I.
Islanninkin aurinko oli muuttunut muodoltaan ja väriltään, ja synkkä aamu alkoi uuden päivän. Huntu oli kokonaan kadonnut ja auringosta säteili kirkkaita säteitä, jotka kimputtain tunkivat eteenpäin ja ennustivat lähestyvää myrskyä.
Oli muutamien päivien kuluessa ollut liian kaunis sää, sen täytyi jo loppua. Tuuli puhalteli veneryhmän yli, ikäänkun haluten hajoittaa se, puhdistaa meri; ja veneet alkoivat hajaantua, paeta niinkun voitettu armeija, — ja ainoastaan sen uhkauksen tähden, joka oli ilmaan kirjoitettu ja jonka suhteen ei saattanut pettyä.
Yhä kovemmin alkoi tuulla ja sekä miehet että veneet värisivät.
Aallot jotka vielä olivat pieniä, alkoivat ajella toisiaan ja ryhmittyä; ne olivat saaneet valkoisen harjan, jotta ne näyttivät juovikkaalta malmilta. Kohta alkoi sataa lumiräntää, ja vesi höyrysi, ikäänkun olisi kiehunut; ja aaltojen kohina yltyi yltymistään joka hetki.
Ei enää ajateltu kalastamista, vaan ainoastaan laivan hoitamista. Siimat olivat jo kauvan sitten sisään vedetyt. Kaikki kiiruhtivat matkaan, toiset koettivat ajoissa päästä etsimään suojapaikkaa vuonoissa, toiset pitivät parempana pyrkiä Islannin eteläkärjen ympäri, pitäen varmempana pysyä aavalla merellä, jotta olisi tilaa tarpeen tullessa pyyhkiä myötäiseen. Vielä muutamat saattoivat nähdä toisiaan, siellä täällä sukelsi purjeita näkyviin aaltojen harjain välistä, pieniä, märkiä, tuulten pieksämiä, pakenevia tilkkuja, mutta jotka aina vain pystyssä pysyivät, niinkun seljapuunytimestä tehdyt lasten leikkikalut, jotka kaatuvat, kun niitten päälle puhaltaa, mutta kohta taas nousevat pystyyn.
Suuri pilviryhmä, joka oli kokoontunut läntiselle taivaanrannalle ja oli näyttänyt saarelta, alkoi hajota yläreunastaan ja osia siitä kiiti pitkin taivasta. Se näytti vallan tyhjentymättömältä, tuuli sitä venytteli, laajenteli ja taajenteli, repi sitä ja kiskoi siitä lakkaamatta mustia vaippoja, jotka se levitteli äsken niin kirkkaalle, keltaiselle taivaalle, joka oli käynyt lyijynkarvaiseksi, kylmäksi, tummaksi.
Yhä kiihtyi tuuli, joka ajeli kaikkia esineitä.
Luovija oli pyrkinyt Islannin suojiin; kalastajat jäivät yksin kiihtyneelle merelle, joka kävi uhkaavan näköiseksi ja kamalan väriseksi. He valmistautuivat myrskyyn. He etenivät toisistaan, he alkoivat kadota toistensa näkyvistä.
Aallot, joilla oli näkinkuoren kaltaiset harjat, yhä vaan ajelivat toisiaan, yhtyivät, toiset nielivät toisia ja tulivat yhä korkeammiksi, ja aaltojen välit yhä kasvoivat.
Muutamassa tunnissa oli kaikki liikkeessä, kaikki hujan hajan, tienoossa, jossa edellisenä päivänä vielä oli ollut niin tyyni, ja edellistä äänettömyyttä oli seurannut huumaava kohina. Tämä kiihkeä liike, joka oli niin tietymätön ja hyödytön, oli syntynyt niin nopeasti kun näkymön muutos näyttämöllä. Ja miksi?… Kummallinen sokea hävittämishalu!
Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen, riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa. Ja veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä enemmän valkoisia vaahtojuovia.
Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.
Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen, että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.
"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä. Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli, sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia, riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma näytti murtuvan sen imuveteen.
Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin, ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin ja haihtui kun savu, kun tyhjä…
Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut nielen…"
… Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.
Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.
Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan paluumatkaa.
Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina. He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat, kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat pakahtua.
— Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur, pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.
Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.
Eivät he peljänneet, sillä he tiesivät, kuinka paljon heidän laivansa sieti, ja luottivat sen lujuuteen ja käsivarsiensa voimaan. Ja myöskin fajanssisen Neitsyeen suojelukseen, joka jo neljänkymmenen vuoden Islanninmatkoilla monituiset kerrat oli tanssinut tätä hurjaa tanssia, aina hymyillen tekokukkiensa keskellä…
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
Yleensä ei nähnyt kauvaksi ympärilleen, muutaman satasen metrin päässä näytti kaikki loppuvan vaaleaharjaisiin, äärettömiin aaltoihin, jotka ilmaan kohoten sulkivat näköalan. Luuli koko ajan olevansa keskellä ahdasta näkymöä, joka kyllä alituisesti muuttui; kaikki esineet kasteli savuntapainen tyrsky, joka pilvenä kiiti pitkin merenpintaa tavattoman nopeasti.
