VI.
On melkein kuukausi kulunut, — on kesäkuu. Ympäri Islantia on harvinainen sää, jota merimiehet kutsuvat kuolleeksi tyveneksi, ei käy tuulen hengähdystäkään, ikäänkun kaikki vihurit olisivat asettuneet, loppuneet.
Taivaan näytti peittävän suuri vaalea huntu, joka alempana, lähempänä taivaanrantaa, kävi tummemmaksi, lyijyn harmaaksi, vivahtaen tinan himmeään loisteesen. Ja taivaan alla oli liikkumattomalla vedenpinnalla kalpea hohde, joka väsytti silmiä ja pani kylmämään.
Meren pinta vain välistä tummeni ja sitten taas kirkastui, se juomuili niinkun peili, jolle huoataan. Koko loistava, ääretön pinta näytti peittyneen vaihtelevaan kuvaverkkoon, ja kuvat kietoutuivat yhteen, muuttuivat ja hävisivät lakkaamatta.
Oli ikuinen ilta tai ikuinen aamu, mahdotonta sanoa kumpiko. Aurinko, joka ei enää ilmaissut tuntia, pysyi aina näkyvissä, ikäänkun vartioidakseen tätä kuollutta loistoa, sekin oli vaan kehä, jolla tuskin oli selvää rajaa ja se näytti tavattoman suurelta, kun sitä ympäröi epäselvä loistava kehys.
Yann ja Sylvestre kalastivat vieretysten ja lauloivat: Jean-François de Nantes laulua, jolla laululla ei ole loppua, sen yksitoikkosuus heitä juuri huvitti, he iskivät silmää ja nauroivat lapsellisuudelleen, kun he alituisesti toistivat samoja säkeitä, koetellen joka kerralla päästä parempaan vauhtiin. Heidän poskiaan punasi meren suolainen, raitis ilma, joka oli virkistävää ja puhdasta, ja he täyttivät keuhkonsa täysin siemauksin tästä elämän ja terveyden lähteestä.
Ja kuitenkin heidän ympärillään näytti kaikki kuolleelta, maailma näytti loppuneen, tai olevan vielä luomatta; valolla ei ollut mitään lämpöä; esineet eivät liikkuneet, ikäänkun olisivat ainaiseksi hyytyneet tämän suuren, kummittelevan silmän, auringon, katseista.
* * * * *
"Maria" loi merenpintaan varjon, joka oli niin pitkä kun ilta, ja näytti viheriältä keskellä tätä sileätä pintaa, johon taivaan valkeus kuvastui; varjostetulla alalla, johon ei kuvastunut mitään, oli vesi läpikuultavaa ja siinä saattoi nähdä, mitä tapahtui sen alla: lukemattomia kaloja, tuhansittain tuhansia, kaikki samanlaisia, suljui ääneti samaan suuntaan, ikäänkun heidän alituisella matkallaan olisi joku maali. Ne olivat turskia, jotka liikkuivat yhdessä, kulkien yhdensuuntaisesti, kaikki samanne päin, muodostaen harmaita juovia ja lakkaamatta liikkuen, nopeasti värähdellen, jotta äänetön, elävä joukko näytti valuvan eteenpäin. Joskus he äkillisellä pyrstön liikkeellä kaikki kääntyivät yhtä aikaa, näyttäen välkkyvää, hopeankarvaista vatsaansa; ja sitten sama pyrstön liike, sama käännös levisi yli koko kalaparven, hitaan aallon tavoin: oli niinkun tuhansia metallilevyjä olisi välähdellyt kahden veden pinnan välissä.
* * * * *
Aurinko, joka jo oli jotenkin alhaalla, laskeutui vielä, oli varmaankin ilta. Sen mukaan kun se laskeutui lyijyn värisiin ilmakerroksiin, jotka rajoittuivat mereen, se tuli keltaiseksi, ja sen kehä kävi selvemmäksi, todellisemmaksi. Sitä saattoi katsella silmät auki, niinkun kuuta.
Se kyllä valaisi, mutta olisi luullut, ett'ei se ollut aivan kaukana avaruudessa; näytti siltä kun purjehtimalla laivalla vain taivaanrantaan saakka, olisi sieltä löytänyt suuren, synkän pallon, joka liikkui ilmassa muutamia metriä veden pinnasta.
Kalastus sujui jotenkin hyvin; jos katseli tyyneen veteen, näki aivan selvään, kuinka se kävi päinsä: turskat söivät ahneesti syötin; tuntiessaan olevansa kiinni, tempoivat ne hiukan, ikäänkun kiinnittääkseen turpansa lujemmin koukkuun. Ja yhä uudestaan kalastajat kaksin käsin vetivät ylös siimojaan, ja nakkasivat kalan sille, jonka piti se perata ja halkaista.
Paimpolilainen laivasto oli hajallaan yli tämän tyynen peilin, elähyttäen tätä erämaata. Siellä täällä näkyi loittona pieniä purjeita, muuten vain nostettuina, koska ei tuullut vähäistäkään. Ne olivat aivan valkeita ja ne erotti selvästi vasten harmaata taivasta.
