I.

Kaksi ystäwystä.

Joka tahtoo ihmisiä tutkia jossakin paikkakunnassa ja jonakin aikana, erehtyy suuresti, jos tarkkaa waan elämän waloisia kohtia, jättäen katselematta sen pimentoja ja warjoisia puolia. Ei waan pappilassa ja eräiden wirkamiesten taloissa ole tilaisuus tutkia maaseutujemme elämää. Halwat talonpoikaiset talot, hajoitetut sinne tänne awaran maakunnan keskeen, antawat usein parhaimman walon maapitäjäin elämästä. Kaupungin elämän keskus ei ole aina siellä, missä rakennustaito ja rikkaus owat korottaneet ylpeitä rakennuksia kahdenpuolen katuja; se on usein matalain asuntojen keskellä, missä ulkonäöltä ei luulisi olewan muuta kuin kurjuutta ja kataluutta. Jokaisella kaupungilla on joku paikka, se saattaa olla näkemältä huono ja arwoton, joka on kuuluisampi muita, ei niin paljon suurista tapauksista, joita kertoo historia tulewille sukupolwille, kuin enemmän monista salatuista syistä, jotka siellä kehittyiwät waikuttamaan tärkeihin tapauksiin. Sellainen paikka oli Wiipurissa Punainen Lähde. Kuinka monta ihmistä on saattanut käydä Wiipurissa, huomaamatta Torkkelin rakennuksen satoja wuosia wanhaa jäännöstä, tuota uljasta Wiipurin linnaa, johon yhdistyy Karjalan, koko Itä-Suomen historia, waan Punaisen Lähteen hän ainakin on tullut tietämään. Sen nimi on pian yhtä kuuluisa kuin Wiipurin rinkelit, joiden wuosisatojen wanhaa mainetta kaikki uuden ajan leipomistaide ei ole woinut tummentaa. Punainen Lähde ei ole muuta kuin tawallinen kaiwo, jonka nykyisin peittää keltaiseksi woideltu kansirakennus. Mutta se ei ole aina ollut sellainen. Sen ensimäinen kansirakennus oli punainen, ja siitä se sai nykyisen nimensä. Sellainen se oli silloinkin kuin sen ympärillä liikkui elämä ja tapaukset, joista tässä on aikomus kertoa.

Punaisen Lähteen ympärille oli lewennyt awonainen paikka, jonka kahdelle siwulle jo oli ilmestynyt uudemman ajan rakennuksia. Pari kolme wanhaa hökkeliä muistutti wielä paikan wanhoista ajoista. Näiden hökkelien seassa oli pari sawella ja kalkilla silattua rakennusta, joista toinen oli Juutalaisten synagogana, ja jonka asukkaat kauan aikaa oliwat Wiipurin kaupungin salaisuuksia. Wastapäätä oli wanha mustettunut rakennus, missä asui joku tai useampi kaupungin pienempiä mestareita. Tämän rakennuksen wastassa seisoi wielä eräitä wuosia sitte kaksikertainen, wähän jo kallistunut rakennus, yhdistetty useamman pienemmän, yhtä rawistuneen asunnon kanssa, erinäisenä neljännyksenä. Koko kaupungissa oli tuskin huonomman näköistä neljännystä kuin tämä Punaisen Lähteen wieressä. Harwat taisiwat olla ne kaupunkilaiset, jotka ajaessaan tahi käwellessään tämän kaupungin osan siwuitse woiwat muuten kuin ylenkatseella tahi surkutuksella siihen silmiään luoda.

Eräänä iltana, se oli syksyllä wuonna 1817, kaksi miestä tuli yhteen emäntä Kuikan asunnossa, jonka ainoa neliruutuinen ikkuna oli pian wastapäätä Punaista Lähdettä. Toinen näistä oli nähtäwästi joku käsiammattilainen, waan toinen, wälkkywissä napeissa ja pää pönkitetty nutun sinisellä pystykauluksella taaksepäin wähän keikalleen, näytti hywin sotilaan näköiseltä. He oliwat juuri saaneet punssilasit eteensä, kun käsiammattilainen sanoi:

—"Woisin lyödä wedon, Iiwana, että sinulla on tänään hywin tärkeitä waltakunnan asioita pääsi täynnä. Sinä et ole muutoin näyttäyt noin wakaiselta, paitsi milloin joku ruhtinas on ollut tulossa kaupunkiimme."

—"Sinä erhetyt, Loiri! Minä olen wakainen jokaisessa wirkani toimessa", wastasi Iiwana, kallistaen punssilain suuhunsa.

—"Turhaa se kuitenkin on, ajattelen minä, olla aina noin wakainen. Ihmiset sanowat sinua liian jyrkäksi, Iiwana, eikä tässä kaupungissa pelätä ketään niin kuin sinua."

—"Tekewätkö he niin?"

—"Warmaa se on, Iiwana! Ja suoraan sanoen, kun minäkin näen sinun noin tönkkänä tulewan kadulla wastaani, sydämeni lentää kylmäksi—sillä se on juuri kuin tulisit panemaan minua kahleihin."

