I.
Illan tullen rakastavaiset mielellään istuvat yhdessä penkeillä ovien vieressä.
Samaa tapaa noudattivat Yann ja Gaudkin. Joka ilta he istuivat armastellen Moanien mökin edustalla, vanhalla graniittipenkillä.
Toisilla on kevät, metsän siimes, viileät illat, kukkivat ruusut. Heillä oli vain helmikuun hämärät, jotka levisivät rannikkomaiseman yli, jossa oli ainoastaan ajonc-pensaita ja kiviä. Ei ollut ainoatakaan vihantaa oksaa heidän yläpuolellaan tai ympärillään, ei muuta kun rajaton taivas, jolla sumupilviä hitaasti kuljeksi. Ja kukkien asemesta ruskeita merileviä, joita kalastajat rannalta tullessaan, olivat kuljettaneet verkoissaan poluille.
Talvet eivät ole kovia näillä tienoin, merituulet tekevät ne lauhkeiksi, mutta hämärä toi kuitenkin tullessaan jäätävää kosteutta ja hienoa läpitunkevaa sadetta, joka asettui hartioille.
He jäivät kumminkin paikoilleen, he viihtyivät hyvin siinä.
Ja penkki, joka oli sataa vuotta vanhempi, ei ihmetellyt heidän rakkauttaan, se oli ennenkin nähnyt paljon semmoista, se oli sukupolvesta sukupolveen kuullut nuorten kuiskailevan lempeitä sanoja, ja aina samoja, toisilleen; se oli tottunut näkemään rakastavaisten aikojen kuluttua tulevan takasin vapiseviksi ja horjuviksi vanhuksiksi muuttuneina, ja istuvan samalle paikalle — mutta päivällä — hengittämään vielä vähän raitista ilmaa ja lämmittelemään viimeisessä auringon paisteessa.
Tuon tuostakin Yvonne muori pilkisti ovesta ulos, katsellakseen heitä. Ei siksi, että hän olisi tahtonut tietää, mitä he tekivät keskenään, mutta vain myötätuntoisuudesta, saadakseen ilokseen katsella heitä ja myös koittaakseen saada heitä sisään. Hän sanoi: — Teille tulee vilu, lapsi kullat, sairastutte vielä. Herranen aika, minä vain kysyn, onko viisasta istua näin kauvan ulkona.
Vilu!… Heilläkö olisi ollut vilu? Eivät he mitään muuta tunteneet kun onnea, he vain iloitsivat, että saivat olla yhdessä, vieretysten.
Ne, jotka illoin kulkivat ohitse, kuulivat kahden äänen hiljaisen pakinan sekaantuvan läheisen meren kuohuntaan. Se oli kun sointuvaa soittoa, Gaudin heleään ääneen yhtyi Yannin matala, jolla oli viehkeä, hellä sointu. Tieltä saattoi erottaa heidän molempien ruumiinpiirteet graniittiseinää vasten, jonka juurella he istuivat: ensin näki Gaudin valkean päähineen sitten koko hänen mustaan pukuun puetun solakan vartalonsa, ja hänen vieressään hänen ystävänsä leveät hartiat. Heidän yläpuolellaan mutkikas olkikatto, ja kaiken tämän ympärillä loppumaton hämärä, ääretön väritön taivas.
Viimein he menivät sisään ja istuivat uunin ääreen, vanha Yvonne oli nukkunut, pää oli painunut ryntäille, hän ei häirinnyt nuoria rakastavaisia. He jatkoivat hiljaista keskusteluaan, heillä oli kahden vuoden äänettömyys palkittava; heillä oli niin paljon sanomista toisilleen, sillä heidän piti niin pian erota.
He olivat päättäneet asua Yvonne muorin luona, joka testamentin kautta luovutti mökkinsä heille; tällä kertaa he eivät panneet toimeen mitään parannuksia ajan puutteesta, mutta Yannin Islannista palattua he aikoivat vähän kaunistaa pientä pesäänsä joka oli jotensakin kolkko.