VII.
Oli 10:s päivä syyskuuta… Päivät ne kuluivat niin nopeasti!
Eräänä aamuna, jolloin jo oli maassa kylmää sumua, oikeana syksyaamuna, auringon noustessa hän jo oli hyvän aikaa istunut haaksirikkoisten kappelin holvikäytävässä, siinä paikassa, jossa leskien on tapana rukoilla, — siinä hän istui tuijottaen eteensä, ja hänen ohimoitaan poltti, niinkun olisivat rautavanteessa olleet.
Kaksi päivää sitten olivat synkät aamusumut alkaneet, ja tänä aamuna oli Gaud herännyt tuskastuttavan levottomana, sillä tuntui niin talvelta… Miksi tämä päivä, tämä tunti, tämä minutti oli merkillisempi kun mikään muu?… Sattuuhan usein, että joku laiva myöhästyy viisitoista päivää, kokonaisen kuukaudenkin.
Luultavasti oli kuitenkin tässä päivässä jotain erityistä, miksi hän oli ensi kertaa tullut kappelin holvikäytävään, lukemaan hukkuneitten nuorten miesten nimiä:
Muistoksi
Yvon Gaosista,
hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla…
Mereltä kuului tuulen ulvonta, se ikäänkun pani värisemään kaikki, ja samalla kuului ikäänkun sateen rapinaa kattoa vastaan: lakastuneita lehtiä putoili alas!…Niitä kierieli kokonainen pilvi holvikäytävään; vanhoista tuulen pieksämistä puista varisi lehtiä, kun meren vihurit niitä tutisuttelivat. — Talvi tuli!…?
… hukkui mereen
Norden-Fiordin tienoilla,
myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 1880.
Hän luki konemaisesti ja avonaisesta ovesta hänen silmänsä tähystelivät merta: tänä aamuna sitä tuskin saattoi erottaa harmaassa sumussa, ja synkät pilvet muodostivat taivaanrannalle ikäänkun suruharson.
Taas tuulenpuuska ja kuihtuneita lehtiä ryöpsähti hyppien sisään. Se oli entistä tuimempi, ikäänkun länsituuli, joka oli upottanut nämä kuolleet meren syvyyteen, olisi tahtonut hävittää ne kirjoituksetkin, jotka säilyttivät heidän nimensä eläville. Gaud ei voinut olla lakkaamatta katselematta tyhjää paikkaa seinällä, joka näytti odottavan. Häntä ahdisti se kauhea ajatus, että kohta siihen paikkaan ehkä pantaisiin uusi taulu, jossa oli uusi nimi, jota hän ei ajatuksissaankaan uskaltanut mainita tässä paikassa.
Häntä kylmi, mutta sittenkin hän jäi istumaan graniittipenkille, nojaten päätään kiviseinää vasten:
… hukkui Norden-Fiordin tienoille,
myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta
23 vuoden vanhana…
Levätkööt rauhassa!
Hän oli näkevinään Islannin, sen pienen hautuumaan, — kaukaisen, kaukaisen Islannin, jota keskiyön aurinko taivaanrannalla valaisi… Ja äkkiä — seinän tyhjällä kohdalla, joka näytti odottavan — hän näki kamalan selvästi sen uuden taulun, jota hän oli ajatellut: se oli vastatehty taulu, siinä oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä, ja niitten keskellä leimuava nimi, — armas nimi, Yann Gaos!… Hän hypähti ylös käheästi kirkaisten niinkun hullu…
Ulkona peitti maan vieläkin aamun harmaa sumu; ja kuihtuneet lehdet yhä jatkoivat tanssiaan.
Kuului askelia tieltä! — Joku tuli! — Hän nousi ylös, asetteli päähinettään ja koitteli näyttää tyyneltä. Askeleet lähestyivät, tulija oli tulossa tänne. Gaud oli, niinkun olisi satunnaisesti kirkkoon tullut, hän ei vielä millään ehdolla tahtonut näyttää haaksirikkoutuneen vaimolta.
Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti, melkein vihastutti.
— Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä äänellä.
Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.
— Voi, niin!… lupauksia… Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten niinkun sisaret.
He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina… Fante tuki Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät toisiaan.
Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.