II.
Isäntä ja orja.
Eräässä lahden kainalossa, Laatokan rannalla, kahden=puolen rajoitettuna jyrkillä wuoriseinillä, nähdään nykyisin kiwiraunioita, asetetut nelikulmaisiin piirroksiin. Näillä kiwityksillä seisoi muutamia wuosikymmeniä sitte punainen rakennus pystykattoinensa, kuten useampi sen ajan rakennus näillä seuduin. Tämä oli wanha Piiskolan howi, jolla aikanaan oli suuri merkitys seudussa. Laatokan rantamailla ei ollut yhtään howia, joka olisi ympärystössään tullut niin kuuluisaksi kuin Piiskola, ja sen ympärillä olewassa pitäjässä on wielä nytkin tuskin yhtään ihmistä, joka ei tietäisi puhella joitakin muistoja tästä howista. Kun lapset entiseen aikaan tekiwät palikoista rakennuksia, niin he eiwät tehneet eikä nimittäneet niitä kirkoiksi, waan he ne nimittiwät aina Piiskolaksi. Ja kun wanhat ihmiset puhelewat siellä jostakin erinomaisesta ja ihmeellisestä, niin he alkawat tawallisesti näin: "Ennen aikaan Piiskolan howissa j.n.e." Tähän howiin johdattaa meitä nyt kertomuksemme.
Oli elokuun ilta ennen sitä aikaa, jona kertomuksemme alkaa. Piiskolan isäntä, howineuwos Kulakow, istui nahkatuolissaan, wetäen paksuja sawuja piipustaan. Hänen wastapäätänsä istui nuorempi mies, pimeä muotoinen ja hywin wakaisena. Tämä oli pitäjän uusi wallesmanni, tunnettu haukunta=nimellä Karhu, waikka hänen oikea sukunimensä oli Karhulin. Molemmat herrat oliwat keskenään kiihkeässä puheessa.
—"Pelkäätte siis heidän tuntewan ne oikeudet?" sanoi herra Karhu, jatkaen alettua puhetta.
—"Minäkö pelkäisin? Hahaha! En yhtään sitä epäile, waan en sitä pelkääkään. Ken woi ottaa minulta omaisuuteni?" sanoi herra Kulakow, tekeytyen aiwan huolettomaksi. "Ne owat kaikki ihmisiä, jotka isäni toi tänne Wenäjältä. He owat aikoinaan puhtaalla rahalla ostetut. Minua huolettaa waan yksi asia, waan minä luotan teihin ja wirkaanne."
—"Minuunko? Waan minun täytyy seurata lakia ja asetuksia."
—"Tietysti, tietysti", wastasi Kulakow. "Mutta te ette wielä ole kuulleet asiaa, joka minua huolettaa. Mettekö", sanoi hän, "siitä on kuukausi eli parikin, kun sain luokseni Wiipurista erään sukulaiseni, joka matkalla Walamoon wiipyi tässä muutaman wiikkokauden. Toimen mies, uskokaa se, herra, waan liian jumalinen, enkä tiedä miten, ehkä liian heikko kodissaan. Hän on antanut waimonsa, en tiedä mikä ruotsalainen neitsyt Helsingistä, wietellä itsensä, arwaatteko mihin hulluuteen?"
—"Woin sen arwata, kun sen kuulen teidän suustanne."
—"Hän on kouluttanut tyttärensä, ajattanut sen pään täyteen wapautta, weljellisyyttä ja yhtäläisyyttä ja sellaista rojua, jota on kauhistus kuulla, ja wiimeksi, kun muna on tullut wiisaammaksi kanaa, hän hurjenee tuomaan sen Walamoon, juuri kuin mitkään rukoukset sellaista rojua woisiwat ajaa ihmislapsen päästä ulos."
—"Waan minä en näe mitä waaraa siitä kaikesta olisi teille", muistutti herra Karhu.
—"Enemmän kuin luulette, ja se waara ei ole ainoastaan minulle, waan se on jokaiselle naapurilleni ja itsellenne teille, herra. Minä selitän sen tuossa paikassa. Minä olen tietämätön kaikesta, panen Jegoran palwelemaan isää, Feodorin passaamaan äitiä ja annan nuoren Simpsan palwella tytärtä. Aiotteko nyt arwata sen kauhean tapauksen?"