Mutta silloin tällöin näkyi lounasessa, josta tuli vimmaisia tuulenpuuskia, valoisampia kohtia: ja taivaan rannalla alkoi näkyä värähtelevä valo, ja himmeä valonheijastus levisi pitkin vaahtopäisiä aaltoja, tehden taivaan kupukaton yhä synkemmän näköiseksi. Ja tämä valo oli synkkää katsella; sydäntä vaan kouristi enemmän, kun näki kauvaksi, kun huomasi, että kaikkialla oli samaa mylläkkää, samaa raivoa — aavan taivaanrannan takanakin, äärettömiin: riehunnalla ei ollut rajoja, ja kalastajat olivat yksin keskellä sitä!
Jättiläispauhina kaikui kaikesta, niinkun profetallinen esisoitto, joka ennusti maailman lopun kauhua. Siinä saattoi erottaa tuhansia ääniä, ylhäältä tuli viheltäviä tai syviä, jotka tuntuivat kaukaisilta ja tavattoman voimakkailta: se oli tuuli, koko tämän mylläkän suuri sielu, näkymätön voima, joka uhkasi kaikkea. Se kauhistutti, mutta oli toisia ääniä, likeisempiä, ikäänkun käsin tuntuvampia, enemmän hävitystä uhkaavia: ne synnytti vimmastunut vesi, joka kiehui kun tulisella raudalla…
Yhä kiihtyi myrsky.
Ja vaikka he pakenivatkin nopeasti, alkoi meri syöksyä laivaan, "syödä" niinkun sanotaan. Ensiksi tuli takaa myrskyn pieksämää tyrskyä, sitten vettä, kun kaatamalla, ja niin voimakkaasti, että se oli kaikki murskaksi panna. Aallot kävivät yhä korkeammiksi, aivan kauhean korkeiksi, ja kuitenkin ne samalla tulivat yhä repaleisemmiksi, niitten harjoista näkyi riippuvan vihertäviä pirstaleita, jotka olivat putoavaa vettä, jota tuuli ajeli. Sitä syöksyi läiskyen suuret määrät kannelle, ja silloin "Maria" värähteli joka saumassaan ikäänkun tuskasta. Nyt ei enää saattanut nähdä mitään, sillä kaikkialla oli valkeata vaahtoa; kun sattui tavallista hurjempi vihuri, niin näki vaahdon tupruavan ohi paksuna pilvenä, niinkun kesällä pöly maantiellä. Oli alkanut sataa, ja raskaat pisarat tulivat vinosti, melkein vaakasuoraan, ja kaikki nämä yhdessä vinkuivat, riehuivat ja ruoskivat niinkun nahkahiihnoilla.
He olivat vielä molemmat peräsimessä, kiinni sidottuina, järkähtämättöminä, puettuina öljytakkeihinsa, jotka olivat kankeita ja kiiltäviä niinkun haikalan nahka; ne olivat tiukasti sidotut kaulan ympäri pikilangalla, samoin sääristä ja ranteista, jotta ei vettä pääsisi sisään tunkeutumaan. Ja aallot huuhtoivat heitä ja he seisoivat selkä koukussa, kun ne olivat liian voimakkaita, ja hajalla säärin, etteivät kaatuisi. Heidän poskensa hehkuivat ja joka hetki he olivat pakahtua. Joka kerran kun suuri vesitulva oli heidän päälleen vyörynyt, he katselivat toisiaan hymyillen paljolle suolalle, jota oli heidän partoihinsa kokoontunut.
Ajan pitkään alkoi kumminkin kauheasti väsyttää tämä raivo, joka ei asettunut, joka aina pysyi yhtä epätoivoisen vimmattuna. Ihmisten ja eläinten raivo lannistuu ja asettuu pian; mutta kauvan, kauvan täytyy kestää elottomien esineitten vimmaa, joka on syytön ja maaliton ja salaperäinen niinkun elämä ja kuolema.
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
Heidän kalpeilta huuliltaan kuului vieläkin vanhan laulun kerranto, mutta melkein tajuttomasti, tietämättään he sen tuontuostakin toistivat. Vimmattu meno ja kauhea kohina olivat huumanneet heidät; vaikka he olivatkin nuoria, näytti hymyily irvistykseltä ja hampaat kalisivat ja he värisivät vilusta; heidän puoleksi suljetut silmänsä, polttavien, tykkivien luomien alta tuijottivat melkein tajuttomina eteenpäin. Peräsimeen juotettuina, niinkun kaksi marmorikolonnia, he tekivät kohmettuneilla, sinertävillä käsillään tarvittavat liikkeet, melkein ajattelematta, vain sentähden että lihakset olivat niihin tottuneet. Tukasta valui vettä ja suu oli irvallaan, he olivat käyneet melkein tuntemattomiksi, heissä oli puhjennut ilmi alkuperäinen raakuus.
He eivät enää nähneet toisiaan, he vaan tunsivat olevansa vielä olemassa, vieretysten. Vaarallisimpina hetkinä, joka kerran kun heidän takanaan kohosi uusi vesivuori, joka riippui heidän yllään, kuohui kauheasti ja, kumeasti meluten, ryöpsähti heidän venettään vasten, he tietämättään kädellään ristivät silmänsä. He eivät enää ajatelleet mitään, eivät Gaudia, eivätkä ketään muuta naista, eivätkä naimisia. Tätä kesti liian kauvan, he eivät enää ajatelleet: kohinan huumaus, väsymys ja vilu pimitti kaikki heidän aivoissaan. He olivat vain kaksi kohmettunutta lihapylvästä, jotka tukivat peräsintä; vain kaksi voimakasta petoa, jotka vaistomaisesti olivat iskeytyneet siihen kiinni, etteivät kuolisi.