—"Sinä olet hywin lapsellinen, weli Loiri! Minun suurin wikani on, että olen liian wienoluontoinen, ja sentähden minulla ei ole onnea. Lain ja oikeuden palwelijana minä en saisi armahtaa ketään, en omaa lastanikaan. Minulla ei saisi olla sydäntä, waan ainoastaan rautainen tahto ja teräksiset kädet, joita mikään este ei saisi seisottaa, joita itkut ja woiwotukset eiwät saisi pehmentää. Sellainen, weli Loiri, minun olisi oltawa."

—"Minusta nähden ja mitä ihmiset sinusta tuntewat, sinä et ole kaukana siitä esikuwasta", sanoi waskiseppä Loiri. "Ken sinua nytkin, Iiwana parka, käskee tuommoiseen pönttöön kuin tuo sotilas=takki puristumaan, että naamasi on puristunut siniseksi kuin kellotornin katto tuolla linnan mäellä? Ja suoraan sanoen, tiedätkö miksi ihmiset sinua haukkuwat? Ne sanowat sinua linnan torniksi."

—"Linnan torniksi?" kiljasi Iiwana. "Olenko ollut wäärässä? En suinkaan! Nämä ihmiset eiwät ansaitse mitään armoa. Tahtoisin heidät yhdellä nuoralla kuristaa ja näyttää heille missä on linnan torni. Kiittämättömät ihmiset! Eiwätkö tunne kenen ansio se on, että saawat kaduilla waikka sydän=yöllä käwellä rauhassa ja yhtä huoletta kuin omissa huoneissaan; eiwätkö tunne, että jos minä pitäisin yhden ainoan napin auki tässä wirka=takissani, se woisi panna wapisemaan koko kaupungin. Ja tuntewatko, että nyt paraillaan, kun Iiwana on tuskin ehtinyt nielaista tuon lämpöisen lasin sydämeensä, saattaa joukko roswoja mennä Punaisen Lähteen ohitse ja koko Wiipurin linna olla huomen=aamuna heidän wallassa? Ja mitä sinäkään tiedät, weli Loiri, joka taot waan waskea, että syntisen ihmisen korwat halkeewat—etpä edes sitäkään tiedä, että juuri tänä iltana minun on oltawa walweilla enemmän kuin koskaan!"

—"Juuri tänä iltanako?" kysyi waskiseppä Loiri kummastellen. "Meillä on kuitenkin sywin rauha, ja luulisin, että lait ja asetukset——"

—"Laitko ja asetukset?" huusi Iiwana kiiwastuen. "Lait ja asetukset? Kuinka kauas luulisit niillä mentäwän? Tiedätkö, weli Loiri? Lait ja asetukset owat kuin sinun waskilewysi, joita tänään taot haahloiksi ja huomenna kattiloiksi. Arwaatko mitä paroni sanoi minulle tänä aamuna?"

—"No mitä paroni woi niin ihmeitä sanoa?"

—"Hän sanoi minulle: Iiwana! minä käsken, sinun pitää tänä iltana seista Punaisella Lähteellä, ja kun siitä lähtee kaupunkiin tulemaan sellainen ja sellainen mies, sellaisissa ja sellaisissa waatteissa, koprista se kiinni, pane rautoihin ja wie suorastaan linnaan."

—"Ja sellaista käskyä sinä tottelet?"

—"Minä sanoin: herra paroni! mutta jos laki ja asetukset… Olisithan nähnyt mitä hän silloin teki."

—"No mitä hän teki?"

—"Hän otti käsillään molemmasta poskiparrastani, wetäsi minua ensin yhdänne päin, irwisti ja sanoi: Iiwana, katso, tämä on laki, ja sitte toisanne päin ja sanoi: tämä on asetukset, ja sitä hän teki minulle kunne Wiipurin kaupunki lensi silmissäni ympäri minun ja paronin, ja koko Wiipuri ei ollut enää muuta kuin paroni ja minä ja minä ja paroni."

—"Kuinka hän sitä woi tehdä?"

—"Hän teki sitä näin, weli Loiri!"

Iiwana pani lasinsa pöydälle, tarttui waskisepän poskipartaan molemmin käsin ja wanutti häntä kahdannepäin, että sepän silmät kääntyiwät nurin päässä ja suuret pisarat tippuiwat hänen waskenkarwaisille poskillensa.

—"Tämä on hirweää", huokasi wihdoin waskiseppä Loiri, päästyänsä
Iiwanan käsistä.

—"Mutta se on puhdasta totuutta, ja nyt tunnet mitä laki ja asetus on", sanoi Iiwana, "ja sentähden minun tulee tämä ilta ja yö seista Punaisella Lähteellä ja ottaa kiinni en tiedä mikä nuori mies ja sen seuralaiset."

Hän oli tuskin ehtinyt tämän sanoa ja ottaa jälleen wajaan punssilasinsa, kun emäntä Kuikka tuli juosten huoneesen, huutaen: "Iiwana, Iiwana, Punaiselle Lähteelle!"

Iiwana kallisti lasin huulillensa ja syöksi sitte nurin=niskoinsa ulos.