IV.
Kerran kun he taas istuivat illalla kivipenkillään ja yö jo alkoi peittää aution rannikon, ja satunnaisesti sattuivat katselemaan oratuomipensasta, joka oli ainoa laatuaan likitienoilla, ja kasvoi kallioitten välissä tien vieressä, niin he puolihämärässä luulivat näkevänsä pensaalla pieniä valkoisia palleroita:
— Voisi luulla sen kukkivan, Yann sanoi. Ja he menivät lähemmäksi, tarkemmin katsomaan.
Se olikin täydessä kukassa. Kun eivät voineet nähdä oikein selvästi, koskettelivat he sitä, ja tunsivatkin sormillaan pikku kukkia, jotka olivat aivan kosteita sumusta. Silloin he ensikerran tunsivat kevään lähestyvän, ja samalla he huomasivat, että päivät jo olivat pitempiä, että ilma jo oli lämpimämpi ja yö valoisampi.
Mutta tämä pensas sentään oli toisia paljon edellä! Ei missään näillä tienoin olisi minkään tien varrella nähty moista. Varmaankin se oli alkanut kukkia heitä varten, heidän lempensä juhlaksi.
— Meidänpä täytyy poimia niitä, Yann sanoi.
Melkein hapuilemalla hän kokosi vihkollisen karkeisiin käsiinsä, suurella kalastajapuukollaan, jota hän aina kantoi vyötäisillään, hän huolellisesti leikkasi kaikki oat pois ja sitten hän pani kukat Gaudin ryntäille.
— Kas niin, aivan kun morsian, hän sanoi ja astui hiukan taapäin, voidakseen pimeästä huolimatta nähdä, sopivatko ne hänelle hyvin.
Heidän alapuolellaan tyyni meri hiljalleen kuohuili rannan kiviä vastaan, kohisten ja vaieten, säännöllisesti, niinkun nukkuva hengittää; se näytti välinpitämättömästi, melkeinpä suotuisasti katselevan heidän rakkauttaan.
Päivät tuntuivat heistä pitkiltä iltaa odottaissa, ja kun he kymmenen lyönnillä erosivat, olivat he ikävissään, että se jo oli loppunut.
Heidän täytyi joutua, jouduttaa paperia ja muita, he pelkäsivät, etteivät joutuisi valmiiksi, että täytyisi antaa onnen paeta syksyyn saakka, epävarmaan tulevaisuuteen…
Ilta, synkkä paikka, meren yhtämittainen kohina ja kuumeentapainen huoli, että aika niin pian kului, kaikki nämä seikat yhteensä tekivät heidän rakastelemisensa omituiseksi, melkein alakuloiseksi He olivat erilaisia rakastavaisia kun muut, vakavampia ja levottomampia rakkaudessaan.
Yann ei koskaan sanonut, mitä hänellä kahden vuoden kuluessa oli ollut häntä vastaan, ja kun hän illalla oli mennyt pois, kiusasi tämä salaisuus Gaudia. Että Yann häntä suuresti rakasti, hän kuitenkin varmaan tiesi.
Se oli totta, että Yann oli rakastanut häntä koko ajan, mutta ei niinkun nyt: nyt se kasvoi hänen sydämmessään ja päässään niinkun meren vuoksi, joka nousee ja nousee, kunnes se täyttää kaikki. Ei hän koskaan ennen ollut sillä tavalla rakastanut.
Joskus hän kävi kivipenkille virumaan ja pani päänsä Gaudin polville ja antoi hyväillä itseään niinkun lapsi, mutta äkkiä hän taas nousi ylös, peljäten sitä sopimattomaksi. Hän olisi tahtonut käydä maahan Gaudin jalkojen juureen ja olla siinä nojaten päätään hänen helmoihinsa. Paitse sitä veljen suudelmaa, jonka hän antoi hänelle tullen mennen, ei hän uskaltanut suudella häntä. Hän jumaloi jotain näkymätöntä, jota hänessä oli, joka oli hänen sielunsa, joka kuvastui hänen äänensä puhtaassa, tyynessä soinnussa, hänen hymyilyssään, hänen kauniissa, kirkkaassa katseessaan.
Ja että hän oli samalla nainen, lihaa ja verta, ja kauniimpi ja lumoavampi kun kukaan muu, että hän kohta oli hänen omansa niin kokonaan, kun kukaan hänen entisistä rakastetuistaan, ja että hän ei kuitenkaa herennyt olemasta itsenään!… Tämä ajatus värisytti häntä sisintä sisustaa myöten; hän ei ensiksi voinut käsittää semmoista onnea. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut, kunnioituksesta, hän melkein kysyi itseltään uskaltaisiko hän…