—"Minun täytyy tunnustaa, etten tohdi wielä sitä arwata."
—"Se kunnoton, läpi oppinut suka tunkee orjani Simpsan pään täyteen rojuansa, opettaa hänen lukemaan ja wielä hirweämpää…"
—"Wieläkö hirweämpää?"
—"Hän opettaa sen kirjoittamaan, minun orjani kirjoittamaan, ja mitä luulette hänen nyt kirjoittawan? Minä tapasin hänen lukemasta, etsin kaikki hänen kätkönsä, löysin kirjat ja paperit, heitin ne palawaan uuniin ja silloin jäi käteeni kirjoitus, joka yht'aikaa awaa silmäni. He kirjoittelewat toisillensa: hän pyytää, ja Simpsa lupaa karata. Tässä asiassa se on, kun nyt kysyn neuwoanne."
—"Laillisesti hän on wapaa, sillä——"
—"Laillisesti ja aina laillisesti", huusi Kulakow wiskellen päätänsä, "mutta sanokaa kerran mikä minä olen laillisesti! Simpsan isä oli isä=wainaani orja, hänen waimonsa oli orja, jonka isäni hänelle osti. Minä olen perinyt heidän lapsensa samoin kuin tämän howin, sanokaa, ettei tämä howi, tämä huone laillisesti ole minun, sanokaa, että koko maailma on kääntynyt nurin, että tämä huone woi eräsnä yönä karata ja tämä omaisuus muuttua mereksi. Kuinka kauan luulette kaiken sen olewan laillista?"
—"Se on hywin tietämätöntä, sillä jos Simpsanne ehtii karata ja muut orjanne saawat——"
—"Se ei saa tapahtua, minä käännän koko maailman nurin, ennen minä annan joka sielun sitoa sotamiehiksi."
—"Siinä se onkin juuri onnettomuus. Meillä on Elokuu kohta lopussa, ja sotamiesten otosta ei kuulu wielä mitään. Ihmiset hokewat, ettei sitä enää tulisikaan."
—"Mitä sanotte? Ja te uskotteko sitäkin?" sanoi Kulakow kauhistuksella.
—"En wielä sitä usko", wastasi Karhulin. "En woi wielä ajatella, miten he luulewat tätä kansaa woitawan saada tottelemaan wirkamiehiänsä, jos wirkamiehillä ei olisi waltaa määrätä ketä tahansa sotamieheksi. Talonpojat woiwat nauraa minulle wasten silmiä eiwätkä tottele minua enemmän kuin wertaistansa. Minulle ei jäisi turwaksi muuta kuin käteni woima, ja tietymätöntä on, eikö eräänä päiwänä sanota sitäkin laittomaksi. Uskokaa, kaikki sellainen on mahdollista."
—"Se, mitä sanoitte, on kauhistawaa. Mutta tiedättekö, minulle johtui mieleeni hywin onnellinen ajatus. Ennenkun kaikki, mitä puhuitte, ehtii tapahtua, ja ennenkun häwitän koko omaisuuteni, arwaatteko, mitä luulen parhaaksi? Jos koettaisin Simpsasta ajaa ulos kaiken tuon turmelewan rojun, ennenkun se ehtii mitään waikuttaa?"
—"Se on sukkela ajatus", wastasi Karhulin. "Ja wiimeksi, jos se onnistuu, woisin koettaa samaa keinoa tämän pitäjän talonpojille, ennenkun nuo uudet wapauden houreet ehtiwät heihin waikuttaa."
—"Se ei wähääkään wahingoita, jos se ei autakaan", wastasi Kulakow. "Ja että asia näyttäisi lailliselta, minä noudatan Simpsan tähän ja annan teidän, joka olette lain täyttäjä, panna tuo uusi keinomme toimeen. Saammehan nähdä miten kiinteästi nuo uudet wiisaudet owat häneen tarttuneet."
