suruksemme jälleen tylsyydentilaamme! Saatattekohan te, jonka oma olemassaolo on niin vaihteleva, niin värähtelevä, käsittää meidän elämäämme, joka on niin väritön ja jonka vuodet seuraavat toisiaan jättämättä jälkeensä muistoja. Tiedämme edeltäpäin mitä huomispäivä meille on tuottava — nimittäin se ei ole tuottava meille mitään — ja kaikki seuraavat päivät kuolemaamme asti ovat kuluvat yhtä mauttoman levollisina, yhtä yksinkertaisen harmaina. Elämämme on niin väritöntä, vallan kuin pumpuliin käärittyä, niin että meidät valtaa halu saada kiviä ja okaita.
Europasta saapuneissa romaaneissa kohtaamme aina ihmisiä, jotka elämän ehtoona itkevät menetettyjä harhaluulojaan. Oi, heillä on ainakin ollut niitä, ja he ovat ainakin kerran kokeneet hurmausta tavoitellessaan jotain kaunista kangastusta! Meillä sitävastoin, André, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta omata harhaluuloja, ja kun vanhuutemme lähestyy, ei meillä edes ole tuota surumieliseksi tekevää ajanvietettä itkeä niitä… Kuinka paljon täydellisemmin olemmekaan tunteneet tämän siitä lähtien, kun teihin tutustuimme.
Ihania nuo hetket, jotka Sultan-Selimin kaupunginosan vanhassa talossa vietimme teidän seurassanne! Siellä toteutui unelma, jota ennen emme rohjenneet edes toivoa: saada pitää André Lhéry'tä yksinomaan meidän piirissämme, kokea hänen puoleltaan sellaista kohtelua kuin ajattelevat olennot, jotka eivät ole mitään leluja, melkein sellaista kohtelua kuin ystävät ainakin, niin että hän meille paljasti sielunsa salaisiakin puolia! Vaikka tunnemmekin ainoastaan puutteellisesti elämää Europassa ja tapoja teidän seurustelupiireissänne, olemme kuitenkin täysin oivaltaneet kuinka arvokas oli se luottamus, jolla te vastasitte tungettelevaisuuteemme. Sillä siitä olemme olleet täysin tietoiset, ja ellei meillä olisi ollut harsojamme, emme varmaankaan olisi olleet niin rohkeat.
Nyt teemme teille vallan suoraan ja teeskentelemättömästi ehdotuksen. Kuullessamme teidän kerran puhuvan eräästä teille rakkaasta haudasta, heräsi meissä kaikissa sama ajatus, jota pelontunne kuitenkin esti meitä ilmaisemasta. Mutta nyt, näin kirjeessä, rohkenemme sen tehdä… Jos tietäisimme, missä ystävättärenne hauta on, voisimme käydä joskus rukoilemassa sen ääressä, ja teidän matkustettuanne pois voisimme valvoa sitä ja antaa teille tietoja siitä. Ehkäpä teille olisi suloista tietää, että se maailman sopukka, missä lepää osa sydäntänne, ei ole välinpitämättömyyden ympäröimä. Ja iloitsisimme niin suuresti tästä meidän välillämme olevasta hiukan todellisesta siteestä, silloin kun te jo olette kaukana meistä. Entisen ystävättärenne muisto ehkä estäisi nykyisiä ystävättäriänne unhottumasta…
Ja rukouksiimme hänen sielunsa puolesta, joka on opettanut teidät rakastamaan meidän maatamme, sulkisimme teidätkin, jonka sisäisen ahdistuksen selvästi olemme huomanneet. Kuinka omituista, että sen jälkeen kuin opin teidät tuntemaan, minussa jälleen on herännyt toivo, minussa, joka jo olin sen menettänyt! Minunko tehtäväni on muistuttaa teille, ettei ole oikeus rajoittaa odotustaan ja ihannettaan tähän elämään, kun on kirjoittanut sellaisia sivuja kuin te eräissä kirjoissanne…
Djénane.
Tätä hän kauan oli toivonut, nimittäin tilaisuutta jättää Nedjibén haudan hoidon jollekin henkilölle täällä: tämä unelma, jonka toteutumista hän tuskin oli rohjennut toivoa oli ollut se, että olisi voinut uskoa tuon hoidon muutamille turkkilaisnaisille, jotka olivat samaa rotua ja uskoa kuin pieni vainaja. Djénanen ehdotus, joka lujitti hänen kiintymystään häneen, tyydytti täysin hänen toivonsa ja rauhoitti kokonaan hänen omantuntonsa hautaan nähden.