Tänä päivänä tuntui Islannin kalastajan ammatti niin rauhalliselta ja helpolta, — naisten ammatilta…
— —
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
He lauloivat, molemmat suuret lapset. Eikä Yann suinkaan ajatellut, että hän oli komea, ja että hän oli niin ylevä ryhdiltään. Muuten hän oli lapsi ainoastaan Sylvestren seurassa, ei laulanut eikä leikitellyt koskaan kenenkään muun kanssa; toisten seurassa hän päinvastoin oli umpimielinen, ylpeä ja synkkä, mutta kyllä hyvin ystävällinen, kun häntä tarvittiin, aina hyvä ja avulias, jollei häntä suututettu.
He molemmat lauloivat tätä laulua, toiset, jotka istuivat vähän matkan päässä, lauloivat jotakin toista, jotakin säveltä, joka myöskin ilmaisi unisuutta, terveyttä ja epävarmaa alakuloisuutta.
Ei ollut ikävä, ja aika vaan kului.
Alhaalla kajuutassa paloi aina tuli rautakamiinissa, ja kajuutan luukku oli suljettu, että ne joitten piti maata, luulisivat olevan yön. Maatessaan he tarvitsivat hyvin vähän ilmaa; vähemmin voimakkaat, kaupungissa kasvaneet olisivat tarvinneet enemmän. Mutta kun korkea rinta koko päivän oli huokunut ääretöntä ilmaa, niin sekin nukkui ja tuskin liikkui: semmoinen ihminen saattaa ryömiä makaamaan melkein vaikka millaiseen loukkoon, niinkun eläimet tekevät.
Vahtivuoronsa jälkeen kukin meni makaamaan milloin vaan tahtoi ja mihin aikaan sattui, koska tunneista ei ollut lukua yhtämittaisessa valossa. Uni oli aina hyvää, rauhallista eivätkä he nähneet unia, koko olento lepäsi.
Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.
Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin nukkuivat — pitkiksi ajoiksi kerrallaan…
— —
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
… He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he olivat jo aikaisin huomanneet sen.
— Höyrylaiva, tuolla, kaukana!
— Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen, että se on valtion höyry, — luovija, joka tulee kiertomatkalleen.
Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon kirjoittama.
Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko — varmaan se oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.
Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua. Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta, muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät peilit, joiden välissä kalastajat olivat — toinen oli heidän yläpuolellaan, toinen alapuolellaan — kävivät taas läpikuultaviksi ja syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois. Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.
Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja, kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä, siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta. Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä. Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.
He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.
Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, — mutta se olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä, joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta…
Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt. Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä. Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.
Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja he tottelivat heti naurahtaen.
Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi Mariaan, kapteeni Guermeur; toinen herra Yann Gaosille toinen herra Sylvestre Moanille (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).
Kortteerimestari kaiveli purjepalttinaisesta säkistään kirjeet jaettaviksi, joskus oli vaikea lukea osoitteita, sillä kaikki eivät olleet kyllin taitavien käsien kirjoittamia.
Ja päällikkö sanoi:
— Joutukaa, joutukaa, ilmapuntari laskee.
Häntä huolestutti nähdä kaikkia näitä pähkinäpuisia ruuhia meressä lellumassa, ja niin paljon kalastajia koolla näin epävarmassa paikassa.
Yannilla ja Sylvestrellä oli tapana lukea yhdessä kirjeensä.
Tällä kertaa se tapahtui keskiyön auringon valossa, joka valaisi taivaanrannalta, yhä vieläkin sammuvan tähden kaltaisena.
Istuen syrjässä, jossakin kannen sopessa, kaulatusten, käsitysten, he lukivat hitaasti kirjeitään, ikäänkun paremmin muistiinsa painaakseen kotiuutisensa.
Yannin kirjeessä Sylvestre sai uutisia Maria Gaosista, pikku morsiamestaan; Sylvestren kirjeestä Yann luki vanhan Yvonne muorin hullunkurisia juttuja, jotka olivat verrattomia huvittamaan poissaolevia; ja lopuksi viimeisen rivin, jossa oli: "Terveisiä minulta Gaosin pojalle".
Kun he olivat lukeneet kirjeensä, näytti Sylvestre arasti omaansa suurelle ystävälleen, huomauttaakseen hänelle, kuinka hyvällä käsialalla se oli kirjoitettu:
— Katsopas, eikös tämä ole hyvää käsialaa, Yann?
Mutta Yann, joka vallan hyvin tiesi, minkä nuoren tytön käsialaa se oli, katsoi poispäin olkapäitään kohottaen, ikäänkun sanoakseen, että hän jo tahtoi päästä kuulemasta Gaudista puhuttavan.
Sitten Sylvestre käänsi huolellisesti kokoon halveksitun paperin, pani sen kuoreen ja kätki sen poveensa sanoen surullisesti:
— Ei suinkaan heistä paria koskaan tule… Mutta mikähän häntä ei
Gaudissa miellytä…
…Luovijan kello löi keskiyön kahtatoista. He istuivat yhä vaan paikoillaan, ajatellen kotiaan, omaisiaan, tuhansia seikkoja haaveksien…
Tällä hetkellä ikuinen aurinko, joka oli hiukan kastanut reunaansa veteen, alkoi hitaasti nousta.
Aamu koitti…