Tämän sanottuaan, Kulakow nousi, otti kellonauhasta ja alkoi hywin pikaisesti nykiä, kuten hänen oli tapa tehdä, kun tahtoi orjansa Simpsan tulemaan luoksensa. Hän soitti kauan, mutta ketään ei tullut. Wiimeksi hän alkoi huutaa kowasti. "Durak, durak, durak!" kaikui nyt huoneissa, mutta kukaan ei wastannut. Tällainen tapaus oli hänelle niin odottamatonta, että hän säikäyksestä putosi tuolille istuilleen, hänen näkönsä mustettui ja alkoi kiilua siniselle. Hän hyppäsi taas ylös, syöksi ulos pihalle, juosten suorastaan ruokakellon luo, joka riippui perheen tuwan salwamessa. Hän tempasi sen nauhan ja alkoi soittaa kuin tulipalon hädässä. Kaikki työwäki seisattui, leikkaajat pellolla heittiwät sirpit kädestään ja lähtiwät juoksemaan howiin. Pian oli kaikki työwäki tullut pihaan, ja jokainen käwi katselemaan missä tuli oli walloillaan. Silloin kajahti taas isännän ääni. "Durak, durak!" huusi hän täyttä woimaansa, ja jokainen ymmärsi hänen niin kaipaawan Simpsaa. Kaikki rupesiwat katselemaan ympärillensä, waan Simpsaa ei näkynyt missään, häntä ei ollut nähnyt kukaan sitte kuin warhain aamulla.
Tällaista ei ollut ennen koskaan tapahtunut. Kukaan ei tiennyt, mitä siitä ajatella. Enimmän wapisi Simpsan äiti, joka kuitenkin näytti olewan wiaton poikansa häwiämiseen. Tässä yleisessä pelossa, jossa kukaan ei tohtinut ääntää, karjahti taas Kulakowin ääni:
—"Koirat", huusi hän, "te olette jokainen yhdessä neuwossa, ja ettei petoksenne jäisi rankaisematta ja että saisitte nähdä minulla wielä olewan wallan henkenne ja ruumiinne yli, yksikään sielu ei saa paeta tästä paikasta, minä ammun raehauleilla läpi ensimäisen, joka sitä yrittää."
Herra Karhulin oli sill'aikaa myös tullut ulos. Molemmat herrat seisoiwat portailla. Kulakow huusi eteensä orjat.
—"Koirat", huusi hän heille uudelleen. "Minä ja laki on päättänyt. Tässä on tarwis asettaa wahwa ja pysywäinen esikuwa. Te saatte petoksestanne jokainen wiisikolmatta, waan sinä, Kirina, joka olet Simpsan äiti, ja olet laskenut poikasi karkaamaan, saat lisäksi Simpsan osan, miten laki ja oikeus waatii."
Tämän sanottua, herra Karhulin weti esiin nahkapalmikon, ja parissa minutissa oli toimitus päätetty ja orjat muun aluswäen kanssa pellolla työssä.
Eräs wiikkaus tämän tapauksen perästä, herra Kulakow kirjoitti ja lähetti Wiipuriin seuraawan anomuksen:
—"Korkea wapaasukuinen herra paroni! Hirmuinen tapaus käskee minun kääntymään teihin, herra paroni. Yksi minun palwelijoistani on karannut. Hän on luullut uudet asetukset wapauttawan häntä welwollisuuksista, jotka owat yhtä pyhiä kuin lait. Minulla on täydet syyt uskoa, että hän, wiimestään tästä päiwästä kolmen wiikon perästä, tulee Wiipuriin, jossa hänellä on tarkoitus—minä en tiedä mikä, waan juuri Punaisella Lähteellä hän silloin on esiytywä. Minä lähetän hänestä tässä warmat tunnusmerkit. Luottaen wanhaan ystäwyyteemme, rohkenen toiwoa, että wiisailla keinoillanne otatte hänet kiinni ja lähetätte takaisin palwelukseensa. Muutoin minun täytyy koettaa muita neuwoja. Nöyrin palwelijanne Wasili Kulakow."
Tämä kirjoitus se oli, jonka täyttämisen polisipalwelija Iiwana oli saanut toimekseen. Katsokaamme, miten se hänelle onnistui.