Sinä ihanana yönä hän ajatteli menneisyyttä ja nykyisyyttä; tavallisesti hänestä tuntui, kuin aika olisi uurtanut syvän kuilun hänen Turkinmaalla viettämänsä elämän ensi lapsellisen olon ja nykyhetken välille, mutta sinä iltana hän sitävastoin näki ne niin lähellä toisiaan, kuin olisivat ne keskeytymättä seuranneet toisiansa. Tuntiessaan itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi, kun sitävastoin vainaja jo niin kauan oli ollut kahmalollinen tomua syvällä maan povessa, hän koki sisällään vuoroin raatelevia tunnonvaivoja ja häpeää, ja vuoroin hän kun ylenmääräisesti rakasti elämää ja nuoruutta — melkein itsekästä riemuvoittoa…
Ja toistamiseen tuona iltana hän muisteloissaan yhdisti Nedjibén ja Djénanen: olivathan he kotoisin samasta maasta, tsherkessiläisnaisia molemmat, toisen ääni oli monesti muistuttanut toisen ääntä, muutamia turkkilaisia sanoja he äänsivät samalla tavalla…
Äkkiä hän huomasi, että varmaankin oli hyvin myöhä, sillä sieltäpäin, missä puiden pimeät ryhmät häämöittivät, kuului muulien kellojen kilinää — nuo hopeanheleät tiu'ut, jotka helisevät öisin Stambulissa: puutarhureita, jotka tuovat kaupunkiin koreja täynnä mansikoita, kukkia, papuja, salaattia, kaikenlaisia kevään tuotteita, joita valkohuntuiset kansannaiset aamulla ostavat moskeijain edustalla. Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa tupakoitsija, joka vielä viipyi täällä. Melkein kaikki pienten kahviloiden edessä olevat lyhdyt oli sammutettu. Hänen hartiansa olivat kosteat kasteesta, ja poika, joka seisoi hänen takanaan puuhun nojaten, odotti kärsivällisesti kunnes hän lopettaisi, voidakseen viedä pois vesipiipun ja sulkea oven.
Oli kohta puoliyö. André nousi ja alkoi astua alas Kultaisen-Sarven silloille päin, kulkeakseen toiselle rannalle, missä asui. Näin myöhään tietysti oli mahdoton saada ajoneuvoja. Poistaakseen Vanhasta Stambul'ista, oli hänen kuljettava pitkä matka nukkuvan kaupungin poikki, jonka talot olivat mykät ja teljetyt, jossa kaikki oli kuin jähmettynyttä häikäisevän kirkkaassa, aavemaisessa kuutamossa. Hänen oli kulkeminen korttelien läpi, joissa kadut milloin olivat ylä-, milloin alamäkiä, milloin mutkittelivat sokkeloina, ikäänkuin tahallaan eksyttääkseen myöhästynyttä kävelijää, joka ei suinkaan kohdannut ketään oikealle tolalle neuvojaa. Mutta André tunsi ulkoa kaikki nämä mutkat. Oli myös yksinäisiä toreja moskeijoiden ympärillä, joiden kupuryhmät kuu verhosi äärettömän avaroihin valkoisiin käärinliinoihin. Ja kaikkialla näki hautausmaita, arapiantyylisten vanhanaikaisten ristikkoaitausten suojaamina, haudoilla lamput, joissa paloi pieni keltainen liekki. Joskus näki marmorisen hautakioskin ikkunasta heijastuvan himmeän valon; mutta tämäkin oli vainajille sytytettyä valaistusta, eikä maksanut vaivaa luoda katsetta sinne sisälle; siellä ei ollut muuta kuin joukko korkeita ruumisalttareita, ajan hampaan kalvamia ja tomukasojen peittämiä. Kaduilla makasi punakeltaisia koiria joukoittain, tiheästi toisiinsa kiinnisullottuina — turkkilaisia koiria yhtä hyvänsävyisiä kuin itse muhamettilaiset, jotka antavat niiden vapaasti elellä. Nuo koirat eivät suutu, vaikka polkee niitä jalallaan, kunhan ne vaan käsittävät, ettei se ole tahallista. Muuta ääntä ei kuule kuin ajoittain yövartijan rautakärkisauvan kolhauksen, sen tärähtäessä kaikuvaan katukivitykseen. Vanha Stambul, kaikkine hautoineen, nukkui sinä yönä vaipuneena uskonnolliseen rauhaansa yhtä häiriintymättä kuin kolmesataa vuotta sitten.